-.-

Rakastan miestäni. Mutta joskus se on kyllä oikea persreikä.  Kuten silloin, kun olen juuri saanut imuroitua joka nurkan ja pestyä lattiat viimeisen päälle ja tuo tapaus ottaa hapankorpun ja kulkee syödessään melkein joka huoneessa unohtaen sen perkeleen lautasen. Murusia. Murusia. MURUSIA! Sinäinen hemmoteltu prinsessani yhdistettynä siivousfriikkiin luonteeseeni huutaa ja mieleni tekisi sanoa miehelleni "tulepas muruseni tänne niiden hapankorppujen kanssa, niin laitetaan ne jonnekin, minne aurinko ei paista eikä tuuli puhalla". Tai silloin, kun Uhma tekee jotain kiellettyä asiaa ja itse olen varattu Diivan paskavaipan vaihdossa. Komennan Uhmaa sanoen, että isi tulee ottamaan sut pois sieltä. Ja tosi paljon isi puuttuukin asiaan, puhelimen säätelyltä ei juuri silloin ehdi. Tuolloin tekisi mieli iskeä paskaperseinen tytär isänsä syliin ja mennä siirtämään Uhma omien leikkiensä pariin. Tai silloin kun saan juuri iskettyä oman perseeni ensimmäistä kertaa päivän aikana penkkiin kädessä se kauan kaivattu kahvikupillinen ja Murina herää unilta. Puolen minuutin odotus, reagoiko toinen viereiseltä sohvalta television lumoista. Ei. Jos kahvi ei olisi omaa elämän eliksiiriäni ja en rakastaisi sitä huumaavaa ainetta -                                                                                            - näin paljon ja enemmänkin, heittäisin tuon lähes täyden kupillisen äijän päälle. Niinhän leffoissakin herätetään pökertyneet. Kylmä vesi-kuuma kahvi. Ihan sama asia. Kuumalla kahvilla voisi saada jopa nopeammat refleksit aikaiseksi, miksei kukaan ole koettanut? Ai niin, siksi koska se on sentään kahvia, ihmeainetta.
Ja silti tuo persreikä on mieheni ja rakastan sitä. Vaikka itse olen vähän tällainen millainen olen, mukaanluettuna juuri tuo rasittava siivousfriikkiys ja kontrollointitarve, mieheni laittaa digiboxilta tallennukseen ohjelman, josta tietää minun olevan kiinnostunut. Itse en tuota ohjelmaa ole muistanut, mutta löytäessäni sen boksilta olen onnellinen. Vaikka räpätän, rällään ja kimpoilen seinille, mieheni osaa suodattaa ne tärkeimmät asiat ja tuo synttärilahjakseni juuri sen, mitä eniten kaipaan, imurin. Purkaessani mieheni tuomia kauppakasseja löydän sieltä sydämenmuotoisen konvehtirasian. Päivä on normaali ja maailma normaali, mutta tuo suklaarasia todistaa, että mieheni on ajatellut niinkin arkipäiväisessä paikassa kuin kaupassakin minua. Ja vaikka perseeni pullistelee kuin ylipuhallettu ilmalaiva, hän tosiaan tuo sitä suklaata, eikä huomauta että joskus talo ei ole tärähtänyt liukastuessani. Ja, mikä tärkeintä. Uskon, että mieheni suurin haave ja rakkain päiväuni olisi päästä noista kissoista eroon (ainakin välillä, kuten iltana eräänä kun hän oli astunut suhteellisen tuoreeseen kissanoksennukseen, onneksi lapset nukkuivat niin ei tullut ihan niin suurta huutoa...tai kuten eilen aamulla kun sohvan reunalla oli kissan oksentama karvapallo...), hän ei sitä ääneen sano. Koska itse välitän kissoistani ja mieheni todella tietää sen, hän hyväksyy ne taloomme tietäen, etten luopuisi niistä kuin äärimmäisen pakon edessä (hän myös tietää ettei niitä vastaan kannata kilpailla, muistutuksena tästä on jääkaapin ovessa magneetti, jonka sain yläasteella kaveriltani: "Mitä enemmän tunnen miehiä, sitä enemmän rakastan kissaani").
Eli, vaikka välillä se yksi on se talon suurin persreikä, niin osaahan se ihanakin olla. Kannattaa myös välillä laskea oman ärsyttävyytensä asteikko. Tiedän, kuinka ärsyttävä osaan parhaimmillani olla, enkä itse ainakaan asuisi kanssani päivääkään. Puistattaa ajatuskin.

Ja niin, eilinen meni loppupeleissä tosi rennosti. Ihan kuin nuo neuvolassa annetut rokotukset olisivat rauhoittaneet meidän kaksikkoakin, voisiko olla mahdollista? Molemmat olivat koko päivän yhtä hymyä ja naurua. Päiväunikoulu näytti äärimmäisvaikutuksensa, Murina nukahti sitteriinsä kesken lämpimän aterian. Siitä tuo entinen "en nukahda ilman keinutusta, en nuku sängyssä, en halua, en halua, EN HALUAAAAA"- tyyppi oli helppo kantaa sänkyynsä tuhisemaan. Diivan syöttäminen oli pariinkin otteeseen lähes taiteellista, kun ensimmäisellä, viidennellä ja x- kerralla pikkuneiti aivasti kuin maaliruiskutin. Harmitti, kun en syöttänyt luumusosetta, värinsä puolesta se olisi ollut paras jättää omiin kasvoihini kauneuspilkuksi. Mutta ei, kyseessä oli tuolloin kuningatarsose ja näytin lähinnä aikuiselta vesirokkopotilaalta. Ja noiden aivastuskertojen välissä ne lusikalliset, jotka menivät suuhun, päätyivät Diivan paidalle, koska rakas tyttäreni muisti jälleen, miten hauskaa on pyrryttää huulillaan. Oujee.
Uhma taas koetti illalla sisustusta. Olin juuri laittamassa kaksosten iltapuuroa, kun esikoisen huoneesta kuului kolinaa ja räminää. Kurkattuani huoneeseen sain nähdä, ettei tarvita kuin laatikko, jossa on ollut viisi palapeliä sekä laatikko, jossa on palapelilautoja paloineen, peittämään Uhman huoneen lattia. Kirosin tuota asetelmaa puoli tuntia ja siivosin viisi minuuttia. Kumpi vei enemmän energiaa? Arvatkaa.

Eilinen suklainen juustokakku onnistui ihan hyvin, pakko sitä maistaa oli, tosin ihan minipalanen. Maku oli ihana, niin loistava, että oli pakko tuon pienen palan jälkeen huuhtoa sen maku suusta omenalla. Itsekuria vaati, mutta pieni pala pysyi sellaisena. Loppuillan päässäni soikin Robinin kappaleesta muokattu "vatsastani puuttuu palanen"- biisi. Vaikka maku oli hyvä, ulkonäkö oli hieman kerran syödyn luokkaa johtuen liian pitkästä uuniajasta ja liian suuren muotin käytöstä. Aion tänään tai huomenna laittaa tämän blogin rinnalle uuden, jossa esittelen tuotoksiani. Ei mikään lokeroitava leivonta- tai ruuanlaittoblogi, vaan sellainen "Kotiäidin hermolepotuokiokokeilut", tms. Näperrettävää, ruokaa ja leivonnaisia. Ja jos yleensä laitetaan vain herkullisia kuvia, minä aion lisätä myös tuon eilisen juustokakun kuvan sinne. Näihin tulee myös osio "ÄLÄ tee näin", joiden avulla on helppo välttää virheet.

She ol shiinä. Kiitos ja anteeks, rakastakaa ihteänne, toisianne, miehiänne, lapsianne, lemmikkejänne... Kaikkea mahrollista. Kuluttaa vähemmän energiaa kuin vihaaminen. Syrän kaikille.

Neuvolauutisia

Ihan oikeesti, luulin eilen aamulla että ehtisin kirjoittamaan. Enkä tiedä, mistä tällainen yltiöoptimistisuus oikein tuli. Ehkä siitä, että nousi reilu puoli tuntia herätyskellon soiton jälkeen? Vai siksi, että pesuhuoneeseen mennessäni astuin (luojan kiitos kuivuneeseen) kissanoksennukseen, jota oli mieltäylentävää pyyhkiä lattiasta? Se optimistisuus taisi alkaa karista siinä vaiheessa, kun yritin lähettää eräästä tilaustyöstä kuvia eteenpäin ja läppärini päätti aloittaa jumituksen. Se ei ole pysäyttänyt kosketushiirtä varmaan lähes puoleen vuoteen, mutta eilen iski tilt! Sammutin koneen ja käynnistin uudelleen todeten, että suunnitelmissani olisin sillä kellonlyömällä ollut jo herättämässä kaksosia. Koneen käynnistymistä odotellessa päätin käydä hermosauhuilla muistaen, että takkini taskussa oli yksi tupakka, joten en ottanut ulos uutta askia. Se yksi tupakka, jonka piti rauhoittaa hermoni, olikin poikki.
Tuossa vaiheessa viimeistään totesin, että ylimääräinen kirjoittelu jää. Vartin aikataulustani myöhässä lähdin kaksosten huoneeseen pakkaamaan hoitolaukkua ja kolistelemaan. Yritin mahdollisimman hiljaa ottaa muualta talosta tavaraa ja laskea ne huoneeseemme hiukan kovemmin, ettei Uhma herää ja jotta kaksoset heräisivät. Tosi helppoa, joopajoo.

Pääsimme perille neuvolaan, noin viisi minuuttia myöhässä. Matkalta soitin sinne, että tulossa ollaan, nou hätä. Hävetti silti, koska matkaa kotoa neuvolaan on se puolitoista kilometriä. Laiska myöhästyy ja luo uuden merkityksen käsitteelle akateeminen vartti. Fiuuuu.
Neuvola meni hyvin, Diiva taisi loukkaantua vaatteiden riisumisesta ja vieraan ihmisen tutkimuksista. Hymytytöstäni lähti pieni kitinä koko tutkimuksen ajan. Painoa hänelle oli kertynyt 6,5 kiloa ja pituutta 64,8 senttiä. Kitinä loppui juuri sopivasti ennen rokotuksia. Huuto alkoi ensimmäisestä piikistä, mutta yllättävän äkkiä se loppui. Kova mimmi. Laitoin hänet kaukaloon ajatellen, että neiti voisi nukahtaa veljensä tutkimuksen aikana, mutta sieltä hän tillitteli maailman menoa tyytyväisenä. Rokotuksista ei siis seurannut mitään maata mullistavaa.
Murina otti tutkimisen paljon rennommin. Hän hymyili ja keimaili silmät loistaen neuvolatädille, jokelteli jutteli ja kirkui. Vaaka pysähtyi 8,5 kilon kohdalle ja pituudessa päästiin 69,5 senttiin. Iiiiiso poika. Rokotus meni oikein hyvin, toista piikkiä äijä ei edes huomannut ja toisesta lähti vain pieni huuto, joka meni alkujärkytyksen jälkeen ohi.
Lopputuloksena tutkimuksiin, Diivaa saa jo istuttaa joka ruokailulla syöttötuolissa ja muutenkin, selkärangasta on hävinnyt "vauvanpyöreys" eli se on suora. Murinalla on kaarevuutta ihan hiukan ja neuvolantäti suositteli, että vain yksi kerta päivän ruokailuista olisi syöttötuolista. Ihan hyvä vaihtoehto vielä sen aikaa kun Uhma on taantunut vauvavaiheeseen ja haluaa istua syöttötuolissa. Lisäksi neuvolantäti neuvoi vaihtamaan nuo vauvapuurot tavalliseen kaurapuuroon tai neljän viljan puuroon, koska niissä on enemmän ravintoarvoja. Ja päivän aterioiden väliin voi lisätä yhden hedelmäsoseen. Ihan vain, että Diiva, tuo äitin pikku ikiliikkuja, jolle ruoka maistuu satunnaisesti, saisi lisää painoa. Pituuskäyrä on notkolla ylöspäin, mutta painokäyrä aaaalas. Niin sen arvelinkin olevan. Itseni olisikin hyväksi liikkua enemmän kuin kuluttaa, mutta ei tuollaisen pian puolivuotiaan rääpäleen. Kasvaa täytyy!  Lapset kasvavat, aikuiset lihovat. Blah.

Tänään alkaa päivä numero kuusi ilman suklaata. Eilen kaverin käydessä kylässä avasin kaapista häntä varten suklaalevyn ja nuuhkisin itse sen ihanaa tuoksua. Luulen tietäväni, miltä Bella Swanin veri tuoksui Edward Cullenin nenään. Mutta annoin olla. Sen sijaan lisäsin jälleen lusikallisen kaakaota maitokahvini sekaan. Alkaa tuntua pikkuhiljaa siltä, että suonissani veri pääsisi liikkeelle, kun suklaavirtaukset vähenevät. Omituista. Aloin tosin miettiä sitä, miten yleensä käy, kun ihminen yrittää puuttua luonnon systeemeihin. Huonosti. Miten itseni käy, kun keskeytän kroppani normaalin suklaatoiminnan ja annan terveellisille elinaineille tilaa? Pelottavaa. Aion olla niinkin aktiivinen että käyn hakemassa tänään kuntosalikortin salille, jonne pääsee sisälle kortilla puoli yhdeksään saakka ja saa treenata niin pitkään kuin haluaa. Suunnittelin, että kävisin aina kaksosten mentyä nukkumaan tekemässä jotain kevätjuhlaliikkeitä. Ajatus ei tunnu niin vastenmieliseltä, kuin jokin aika sitten. Ensimmäistä "lihas"(läski)revähdystä odotellessa. Lisäksi tänään saattaa itsehillintääni koetella leipomusaikeeni, löysin ohjeen suklaisesta juustokakusta. Pakkohan se on koettaa tehdä. Mielenkiintoiseksi ohjeen tekee se, ettei siihen tule liivatetta eikä sitä hyydytetä, vaan se laitetaan uuniin. Kahviseura saa sitten kertoa, millainen siitä tuli. Itse katselen ulkonäköä ja teen kuolemaa.

Sain facebookissa tapahtumakutsun. Kutsun johdosta näen siihen lisättyjä kuvia vauvoista, lapsista ja nuorista, jotka ovat sairastaneet tai sairastavat jotain ikävämpää sairautta, syöpää, kasvainta tai muuta vastaavaa. Eteeni on tullut kuvia alle vuoden ikäisistä vauvoista, joiden elämä on päättynyt liian varhain. Itku ei ole ollut kaukana kyyneleiden noustessa silmiin. Noiden kuvien katselu on saanut muodostettua jälleen uuden ajattelutavan. Ihan sama, kuinka paljon lapseni huutaisivat. Siis, totta kai pyrin siihen, ettei heillä ole syytä huutaa, mutta turhan kiukutteluitku ei enää ikinä nosta ***utuskäyrää. Jokainen huuto on merkki tärkeimmästä: siitä että lapseni hengittää. Edellisyönä Murina oli rauhaton ja sain nousta kerran tunnissa laittamaan tuttia hänelle. Väsyneenä alkoi hieman ärsyttää, kunnes muistutin itseäni siitä, että lapsensa menettäneet äidit tekisivät varmasti ihan mitä tahansa, että saisivat kuulla saman vitinän ja olisivat maailman onnellisimpia, jos saisivat yöllä antaa vauvalleen tuttia. Ärsytys hävisi ja Murinan rauhoituttua jäin vain tuijottelemaan häntä ja siskoaan. Jokainen huuto, kitinä ja ääni on merkki hengityksestä, eli elämästä. Annetaan lasten huutaa, se kertoo siitä tärkeimmästä lahjasta.

