-.-

Rakastan miestäni. Mutta joskus se on kyllä oikea persreikä.  Kuten silloin, kun olen juuri saanut imuroitua joka nurkan ja pestyä lattiat viimeisen päälle ja tuo tapaus ottaa hapankorpun ja kulkee syödessään melkein joka huoneessa unohtaen sen perkeleen lautasen. Murusia. Murusia. MURUSIA! Sinäinen hemmoteltu prinsessani yhdistettynä siivousfriikkiin luonteeseeni huutaa ja mieleni tekisi sanoa miehelleni "tulepas muruseni tänne niiden hapankorppujen kanssa, niin laitetaan ne jonnekin, minne aurinko ei paista eikä tuuli puhalla". Tai silloin, kun Uhma tekee jotain kiellettyä asiaa ja itse olen varattu Diivan paskavaipan vaihdossa. Komennan Uhmaa sanoen, että isi tulee ottamaan sut pois sieltä. Ja tosi paljon isi puuttuukin asiaan, puhelimen säätelyltä ei juuri silloin ehdi. Tuolloin tekisi mieli iskeä paskaperseinen tytär isänsä syliin ja mennä siirtämään Uhma omien leikkiensä pariin. Tai silloin kun saan juuri iskettyä oman perseeni ensimmäistä kertaa päivän aikana penkkiin kädessä se kauan kaivattu kahvikupillinen ja Murina herää unilta. Puolen minuutin odotus, reagoiko toinen viereiseltä sohvalta television lumoista. Ei. Jos kahvi ei olisi omaa elämän eliksiiriäni ja en rakastaisi sitä huumaavaa ainetta -                                                                                            - näin paljon ja enemmänkin, heittäisin tuon lähes täyden kupillisen äijän päälle. Niinhän leffoissakin herätetään pökertyneet. Kylmä vesi-kuuma kahvi. Ihan sama asia. Kuumalla kahvilla voisi saada jopa nopeammat refleksit aikaiseksi, miksei kukaan ole koettanut? Ai niin, siksi koska se on sentään kahvia, ihmeainetta.
Ja silti tuo persreikä on mieheni ja rakastan sitä. Vaikka itse olen vähän tällainen millainen olen, mukaanluettuna juuri tuo rasittava siivousfriikkiys ja kontrollointitarve, mieheni laittaa digiboxilta tallennukseen ohjelman, josta tietää minun olevan kiinnostunut. Itse en tuota ohjelmaa ole muistanut, mutta löytäessäni sen boksilta olen onnellinen. Vaikka räpätän, rällään ja kimpoilen seinille, mieheni osaa suodattaa ne tärkeimmät asiat ja tuo synttärilahjakseni juuri sen, mitä eniten kaipaan, imurin. Purkaessani mieheni tuomia kauppakasseja löydän sieltä sydämenmuotoisen konvehtirasian. Päivä on normaali ja maailma normaali, mutta tuo suklaarasia todistaa, että mieheni on ajatellut niinkin arkipäiväisessä paikassa kuin kaupassakin minua. Ja vaikka perseeni pullistelee kuin ylipuhallettu ilmalaiva, hän tosiaan tuo sitä suklaata, eikä huomauta että joskus talo ei ole tärähtänyt liukastuessani. Ja, mikä tärkeintä. Uskon, että mieheni suurin haave ja rakkain päiväuni olisi päästä noista kissoista eroon (ainakin välillä, kuten iltana eräänä kun hän oli astunut suhteellisen tuoreeseen kissanoksennukseen, onneksi lapset nukkuivat niin ei tullut ihan niin suurta huutoa...tai kuten eilen aamulla kun sohvan reunalla oli kissan oksentama karvapallo...), hän ei sitä ääneen sano. Koska itse välitän kissoistani ja mieheni todella tietää sen, hän hyväksyy ne taloomme tietäen, etten luopuisi niistä kuin äärimmäisen pakon edessä (hän myös tietää ettei niitä vastaan kannata kilpailla, muistutuksena tästä on jääkaapin ovessa magneetti, jonka sain yläasteella kaveriltani: "Mitä enemmän tunnen miehiä, sitä enemmän rakastan kissaani").
Eli, vaikka välillä se yksi on se talon suurin persreikä, niin osaahan se ihanakin olla. Kannattaa myös välillä laskea oman ärsyttävyytensä asteikko. Tiedän, kuinka ärsyttävä osaan parhaimmillani olla, enkä itse ainakaan asuisi kanssani päivääkään. Puistattaa ajatuskin.

