Ei se aina ole helppoa, eikä joka hetkestä edes ole pakko nauttia

Voinen olla rehellinen ainakin omasta äitiydestäni. Muista en tiedä, mutta koen olevani paljon muutakin kuin äiti, sillä ei se, miten elin ja millainen olin 23 vuotta ennen kuin minusta tuli äiti, muutu noin vain. Enkä usko, että tarvitseekaan muuttua kokonaan. Kysymys on lähinnä tärkeysjärjestyksestä, lasten edusta, sekä tietysti myös omasta hyvinvoinnista. Olen vasta viime aikoina sisäistänyt kunnolla lauseen "kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin". Myönnän ihan suoraan, että eilinen oli aika lailla helvettiä. Diiva aloitti yöllä valvottamisen hieman jälkeen kolme, jonka jälkeen säännöllisesti tunnin välein oli pientä kitinää. Uhman korvatulehdus ei ollut rauhoittunut kunnolla ensimmäisen päivän antibioottien kanssa tietenkään ja pieni lämpö taisi kiusata lisäksi, eli hänkin heräili yöllä itkemään. Tietysti itsekin havahduin siihen, kun esikko oli tyytymätön oloonsa. Koska yö oli raskas, en aamulla jaksanut nousta niin aikaisin, että olisin saanut rauhan tunnin. Sen puolen tunnin aikana kun yritin ehtiä juoda kahvia ja polttaa tupakan rauhassa, juoksin kaksosten huoneessa noin kaksikymmentä kertaa. Uhma heräsi mieheni kanssa samoihin aikoihin, tällöin myös Diiva ja Murina katsoivat olevansa valmiita päivän haasteisiin. Koska mieheni oli sopinut menevänsä katsomaan yrityksensä uutta työtä, jäin kolmen hyvin kiukkuisen lapsen kanssa keskenäni. Väsyneenä. Kiukkuisena. Voin kertoa, että talo toimii, jos sieltä löytyy edes yksi hyväntuulinen tapaus. Eilen aamulla ei löytynyt. Koko ajan joku huusi, vinkui, kiukutteli, itki, vaati ruokaa. Tunsin hyvän äitiyden paineiden painavan hartioitani ja epätoivon itkun lähestyvän. Murina huusi sitterissä, sylissä, kaukalossa, lattialla, mikään ei kelvannut. Uhmalla oli nälkä mutta mikään ei maistunut ja sinä aikana kun olin vaihtamassa Diivan vaippaa, halusi hän käydä kaikki kaapit ja laatikot läpi. Tunsin kaiken leviävän käsiini ja koska rehellisesti lupasin kertoa, myönnän sen, että haaveilin, että edes yhdeksi päiväksi tai yöksi joku ottaisi lapset hoitoonsa. Itsekkäästi ajateltu, ainakin joidenkin mielestä. Sillä hetkellä se kaikki tuntui niin vaikealta, epätoivoiselta ja hermoja riistävältä. Laitoin Uhmalle maitopullon käteen ja lastenohjelmat televisiosta. Jätin huutavan Murinan sitteriin ja laskin Diivan toiseen. Ulkona sytytin tupakan ja muutaman henkäyksen vedettyäni hautasin kasvot käsiini mutisten edes parista rauhan tunnista, jolloin saisi vaikka nukkua. Sisällä odotti täysi sirkus, mutta tupakan palaessa filtteriin tiesin olevani valmis jälleen kohtaamaan sen. Vaikka tupakointi ei ole suositeltavaa tai terveellistä, jopa neuvolassa oli hyväksyvästi nyökytelty kun kerroin laittavani itseni jäähylle kun tuntuu että pää hajoaa. Kaksi minuuttia ei vahingoita lapsia, mutta uudelleen synnyttää allekirjoittaneen. Lisäksi näen takapihaltamme tilanteen ikkunoista koko ajan, eli en kuitenkaan päästä lapsia silmistäni. 

Selviydyin tilanteesta tunnissa. Uhmalle suppo, suurin huutaja Murina syliin ja Diivalle maitoa. Murina oli kaiketi niin väsynyt huutamiseen, että nukahti. Diiva teki samoin saatuaan vatsansa täyteen, olihan pieni parka nukkunut yön huonosti. Uhma katseli hetken aikaa televisiota, mutta supon vaikuttaessa piristyi ja talutti minut mukaansa leikkimään. 