Vauvat kasvaa isoiksi

Koska aloitin sopivahkon ikäkriisin potemisen jo oman vanhenemisen suhteen, sitä on hyvä jatkaa ja täydentää lasten vanhenemiskriisillä. Lapsillehan se on hyvä asia, mutta äitinä muistaa aina sen hetken, kun pieni avuton nyytti ei itse jaksanut kannatella niskaansa, miten pienet sormet eivät yltäneet  aikuisen sormen ympärille ja miten pieni paketti pysyi onnellisen paikoillaan sylissä. Nyt kaikilla vauvoillani alkaa tulla merkkejä, joka kertoo kasvamisesta niin, ettei entiseen ole paluuta.

Ensinnäkin Uhma. Uhmahan on kasvattanut koko ajan voimakasta omaa tahtoa ja luonteen kasvua. Hän ymmärtää lauseet ja on alkanut hiljalleen muodostaa sanoja ja toistaa kuulemaansa, allekirjoittanut saa alkaa tarkistamaan sanavarastoaan. Nyt yksi todella iso askel on ollut se, kuinka hän on jo kolmena päivänä tällä viikolla jättänyt päiväunet väliin. Tällä kertaa niinkin onnistuneesti, ettei kovin suurta kiukkua ole ehtinyt muodostua. Tai, jos on, niin se ei ole kestänyt kauan. Kuitenkin siis päiväunettomuus ei ole aiheuttanut äidille halua hakata päätä seinään. Iso lapsi, joka aamulla nukkuu lähelle yhdeksää ja illalla nukahtaa alle viidessä minuutissa, yhdeksän aikoihin. Ja koska huomaa, että lapsi kehittyy ja hoksaa enemmän asioita, on oikein hyvä hetki antaa enemmän vastuuta ja opettaa asioita. Hieno esimerkki on se, miten olen nyt viikon verran käynyt hänen kanssaan läpi sitä, että jos levittää yhden laatikon lelut, ne kerätään ennen seuraavan kippaamista. Ja joka ilta ne lelut myös kerätään. Pieniä kiukkuja on osunut, kun olen mennyt väliin Uhman ollessa uuden laatikon kimpussa, mutta muutaman kerran olen saanut hänet osallistumaan tähän toimintaan. Kyl se siitä, kunhan sinnikkäästi yrittää, selittää ja auttaa. Eräänä päivänä totesin Uhman olevan lujasta luonteestaan huolimatta kiltti ja tottelevainen. Uhma kiukutteli ja melskasi olohuoneessa ja yritti sohaista maitopullolla päähäni. Korotin ääntäni ja komensin, että ellei herra osaa olla kunnolla, niin saa kyllä mennä oitis  omaan huoneeseensa. Uhma lähti tumisevin askelin kädet ponnekkaasti heiluen olkkarista. Mielenkiinnosta seurasin suuntaa. Ja omaan huoneeseensa hän meni. Siellä hän jähmettyi, puristi kädet nyrkkiin ja huusi. Koska olen edelleen huono tässä pokan pitämisessä, aloin nauraa. Samalla olin aika ylpeä lapsestani, joka ei varmasti tuntenut samoja fiiliksiä mutsistaan. Mutta, iso poika, joka ensi kuun alussa täyttää kaksi vuotta. Mihin tämä aika on mennyt????

Sitten Murina ja Diiva. Olen nyt kovalla kädellä saanut rankata liian pieniä vaatteita heidän vaatelaatikoistaan pois ja hommata uusia. Pienet kasvaa. Nyt on muutama yö mennyt yhdellä syötöllä, edellisyönä Murina veteli unta koko yön yhtä soittoa, tai oikeastaan söi illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Molemmat nukkuvat iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Suuri, todella suuri ero entiseen. Molemmat alkavat harjoittaa liikkumista tavalla tai toisella, jos lasken heidät olohuoneen matolle ja käyn laittamassa vaikka kahvin keittymään, en takaisin tullessa voi olla varma enää, missä lapset ovat. Koiramme yrittää pysyä niiden perässä, mutta ne perhanat liikkuvat eri suuntiin. Ja jos tuo collie erehtyy jämähtämään liian lähelle näitä pikku tahmanyrkkejä, pieni nyrkki nappaa tukon karvoja matkaansa. Olen odottanut, milloin he saavat sellaisesta tuposta kiinni, mikä ei lähdekään irti, vaan karvoissa roikkuessaan he voivat hilautua koiran mukana paikasta a paikkaan b. Onneksi kuitenkin koiramme on hoksannut, että metrin hajurako pelastaa perskarvat.
Ja viimein eilen sen tein. Kävin hakemassa syöttötuolit. Päädyinkin nyt triptrapin tyylisiin, mutta Emma- merkkisiin lapsen mukana kasvaviin tuoleihin, koska niissä oli niin hyvä tarjous ja koska ne sitten tosiaan menevät monta vuotta, eikä vain vauva- aikaa. Vaikutuksen teki vielä niiden tukevuus ja loistavat liukuesteet pohjissa. Päätin asettaa syöttötuolit ruokailutilanteisiin niin, ettei heillä ole mahdollisuuttakaan potkaista itseään nurin, eli joko niin että ei ole mitään mihin osua, tai sitten niin että syöttötuoli nojaa valmiiksi seinään, ettei se voi kaatua. Mieheni kasasi nuo tuolit eilen heti kun toin ne kotiin. Uhmanhan piti ensimmäiseksi testata ne. Myös Uhman päivällinen sujui loistavasti, sillä hän söi sen syöttötuolissa istuen. Kun kaksoset pääsivät koeajamaan uudet tuolinsa, olivat ilmeet loisteliaat. Istua korkealla ja nähdä kauas. Diivan ruokkiminen sujui viimein niin kuin elokuvissa. Näinä hetkinä tulee jälleen mieleen, miten on oikeasti pärjätty silloin, kun kaikkia näitä arkea helpottavia asioita ei ole ollut?? Myönnän olevani totaalinen kermaperse, enkä todennäköisesti olisi pärjännyt aiemmassa ajassa hetkeäkään. Hatunnosto näille sankareille, jotka sen teki.

Tänään on lopulta tulikoepäivä. Pakkaan kaikki kolme lasta mukaani ja lähden kotipaikkakunnalleni. Yksin. En todellakaan tiedä, mitä siitä tulee ja kuinka sujuu. Onneksi siellä on sitten paikan päällä lisäkäsiä, mutta hiukan silti jänskättää. Joskus se kuitenkin on pakko tehdä, joten miksei jo nyt. Varaudun pahimpaan jotta voin yllättyä positiivisesti. Nouu hätä. Ja jos muutkin selviytyvät liikenteeseen useamman lapsen kanssa, niin enköhän itsekin. Nih. Pois turha ressi.

Ilmoitan vielä, että olen aloittanut itsensäkidutusjakson. Oikeasti, siinä vaiheessa jos minua voi teititellä, koska se on mää ja mun perse, on aika hiukan miettiä, syödäkö salaattia vai suklaata. En nyt ottanut mitään tavoitteita, paitsi sen, ettei tarvitse vaihtaa vaatekokoa yhtään isompaan. Aion olla suklaa-popcorn-sipsi-karkki-limsa-herkkulakossa. En tiedä kuinka kauan, ajattelin vetää sen ajatuksella, että katson kuinka kauan pystyn kieltäytymään noista. Itseni tuntien niin saatan olla ilman kaikkein kauiten. Jos vaikka mieleni tekee sortua, lasken että olen ollut x- päivää ilman herkkuja, jospa olisin vielä yhden näyttääkseni että pystyn. Ja vielä yhden, ja vielä yhden. Alan olla niin ylpeä itsestäni, että en tahdo sortua vaan tehdä kunnon ennätyksen kieltäytymyksen tiellä. Kaksi päivää on jo kulunut. Ekana päivänä olin valmis tekemään mitä vain, kaksi synttärilahjasuklaalevyä huusi kaapin pohjalta olevansa siellä. Kierin tuskissani ja mietin, josko ihan yksi pala vain. Räkäinen nauru irtosi tuon ajatuksen kirvoittamana, meikäläisen yksi pala tarkoittaa yhtä riviä. Eikä kahta ilman kolmatta, kolmas kerta toden sanoo, neljä on sopivan parillinen luku, kerta kiellon päälle ja hups, siinä se levy meni. Niinpä jätin levyt kaappiin, mutta päästäkseni eroon tuosta suklaahimosta keitin itselleni kahvia ja laitoin lusikallisen kaakaojauhetta maitokahvini joukkoon. Se toimi. Kupillisen jälkeen alkukantainen suklaanhimoni alkoi laantua. Lisäksi tein itselleni fetasalaattia ja oli mielenkiintoinen kokemus huomata, että rehut maistuivat ihan hyvälle ilman Hesen lisukkeitakin. Kaksi päivää olen taistellut. Tästä tulkoon kolmas. Itken sitten täällä suruissani, mitä tehdä. Tuon kaakaon aion sallia kahvini joukkoon, jos se auttaa taistelussa.

Kuva nyt tuli hieman pienellä, mutta siinä ne meidän uudet istuimet ovat. Rakastuin syöttötuolien pehmusteiden väriin oitis. 

Ja sitten vielä lisään linkin lastenlauluun, joka tuli eräs aamu Pikku Kakkosessa ja jonka tallensimme Uhmalle, joka rakastaa musiikkia. Tuo on ollut tallennuksessa noin viikon ja eilen vasta pysähdyin kuuntelemaan sanat. Alkoi hävettää ja naurattaa. Tuure Kilpeläinen on keksinyt loistavat, 2000-luvun sanat lasten liikennelauluun. Enää ei varoiteta autoista, vaan niiden kuskeista. Myönnän itsekin puhuvani puhelimeen ajaessa, mutta tämän kappaleen myötä tuota asiaa täytyy harkita. Kappale kertoo loistavasti, millaista aikuisten liikennekäyttäytyminen on. Siis, ihan sama, onko sulla lapsia vai ei, mutta jos on auto tai edes ajokortti, kuuntelepa sanat. Ajatuksella. Kolahtiko? Niin muhunkin.

http://yle.fi/ohjelmat/1917997

Tee itsestäsi koekaniini

- Ja huomaat arvostavasi itsestäänselvyytenä pitämiäsi asioita paljon enemmän.

Kaikki lähti siitä kun olin keittämässä kahvia ja jäin tuijottamaan tyhjyyteen. Jokainen varmaan tietää tällaisen ihmejähmetyskohtauksen kun katse vain kiinnittyy jonnekin vailla kohdetta? Yritin samalla saada tehtyä projektini valmiiksi hapuillen kahvinporolaatikkoa paikaltaan. Havahduin ja päätin, miksen koettaisi. Pieni testi sokeana, silmät kiinni alkoi.

Vedet olivat keittimessä valmiina, mutta porot piti saada armaan moccamasterini suodatinosuuteen. Käsikopelolla löysin mittalusikan ja tarkkaan tähdäten ja hapuillen laitoin vaaditun määrän paikallleen. Moccikseni on yksinkertaisinta ja halvinta laatua, eli suodatinpussipaikka on irroitettava, eli sekin piti asettaa paikoilleen. Tähän hommaan, jonka normaalisti saan valmiiksi puolessa minuutissa, upposi tällä kertaa kokonaiset pari minuuttia. Todistinpa kuitenkin sen, että pystyn keittämään kahvia vaikka silmät kiinni. Sähkökatkon aikana ei siis ole ongelmia. Muuta kuin se puuttuva sähkö.
Testini jatkui vaatteiden pukemisella. Mieheni onneksi oli kotona ja lasten kanssa takkahuoneessa, niin saatoin välttää ylimääräiset henkilövahingot. Epäonnekseni mieheni oli kotona, en voinut yrittää kaikusuunnistustekniikkaa hapuillessani keittiöstä makuuhuoneeseen. Seinä, klomps. Sohva, tumps. Matonreuna, oho. Kompurointia on pakko harrastaa, ettei kaadu. En tiedä, kumpi olisi loppupeleissä enemmän kiinnittänyt mieheni huomion, hyödytön kiljahtelu lepakkomaisesti vai nuo pienet tömähdykset ja perkeleet mitättömän pienellä matkalla, joka jälleen vei yli tuplasti normaalin ajan. Tosin, mieheni ei todennäköisesti hämmästy enää mistään päähänpistostani.
Selvisin kuitenkin makuuhuoneeseen, vain uuden ongelman äärelle. Vaatteet? Muistin jättäneeni farkkuni yöpöytäni päälle edeltävänä iltana. Käsikopelolla, tunnustelulla ja lahkeen pituutta käsin mittaamalla varmistin, että löytämäni housut todella olivat omani, eivätkä mieheni. Tajusin että farkut olivat helpoin osuus, kun ne olivat hollilla. Vaatekaappini, jonka järjestyksessä pito on aina ollut suurin ongelmani, tuntui hyökkäävän suljettuja silmiäni päin. Missä ***vetissä kaikki sukat olivat? Löysin pari irrallistakin sukkaa, joiden ansiosta jäin miettimään, onko Uhma ollut kaapillani vai onko kyseessä leskisukat, joiden pareissa on ollut reikiä, vaiko kenties asumuserosukat, joiden pari on hävinnyt kuivausrummun syövereihin. Päätin olla rohkea ja nappasin kaksi vapaana melskaavaa sukkaa käteeni. Peppi Pitkätossukin käyttää eriparisukkia, miksen siis itsekin? Näppituntumani ei ollut riittävä kertomaan, laitoinko sukat oikeinpäin jalkoihin.
Seuraavaksi paita. Hommassa ei sinänsä ollut vaikeutta, sillä tiesin, että nenäni edessä on hylly täynnä toppeja, pitkähihaisia paitoja, lyhythihaisia paitoja, rentoja paitoja, bilepaitoja. Mutta... Kuinka löytää päivään sopiva, eli ihan peruspaita, pakkaslukemaan nähden ehkä pitkähihainen? Koska vaatekaappini näyttää valmiiksi kuivausrummun sisällöltä, en ottanut stressiä sen sekoittamisesta. Käsieni läpi kulki monta erilaista paitaa ja toppia, kunnes löysin pitkähihaisen. Vedettyäni sen päälleni totesin sen olevan mallia vanha minä, joka ei ollut elänyt suklaalla. Sillä hetkellä kiitin leikkiväni sokeaa, sillä en nähnyt tuota pikku makkarapötköä, jonka liian lyhyt pitkähihainen ja farkut muodostivat väliinsä. Lihamestarikin olisi varmasti ollut kateellinen. Otin paidan pois päältäni, heitin sen muiden päälle ja päätin laittaa seuraavan käsiin osuvan, oli siinä hihoja tai ei. Eipä tietenkään ollut, vaan naruolkaiminen toppi, josta ilmeisesti olin leikannut pesulapun pois oikein pikkutarkasti, joten mokoman oikeinpäin saaminen oli arpapeliä. Päätettyäni, että nutun ollessa nurin, on onni oikein, huokaisin. Aikaa oli mennyt...Arvioni mukaan kymmenen minuuttia. Mistäs minä silmät ummessa kellostakaan olisin tarkkaan tiennyt.
Sitten matka vessaan. Räminä, kolina ja perkeleet olivat jo totuttua luokkaa. Kumma juttu, asuttuani tässä talossa neljä vuotta, en vieläkään siis hahmota, missä täällä on seinät. Vessassa jälleen uusi ihmetys: dödö. Missä? Onneksi mieheni on tarkempi tavaroistaan ja niille on sentilleen määritetyt paikat. En siis pelännyt korostavani maskuliinista puoltani. Enpä kyllä löytänyt dödöänikään. Hiusten harjauksen jälkeen päätin, että avaan silmäni ja tarkistan vauriot.
Hiusten jakaus oli sekaisin, jos sitä edes oli. Olin levittänyt vessakoristani monta tavaraa pöydälle etsiessäni dödöä, mitä ei näkynyt edes silmät auki. Sukissani oli samaa paria olevat sukat, toinen niistä oli väärinpäin. Toppini oli ihme kyllä oikeinpäin, mutta hivenen huolimattomasti rypyssä.
Käänsin sukkani oikeinpäin, suoristin topin ja tein mielessäni listan.

