Aamu alkoi tänään havahtumalla ääneen, joka merkitsi kissan oksentamista. Mitäpä muutakaan kuin nousta paikantamaan hyvänhuomenen toivotusta toivoen, ettei se ole sohvalla tai ettei astu siihen. Jos on minä, ei voi saada kaikkea oikein. Kuten ei nytkään. En astunut tuohon karvoilla höystettyyn kuivaruokaklimppiin, mutta sohvalla se oli. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että vitutti vähemmän. Se sohva on muutenkin jo niin sotkettu, tuhrittu ja kaikenkärsinyt, ettei yksi oksennus hirveästi vaikuta. Uutta sohvaa odotellessa, ehkä sitten kun kaksikkokin lopulta täyttää 18. Ja hei, miten hyvä oikein olenkaan, kokonaiset seitsemän riviä juttua pelkän kissan oksennuksen perusteella! Wau. Ja hyvää ruokahalua (sainpas kahdeksannenkin rivin).

Vihdoin ja viimein sekä Diiva että Murina pääsevät eteenpäin. Jos häristeenä ei ole mitään mielenkiintoista (äidin kahvikuppi, puhelin, Uhman tuttipullo, etc.) liikkuminen on vähäistä ja muuttuu melskaamiseksi. Mutta kun se oikea virike löytyy, löytyy myös  vauhtia ja intoa. Molemmat pääsee konttausasentoon ja yrittää siitä eteenpäin, mutta vauhdikkaimman etenemisen he saavat mittarimatotyylillä. Eli nostavat itsensä konttausasentoon, heijaavat ja heittävät yläruumiin eteenpäin. Täsmälleen samaa meininkiä kuin Uhma piti aikoinaan. Ja nyt nämä kaksi. Hurjan söpöä.
Viihtyminenkin on siis edennyt kaksikolla aivan uudelle asteelle nyt kun päästään eteenpäin. Voin laittaa keittiössä ruuan, eikä kumpikaan huuda tylsyyttä. Tuolloin täytyy vain muistaa kaksi asiaa: Uhma ei saa viedä pöydän äärestä mitään ruokaa mukanaan ja en saa itse näyttäytyä tuona aikana. Koska: Uhma on rakastava isoveli eikä kadehdi muuta omaisuuttaan kuin tutteja ja tuttipulloa. Senpä vuoksi pikkumies haluaa jakaa omansa vauvojen kanssa. Kuten antamalla puolikkaan purukumin Diivalle tai laittamalla juuston leipänsä päältä Murinan suuhun. Näin on nimittäin käynyt. Ja itse taas en saa näyttäytyä, kun silloin alkaa huuto. Kuten eräänäkin päivänä, kun leivoin pikkuleipiä. Lapset olivat hiljaisia ja olin juuri viimeisiä pikkuleipiä nostamassa pellille kun ajattelin katsoa, mitä pienet touhuavat. Uhma katsoi televisiota kaksosten vieressä ja Diiva ja Murina leikkivät leluillaan ja katselivat telkkaria ja Uhmaa. Kunnes näkivät äitinsä. Sitten tuli tylsyysitku, joka loppui kuin seinään siirtyessäni näkymättömiin.

On pakko hehkuttaa, että sain nauttia maanantaina vapaapäivästä. Mieheni sisko oli meillä lauantaista eiliseen ja itse livistin viikon parhaimpana päivänä kotipaikkakunnalleni, jossa siskoni teki ripsiini taivutuksen ja värjäyksen. Myös kulmat värjättiin ja kotiin päästyäni "sävytin" hiukset vielä oranssilla suoravärillä (nyt olen virallisesti porkkanan värinen, ja kun kerran ajatustoimintakin välillä pysähtyy, voinen hyvillä mielin kutsua itseäni juurekseksi). Päivä oli ihmeellinen. Kotoa lähtiessä ei ollut kuin käsilaukku, eikä koko päivänä tarvinnut miettiä, milloin on kenenkin ruoka- aika. Myönnän tunteneeni oloni hieman orvoksi. Illalla päästessäni kotiin olin paljon väsyneempi kuin normaalisti. Ihmettelin asiaa, kunnes totesin että todennäköisesti henkinen läsnäolo kotona, fyysinen poissaolo sieltä ja jonkinasteinen stressaaminen sekä sisäinen huono äiti- syyttely yksinkertaisesti rasittaa enemmän kuin koko päivän toimiminen. Luotan sekä mieheeni että kälyyni, mutta. Vian ei tarvitse olla suuri, jos se on korvien välissä. Vaikka liputankin tasa- arvon puolesta, elän näemmä silti ajatuksessa, että äiti ei saisi poistua ilman lapsia koko päiväksi jonnekin. Ihmeellinen on ajatusten maailma. Mutta silti aion vielä poistua, ennen vappua tulee anoppi kylään ja tuolloin taas hoidetaan naamaa. Eihän autokaan itsestään korjaannu, jos se on rikki. Ja jos olen itse viimein herännyt hoitamaan myös itseäni, aion viedä sen loppuun saakka.

Uhma otti viime viikolla parina päivänä kunnon uhmaikäkohtaukset joka kerta sen jälkeen, kun isänsä lähti töihin. Enää en yhtään ihmettele sitä, sillä taisin eilen itsekin kokea jonkun sortin eroahdistuskohtauksen mieheni siskon lähtiessä. Itselläni on käynyt miehen mukana tulleiden sukulaisten  osalta niin hyvä tuuri, että kaikki ovat aivan loistavia tyyppejä. Hänen siskonsa ollessa kylässä on kahvia melkein koko ajan pannussa ja koko ajan juttutoveri. Eikä tarvitse ulkoilla yksin. Aivan ihanaa. Ja eilen kun kyseinen tyyppi lähti, olin itse huonolla tuulella. Pystyin siis samaan tunneparaatiin kuin Uhma miehen lähtiessä töihin. Nyt on helpompi suhtautua noihin välillä esiintyviin kiukkukohtauksiin.

Jos mitenkään mahdollista, postaan illalla jo uuden jutun tai ehkä huomen aamulla. On nimittäin uusi juttu ja tilanne kerrottavana. Parin tunnin kuluttua menen lääkäriin. Aikomuksissani on saada lähete toimenpiteeseen, joka varmistaa sen että lapsilukuni on täynnä. Hommasta tulee todennäköisesti taistelu, sillä ikäiselleni on aika vaikea saada sitä lähetettä. Mutta aion sanoa, että vittuako ikääni tuijotatte, katsokaa lapsilukua mikä on jo enemmän kuin keskivertoperheessä. Aion sanoa myös hyvin paljon muuta saadakseni sen kirotun lähetteen. Ja kyllä, olen asiasta varma. Ja kymmenen vuoden kuluttua saatan katua ja kirota tätä päätöstä, mutta jo viidentoista- kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiitän itseäni. Odotan jännityksellä, millainen keskustelu tästä asiasta saadaan aikaiseksi lääkärin kanssa. Mutta en ainakaan lähde sieltä ilman sitä lappua, nyt kun Suomen lakikin on hallussa. Saas nähdä. Mutta lupaan kertoa koko jutun kunhan taas seuraava aika on. Nyt on pakko sulkea kone, Diiva, äitinsä kaltainen aamukukkuja, herää todennäköisesti aivan pian.