Ja niin, eilinen meni loppupeleissä tosi rennosti. Ihan kuin nuo neuvolassa annetut rokotukset olisivat rauhoittaneet meidän kaksikkoakin, voisiko olla mahdollista? Molemmat olivat koko päivän yhtä hymyä ja naurua. Päiväunikoulu näytti äärimmäisvaikutuksensa, Murina nukahti sitteriinsä kesken lämpimän aterian. Siitä tuo entinen "en nukahda ilman keinutusta, en nuku sängyssä, en halua, en halua, EN HALUAAAAA"- tyyppi oli helppo kantaa sänkyynsä tuhisemaan. Diivan syöttäminen oli pariinkin otteeseen lähes taiteellista, kun ensimmäisellä, viidennellä ja x- kerralla pikkuneiti aivasti kuin maaliruiskutin. Harmitti, kun en syöttänyt luumusosetta, värinsä puolesta se olisi ollut paras jättää omiin kasvoihini kauneuspilkuksi. Mutta ei, kyseessä oli tuolloin kuningatarsose ja näytin lähinnä aikuiselta vesirokkopotilaalta. Ja noiden aivastuskertojen välissä ne lusikalliset, jotka menivät suuhun, päätyivät Diivan paidalle, koska rakas tyttäreni muisti jälleen, miten hauskaa on pyrryttää huulillaan. Oujee.
Uhma taas koetti illalla sisustusta. Olin juuri laittamassa kaksosten iltapuuroa, kun esikoisen huoneesta kuului kolinaa ja räminää. Kurkattuani huoneeseen sain nähdä, ettei tarvita kuin laatikko, jossa on ollut viisi palapeliä sekä laatikko, jossa on palapelilautoja paloineen, peittämään Uhman huoneen lattia. Kirosin tuota asetelmaa puoli tuntia ja siivosin viisi minuuttia. Kumpi vei enemmän energiaa? Arvatkaa.

Eilinen suklainen juustokakku onnistui ihan hyvin, pakko sitä maistaa oli, tosin ihan minipalanen. Maku oli ihana, niin loistava, että oli pakko tuon pienen palan jälkeen huuhtoa sen maku suusta omenalla. Itsekuria vaati, mutta pieni pala pysyi sellaisena. Loppuillan päässäni soikin Robinin kappaleesta muokattu "vatsastani puuttuu palanen"- biisi. Vaikka maku oli hyvä, ulkonäkö oli hieman kerran syödyn luokkaa johtuen liian pitkästä uuniajasta ja liian suuren muotin käytöstä. Aion tänään tai huomenna laittaa tämän blogin rinnalle uuden, jossa esittelen tuotoksiani. Ei mikään lokeroitava leivonta- tai ruuanlaittoblogi, vaan sellainen "Kotiäidin hermolepotuokiokokeilut", tms. Näperrettävää, ruokaa ja leivonnaisia. Ja jos yleensä laitetaan vain herkullisia kuvia, minä aion lisätä myös tuon eilisen juustokakun kuvan sinne. Näihin tulee myös osio "ÄLÄ tee näin", joiden avulla on helppo välttää virheet.

She ol shiinä. Kiitos ja anteeks, rakastakaa ihteänne, toisianne, miehiänne, lapsianne, lemmikkejänne... Kaikkea mahrollista. Kuluttaa vähemmän energiaa kuin vihaaminen. Syrän kaikille.