*Siivoa vaatekaappi.
*Siivoa vessatavarat.
*Löydä jokaiselle tavaralle oma paikka ja pidä ne siellä.
*Arvosta näkökykyäsi, se ei ole oikeasti itsestäänselvyys!!!

Tuo viimeinen on tärkein. Jos nyt sokeutuisin, joutuisin opettelemaan kaiken alusta. En voisi aluksi hoitaa lapsiani normaalisti. En näkisi heidän hymyään. Noin puolet maailmastani häviäisi. Kaikki, mistä nautin, olisi pois, ainakin siihen asti, että osaisin tehdä ne uudella tekniikalla. Lukeminen, kirjoittaminen, television katselu, lasten tuijottaminen ylpeyttä tuntien. Testi oli onnistunut ajattelumaailmaa avartaen.
Hetken aikaa harkitsin korvatulppien ja korvasuojien kanssa kuurouskokeilua, mutta todennäköisesti nauttisin talossa vallitsevasta hiljaisuudesta, että liimaisin ne muutamaksi vuodeksi päähäni. Ehkä tämä yksi testi riitti hetkeksi. Seuraavaa päähänpistoa odottaen.

Mielenkiintoisia unia, osa hui

Oikeasti, voisi sanoa, etten oo nukkunut viime yönä. Zisus mitä unia ja uneksijana allekirjoittanut, merkki siitä että nyt se korvienväli on tosissaan tehnyt jonkun ylimääräisen pyöräytyksen.
Ensimmäisessä (tai viidennessä, sadannessa tai satakolmannessatoista) unessa  seikkailin jossain vanhassa talossa etsien merkkiä isäni läsnäolosta (isäni kuolemasta tulee nyt tiistaina neljä vuotta). Samalla etsin äitiäni, joka siis elää. Talossa oli monta kerrosta ja olin vanhanaikaisen kellarin sementtisissä rappusissa, joissa ei ollut valaistusta. Heitin suosikkikahvimukini (äitiä vähän väsyttää- tekstillä varustettu, älkää kysykö miksi tuo muki oli mukana, kenties siksi että juon näemmä unissanikin kahvia. Näillä unilla on kaiketi pakko.) alimmalle askelmalle, josta se kimposi sementtiseen kattoon ja tuolta rysähti takaisin alas. Mutta unessa se ei mennyt rikki ja olin aivan varma, ettei isäni ollut antanut tuon mukin hajota. Nyt hereillä ollessa mietin, että tuo on merkki siitä, että äitiä tulee vastaisuudessakin väsyttämään. Hetken seikkailtuani löysin äitini nukkumasta joidenkin rappusten yläpäästä. Talo muuttui kotitalokseni ja olin taluttamassa äitiä sisään ja soittamassa ambulanssia hänelle varmuuden vuoksi. Kahvimuki toisessa kädessä. Uni päättyi, tai sitten siirryin seuraavaan. Kahvikuppi jäi tuohon uneen.
 Seuraavassa muistamassani unessa olin sukulaiseni talon toisessa kerroksessa. Tuossa unessa sukulaiseni eivät asuneet tuossa talossa, vaan ulkomaalainen perhe, joka oli murhattu. Murjaaha oli edelleen talossa ja itse puin tyytyväisenä vaatteita päälleni suihkun jälkeen. Kunnes murhaaja tuli yläkertaan. Tuolloin juoksin kattotasanteen ovelle, josta hyppäsin terassin katolle ja terassin katolta maahan. Kuin ninja, ilman kompurointia, ilman venähdyksiä ja ketterästi kuin pieni fretti. Ihan toista kuin tosielämässä totuttu pullero jalkapainot nilkoissa heilumassa. No, tuolla ulkona sitten oli tietysti vahteja joista sain yhden kimppuuni. Se yritti heitellä pakenevaa uniminääni käsikranaateilla, mutta osuikin itseensä koko ajan. Juoksin naapurin hallien taakse piiloon kun tuo vahti otti pyssyn esille. Tein todella fiksun näköistä siksakkia, ettei osuisi. Tuolloin heräsin. Kiitos Diivalle, jolla oli nälkä.
Yksi uni on muistoilta lyhyt, mutta omituinen. Oltiin kaverin kanssa lähdössä lappiin liftaten. Kauheella kiireellä valmistin suurtalouskeittiömäisessä huoneessa kalapuikkoja, perunaa ja kananmunavalkokastiketta niin, ettei miehelleni tulisi nälkä reissumme aikana. Jossain vaiheessa mieheni soitti, ettei tarvitse kokata, hän elää kebabin kanssa tuon pikkumatkamme ajan. Seuraavaksi mieheni soitti, etten voikaan lähteä kun lapsille tuli vesirokko. Jätin perunat levylle, kalapuikot pannulle ja lähdin kotiin.
Myös sitä seuraava uni oli lyhyt, mutta sitäkin pelottavampi. Olin oman auton kanssa liikenteessä vanhalla kotipaikkakunnallani, jossa aioin pysähtyä syrjäisellä huoltoasemalla tankkaamaan. Pujottelin isompien rekkojen läpi ja päätin mennä sisältä ostamaan merkkareita, jotka ovat taas tulossa kauppoihin ensi kuun alussa. Käännyin ovelta takaisin autolle kun huomasin, että tuo takapajuinen, pieni huoltamo oli täynnä entisiä  seurustelukumppaneita ja ihastuksia ja säätöjä, joista ei koskaan tullut mitään (ja ei, kyseessä ei ole monen sadan ihmisen joukko, vaan noin parinkymmenen, joista yli puolet on ollut yläasteen ihastumisia ja kaukaa tuijotteluita, kyseessä siis neljän pöydän huoltamo, joka on helppo saada täyteen). Poistuin ja lähdin kotimatkalle ja koko kotimatkan ajoin tyhjällä tankilla, mutta auto kulki silti.
Viimeinen uni, joka jäi mieleeni ja josta heräsin Murinan ähinään, oli jälleen rikollispainotteinen. Olin vanhassa koulussamme risteilyllä (joo, kelluva koulu) ja ruokasalissa oli buffettiaika. Olin rehtorin (joka oli täykkäreistä poliisi, joka viimeisissä jaksoissa yritti saada Breen vankilaan, se pulska ja kalju) kanssa vessassa suunnittelemassa, miten saisimme yhden huumediilerin kiinni. Menin ruokasaliin normaalisti tietäen, että se diileri tarkkailisi koko salia ja että rehtorin tarkoitus oli valmistaa tuolle diilerille lihapullataikina, jonka joukkoon olisi survottu kilo jotain huumausainetta. Aikani oltuani salissa menin vessaan pissalle, jolloin oveen koputettiin ja vanha yläasteaikainen, miespuolinen kaveri tuli koputtamaan, että nyt tarttis maistaa näitä lihapullia. Ilmoitin olevani housut kintuissa, jolloin kaiffari pyöritti vessan oven ali  yhden lihapullan ja pyysi maistamaan. Maistoin ja totesin kyseessä olevan hyvin onnistunut erä. Tuolloin Murinalle tuli nälkä.

Joko ymmärrätte, miksi äiti on vähän väsynyt tänä aamuna? Ei vanha jaksa näin mielenkiintoisia unia. Jos päivät touhuan, ihan kuin öisin kiinnostaisi juoksennella karkuun pyssyjä ja murhaajia. Jos tuossa huumelihapullassa sattui olemaan jotain piristävää mukana, niin mikä ettei, mutta eipä kyllä tunnu siltä. Hassuinta on, etten ole ajatellut mitään noiden unien paikkaa, henkilöä tai muutakaan aihetta niin, että ne tulisi siitä. Isää totta kai olen miettinyt ja suunnitellut vieväni kynttilän hänelle sunnuntaina, mutta en enempää. Pitänee kai todeta, että minä ja mielikuvitukseni, maailman onnistunein ja pelottavin yhdistelmä.

Näiden unien kirjoitteluun menikin jo sen verran aikaa, etten enempää sitten tällä enää kirjoittele. Tai täytyy kyllä hiukan hehkuttaa, tänään, siis vihdoinkin tänään, menen ostamaan ne syöttötuolit meidän kaksikolle. Olen niistä niin innoissani ja onnessani, tiedä sitten miksi. Onko se hyvän äidin merkki, kun lapset saa jotain, olen jo tyytyväinen, enkä itse tarvitse mitään(imuria ei enää lasketa, kun se kököttää tuolla nurkassa. Ai niin, sen verran hyvä imuri on että myös mieheni käytti sitä eilen, ihan vapaaehtoisesti ja pyytämättä. Hiukan mustis olin Irmasta, mutta päätin, että kai mieheni on kerran oikeutettu koettamaan, miten kunnon imuri toimii. Tulevaisuudessa voin sitten jo tapella imurointioikeuteni puolesta)? Taidan hiukan käynnistellä innokkuusmoottoria ja selailla vielä kahden lastentarvikeliikkeen valikoimia, että osaan ensimmäisellä mennä oikeaan paikkaan.

Syrän.

Nyyh.Niisk.

Maailmanloppu! Kuolema! Näkyvä seinä, joka litistää! Käsi joka lyö!
Niin että mitäkö tapahtui? Täydelliset Naiset loppuivat. Eilen lasten päiväuniaikaan katsoin sen viimeisen tuotantokauden viimeisen jakson. Ensin itkin koskettavia kohtauksia. Sitten itkin tyhjyyttä, jonka jakson loppuminen jätti elämääni. Sitten kävin tupakalla ja totesin, että eeeehkä nyt joku sarja on hieman vain vienyt mukanaan. Samalla tajusin, että jippijei, nyt on aikaa moneen muuhunkin, kun aina mahdollisuuden tullen ei laita Täykkäreitä pyörimään. Tumppasin tupakan, pyyhin kyyneleet ja menin sisälle suunnitellen innoissani, mitä järkevää sitä sitten tekisi omalla ajalla. Vartin kuluttua tuijotin toista kissaani, sitä läskimpää, ja mietin, oppisiko se kuukaudessa istumaan, makaamaan ja antamaan tassua käskystä.

Olen vakavasti harkinnut, josko antaisin Uhmalle valtuudet syöttää Diivaa. Ihan vain siksi, että päästäisiin vähemmällä sotkulla. Likka pönkää itseään koko ajan istumaan, joskus jopa ylietukenoon saadakseen paremman otteen sukastaan, jonka voi sitten irroittaa ja tunkea suuhunsa soseen kera. Lusikan nähdessään hän välillä vetää huulet sisäänpäin, joka viidennellä kerralla hän muistaa, että nälkä lähteekin syömällä ja jopa avaa sen suun. Noin joka kolmas kerta noista joka viidennestä, kun luulen saavani täyden lusikallisen suuhun, hän päättääkin ottaa uuden etukenon, heilauttaa päätään johonkin suuntaan, jolloin ruokaa on silmässä, nenässä ja korvassa. Mahtaisiko joku talouspaperitehdas alkaa sponsoriksemme, jos lähetän riittävästi kuvia äidistä ja tyttärestä, jotka näyttävät tulleen sosetehtaan tuotannon läpi? Huomenna menen katsomaan, josko saisin jostain mukaani kaksi syöttötuolia. Jos se helpottaisi tätä neidin ruokailua? Olen tosin keksinyt, miten saada mahat lapsillani oikeasti täyteen. Muuten en niin suurta stressiä ottaisikaan, mutta kun Diiva liikkuu koko ajan, siis aivan koko ajan, tarvitsee hänen saada ravintoa hieman enemmän, ettei paino tipu. Varsinaisen aterian jälkeen olen alkanut antamaan jälkiruuaksi maissinaksuja. Ne uppoavat oikein toden teolla, jo pelkkä pussin näkeminen kirkastaa molempien silmät ja saa kädet huitomaan ilmaa innoissaan. Eli ovat kuin äitinsä karkkihyllyllä. Eilen illalla molemmat söivät puuron jälkeen viisi naksua. Ja vielä ennen nukahtamista meni molemmille sata milliä maitoa. Ilmankos Diiva söi yöllä vain kerran ja Murina kaksi.

Syöttötuoleista sen verran, että suunnittelin aluksi ostavani ihan normaalit perustuolit. Kunnes mieleeni muistui (siskoni muistutti) kotipaikkakunnallani sattunut tradegia. Tuttavani pienet kaksostytöt olivat olleet molemmat omissa syöttötuoleissaan ruokailemassa ja toinen oli onnistunut potkaisemaan itsensä tuolin kanssa nurin. Tuolta onnettomalta lapselta oli haljennut kallo. Tänä päivänä hän voi hyvin eikä mitään jälkiä ole jäänyt, mutta isänsä kertoi tuon jälkeen tehneensä molemmista tuoleista kokon pihalleen ja ostaneensa tilalle pöytään kiinnitettävät istuimet. Taidan olla yhtä viisas jo valmiiksi. Koska, olen itse tällainen pää pilvissä kulkija niin, etten luota itseeni ja vahtikykyyni kahden syöttötuolin kanssa. Jos kaksi lasta sählää syöttötuoleissa ja parhaimmassa tapauksessa vielä Uhma leikkii ympärillä, ei vaadi kovin montaa sekuntia lapselle, että ehtii tekemään tuon kaatavan potkun. Muistan Uhmankin taannoin syöttötuolissa potkineen pöydänreunaa ja pitäneeni jalkaa aina niin, ettei tuoli kaatuisi. Mutta, nyt on tosiaan kaksi. Plus yksi, joka tekee syöksysukelluksia koiran vesikuppiin. Kerrankin olen etukäteisfiksu ja ennaltaehkäisen yhden vaarapaikan.

Koin eilen suuren ylpeydenhetken Uhman kanssa taas eilen. Ja ei, kyseessä ei ollut se kerta, kun hän seisoi koiran vesikupissa. Vaan myöhemmin illalla, kun tomera pikkumies kantoi yhden lelukoppansa olohuoneeseen ja tyhjensi sen keskelle lattiaa. Tuossa kopassa oli autoja. Ensin hän huristi niitä ympäri olkkaria päästellen autoääniä. Sitten hän rakensi niistä tarkan, puolikuun muotoisen jonon. Kun hän kyllästyi, hän keräsi autot koppaan takaisin. Siis keräsi autot koppaan takaisin. Keräsi lelunsa, jotka oli levittänytkin. Rakas, täydellinen Uhma. Tiesin, että esimerkkiä näyttämällä hän hoksaisi, että siisteyshullu äiti toivoo juuri tuota. Uhman lattia on nimittäin ollut jo viikon näkyvissä, joka ilta olen kerännyt hänen lelut lattialta ja toitottanut, että kun niillä ei enää leikitä, ne kerätään. Ylpeä? Joo!

Ai niin, Diiva otti eilen näppärästi konttausasennon. Se tuli yhtäkkiä ja yllättäin, monen monituista kertaa. Siihen saakka kunnes hain puhelimen kuvatakseni tuon asennon. Sen jälkeen neiti  vain räpiköi mahallaan kädet ja jalat ilmassa. Päätin, etten vie kameraa pois ennen kuin olen kuvan saanut. Ja tulihan se. Uskaltaisin väittää, että tuosta menosta päätellen ei mene viikkoa kauempaa, kunnes Diiva jo konttaa. Veljensä Murinakin hakee konttausasentoa, mutta rauhallisemmin. Diivan on paljon helpompi liikkua ja heilua siroutensa ja pienuutensa ansiosta. Murina, jolla on miehistä massaa, joutuu hieman enemmän tekemään töitä. Ja Murina, jolla ei ole kiire minnekään, viihtyy paljon paremmin lattialla, sylissä tai sitterissä, eli on asteittain helpompi kuin heikkohermoinen siskonsa, joka haluaa liikkeelle, pystyyn ja juoksemaan nyt heti.
Tulen olemaan pulassa parin kuukauden sisällä, mutta nou hätä. Olen tehnyt jo hienoja suunnitelmia, johon liittyy kasa turvaportteja. Siis tosi iso kasa. Nyt lienee oikea hetki alkaa metsästämään turvaporttisponsoria.