Odotin mieheni saapuvan kotiin kahteentoista mennessä, hän kun oli sanonut viipyvänsä niin vähän aikaa kuin vain voisi. Mutta hieman puolenpäivän jälkeen hän soitti ja sanoi joutuneensa heti jäämään kokopäivätöihin. Vaikka lapset nukkuivatkin ja maassa oli rauha, oli tämä uutinen se, joka sai näinkin karaistuneen aikuisen itkemään. Mietin, kuinka pitkä aika yli neljä tuntia tulee olemaan, jos sama show jatkuu kovinkin pian. Koska kuitenkin olen pääosin hyvin positiivinen luonne, itkin kaksi minuuttia, keräsin itseni ja aloin keräillä Uhman leluja takaisin huoneeseen. Isäni äiti, sukumme vanhin ja myös todennäköisesti viisain, on sanonut, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Uskon häntä, enkä vähiten sen vuoksi, että hän on itse selvinnyt täysissä järjissään kahden lapsensa hautaamisesta. Päätin siis, että minäkin selviän päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuosista. Vauva- aika on todella lyhyt. Koko ajan mennään helpompaan suuntaan. Joskus saan vielä nukkua. Joskus toivon lasteni palaavan takaisin lapsiksi, sellaisiksi jotka vain kaipaavat äidin syliin. 

Mutta nyt on nyt, ja koen itseni hieman ylikuormitetuksi. Tiedän kaipaavani ja ennen kaikkea tarvitsevani omaa aikaa ja hengähdystaukoa. Kuinka nautinkaan kauppareissusta, jolloin hyvin pirullisesti virnuillen kuuntelen muiden lasten huutoa nostaen käteni ylös, kun ei itse tarvitse reagoida. Mutta kauppareissutkin ovat lyhyitä. Ne ovat täynnä ajatustyötä ja samalla mietin kuitenkin kotiasioita. Niinpä elvytän vanhan harrastukseni. Mieheni antoi siunauksensa jo tälle, niinpä menen nyt tulevana lauantaina katsomaan hevosta, jota minun olisi tarkoitus alkaa vuokraamaan pari kertaa kuukaudessa. Kuinka onnelliseksi tunsin itseni, kun ajattelin itseni hevosen selkään pitkällä hiekkatiellä, jota reunustavat ruskastuneet puut. Vaikka taivaalta tulisikin sadetta, se kuuluisi asiaan. Pari kertaa kuukaudessa saan siivota hevosen karsinan, harjata tuota jaloa eläintä, ratsastaa, ehkä tippua ja nousta uudelleen selkään.  Ennen kaikkea saan sitä omaa aikaa, saan pari kertaa kuukaudessa olla se sama 10- vuotias tyttö, jonka elämään mahtui vain hevoset ja tulevaisuuden haaveet. Ja mikä parasta, tuon takauman jälkeen saan palata kotiin ja todeta haaveiden käyneen toteen. Ja vaikka todellisuus ei ole niin ruusuista kuin haaveissa, se on sitä parasta, eli totta. 

Tämä päivä on siis mennyt jo paremmin, vaikka mies on jälleen töissä. Myös Uhman korvat alkavat asettua. Olen ehtinyt miettiä, millä keinoin käytetyt vaipat saisi muutettua rahanarvoiseksi keksinnöksi. Tässä taloudessa niitä kertyy niin, että olen harkinnut jättäväni ulkoroskiksen kannen päälle kahvipaketin aina tyhjennyspäivänä, noinniinkuin pahoitteluna taloutemme aiheuttavasta ongelmahajuhaitasta. Ei ole helppoa roskakuskien elämä, ensi kesää ja lämpimiä päiviä odotellessa. Aij. En siis vielä ole keksinyt mitään kovin toimivaa menetelmää käytetyille vaipoille. Mieli tekisi kokeilla "avovaimon kosto"- tai "kannattiko vetää överit"- patenttia paskavaipoilla täytetyillä muovipusseilla, joita on haudutettu lattialämmityksen päällä muutama viikko. Ikävä kyllä meillä ole tiloja moiselle, enkä tiedä, kuinka kauan onnistuisin pitämään luonnonsuojeluviranomaiset kaukana tontiltamme. Markkinointipuhe olisi jo valmiina; "Oliko siippasi jälleen yöjalassa? Löysitkö vieraan naisen alushousut autostanne ja olet varma, ettei miehelläsi ole piilofetissiä? Tahdotko osoittaa miehellesi, millaisia sinun päiväsi ovat? Nyt kostoon, muistutukseen ja oman mielihyvän korotukseen pussillinen tavaraa, joka on epäterveellisempää kuin pernarutto, helpompaa kuin väkivalta, rehellisempää kuin kansanedustajien puheet ja ennen kaikkea, täysin laillista. Tarjoile paskaa mieluummin kuin puhut sitä. Nyt myös somaan lahjapakkaukseen laitettuna, että varmasti herättää puolison uteliaisuuden ja avaamisen tarpeen. Lisämaksusta happivarusteet mukaan itseäsi varten. Emme korvaa hajun tuhoamia huonekaluja, lemmikkejä, hajuelimiä tai rakennuksia. Soita ja tilaa, nyt vain xxxx€". Sujuva? Koukuttava? Loistava menestys, joka avaisi monia ovia. Mutta tuote on vasta kehittelyasteella. Kaksosten tarvitsee aloittaa kiinteät, ennen kuin pystyn tekemään täydellisen paketin. Ehkä minulla vielä on tulevaisuus.