Kyllä!!!

Se oon mä täällä taas moi! Perääni ja uusien postauksien perään huudeltiin, joten lievän paineen alla päätin yrittää päästä sängystä aamuyöllä ylös. Mieleni tekisi selittää, miten kiireinen tässä on ollut. On ollut sitä etelänlommaa, bisneksiä ja hirveitä lapsia, joilta ei ole ehtinyt mitään ylimääräistä tekemään. Ja hah. Paskan vitut. Todellisuudessa olen vain ollut laiska. Siis L-A-I-S-K-A.  Plus että kukaan ei herätä enää aamuyön tunneilla, kun kerran baari on kiinni. Taannoin pitämäni yöunikoulu meni perille laakista, ensimmäisenä yönä Murina huusi kaksi kertaa ja Diiva kerran, tuolloin yhteishuuto kesti alle kymmenen minuuttia. Seuraavana yönä sai kerran antaa tutit. Sitä seuraavana yönä tuli takapakkia ja yhteishuutoa tuli hetki kauemmin, mutta sen yhden kerran, jolloin ilmeisesti toinen lietsoi toista, mutta sitten se rauhoittui. Mieheni palatessa kotiin ei kukaan valvottanut. Ja kun kerran oikein paskaksi äidiksi aloin, päätin vetää uusintakierroksena nuo unikoulut, jossa vain jäädään itsekseen sänkyyn nukahtamaan. Päätin että maidot juodaan olohuoneessa/ihmisten ilmoilla ja sitten pääsee sänkyyn, eli se sänky on kokonaan eristetty syömisestä. Tämän asian opiskelussa tuntui olevan hieman enemmän haastetta, mutta miehen palatessa kotiin sekin toimi aika täydellisesti.
Eli saan nukkua täydet yöt, joinakin öinä tutti täytyy käydä laittamassa tai vaihtaa Murinalle vaippa, että herra herää kunnolla ja jatkaa kunnolla uniaan. Hänellä tuntuu olevan sama homma kuin Uhmalla, eli jos yöllä herää itkemään, täytyy herättää kunnolla ja täysin hereille, ennen kuin itku loppuu kokonaan ja uusi uni alkaa. Mutta, helpommaksi ja ihanammaksi tämä on mennyt, ei voi kuin ihmetellä ja muistella vauva- aikaa, jolloin kolmen tunnin yhtenäiset unet olivat luksusta. Ainoa, mikä tuntuu nyt haasteelliselta, on sängyssä pysyminen. Tuntuu että nukun siinä aivan reunalla niin, että tippuminen ei ole kaukana. Periatteessa tipuin jo yksi yö, mutta sai jalalla vastaan. Jep, aikuisen ei pitäisi ainakaan selvinpäin tippua sängystä. Mutta minä tipun, jos kroppani niin haluaa ja pää niin vaatii.

Diiva on ihan siinä ja siinä, konttaako vai ei. Konttausasento on koko ajan  ja heilunta edestakaisin ja jalkojen siirtely toiminnassa. Ryömimään neiti on päässyt jo reilun viikon. Tämä tarkoittaa sitä, että tuo kullannuppu viihtyy paljon paremmin veljensä kanssa lattialla itsekseen, jos äidin tarvitsee vaikka syödä, laittaa ruoka tai tyhjentää tiskikone. Jälleen toistan, homma on mennyt pelottavan helpoksi. Oletan kuitenkin, että kyseessä on välivaihe josta täytyy nauttia, sillä kun nuo pienet oikeasti lähtee liikkeelle, on päiväohjelmassa jotain aika paljon tärkeämpää kuin koneen tyhjennys. No, nautitaan siihen saakka. Viime perjantaina Diiva kasvatti toisen hampaansa alas ensimmäisen viereen. Nyt kaksoset on jälleen kaksoset, samat hampaat tulleet läpi.

Uhma on jälleen kaudella uhma. Pahinta oli siinä vaiheessa, kun isänsä palasi reissulta kotiin. Jumaleissön mikä eroahdistus purkautui, huutoa, kiukuttelua, naurua, iloa, itkua, miten noin pieni voi tuntea jo noin suuren tunneskaalan. Nyt sitten muuten vain testaillaan hermoja. Tällä viikolla Uhma on oppinut, miksi asioita kielletään. Ei vain siksi että äiti on paskiainen ja elämä on epäreilua, vaan perällä on ihan syykin. Yksi ilta Uhma kohtasi syyn, miksi äidin kahvikuppiin ei tulla roikkumaan kun sitä kahvia on siellä. Kahvini ei koskaan ole polttavan kuumaa, sillä juon maitoa kahvilla, eikä siitä täydestä kupillisesta ollut Uhman päällä kuin ehkä pari lusikallista, loput olivat allekirjoittaneen housuilla. Mutta Uhma tietty säikähti ja aloitti huutamisen. Itse en edes torunut tai tehnyt muuta kuin laittanut housut pyykkiin, totesin vain Uhmalle tämän kiipiessä syliin että nyt sekin on näytetty, miksi se roikkuminen kupissa on kielletty. Edellisaamuna herra tippui pöydältä. Sillä on nyt joku ihme kiipeilyvaihe, ei ole paikkaa, jonne ei edes yritettäisi kiivetä. Keittiön pöytä on nyt se juttu, jossa koetetaan tuuria. Olen monta kertaa kieltänyt ja perustellut. Enää ei tarvitse. Se meni perille kun perse kohtasi lattian. Onneksi vaipalla pehmustettu pylly, eikä pää. Tai, no. Riippuu onko siellä korvien välissä enemmän äidin vai isän järkeä. En kerro, kumpaa kannattaisi tarkemmin suojella.