Onni On...

...Kuulla kissansa oksentavan huoneen ulkopuolelle. Miksikö? No kun. Sen kuulee, tietää, että täytyy varoa kun aamun pimeydessä nousee ja poistuu huoneesta. Olen astunut  juuri oksennettuun, lämpimän pehmeään oksennukseen niin sukka jalassa kuin paljaalla jalalla. Tiedän myös, ettei kylmä, hetken aikaa seissyt oksennus ole yhtään miellyttävämpi. Siksi olin ikionnellinen tänä aamuna, että olin hereillä ja kuulin, että nyt on pommi kynnyksen toisella puolella. Vältyin kiroilulta kun puhelimen valossa hipsin tuon yllätyksen yli.

...Tulla vessasta pois juuri oikealla hetkellä. Se on vähemmän arvostettua, mutta sillä on yhtä suuri merkitys kuin oikeaan aikaan vessaan menemisellä. Pienikin myöhästyminen voi olla kohtalokas. Kuten lauantaiaamuna. Tullessani vessasta näin suoraan takkahuoneeseen, jossa Uhma roikotti itkuhälytintä antennista. Koiran vesikupin päällä. Tulin vessasta liian myöhään, sillä tuo itkuhälyttimen raato tiputti vettä kuin Titanic aikoinaan. Nopeasta reaktiostani huolimatta itkuhälyttimen vastaanottava pää ei toimi enää. Vaikka alle viiden minuutin olin purkanut tähtipääruuvarin kanssa sen osiin ja yritin kuivailla parhaani mukaan. Ainoa hyöty tuosta operaatiosta oli se, että nyt tiedän elektroniikasta hieman enemmän. Se ei tykkää, kun se kastuu.

...Hyvät hermot. Niiden arvo kasvaa, jos vain yhdellä talouden viidestä ihmisestä on sellaiset. Uhman hermo ei kestä sitä, että jokin asia kielletään. Hän tottelee, mutta ei tykkää. Murina ei kestä sitä, ettei sitteriä keinuteta enää. Hän tyytyi kohtaloonsa, mutta ei tykkää. Diiva ei haluaa enää olla enää sitterissä. Hän pönkää istumaan sieltä koko ajan. Hän ei halua olla paikoillaan. Ainoa paikka, joka olisi riittävän aktiviteettinen, on hyppykiikku. Ainoa paikka, jossa pienen neidin mielestä näkee riittävän pitkälle ja saa toteuttaa tarvettaan liikkua. Mutta kyllä siinäkin väsähtää. Ja äitinsä mielestä siinä vain ei voi olla koko päivää. Diiva ei tykkää eikä hyväksy kohtaloaan. Kiukku. Mies on välillä helisemässä kolmen, välillä huutavan lapsen kanssa, itse sekoittelen kahviani ja mietin, että kesään mennessä tarvitaan leikkikehä. Kyllä se nyt menee, kun vain yksi pääsee tekemään tuhojaan, mutta entäs sitten kun nuo kaikki koheltavat toisiinsa törmäillen?

...Luova ajattelu. Sunnuntaina tavallinen maito pääsi loppumaan juuri kun olin lähdössä kauppaan. Juuri tuolloin Uhma vaati pullonsa täyteen. Hän on lapsi, jolle pullo on tyhjä kunnes se on täynnä. Välttääkseni kiukun puuskan kaadoin loput tavallisesta maidosta pullon pohjalle ja päälle vauvojen maitoa. Kelpasi, jolloin pääsin livahtamaan kauppareissulle. Mukaan tarttui reilut kymmenen litraa maitoa.

Pieniä asioita, joita ei rahalla saa. Mutta oikeasti, tämä päivä alkoi hyvin pelkästään siitä hyvästä, kun tiesin, että olisin astunut kissanoksennukseen, ellen olisi kuullut sitä. Sinänsä pieni asia, mutta jokainen, joka tietää, miten ***un epämiellyttävää on astua siihen klönttiin ja yrittää hyppiä yhdellä jalalla pelastukseen, tietää myös sen, miksi tämä aamu oli onnistunut.

Perjantaina otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin päiväunikoulun näille pikku apinoilleni. Siis Diivalle ja Murinalle. Perjantaina Murina oli aivan järkyttynyt ja protestoi todella kovin itsekseen nukahtamista vastaan. Pinnasängystä kuului sen päiväinen ujellus, että varmasti naapuritkin kuuli tämän. Lauantaina homma oli piirun verran helpompi, mutta ääntä lähti. Sunnuntainakin Murina aloitti kitinän heti, kun laskin hänet sänkyyn. Mutta maanantaina ensimmäinen uni tuli ihan ilman huutoa ja toinen uni alle kymmenen minuutin. Diiva oli juonessa alusta asti mukana, mutta Murina parka yritti viimeiseen asti, että taktiikka olisi joku muu. Päiväunet eivät olleen kovinkaan pitkiä, mutta sängyssä kuitenkin. Eilen He nukahtivat päiväunilleen puoli kaksitoista ja nukkuivat puoli neljään. Eli neljä tuntia. Puoli neljästä puoli kahdeksaan he jaksoivat valvoa, jolloin uni tuli sormia napsauttamalla. Nyt kello tulee puoli kahdeksan ja molemmat vetelee edelleen unta. Voi, kun tällaisen rytmin saisi näille pikku mangusteille pidettyä, olisin ikionnellinen. Murinan kanssa helpotti tuota unirytmiä myös se, että ostin toisenmallisen tutin, mikä on isompi, pehmeämpi ja levenee päästä. Vanha tutti sai jäädä, kun uusi kelpasi paremmin kuin vanha milloinkaan. Sen hän huolii myös nukahtaessa ja nukkuessa. Pienillä asioilla tehdään suuria muutoksia.

Loppuun laitan kuvakevennyksen. Sain tarpeekseni ihmisistä, jotka juuri lasten uniaikaan olivat ovikellon kimpussa ja tein oveemme kyltin, joka mielestäni antaa riittävän varoituksen. Haluan lisätä vielä, ettei itselläni ole mitään Jehovan todistajia vastaan, vaikka olenkin lisännyt heidät listaan. Mitä olen heidän tavoistaan kuullut, he ovat sydämmellisiä ja ihania ihmisiä. Eli ei mitään henkilökohtaista, piti vain edes jonkinlainen lista saada kerättyä.

-Älä koputa tai soita ovikelloa, ettei koira ala haukkua ja herätä kiukkuista uhmaikäistä ja kahta huutokonetta. Jos näin käy, et  poistu tästä talosta ennen kuin kaikki nukkuvat uudelleen (ei kahvitarjoilua).
- Soita sen sijaan matkapuhelimeeni niin laitan koiralle kuonokopan ja tulen avaamaan oven.
HUOM! Myyntiedustajia, jehovia ja varkaita varten ei laiteta kuonokoppaa ( eipä näillä taida puhelinnumeroa olla...)

Irma tuli taloon

Syrän mun miehelle, syrän teille kaikille, syrän synttäreille, siis syrämmiä kaikille, ihan jokaiselle!!!

Mieheni toi eilen kotiin syntymäpäivälahjani. Voin kertoa, etten ole koskaan, milloinkaan saanut yhtä upeaa lahjaa! Kuten kuvasta voi päätellä, se on imuri. Siis HÄN on imuri. Vannoin jo valan, että leikkaan käteni irti ja liimaan hänet tilalle, otan hänen viereeni nukkumaan ja rakastan häntä loppuelämäni. Tai ainakin niin kauan, kun hän toimii. Mutta eikö olekin upea? Koska hän on perheenjäsen, hän tarvitsi nimen. Hän on Irma. Ystäväni ehdotti ensin Justiinaa, josta väänsin Juden, mutta kyllä tuo Irma sopii paremmin suuhun. Koska olin eilen jo tehnyt hirmuhyökkäyksen siivouksen saralla, otan tänään testiajot Irman kanssa. On se hieno. On se täydellinen (ja jos blogiani lukee joku muukin, jonka nimi on Irma, niin älä loukkaannu, se on kunnianosoitus. Täällä kehutaan Irmaa ja Irman imutehoa. Ei loukkauksia). Mieheni sanoi, että jos se kitinä nyt loppuisi. Vannoin, etten kitise enää mistään, ja jos kitinäaihetta tulee, niin alan imuroida. Oijh, syrän Irmalle.

Olin eilen pelottavan ahkera. Ennen kahtatoista olin keittänyt, soseuttanut ja pakastanut kaksosille sekä kanaa että naudan jauhelihaa. Olin saanut kakun valmiiksi. Olin tehnyt päivän ruuan ja ruokkinut lapset. Ja imuroinut. Kaikki ennen kahtatoista. Eräs ystäväni kysyi jälleen, miten ehdin kaiken. Olen kai sen ennenkin maininnut, mutta teen montaa asiaa samanaikaisesti. Eilenkin ruskistin kastikejauhoja ja toisella pannulla makkaraa ja sipulia vasemmalla kädellä samalla, kun oikealla syötin kaksosia. Vaihdoin Diivalle ja Murinalle vaippaa samalla kun autoin Uhmaa syömään. Perunoiden kiehuessa imuroin. Kakkua tehdessä lauloin ja vääntelin naamaani kaksosille, jolloin he viihtyivät. Kyllä asiat saa sujumaan, kun vain ajattelee puoliloogisesti.
Sain Uhman, Diivan ja Murinan nukkumaan samanaikaisesti, ihme kyllä. Silloin sain pestyä lattiat kunnolla ja raivattua Uhman huoneesta lattian esiin (nyt aion alkaa opettaa pojalleni, että lelut kerätään leikin jälkeen omille paikoilleen. Noin iso poika kyllä oppii sen ajan myötä). Kun lopulta kaikki alkoi olla valmista, laitoin itselleni pari leipää ja siirryin rentoutumaan takkahuoneeseen. Ensimmäisen puraisun jälkeen kuulin Uhman heränneen. Laskin lautasen sohvalle ja menin rauhoittamaan. Silittäessäni Uhmaa huomasin koiramme hiipivän takkahuonetta kohden ja muistin leipäni olevan paikassa, minne koirakin ulottaa. Lähdin salamana pelastamaan yhdistettyä aamupala-lounas-päivällistäni ja kilpajuoksu alkoi. Koira ripisti edellä ja itse henkeni kaupalla perässä. Ulkopuolinen olisi ehkä hivenen katsonut menoamme. Voittajaksi selviydyin minä ja todettuani Uhman jääneen sänkyyn jatkoin täydellisten naisten katselua. Kolme haukkua leivästä ja itkuhälyttimestä kuuli, että Murina oli herännyt pinnasängyssään. Kävin antamassa maidon ja silmät painuivat uudelleen kiinni. Sain syötyä leivät loppuun ja juotua pari kuppia kahviakin, kun itkuhälytin ilmoitti, ettei enää auta mikään. Molemmat olivat hereillä ja pirteitä puolentoista tunnin unien jälkeen.

Kakku onnistui hyvin. Kuorrutteessa oli hieman ulkonäköhäikkää, mutta uusi pursotinsettini pelasti tilanteen. Tänään voidaan todeta, miltä sisältö maistuu.

Tämä sisältää kaksi kerrosta itse keitettyä vadelma-mustikkahilloa (pakastemarjoja ja hillosokeria siis) ja kaksi kerrosta kermavaahto-ranskankerma-tomusokerivaahtoa. Ihan hyvää, kun raskankerma antaa siihen lievän happamuuden mutta tomusokeri auttaa hieman, mutta ei liikaa kun sitä ei paljon tule. Päällä on tummaa suklaata sulatettuna pieneen määrään kermaa, kakku on siis todellinen laihduttajan unelma. Jatkoin koristelua marsipaaniruusuilla ja tuolla yhdellä pursotinmallilla. Kun olin pursottanut viimeisen kukan/mikälien, Uhma alkoi taputtaa vieressä. Ilmeisesti olin onnistunut.

Sain eilen jälleen uuden varmistuksen siitä, etteivät pullani ole niin onnistuneet. Uhma oli auttamassa kissojen hoidossa ja laittoi niille juuri kuivaruokaa, kun ihan vahingossa, puolihuomaamatta, meni sitten nyrkillinen kuivanapuja ihan väärään suuhun. Pienten hampaiden jauhaessa Uhma katsoi minua ihan onnessaan ja hoki jälleen "nammnannamnam". Sanat mitä ei tullut pullaa syödessä. Kissanruoka kyllä maistui, kunnes ilkeä äiti otti kuivaruokapussin pois.

Selvä, oikein hyvää lauantaiaamua kaikille syränten kera. Ei välitetä pikkupikkupakkasesta, se vain raikastaa kelin.

Kissa ja suljettu ovi

Oli hieman vaikeaa tuo nouseminen aamulla, kuten kahtena edellisenäkin. Tänä aamuna se tapahtui kuitenkin, kiitos kahden karvaisen lemmikkini. Murina on nyt parina aamuyönä yrittänyt jäädä hereille, maito tai tutti ei ole kelvannut. En ole kuitenkaan sen suurempia taikatemppuja tehnyt, laittanut vain oven kiinni ettei mahdollinen kitinä herätä Uhmaa. Mutta tuo oven kiinni laitto onkin rassannut talomme kissoja. Toinenkin, joka aina yöt nukkuu jalkopäässäni niin, että oma pituuteni on varmaan vähentynyt monella sentillä, kun en saa jalkoja suoraksi KOSKAAN, häiriintyi tuosta suljetusta ovesta niin että sitä piti nousta raapimaan heti. Nousin ja päästin kissan pois. Pääsin lievään uneen kun heräsin raapinaan.  Avasin oven ja molemmat tuijotti silmät suurina kuin sanoen "ootsä ihan tosissas". Hetken harkinnan jälkeen molemmat asteli sisälle ja laitoin vielä oven kiinni. Jälleen hetki unta ja "skraapskraap". Heitin lemmikeitäni villasukalla ja kiskitin heitä viereeni, jonne he tulivatkin hetkeksi. Pian kuului taas tuo raapina. Luovutin, nousin ja avasin oven, jolloin toinen poistui ja toinen jäi oven väliin harkitsemaan, kannattaako poistua. Kiukkuinen silmäys oven avaajaan ilmeellä "uskallakin laittaa se ovi kiinni" ja luovutin. Ovi jäi auki ja kelloa vilkaistuani päätin itsekin nousta. Kissa on aina väärällä puolella suljettua ovea.

Ulkona on pikkaisen rapsakka keli. Reilut kaksikymmentä astetta ja terassilautoja myöten kaikki jäässä. Mistäkö tiedän? Ensin katsoin totuttuun tapaan pakkasmittariin. Oho. Sitten nappasin aamukahvini ja puin takin päälleni. Sain kiitettävän äänettömästi suljettua takaoven, mutta ensimmäinen askel terassilla aiheutti äänen, jota voi verrata pyssyllä ampumiseen. Toivon että se siis johtui pakkasesta, eikä mitättömästä, ylimääräisestä elopainostani. Plussakelejä odotellessa, jos silloin vielä terassilla astelu kuulostaa humalaisen hirvijahtiporukan metsäkokoontumiselta, on aika lopettaa syöminen. En anna itselleni tuomiota vielä.

Eilinen jäi sisäpäiväksi, johtuen leipomisesta ja korkeasta pakkasesta. Se leipominen oli mielenkiintoinen kokemus taikinan osalta. Tein siis pullaa, litran taikinan. Kokemuksesta viisastuneena laitoin taikinan kahteen kippoon, sillä tähän saakka se on kiitettävästi aina turvonnut yli reunoilta. Koska tässä talossa ei enää ole montaakaan paikkaa, jossa taikina saisi olla rauhassa, jouduin viemään kipot saunan lauteille. Kun sitten menin noutamaan niitä, sain todeta ettei kaksikaan kippoa riittänyt. Taikina oli kasvanut, noussut ja jälleen valunut yli. Molemmista. Saunan lauteille. Katsoin, miten taikina oli valunut näppärästi lauteiden väliin samalla kun kirosin mielessäni loistavat ideani. Näytti hieman siltä, että saunassamme olisi istunut tuhdimpi tyyppi ja liian kovat löylyt ottaessaan päättänyt sulaa sinne. Näin oman tulevaisuudenkuvani. V**tu. Päätin siivota jäljet leivonnan jälkeen.
Pullat onnistui kuitenkin hyvin ja kohosivat uunissa hieman lisää. Mielenkiintoisen kokoisia pullia, ei pitäisi ainakaan heti loppua tarjottava. Uhmakin on oppinut, että sen jälkeen, kun äiti on ollut hiuksiaan myöten tahmaisessa taikinassa, kironnut hiukan, uuni hohkannut kämpän täyteen lämpöä ja keittiön ollessa paskapoliisin (terveystarkastajan) painajainen, saa jotain hyvää. Ensimmäisen pellin tultua uunista Uhma osasi jo pyytää maistiaisia. En sitten tiedä pullien mausta testikomitean mielestä. Edellispäivänä ulkoillessamme Uhma mutusti vastasatanutta lunta onnessaan hokien "nammannamnam" onnellinen hymy naamallaan, pullat eivät samaa efektiä aiheuttaneet. Ei edes kysyessäni, onko namnam. Lumi taisi olla parempaa.
Sen verran tyytyväisiä lapset olivat, että heti leivonnan jälkeen saatoin mennä putsaamaan saunan lauteet. Kihnutin niitä juuriharjalla, pyyhin paperilla, viskoin vettä ja luulen, että sain suurimman osan pois. Täytyy vain varoittaa tulevaisuudessa mahdollisia vierassaunojia, ettei se ole mikään saunahirviö, joka tarraa perseestä kiinni, se on vain pullataikina. Pullataikina saunassa? Juu, ei kannata kysyä enempää.

Saisinkohan Uhmasta lehtijutun "Lemmikit kasvattivat poikani"? Yleensä lapset apinoivat vanhempiaan, mutta joko ollaan mieheni kanssa niin tylsiä, ettei meitä jakseta matkia, tai sitten Uhma haluaa kokeilla eläinten elämää. Ensin hänen piti välttämättä saada aamumuronsa kissan kuivaruokakippoon, jonka siis olen aikoja sitten antanut hänen leikkeihinsä tiskikonekäytön jälkeen. Ajattelin, ettei se mitään väliä ole, mistä poika syö aamupalansa, kunhan kärpäsdieetillä oleva lapsi edes jotain saisi vatsaan asti.
Kaksosten aamupuuron aikana Uhma siirtyi takkahuoneeseen katsomaan televisiota. Se on hänen uusi lempipaikkansa, siellä hän istuu kissan raapimispuun päällä ja katsoo lastenohjelmiaan. Kun kaksosten ruokailu oli ohi, lähdin tupakalle ja terassilla ollessani kurkkasin takkahuoneen ikkunasta, mitä jätkä touhuaa. No eipä ihmeempiä, hän vain leikki koiraa. Koiramme oli ruokakupillaan syömässä aamupalaansa ja esikoiseni oli kontallaan vieressä juoden koiran vesikiposta. Kuin kaksi marjaa, koira vain hiukan karvaisempi. Sisälle päästyäni päätin julistaa takkahuoneen hetkeksi aikaa suljetuksi tilaksi ja sidoin portin kiinni vyöllä, ettei Uhma saisi sitä auki.

Tästäkin päivästä taitaa tulla sisäpäivä, mikä sinänsä ei ole huono homma, koska tekemistä on. Jääkaapissa on bataattia, porkkanaa, perunaa, jauhelihaa ja broileria kaksosille keitettäväksi ja soseutettavaksi. Täytekakku sekä täyte croissanteihin valmiiksi täytyy tehdä ja päivän ruokakin valmistaa. Ollaan siis aika aktiivisesti keittiössä tänään. Plus siivota eli imuroida, pestä lattiat ja vessat. Ja päätin pitkästä aikaa etsiä Uhman huoneesta lattian näkyviin. Jos samalla aloittaisi pienten lelujen takavarikon, Diiva kun ottaa kovia liikkumisen elkeitä, hän löytää jo täydellisen konttausasennon. Joo, huomenna kuvia täytekakusta, JOS se onnistuu. Ostin eilen pursotinpussin, jonka mukana tuli viisi erilaista kuviopäätä. En odota suuria, sillä setti maksoi vitosen, mutta täytyy koettaa.
Rapsakkaa perjantaita, syrän jokaiselle. Se on viikonloppu alkamassa.

Ikäkriisi!!!

Nyt ei voi sanoa muuta kuin että ai! Ja kirota tuo uusi laki, että alle kolmekymppisiltä näyttäviltä tulee kysyä henkkarit, jos kyseinen ihminen ostaa tupakkaa tai alkoholijuomia. Asiakaspalveluammatissa olevana liputin tuon asian puolesta innoissani, mutta se kääntyikin sitten vastaan. Eilen nimittäin ostin tupakkaa ja mitä tapahtui? Ei mitään! Poika kassalla ei kysynyt henkkareita, vaan kiltisti kertoi minkä numeron takaa löytyy kaipaamani merkki ja veti sen viivakoodinlukijasta. Otti rahani ja sanoi kiitos hei. En muista, vastasinko siihen mitään, järkytykseni veti kieleni solmuun ja toi viisitoista ryppyä lisää. Näytänkö yli kolmekymppiseltä vai oliko tuo kassamyyjä jo reilun kahden viikon jälkeen kyllästynyt henkkarirumbaan? Ja viisastelijoiden ei tarvitse sanoa, että tuo tupakointi itsessäänkin vanhentaa, se on tiedossa. 

Koska poden parhaillaan lievää ikäkriisiä tulevien syntymäpäivieni johdosta, uskon ulkonäköni kattavan sen kolmenkympin maagisen rajan. Ensi maanantaina on tullut elettyä neljännesvuosisata ja se aiheuttaa väristyksiä. Lähes jokainen on varmaan kuullut vitsin, jossa nainen kysyy mieheltään mielipidettä, kuinka vanhalta näyttää, johon mies vastaa "vartalo 20, kasvot 18, iho 25, perse 23". Tästä nainen jo innostuu ja alkaa kehua miestä huomaavaisuudesta, kun mies älähtää naista odottamaan, että yhteenlasku valmistuu. Tästä syystä en aio kysyä mieheltäni mitään. Poden ikäkriisini, itken, venytän naamaani ja menen ostamaan kaapin täyteen silmänympärys- antiage- selluliitinpoisto- rypynpoisto- ja muita hienoja voiteita, joita läimin itseeni muutaman päivän. Sitten teen pienen kuoleman, nousen kuin fenixlintu tuhkasta ja suuntaan ensin lähimpään lävistysliikkeeseen hakemaan kasvot täyteen rautaa, josta siirryn parturikampaamoon teettämään sateenkaarikeesin ja siitä kadunkulmille näyttämään keskisormea kaikille ja kaikelle. Suunnitelma? Toteutettavissa oleva, mutta ehkä jatkan kuitenkin kolmen lapsen äitinä, joka iltaisin seisoo peilin edessä, nyppäsee ylimääräisen harmaan pois ja menee nukkumaan tyytyväisenä siitä, että päivästä on jälleen selvitty, ihan sama onko se päivä lisätty ikään vai ei. 

Ensimmäistä kertaa noin viikkoon Diivan ja Murinan yö oli rauhallinen. Tiedä sitten, mikä on aiempien öiden rauhattomuuden aiheuttanut, hampaat vai liikkeelleyritys, mutta aiempi innostukseni vain kahdesta syöntikerrasta kyllä koki pienen kolauksen muutamana yönä. Kokemuksesta viisaampana en aio sen enempää hehkuttaa viime yötä ja luule sinisilmäisenä, että tulevat yötkin ovat helppoja. Ne on mitä on, mutta lohduttaudun vastaisuudessakin sillä, että nämä ovat elämäni viimeiset, pienten vauvojen kanssa valvotut yöt. Kun näistä selvitään, on yöt nukkumista. Poikkeustiloja, kuten korvatulehduksia, mahatauteja ja muita mahdollisia pöpö- öitä lukuunottamatta. Ja sitten kun niistä selvitään, alkaa se teini- ikäisten perässä valvominen. Mutta siihen on jo aikaa, tuolloin täytän jo viidennentoista kerran sen neljännesvuosisadan. 

Edellispäivänä meillä oli pieni tyytyväinen vauva käymässä äitinsä kanssa. Tuijotin tuota neljän ja puolen kuukauden ikäistä tyttöä kuola valuen, kun hänen äitinsä selitti, miten tyttö nukkuu 10-12 tuntia yössä syömättä, nukkunut jo laitokselta asti. Äiti kertoi, ettei tyttö oikeastaan kiukuttele  tai itke, muuta kuin nälkäisenä ja väsyneenä hieman kitisee. Väsyneenäkin tuo pieni kuitenkin vain laittaa silmät kiinni. Lasten erilaisuus todistui siinä vaiheessa, kun laitoin itse Diivan ja Murinan vaunuihin heijatakseni heidät päiväunille. Samaan aikaan toinen äiti kysyi, saako lainata pinnasänkyä. Sinne hän vei tyttönsä ja siinä vaiheessa kun Murina nosti ääntään ilmoittaakseen, ettei uni maistuisi, tuo toinen tyttö oli jo sikeässä unessa pinniksessä. Helppo lapsi. Eilen aamulla Diivan ja Murinan kitistessä kysyin heiltä, muistavatko he edellispäiväisen vauvan. Sitten kysyin, muistavatko he, miten vauva kiukutteli. Neljä silmää katsoi, kun sanoin, ettei äitikään muista, koska se pieni tyttö EI kiukutellut!!!

Sinänsä mietin eilen ja sanoin miehellenikin, että ihan sama, miten haastava vauva- aika on, jos vauvoista kasvaa helppoja taaperoita. Vaikka Uhmakin osaa kiristää pinnaa ja on hyvinkin omatahtoinen, ei se ole niin vakava juttu siihen nähden, että voin antaa hänen olla takkahuoneessa katsomassa telkkaria kaikessa rauhassa kun itse laitan ruokaa. Ei tarvitse pelätä, että hän saisi päähänsä tehdä jotain ei niin fiksua. Jos huudan häntä nimeltä, hän noin kolmannen kutsun jälkeen tulee näyttäytymään. Sen hän osasi jo alle vuoden ikäisenä, saatoin juoda kahvia keittiössä kaverini kanssa ja Uhma leikki huoneessaan. Huutaessani hänen peräänsä hän tuli ovelle ja palasi leikkeihinsä. Eli ihan sama, vaikka vauvojen kanssa saakin vääntyä solmuun pitääkseen heidät pääosin tyytyväisenä. Diivan ryömintä on vielä sen verran hidasta, että voin sanoa vauvojen pysyvän paikoillaan. Homma ei siis kuitenkaan ole niin haastellinen. Siis vielä, nimenomaan vielä. 

Olen nyt tasan kahdeksan päivää tunnollisesti pukenut kaikki kolme lasta kaksi kertaa päivässä ulos (poikkeuksena se aamu, jolloin olin hammaslääkärissä, tuolloin ehdin vain illalla). Välillä on tullut huuto, joskus on saatu kaikki rauhassa ulos ja muutaman kerran ulkopuolinen on voinut luulla talomme ohi kulkiessaan, että palohälyttimemme huutavat modernisoitua ääntä. En tiedä, onko oma kuntoni parantunut yhtä paljon kuin kärsivällisyys, mutta lapset ovat olleet paljon tyytyväisempiä. Ja ennen kaikkea, Uhma ei enää pelleile niin paljon kävellessään vieressä, vaan siis oikeasti kävelee. Sunnuntaina koin suuren ylpeyden hetken, kun noukin muutaman roskan lenkkimme varrelta pois. Tarkoittaen siis tyhjää tupakka- askia ja kaljapäkin muoveja. Uhma ymmärsi heti, mistä oli kysymys, eikä lenkkipolkumme varrelle jäänyt edes karkkipaperia tuon pienen miehen noukkiessa niitä ja kantaessa niitä minulle talteen. Sitten laitoimme ne yhdessä roskiin. Illan lenkillä joku oli tiputtanut tyhjän irtokarkkipussin keskelle tietä. Uhma nappasi sen ja kantoi läheiselle roskikselle. Kasvatan siis itseni kaltaista puunhalaajatyyppiä, mutta en näe sitä ollenkaan pahana asiana. Päinvastoin. 

Torkku on kyljen kääntämistä varten

Tai oli ainakin tänä aamuna. Oikeastaan piti herätä jo neljältä, siis tosi aikaisin, mutta kumpikaan, ei Diiva eikä Murina, ei syönyt lähelläkään neljää. Oli vain kello yhden ja kello jälkeen viiden ruokailut. Jälkeen viiden ruokailussa oli väsyttävinään niin paljon, että päätin nukkua puoleen. Herätyskello vaan puhelimesta päälle ja puhelin korvan alle niin, että se olen todellakin minä joka siihen herää eikä mies toisella puolen taloa. Lopputulos? Herätyskello soi, painoin torkkua, käänsin kylkeä. Herätyskello, torkku, kyljenkääntö. Kunnes kello tuli kuusi ja muistutin itseäni, miten täydellinen aamurauha on sen nousemisen arvoista.Zombi nousi luolastaan, auringonnousua odotellessa. Nyt on tullut nukuttua aika perusteellisesti, eilen aamulla peräti puoli kahdeksaan saakka ja viime yön unille menin illalla jo ennen kymmentä. Pitäisi taas arki jaksaa ihan helposti.
Eilisaamun pidennys kylläkin johtui rauhattomasta yöstä. Juuri silloin, kun mieheni oli hieman ottamassa omaa aikaa työhuoneellaan, koko homma meinasi hajota käsiin. Diiva ja Murina olivat koko alkuyön olleet todella rauhattomia, eikä mikään auttanut. He pyörivät poikittain, äksäksi, sivuttain, jalat lomittain pinnojen väliin pinnasuojista huolimatta. Kokeilin maitoa, tuttia, lisävilttiä, silittelyä, mutta ei. Totesin, etten pitkään aikaan olekaan valvonut heidän kahden kanssa, joten ajattelin syödä kohtaloni kuin kilon suklaalevyn ainakin, hymy huulilla. Kahden jälkeen heräsin Uhman itkuun ja yritin mahdollisimman äkkiä päästä rauhoittelemaan pientä. Syy itkuun selvisi äkkiä, vaippa oli tullut läpi. Samaan aikaan kun Uhma nyyhkytti puoliunessa sylissäni, kuulin kuinka Murinalla iski nälkä. Laskin Uhman sänkyyn, sanoin äidin tulevan kohta ja kiirehdin asettelemaan tuttipulloa Murinalle unirievun kanssa automaattisyötölle. Sitten juoksin (=yritin edetä mahdollisimman nopeasti ja äänettömästi--> kompuroin Uhman leluihin ja siitä innostuneena kirosin ja tyydyin ripeään kävelyyn jalkoihini katsoen) itkevää Uhmaa vastaan uusi yöpuku ja puhdas vaippa mukana. Uhma oli herännyt sen verran, että unen saavuttaminen oli haasteellinen homma ja tavoista poiketen annoin hänelle unimaidon. Onneksi mieheni tuli jo sisälle ja tuli vuorostaan Uhman viereen häntä rauhoittelemaan, niin itse pääsin antamaan Diivalle pudonneen tutin. Ihan oikeasti, välillä sitä miettii itsekseen, että mitä ***tua, miten mä  tähän jouduin? Ja kuva nunnaluostarista nousee mieleeni. Jos olisin  muuttanut sellaiseen, olisi ympärilläni rauhaa ja hiljaisuutta. Hui, mikä ajatus, hiljaisuutta?!?! Vaihtoehtoa ajatellessa täytyy olla kiitollinen laumasta, joka pitää huolen, ettei omat ajatukset kuulu.