Ja vaikka nyt kuinka hehkutankin, miten helppoa trio Uljaan&Äänekkään kanssa on, en nostata päälleni pyhimyksen kehää ja sano, että täällä olisi aina rauhallista. Pah. Ensinnäkin, vaikka meno on muuttunut rauhallisemmaksi ja yöt nukutuiksi, ei ihminen pääse synnynnäisistä hermoistaan mihinkään. Toiset on hyvät, seuraavat paremmat ja sitten tulee parhaat. Itse en omaa mitään tuohon ryhmään kuuluvaa, vaan on/off- hermot. Välillä kestän mitä vain eikä mikään tunnu  missään, joskus taas pienikin kitinä polttaa korvat rakkuloille ja nenästä alkaa valua aivonesteitä. Päivänä eräänä Diiva ja Murina huusivat nälkäänsä. He aloittivat sen, kun ruoka oli mikrossa, mutta eivät lopettaneet vielä kolmannenkaan lusikallisen jälkeen. Yritä siinä syöttää huutavaa lasta, joka ilmaa henkeensä dramaattisesti kiskaistessaan vetää sinne lusikallisen kasviksia broilerin joukossa. Silloin petti hermo. Nostin molemmat lapset lattialle ja lähdin tupakalle. Viivyin ehkä pari minuuttia ja sisälle tullessa vastassa oli kaksi hymynaamaa. Ja siitä se ruokailu sitten lähti sujumaan. Summa summarum: vika on aina äidissä/äidin naamassa. Oujjeee.

Mainittakoon, hehkutettakoon vielä, että sain keittiööni uuden apulaisen. Monitoimikone. Siis, monitoimikone, enkä siis tarkoita itseäni, vaan ihan oikeaa, kaikkeen pystyvää konetta. Ostin sen facekirpparilta ja hinta oli 30€. Eli vain parisataa halvempi kuin kaupan. Onhan tuo vanhempi ja varmasti massiivisempi, mutta todennäköisesti myös kestävämpi kuin yksikään tämän päivän vehje. Oi. Se on ihana. Se vatkasi itsekseen kaikessa rauhassa munista ja sokerista vaahtoa itse tehdessäni kahvisuklaamoussea. Jos ette vielä osanneet päätellä, leivoin Diivalle kakun nimpparien kunniaksi. Sisällä oli itse tehtyä kahvisuklaamoussea ja hillosokerissa keitettyjä mansikoita, kuorrutteena vaniljarahkakermavaahtoa, erinäisiä koristeita ja pikeeriä marsipaanin päällä. Ja reunakoristeet eivät ole marenkia, vaan värjättyä pursotusta. Samoin kuin nuo kukat, värjättyä pursotusta erilaisella tyllalla. Sisällä koristehelmiä. Jälleen on lapsen nimi sutattu, mutta tuossa sutatussa osuudessa oli siis Diivan nimi.

Tämä pikeeritiaraa ja perhosia vaille valmis. 

Ja pikeeritiara perhosineen säilyivät ehjänä siirrosta. Ehkä musta tuleekin leipuri.

Kakku oli jopa maultaan todella loistava, itse santsasin sitä parikin kertaa ja siskoni, joka ei täytekakkujen ystävä ole, kehui sitä myös. Uhmakin veteli sitä koko lautasellisen, eikä tippaakaan jäänyt. Onnistuin kerrankin niin, ettei edes itselläni ole mitään valittamista. Tiara on hieman vapisevin käsin tehty, mutta siinäkin koen onnistuneeni sikäli, että ensimmäistä kertaa koetin pikeeriä. Ja aion vastakin käyttää.

Hei, olen otettu siitä, että uusien kirjoitusten perään kyseltiin, syrän. Suuri sellainen. Ja vastaisuudessa koetan taas olla aktiivisempi, jos vaikka nyt alkaisi pääsemään ylös aikaisin. Se vain, että kukaan ei herätä. Ja kun jälleen nukun mieheni vieressä, ei sitä herätyskelloa joka yö viitsi huudattaa. Mutta kirjoitellaan taas. Syrän.