Vaikka nyt viikonlopun ajan onkin ollut ihan hieman tuota pakkasen- ja tuulentuntua, olen tunnollisesti pakannut lapset ja ulkoillut heidän kanssaan. Kyllä siinä aikaa ja hermoja kuluu, kun kaikille laittaa kunnon lämpövarustukset, mutta lämpiminä he ovat pysyneet, kaksoset ovat nukkuneet ja Uhma saanut reippailla. Ja Uhmankin kanssa tuo kävely on alkanut sujua aivan loistavasti, nyt hän kävelee suurimman osan lenkistämme itse ja todellakin kävelee, ettei jää temppuilemaan minnekään. Olen myös saanut todeta, ettei ole mikään ihme, että talvisin näkee katulamppuja ja muita metallitolppia, joissa kasvaa lapsia kielestä kiinni, sillä nuo ihmeelliset jutut vetää Uhmaa puoleensa kuin suklaa äitiään. En ole viitsinyt kieltää Uhmaa "älä sitten laita kieltäsi siihen", sillä silloin lopputulos todella olisi arvattavissa. Olen vain käynyt nappaamassa Uhman uudelleen matkaan. En kyllä ymmärrä, miksi kaikki metallinen vetää poikaani puoleensa, onko hänen sisällään kenties magneetti??

Riemuisa ja samalla myös pelottava uutinen on, että Diiva on oppinut ryömimään. Ei kovinkaan kovin, eikä niinkään varmasti, mutta niin tuo pieni tyttö vetää sinne, minne haluaa, jos määränpää vain ei ole liian kaukana. Mieheni sanoi, että niin nuo pikkuhiljaa oppivat liikkumaan. Tajusin saman asian ja heti perään sen, että heidän vauva- aikansa alkaa kohta olla ohi. Heistä kasvaa taaperoita. He eivät enää pysy sylissä. Paniikkiani nosti samaan syssyyn se, kun  etsin Diivalle sopivaa yöpukua laatikosta ja sain asettaa kolme pieneksi jäänyttä pukua sivuun. Niitä ei enää milloinkaan tarvita. Hui. Pelottavaa, ahdistavaa ja nostalgista. Ja kuitenkin koko ajan mennään lähemmäksi sitä aikaa, kun saan nukkua yöt kokonaan, juoda kahvia nostamatta persettä penkistä ja lauseeni alkavat jollain muulla sanalla kuin "ei" tai "älä". Pelottavaa ja kuitenkin jotain sellaista, jota odotan.
Mutta turha tuollaisia sinänsä on miettiä, jos edelleen keskittyy päivään kerrallaan, ehtii nauttimaan näistä ajoista, kun lapsille äiti on koko maailma. Yritä tässä sitten tasapainoilla, kun etenemiseen on monta tapaa.

Lasten ehdoilla

Olin vaihtamassa Murinalle vaippaa ja keittiöstä kuului pieni "tömps tömps". Olin vaihtamassa Uhmalle vaippaa, keittiöstä kuului "tömps tömps". Olin vaihtamassa Diivalle vaippaa, keittiöstä kuului "TUMP TUMP". Hyppykiikku. Tuo lasten päivän pelastaja ja äidin hermojen lepuuttaja ja hymyn sanansaattaja. Diiva on siinä hyppiessään maailman onnellisin ja niin suloinen, kun pikku rimppakinttu oikein hyppää tahtia. Murinakin on oikein onnellinen, mutta todennäköisemmin näköalan parantumisesta kuin hyppyvauhdista. Yhtä kaikki pieni hymyilee siinä todella leveästi. Ja sitten on Uhma. Uhma joka ottaa hyppimisen tosissaan ja rakastaa sitä. Jaloissa on jo niin paljon ponnistusvoimaa, että hypystä tulee korkea. Ja nauru kuuluu. Eniten Uhma tykkää hyppiä silloin, kun äiti hyppii vieressä mukana. Ei yhtään huono, ainoa vain että silloin ei kuulu "tömpstömps" eikä "TUMPTUMP", silloin tiskikaapit kolisee, lattia huutaa armoa ja tuolit liikkuu paikoiltaan. Kevyt kuin keijukainen, mutta vakuutus ei korvaa. Sen niin väliä ole, kunhan lapset ovat tyytyväisiä. Mitäpä ei heidän eteen tekisi?

Niin, mitäpä ei, todellakin? Hyvä esimerkki on lastenohjelmat. Vaikka kuinka alan pikkuhiljaa inhoamaan Pikku- Kakkosen kappaleita, joita Uhmaa varten on tallennettu, ne laitetaan soimaan uudelleen ja uudelleen lapsen niin halutessa. Vaikka aamulla ensimmäiseksi herätessä päässä soisi "älä luovuta, koeta uudestaan, leuka pystyyn pystyyn vaan", Uhma saa sen kappaleen sen kymmenennenkin kerran päivällä pyytäessään. Ja suostun jopa tanssimaan hänen kanssaan.
Alusta alkaen inhoamani Teletapit näyttäytyvät myös omassa televisiossani, jos se saa kaikki kolme lasta rauhoittumaan. Joulun aikaan tuli nimittäin juniori- kanavaa ilmaiseksi, jolloin tyhmänä sen yhden jakson tallensin. Uudestaan, uudestaan!
Jos joskus iltaisin on puurotarjoilu jäljessä niin, että väsykiukku uhkaa, olen valmis taipumaan ihan mihin tahansa asentoon saadakseni sitä puuroa uppoamaan edes vähän. Ihan vain rauhallisemman yön puolesta. Kukutan, päristän, heilun, vääntelen naamaani, vihellän ja käyttäydyn kuin heikkopäinen. Ja ihmettelen, miksi mieheni aloittaa kuukauden selibaatin seurattuaan puoli tuntia tuota seksintappajanäytelmääni vierestä. Kaikki kuuluu suunnitelmaan "haluan nukkua yöni rauhassa".
Jos edessäni on kupillinen kuumaa kahvia, pari (joo...ihan vaan pari..) suklaanpalaa ja olen juuri painamassa Täydelliset Naiset alkavaksi, on tuo merkki jollekin lapselle siitä, että nyt on liian rauhallista. Uhrautuen on pakko laittaa koko suu täyteen suklaata, ettei tuo elintärkeä elintarvike vain häviä tai unohdu hyllyyn, laskea kahvikuppi katonrajaan ja aloittaa lapsen viihdyttäminen. Jos kyseessä on Diiva, riittää syliin otto ja silmiin tuijottelu hymyilyn kera. Hyvästi täykkärit, tervetuloa hymyilystä kipeät posket. Jos Murinalla on tylsää, vaatii hän viihdykkeeksi sylin ja ilmaannoston, alas, ilmaannoston, alas. Hyvästi täykkärit, tervetuloa lihaskuntotreeni. Jos taas Uhma vaatii jotain, haluaa hän televisiosta oman ohjelman. Hyvästi täykkärit, tervetuloa WotWotit. "waittihuu, waittihuu, waittiwaittiwaittihuu..."
Helpolla ei pääse, mutta kasvan lasten kanssa yhdessä. He opiskelevat perusasioita, minä äitiyttä. En tiedä kuinka mones taso se on, mutta monta rappusta siinä on vielä jäljellä. Ei haittaa, aikaa on, mutta ikä loppuu kesken.

Nyt haluan hehkuttaa taas sitä ulkoilua. Vaikka kuinka hirvittäisi se lapsen/lasten pukeminen, se kannattaa. Itselle tulee parempi mieli ja sitä myöten myös lapsille. Eilen tuli ulkoiltua taas  kaksi kertaa. Aiemmin keksimäni tekosyyt "lasten päiväunirytmi" ja muut "blablablaa" on hautautuneet toimivan, uuden rytmin alle. Aamulla kun kaikki ovat syöneet aamupalan ja kaksoset olleet hereillä sen pari tuntia, on ensimmäinen ulkoilu. Tuolloin Diiva ja Murina ottavat ensimmäiset pikkupäiväunensa ja Uhma saa häärätä, kulkea seisomalaudalla ja juoksennella. Noin tunti ulkoilua ja ruoka maistuu todella hyvin tuolle jääräpäälle, jonka kanssa on tähän saakka saanut taistella edes sen parin suupalan menosta. Kun Diiva ja Murinakin ovat ruokailleet lämpimän ateriansa ja tuhdanneet aikansa jälleen lattialla, hyppykiikussa ja sylissä, seuraa kaikkien kolmen päiväuniaika. Noin parin tunnin kuluttua alkaa heräily, jota seuraa ruokailu, leikki ja kaikki muu mitä virtaa keränneet voivat harrastaa. Kun kaksosten viimeinen päiväuniaika alkaa, ollaan taas jo ulkona. Uhma saa kunnolla hukata virtaansa, eilenkin kiipeilin kilpaa lumikasojen päälle hänen kanssaan, juoksin ja hyppelin mallina, kuinka pitää itsensä lämpimänä. Menetin arvokkuuteni ohikulkevien jäykkisten silmissä, mutta äitinä sain jälleen kiivettyä parit askelmat. Ja tuo kiipeily oli hyvää jalkatreeniä, joka myös kieli, että kunnossa olisi ehkä parantamista. Sisällä sitten odotti kaksosten iltapuuro ja koko pesueen kylpyhetki.
Tällä uudella päiväjärjestyksellä päivät ei ole ollenkaan pitkiä, illat on helppoja ja koko perhe nauttii. Vaikka yhden päivän aikana saan pukea yhteensä 12 villasukkaa, 12 lapasta, kuusi pukua ja välillä kuunnella pukurumban aikana ainakin yhtä hermojen menettämää, se kannattaa. Vaikka tänään on luvassa, taitaa itseasiassa olla alkanut jo, kylmää tuulta, on silti ulkoilupäivä. Riittävästi vaatteita kaikille, niin viima ei pääse läpi. Uhman poskia suojellakseni ei varmaan ihan niin kauan olla ulkona kerralla, mutta kyllä siellä ainakin käydään.

Hei, laadukasta perjantaiaamua, ulkoilkaa, syökää, nauttikaa. Ja jos siltä tuntuu, niin itkekää. Sekin helpottaa. Syrän kaikille.

Unet kertovat, niin mitä?

Huoh saamari mikä yö! Nyt Murina ja Diiva nukkuivat jälleen hyvin, vastapainona kahdelle viime yölle jolloin olen valehtelematta saanut vähintään kerran tunnissa nousta. Mutta nyt kyllä omat uneni meni yli, enkä edes tajua syytä.
Ensimmäinen uni oli tulipalouni. Jokin suuremmanpuoleinen "kartano" paloi vähän joka puolelta. Olin jostain syystä itsekin siellä ja yritin päästä ulos. Mukanani pinkoi ainakin Gabrielle Solis Täydellisistä Naisista ja Edward Cullen Twilightista. Joo. Älkää kysykö, vastaan kuitenkin. Hienon hieno oivallukseni on, että olen Gaby tulee ihan siitä, kun olen niin aktiivisesti tuijotellut Täykkäreitä. Eilen taas aloin miettiä, pitäisikö jälleen lukea Twilightit uudelleen läpi. Hitsi, miksen muista unta loppuun, vai näinkö sitä edes? Se kumpi olisi selviytynyt mukanani palavasta talosta, olisi tietty ollut valintani. Nyt jatketaan täykkäreillä.
Seuraavassa unessa olin syntymäpaikkakunnallani kävelemässä kavereiden kanssa "keskustassa". Normaalit pienet tienvarsiojat olivatkin muuttuneet isoiksi ja huomasin käärmeen sukeltavan siellä (osaako ne edes sukeltaa???). Ehdin sanomaan asiasta vieressä kulkevalle appiukolleni, kun se käärme jo yritti nousta ojasta puremaan, ketäpäs muutakaan kuin minua? Appiukko löi sitä sitten airolla, se kun yhtäkkiä olikin veneellä lillumassa siinä vieressä. Pelastuin boan kokoiselta kyyltä. Enempää en tuostakaan unesta muista. Tervettä? Nyt voi jo kyseenalaistaa.
Ihan viimeinen uneni, jonka muistan, menee nuoruusvuosieni ajanviettomaisemiin, läheisen kylän grillille. Tästä unesta on huonoimmat muistikuvat, mutta grillin muistan ja sen, kuinka jälleen kävelimme kaverien kanssa siinä lähistöllä. Ilmeisesti etsimme tupakanhakijaa ja joimme pussikaljaa. Totuudenmukainen uni, siitä vain on yksi kymmenen vuotta aikaa.
Mielenkiintoinen yö sitten kaiken kaikkiaan, en yleensä muista noin montaa unta peräkkäin. Ja harvemmin edes muistan, mitä olen nähnyt. Nyt taisin nukkua sen verran kevyesti tai unet oli tarpeeksi vakuuttavia, että ne jäivät mieleen. Nyt jos joku unitulkitsija tätä lukee, niin kertokoon, mitä nämä tarkoittavat? Sitä että vältä ojia ja isoja taloja? Että otan lemmikiksi boan, joka yrittää syödä omistajansa? Ainakin purtavaa riittäisi.

Se niistä unista sitten. Eilen oli tosiaan maailmanlopun meininkiä kun odottelin lähtöä hammaslääkäriin. Diivan ja Murinan aamupuuro oli enemmän heidän naamassaan ja vaatteillaan kun tärisevin käsin yritin ruokkia lapsiparkoja. Kävin pari kertaa normaalia enemmän tupakalla, vapistelin kellon edessä ja tunnustelin ienparkaani, josko se olisi ajatuksen voimalla tullut kuntoon. Eipä sitten ihmettä tapahtunut ja sain alkaa tehdä lähtöä. Löysin paikalle näppärästi ja lupasin itselleni, että jos sinne vielä joudun, menen flunssassa niin, etten haista hammaslääkärin hajua. Se on nimittäin ehkä suurin yököttäjä. Iiiiuh!!!
Vastoin kaikkia odotuksiani hampaani olivat muuten kunnossa, mutta hammaskivi oli ärsyttänyt takaientä. Se rahnutettiin pois ja kiltistä hammaslääkäristä, mukavasta kokemuksesta ja puolen tunnin lapsivapaasta intoutuneena varasin vielä uuden ajankin! Päätin olla kiltti itselleni ja otin tuon ajan oikein syntymäpäiväkseni, lahjan mitä parhaimmasta päästä! Lisää hammasrapsutusta. Päätin kerätä paljon myönteisiä muistoja leekoinsinööriltä ja hoitaa tämän vuoden puolella koko kaluston kuntoon. Mitään muuta ei kuitenkaan kuulemma tarvitse tehdä, kuin hammaskivi poistaa. Ei reikiä tai muutakaan ihmeellistä. Voitte ymmärtää hämmästykseni, sillä mikäli viisaudenhampaiden poistoa ei lasketa, ei suussani ole tehty mitään yli kymmeneen vuoteen. Ja se, miten elän kahvilla, tupakalla ja suklaalla. Ohhhooh.... Hyvät geenit ja hammasystävällinen sylki? En tiedä mikä moisen luonnonihmeen aiheuttaa, mutta olen ehkä hiukan ylpeä. Olen.

Lasten kanssa päivä meni aika hienosti. Päätin, että nyt loppuu kaksosten päiväunet sittereissä. Uniajan tullessa kannoin heidät sänkyihin. Diiva hoksasi heti, että nyt on aika nukkua. Murina, jossa on hieman äitinsä prinsessa-geeniä, loukkaantui muutoksesta ja huusi hetken. Tuttia ja maitopulloa tarjoten kävin välillä näyttäytymässä. Lopulta hän nukahti. Sen jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun Uhma zippasi. Taloon laskeutui jälleen se pelottava hiljaisuus, jota säesti kellojen tikitys.
Kaksosten päiväunet kestivät reilun tunnin, mutta sekin oli jo voitto itsessään. Tänään jatkuu operaatio päiväunikoulu. Hyvä minä ja loistavat hermot!

Kun kaikki olivat herättyään syöneet ja touhunneet hetken, otin itseäni niskasta kiinni pahimpaan varautuen. Ulkoiluhetki. Ylimääräinen hermojen keräys ja pitkään hengittäminen. Pukemisen aikana huusi ensin Diiva, sitten Murina. Huuto jatkui siihen kunnes vaunut liikkuivat. Sitten tuli hiljaista. Murina pysyi seisomalaudallaan nätisti. Kun pääsimme turvalliselle kävelytielle, annoin pikkumiehelle mahdollisuuden kävellä itse. Ensimmäinen kymmenen metriä meni hienosti. Sitten alkoi pelleily. Nostin takaisin seisomalaudalle, josta seurasi huuto. Kävelin hetken Uhman huutaessa tahtia. Kun hän hiljeni ja rauhoittui, pysähdyin uuteen yritykseen. Tämä ihana seis-kävely-pelleily-seisomalauta-kävely-seis-pelleily-seisomalauta- harraste jatkui muutaman sata metriä. Sitten Uhma alkoi oikeasti kuunnella, mitä sanoin. Hän käveli nätisti vierellä ja jos alkoi pelleillä ja joutui seisomalaudalle, ei nostanut huutoa. Sitten hän alkoi ottamaan kovia spurtteja edellemme ja jäi odottamaan. Lenkin lopussa muistin jälleen, että paras tapa saada lapsi mukaan ideaan on lapsen väline: leikki. Niinpä juoksin vaunujen kanssa Uhman edelle, jäin odottamaan, Uhma juoksi meidät kiinni, nappasin hänet syliin ja kieputin ilmassa. Alkoi hieman hiki nousta omalle otsalle tuolla tahdilla, mutta aivan loistoliikuntaa, niin itselle kuin Uhmallekin.
Saas nähdä, miten tänään sujuu. Mieli on taas kuitenkin aika positiivinen, kyllä se napero oppii, miten ulkona liikutaan. Pikku hiljaa.

Illalla sitten päätin ottaa vaatetelineenä toimineen kuntopyörän käyttöön, kunhan lapset nukkuvat. Ihan hieno idea muuten, mutta uni iski silmään samalla kun olin silittämässä Uhmaa uneen. Ulkoilu teki tehtävänsä niin äidin kuin lapsenkin kannalta. On se vaan ihmeellinen juttu se ulkoilma.

Voi ahdistus!!

Luulin eilen aamulla ihan oikeasti, että luvassa olisi yksi päivä muiden joukossa. Kirjoitin blogiani, heräilin rauhassa ja sitä rataa silleen. Aloin kuitenkin aamupalaa pupeltaessa ihmetellä, miksi suussani tuntuu niin kipeältä oikean takaikenen juuressa, siinä kohtaa josta joskus vuosia sitten on leikattu viisuri pois. Jomotus ei mennyt ohi, joten nappasin pari buranaa. Kipu hävisi tai ainakin pieneni sellaiseksi, ettei sitä enää huomannut. Aamuvaunuilun, ruokailujen, Uhman nukahtamisen ja  hetken rauhan alkamisen jälkeen se perhana alkoi taas jyskyttää. Ja se jyskytti niin, että oikeasti oli kipeä. Aloin ehkä jollain tasolla ymmärtää, että tarvitsen hammaslääkäriä. Tätä en olisi ihan helpolla myöntänyt, sillä hammaslääkäripelkoni istuu aika lujassa, vaikka viisurien poistostakin on vain hyvät kokemukset. Mutta silti. Ala- asteella aiheutetut traumat istuvat tiukassa. Pakko oli kuitenkin alkaa aikaa varaamaan vahingosta viisastuuneena, sillä viisurin aiheuttaessa pikku kipua, viivyttelin hammaslääkäriin soittoa lähes viikolla siihen saakka, että viimeinen yö meni itkiessä ja valvoessa ja oikea puoleni näytti hamsterin poskelta. Nykyisellä kokoonpanolla ei ole varaa valvoa koko yötä ja jos haluan kiillottaa kruunuani, voin uskotella itselleni, että äitinä täytyy näyttää mallia, eikä saada lasta pelkäämään hammaslääkäriä puolestaan. Joka tapauksessa menen hammaslääkäriin hytisevänä, tutisevana ja hikisenä vikinäpussina, että onnea vain operoivalle hammaslääkärille. Kai ne on siellä muitakin pelkopotilaita nähnyt, mutta täältä tulee omaa luokkaansa oleva tärisijä. Jos aamun vaihtoehdoiksi  annettaisiin, lähtisinkö synnyttämään kaksoset uudelleen vai hammaslääkäriin, valinta voisi olla vaikea. Hyvin, hyvin vaikea.

Jatkoin eilen hienoa ulkoilusuunnitelmaani. Aamun lenkille lähti myös mieheni mukaan, joten Uhmalle saatiin omat vaunut matkaan. Pieni mies käveli itse niin innoissaan ja onnessaan. Liiankin autuaasti, sillä jokaisessa lumipenkassa piti pyöriä, kaikki oksat noukkia ja yksikään luminokare ei saanut jäädä heittämättä. Annoimme hänen rauhassa leikkiä, kunnes homma meni pelleilyksi huonolla tavalla. Piti varoa koirien paskoja pientareilla eikä likaista lunta saanut syödä. Kun Uhma ei enää loppujen lopuksi totellut mitään, hänet nostettiin vaunuihin hirveän huudon säestyksellä. Onneksi se rauhottui.
Kotona sitten hyvä rytmi jatkui, Uhma söi jälleen todella reippaasti ja kaksosillakin oli tullut nälkä. Uhma nukahti päiväunilleen helposti ja kaksoset seurasivat perässä. Kun mieheni oli saanut toimistotyönsä tehtyä, hän tuli sisälle ja sain itse kirjoittaa kirjaprojektiani. Tuohon saakka tiedän, mitä  tapahtui. Sen jälkeen olen hieman epävarma, mutta eräs logiikkani on, että Känkkäränkkä tuli kahden sisaruksensa kanssa kylään. Jokaiselle lapselle oma vieras. Kiva. Ihan veetun kiva.
Laitoin ruokaa, kun Diiva ja Murina olivat vuoron perään tyytymättömiä. Epäilys on, että he kasvattavat leegolandiaa, ainakin Murinan suussa on kohta, jonka puhkeamista odotan päivänä minä hyvänsä. Isälleen he kuitenkin kiukuttelivat duona, kun Uhma oli auttamassa ruuanlaitossa. Onnistuin muuten ihan jätte bra muusissa ja jauhelihakastikkeessa. Kastikkeen tein lähes kilosta jauhelihaa ja muusiin meni kaksi kiloa perunoita. Kun ruokalaji alkaa kyllästyttämään huomisen jälkeen, sekoitan kaiken keskenään, jatkan maidolla ja kananmunalla, jolloin saan siitä jauhelihaperunasoselaatikon uuniin. Helppoa.
Kun lopetin ruuanlaiton, katsoi Uhmakin parhaaksi mennä auttamaan pikkusisaruksia huudossa.  Uhma olisi halunnut kylppäriin leikkimään, huusi, kun isä ei lähtenyt mukaan. Murina ei viihtynyt lattialla eikä sitterissä, mutta sylissäkin piti kiemurrella. Diiva halusi tuttia, muttei kuitenkaan, maitoakin piti huutaa, mutta sitä saadessa senkin todettiin olevan pahaa. Laitoin nopeasti keittiön kuntoon, ruokin lapset ja jälleen alkoi kolmikon pukeminen, mikä oli ihan loistavaa Diivan ja Murinan edelleen huutaessa. Uhma sentään rauhoittui kun tajusi pääsevänsä ulos.
Hieman jännitin, kuinka Uhma on pelkästään äitin kanssa ulkona. Ensimmäinen vartti oli unelmaa, hän ei yrittänyt pois seisomalaudalta ja itse kävellessään kulki vaunujen vieressä hitaasti mutta varmasti. Vartin jälkeen saimme kaverini lenkkiseuraksi. Tuosta hetkestä alkoi se pelleily. Jokaista tikkua piti laittaa suuhun. Jäädä lumihankeen istumaan. Kiivetä lumikasojen päälle. Mitään muuta en kieltänyt kuin tikkujen syömisen. Mutta siitä kiellosta seurasi karkuun juokseminen. Nappasin pojan, nostin seisomalaudalle ja jatkoimme matkaa. Muutaman kerran hän yritti tiputtautua siitä pois, mutta nappasin kiinni, nostin takaisin ja korotin pari kertaa ääneni, jonka jälkeen hän hieman kiukutellen pysyi paikoillaan (terveiset vain sille yhdelle ohikulkeneelle rouvallekin, jonka pää kääntyi meihin päin tokaistessani "nyt pysyt siinä perkele" Uhmalle). Kun kiukuttelu loppui, sai Uhma jälleen kävellä itse. Pääosin koko reissu meni aika lailla vituiksi. Kilometrejä taisi tuurilla kertyä juuri ja juuri kaksi ja aikaa meni tunti. Sisään tullessamme vaunujengi huusi ja Uhma teki tahtia. Epäilen vahvasti, onko lapsilla menossa tutkimus "mitä kaikkea täytyy tehdä ennen kuin saadaan äiti hullujenhuoneelle". En ole sitä viitsinyt heille kertoa, mutta aika lähellä ovat, jos eilisillan tahdissa jatkavat. Päässäni hakkaa lupaus, että joka päivä ulos ainakin kaksi kertaa... No, Uhman on korkea aika harjoitella sitä kävelyä vaunujen vieressä, eihän sitä opi ellei opeta. Ja jos käytös olisi hieman parempaa, kun on äidin kanssa keskenään... Tänään taas koetetaan.
Loppuilta olikin sitten kaksosten osalta aika kiukkuista meininkiä. Maito, huuto, maissinaksu, huuto, puuro, huuto, syli, huuto, lattia, huuto, sänky, huuto.... Onneksi se uni aina jossain kohtaa tulee. Murinakin rauhoittui lopulta tuttiin, josta olen erityisen onnellinen, viikko sitten moinen härpäke ei olisi tullut kysymykseenkään.
Uhma oli viimeisen tunnin yllättävän rauhallinen. Kun kiukku meinasi iskeä, menimme hoitamaan kissat. Uhmalla on tuossa hommassa tärkeä osa, hän kaataa kissoille maidon ja veden kuppiin ja kuivaruuan ruokakippoon. Viimeisenä hän kantaa hiekkapussin (pakastepussi jossa on päivän tuotokset) takaovelle ja avatessani sen laskee sen siihen oven viereen, josta voin kuljettaa sen roskiin seuraavalla tupakkatauolla. Kaiken tuon Uhma tietää ja tekee ilman apuja. Eilen tulikin sitten  Uhmalle halu koettaa jotain uutta. Putsatessani hiekkalaatikkoa Uhma täytti normaalisti kuivaruokakippoa. Pieni nyrkki otti pussista kourallisen naksuja laittaakseen ne kippoon. Mutta tällä kertaa olikin eri suunta. Kourallinen raksuja meni pienen pojan suuhun. Aluksi vain katsoin monttu auki tuota, mutta Uhman aloittaessa onnellisen rouskutuksen sain toimintakyvyn takaisin ja ronkkisin suurimmat raksut pois. Jommankumman haluan nyt kyseenalaistaa, kuivaruuan maun tai poikani makuaistin. Sen verran tyytyväisenä hän narskutti suuhun jäänyttä murenaa ja lisääkin olisi halunnut, mutta ilkeä äiti kielsi sen. Onko kissojen ruoka oikeasti herkullista niin, että ihminenkin voi sitä syödä irvistämättä, vai onko pienen lapsen makuaisti avoimempi eri mauille kuin aikuisen?

Eilisillan yhteenvetona voisin kyllä todeta, että ehkä on ihan kiva mennä hammaslääkäriin pikku tauolle tästä hullun myllystä. Itse asiassa korvieni vielä soidessa eilisillan pauhua, hammaslääkärin poran ääni saattaa vain rauhoittaa. Taidankin ottaa vain loman kannalta aamun reissun, niin ei tarvitse sitäkään jännittää.

Aamun naurut?

Tai huvinsa kullakin, mutta kyseinen kuva sai ainakin kirjoittajalta itseltään vedet vuotamaan silmistä. Nauru oli sitä laatua, jota ei aivan heti saa loppumaan, joka meinaa tulla huutona, joka hytkyttää ruumista ja.... No, nauru pidentää ikää, eli illalla siinä yhdeksän, kymmenen aikoihin on hyvä hetki katsoa puoli huvittavia juttuja, kun ne tuntuvat aivan loistokkailta. Okei, kyllä tuo kuva nauratti taas kun kävin kopioimassa sen. Alkuperäinen julkaisija on facebookissa "Huumoripuolue"- niminen yhteisö. Osoite on https://www.facebook.com/huumoripuolue.

Voiko tämä pitää enempää paikkaansa? Ja hei, kattokaa ny tuon oikeanpuoleisen kissan ilmettä. NIIIIIN helppo samaistua!!!!

Edellisiltana Uhma oli taas hivenen haasteellinen. Aloin oikein miettiä asiaa ja sain käännettyä syyttävän sormen itseeni. Ulkoilut ovat olleet hivenen vähissä, tiedä sitten, minkä ihmeen takia. Niinpä tein lupauksen niin itselleni kuin lapsillenikin, että nyt aletaan oikeasti ulkoilla joka päivä jos keli vain suinkin tämän sallii. Tein mielessäni päivärytmiä. Ensimmäisen kerran ulos jo heti aamupalan jälkeen niin, että Murina ja Diiva saavat nukkua päikkärinsä ja Uhma on sen verran pirteä, että ei nukahda laudalleen. Toisen kerran Uhman päiväunien jälkeen niin, että kaksosten viimeiset päikyt osuvat tilanteeseen taas. Tuolloin myös mieheni tulee töistä, eli hän saa rauhassa kotiutua ja syödä, kun olen energialaumani kanssa ulkona.
Eilen sitten tuumasta toimeen. Kiersimme aamupäivällä pienen lenkin ja sen päätteeksi menimme läheiseen leikkipuistoon. Se idea sitten meni siihen, että laitoin Uhman keinumaan ja keräsin kaljapullon sirpaleita pienten lasten liukumäen juuresta ja keinun läheisyydestä. Oikeasti. Ihan sama, mikä ikäryhmä ja kuka moisen riemullisen idean olikaan saanut, mutta järkeä tuossa toiminnassa taas ei ollut esiintynyt. Pieniä sirpaleita oli myöskin tuon liukumäen alaluiskalla. Koska en kaikkia sirpaleita sitten saanutkaan kerättyä, soitin tietenkin kaupungille ja sieltä luvattiin hoitaa asia. Lenkin jälkeen kirjoitin asiasta vielä paikkakuntani face-sivulle, ettei jotkut vanhemmat veisi lapsiaan hetkeen sinne, Uhmallekin oli pieni pettymys asiasta kun ei päässyt enempää leikkimään.
Ensimmäisen ulkoilun päätyttyä Uhma söi ensimmäistä kertaa aikoihin koko lautasensa tyhjäksi, taisi hieman herättää nälkääkin. Murina heräsi kun päästiin kotiin, mutta Diiva jatkoi uniaan vaunuissa Uhman päiväuniin asti.
Iltapäivällä Uhman herättyä ja kaikkien syötyä puin jälleen kaikki kolme ja itseni. Kävelimme reilun tunnin lenkin, josta Uhma käveli itse viimeisen puolitoista kilmetriä. Viimeisillä metreillä alkoi väsymys loistaa pojan käytöksestä, mutta olimme jo niin lähellä kotia, että Uhman alkaessa huutaa, saattoi miehenikin kuulla sisälle, että nyt ne on tulossa.
Illalla kylvyn jälkeen Uhma halusi heti yöpuvun päälle. Sitten hän suunnisti sänkyyn pyörimään. Noin puoli yhdeksän aikaan hän halusi maitopullon ja valot pois. Varttia vaille yhdeksän hän oli nukahtanut. Lähes tuntia ennen, kuin normaalisti. Ulkoilu on ihmelääke, ihan loistava homma!! Ja tänään uusiksi. Itselleenkin tulee energisempi ja tyytyväisempi olo.

Diiva on nyt herännyt ja vaatii äidin kokonaisvaltaisen huomion, eli tämän aamun juttu jää nyt tähän. Jatketaan huomenna. Syrän!

Löytö!!!

Tai no joo, bongasin tämän  ihanuuden kirppikseltä jo silloin kun ostin sen ihanan soittorasiankin. Kyseinen mööpeli jäi kummittelemaan mieleeni niin, että pyysin jo erästä ystävääni käymään kirppiksellä katsomassa, onko se siellä vielä. Ja olihan se. Hinta ei kyseiseksi tavaraksi ollut suuren suuri, mutta olisi lohkaissut yhden kauppareissun verran kukkarosta, eli asiaa piti suunnitella ja harkita. Päätin, että jos se löytyy paikaltaan vielä seuraavana äitiyspäivärahapäivänä, niin kohtalo haluaa minun ostavan sen. Helppoa, jätä homma muiden käsiin.
Selitin innoissani tästä rakkaudesta perjantaina anopilleni samalla kun esittelin soittorasiaa. Hän ymmärsi heti, miksi rakastuin kyseiseen kapistukseen. Hänkin oli yrittänyt ostaa samanlaista huutokaupasta, mutta hinta oli noussut liian korkeaksi. Seuraavana aamuna, eli eilen, anoppini sitten sanoi että he haluavat miehensä kanssa ostaa tuon kaksosille, että sellainen sitten tulee sukuun.
Jännitin matkaa kirpparille kuin lapsi jouluaattoa. Epäilyksistäni huolimatta tuo maailman ihanin tavara oli paikoillaan! Soitto tädilleni, entisöisikö hän sen. Kyllä. Soitto veljelleni, kuljettaisiko hän sen tätini verstaalle. Kyllä. Maksu ja lupa säilyttää sitä siellä siihen saakka, kunnes veljeni ehtii hakemaan. Entä mikä se siis on? No tässä kuva:

Vanhanaikainen tuplapulpetti, jossa on mustepulloille paikat ja kaikki. Kaksoset saavat tämän käyttöönsä sitten, kun kaikkea ei ole pakko tuhota.

Se on aarre, josta en luovu. Metsästyksessä on toki Uhmallekin samanlainen, jos jostain tulisi kohtuuhinnalla vastaan. Mieheni asenne oli "ei tuollainen meille mahdu, eikä sillä mitään tee". Hän kuitenkin on mies ja miehet ymmärtävät anoppini mukaan vain kaljapullon päälle. Pisteet hänelle. Ja sanoinkin miehelleni, että siinä vaiheessa kun tuo arvokkuus muuttaa meille, ovat lapset jo siinä iässä, että suurin osa tällä hetkellä tilaa vievistä rojuista on laitettu pois. Ja sovimme anoppini kanssa, että jos suunnitelmani ei syystä tai toisesta toteudukaan, tuo aarre muuttaa heille. Tätä taas anopin mies ei ymmärtänyt.

Eilinen oli aktiivinen ja rento päivä. Ennen yhtätoista olin jo keittänyt uudet kanat, bataatit ja perunaporkkanat kaksosille ja soseuttanut uudella, upealla sauvasekoittimella. Lisäksi uunissa muhi kokeiluni merimiespihveistä, jotka kyllä onnistuivat yli odotuksen. Maustamiseen käytin hieman enemmän mielikuvitustani kuin keittokirjaa. Lisäksi olin niin näppärä, että ottaessani vuokaa uunista välitarkastukseen, sain läiskytettyä haudutevettä oikean jalkani päälle niin, että koko sukka kastui. Tonon sukat taitavat olla hyvää ja paksua laatua, sillä jalkani ei palanut mutta säikähdin niin, että suustani pääsi eräs suomalainen perinnesana. Itseni tuntien sekin sana taisi tulla aiheuttamastani sotkusta.

Kirppiskierrokselta tultuamme kaikki lapset nukkuivat. Kannatti jättää miehet lasten kanssa ja lähteä anopin ja siskontytön kanssa liikenteeseen, kun palattuamme maassa vallitsi niin hieno rauha. Päätin syötyäni linnoittautua takkahuoneen sohvalle katsomaan täydellisiä naisia ensimmäisen lapsen heräämiseen asti. Tuon päätöksen myötä sattui harvinainen tapaus, nukuin itsekin päiväunet. Sinä aikana kun itse nukuin kuin kissanpentu takan edessä, oli Uhma herännyt ja pappa lähtenyt tämän kanssa vaunulenkille. Mummu oli leikkinyt siskontyttöni kanssa ja kaksoset nukkuneet. Heräsin Uhman ja pappan palatessa ja olin aivan seis. Ei päiväunia allekirjoittaneelle, keskeyttää kyllä niin täysin tuon jo valmiiksi mitättömän ajatuksenjuoksun.

Ilta meni sitten siskoni hakiessa tyttönsä, vaikka en olisikaan vielä ollut valmis luopumaan hänestä. Uhma nukahdettua tuijottelin (yllätyys) täykkäreitä hetken, mutta se kuuluisa väsymys vei voiton. Lisää beroccaa, jos aion saada lukion kursseja käytyä.

Enpä taas keksi enempää, mistä kirjoittelisi, kun eilinen kerran meni niin helposti. Sain hehkutettua tuon ihanan pulpetin puolesta. Sen verran täytyy vielä todeta, että kaikkein hyödyllisin hankinta lapsitalouteen taitaa olla hyppykiikku. Uhma rakastaa olla siellä, samoin Murina ja Diiva. Murina hyppi ja hymyili siinä, mutta Diiva, tuo pieni mini- ihminen, nauroi ääneen ja hyppi vielä iloisemmin. Oli niin hassunnäköistä katsoa pientä ihmistä "omilla jaloillaan". Kolme lasta, ikähaarukka 5kk- melkein 2vuotta ja jokainen viihtyy tuossa pienessä ihmeellisessä laitteessa. Uhman riehuntaa siinä katseltuani mietin väkisinkin, olisiko aikuisille samanlaista kuntoilulaitetta, kyllä siinä meinaan hiki tulisi. Ja siihen saisi humalaisen hyvin roikkumaan?

Juuh, se oli siinä. Hyvää sunnuntaiaamua ja hauskaa loppiaista, taitaa meiltäkin tänään lähteä tuo kuusi odottamaan ensi vuotta.

Periaatteiden tarkistelua

Silloin kun ei ole omia lapsia, on todella helppo jakaa neuvoja ja antaa mielipiteitä. Lapsettomana on mukava katsoa marketissa uhmaikäisen taistelua ja naureskella, että oma lapsi ei tule milloinkaan järjestämään kohtauksia, koska hänet kasvatetaan. Kaverin tuskaillessa lapsen nukkumista voi hymähtää mielessään, että itse ei ainakaan toimi noin. Kylässä jonkun taaperon ottaessa jo viidettä voileipäkeksiä päättää, että itse antaa lapselle kunnon ruokaa niin, ettei lapsi elä välipaloilla. Aika, jolloin ei omia lapsia ole, on ihanan helppoa ja koskettavan suloisten pilvilinnojen rakentamista siitä, kuinka opettaa lastaan potalle heti kun hän oppii istumaan. Varmuus siitä, että jaksaa olla maailman paras äiti myös muiden silmissä on käsinkosketeltavaa. Ja sitten. Voi todellisuus, minkä se tekee.

On totta, että yhden lapsen kanssa on helpompi aloittaa monta projektia pottailusta alkaen. Siinä vaiheessa, kun lapsia onkin yksi tai kaksi, miksei jopa kolme lisää, tulee hommasta hieman haastavampaa. Ainakin jos on pieni ikäero. Muistan kyllä, kuinka täälläkin hehkutin, että nyt alkaa pottaharjoittelut ja vaipattomuus. Totuus vain sattuu olemaan tarua ihmeellisempää, kun toinen juoksee ilman vaippaa juuri kun toinen kaksosista vaatii maitoa. Sinä aikana kun syöttää vauvaa, ehtii vaipaton pieni ihminen tekemään tarpeensa jo jonnekin. Silloin ei ehdi heti ohjeistamaan tätä, mitä tulee tehdä.
Vannoin aina, että en nukuta lasta, vaan saa nukahtaa itse. Kaksosten kohdalla se sikäli toimii, unimaidon he saavat sänkyyn ja sinne jäävät. Kunhan motoriikka toimii niin, että itse pystyy pitämään pulloa, saavat he itse juoda sen. Uhman kanssa tuo nukahtaminen taas vaatii jo enemmän. Päiväunille saanti on taktiikkalaji, yöunet löytyy onneksi hieman helpommin. Syynä on kuitenkin laidaton sänky ja ylienerginen lapsi. Eilen Uhman päiväunet alkoivat vasta kolmelta. Mikään ei toiminut. Olin taipunut jo U:n, S:n ja koettanut jopa R:n muotoa, mutta siinäkään vaiheessa ei jo todella väsynyt lapsi malttanut rauhoittua. Ärsyynnyin epätoivostani muistaen hienot suunnitelmat, joita rakentelin ennen Uhmaa, mutta päätin luovuttaa ja kokeilin vielä eri taipumismuotoja. Lopulta Uhma nukahti. Siinä vaiheessa olin kiitollinen maailmankaikkeudelle ja myös itselleni, kun olin jaksanut vetää homman loppuun.
Entäs sitten ruokailut? Kaksosten kanssa on helppoa. Tällä hetkellä heidät on helppo totuttaa asioihin, jonka mukaan toimitaan. He syövät sosetta ja puuroa kun sitä tarjotaan ja juovat maitoa välissä. Johtuen siitä, että he ovat vielä niin pieniä, että oma tahto ei ole vielä nostanut päätään. Uhma taas on tietoinen itsestään ja haluistaan. Jos hän päättää ruoka- aikaan, ettei tykkää ruuasta, ettei ole nälkä, ettei maistu, ettei halua, eikä edelleenkään syö yrityksistäni huolimatta, olen tunnin kuluttua tyytyväinen, jos hänelle maistuu edes kylmä nakki tai voileipäkeksi. Ei lapsi varmasti nälkään kuole, mutta niin tomeran liikkujan täytyy saada ruokaa. Ennen äitiyttä olisin varmasti sanonut, että lapsi istuu ruokapöydässä kunnes lautanen on tyhjä, tai jos kunnon ruoka ei maistu, niin saa olla muutenkin ilman. Enää en ajattele näin. En halua pakottaa lasta syömään väkisin, koska silloin hän saattaa oppia vihaamaan koko ruokailutilannetta. Kunhan syö vapaaehtoisesti jotain, joka edes vähän täyttää mahaa, olen tyytyväinen. Ei iske kauhu jotain arkista asiaa kohtaan. Vahvat omat ehdot, joiden laitoja on madallettu lapsen ehdoilla, niin ehkä lopputulos onnistuu. Luistan mieluusti noista pienemmistä asioista, kunhan lapsestani muuten kasvaa vastuuntuntoinen, tasapainoinen ja sympatiakykyinen ihminen. En jaksa stressata sitä, että yksi lämmin ruoka korvattiin leivänpuolikkaalla, jos tulevaisuudessa lapseni ei rääkkää eläimiä, varasta muilta, kiusaa toisia tai sylje vanhusten päälle. Siinä kohtaa ei yksi ruokailu paina. En itke sitä, että iltaisin lapsen saa rauhoittaa uneen, jos teini- iässä hän palaa ehjänä, lähes puhtaalla omatunnolla kotiin ja menee itse nukkumaan. Kun joskus saan katsoa kolmikkoani ylpeänä siitä, ettei välissämme ole kaltereita, en varmasti sure näitä lapsuusajan aitoja, jotka rikoin.
Nih. Lapsettomat voi elää siinä pumpulimaailmassa, jossa itsekin jaoin hienoja vinkkejä ja loistavia kasvatusmenetelmiä puistellen päätäni yhdelle jos toisellekin äidille. Vielä Uhman ollessa pienempi uskoin pystyväni hänen kanssaan vaikka mihin ennen kaksivuotissynttäreitä. Kaksosten synnyttyä rimani hiukan laski. Mutta en huoli siitä. Lasten onnellisuudella mitataan äitiyttä, ei saavutuksilla.

Nyt voin olla ylpeä itsestäni, kun sain työstettyä noinkin syvällisen tekstin. Ja kaikki lähti vain siitä, miten eilen illalla nauroin räkäistä naurua itselleni muistellessani hienoja suunnitelmia ja lastenkasvatusmetodeja. Olisinpa tuolloin kirjoittanut lastenkasvatuskirjan, se saattaisi tänä päivänä löytyä jostain hupihyllystä. Totuus sattuu eniten silloin kun saa arvostella itse itseään. Herkkähipiäinen prinsessa sisälläni itkee, mutta ehkä se välillä ansaitsee kolautuksia. Ihan vähän.

Pitäisikö nyt hiukan hehkuttaa, että tämä viikonloppu on virallinen lomaviikonloppu? Anoppini saapui eilen miehensä kanssa viikonloppuvieraaksemme, eli lisäkäsiä on monta. Jokaiselle lapselle löytyy yhtä aikaa syli ja aktiviteettia, hyvällä tuurilla voin ehkä oikeasti nostaa jalat kohti taivasta ja syljeskellä kattoon. Tai sitten omistan nämä pari päivää ruotsin opiskelulle, joka on kielimuurini huomioon ottaen se todennäköisempi ja tarpeellisempi vaihtoehto. Kävin edellispäivänä läpi kurssin tehtäviä, joista ensimmäisessä pyydettiin kertomaan kurssin keskustelualueelle, miksi opetella ruotsia. Olihan minulla vastaus valmiina, mutta se oli suomeksi, kun taas keskusteluun se pitää kirjoittaa englanniksi. Kuka tarvitsee google- kääntäjää tai muitakaan sanakirjoja facebook- aikana? Kirjoitin tilapäivityksen
"miten sanotaan ruattiks "minusta on kiva opiskella ruotsia, koska puhumalla sitä saa muiden päät särkemään, ja kun siihen molotukseen yhdistetään minun ääni,on infernaalisen kipupisteen raja ylitetty"?"
Ei kulunut montaa minuuttia, kun sain jo kolme vastausta:
-"Jag skulle vilja läsa svenska, eftersom det inte kan tala om de andra ändarna att bryta, och när den kombineras med molotukseen min röst, är infernaliska smärta punkt överskriden"
-Jag tycker om studera svenska därför att så jag kan laga andra personer har ont i huvuden, och när dit ena mitt ton, det är smärtas gränsen överstiga
-Jag gillar att läsa svenska, eftersom genom att tala svenska som orsakar huvudvärk och i kombination med min röst, är infernaliska smärta punkt överskridits!
Helppoa, kun vain osaa käyttää facea!! (Enkä tarkoita tätä loukkauksena kellekään ruotsinkieliselle, vika asenteeseeni piilee liian suurten korvieni välissä ja yritän koko ajan korjata sitä!!!)

Ja vielä pieni kunnianosoitus miehelleni lauantaiaamun ratoksi. Eilen aamulla mieheni herätessä kysyin, kuinka Uhma oli nukkunut. Kuulemma rauhattomasti, oli heräillyt ja viimeisellä kerralla pyörinyt puoliunessa lähes tunnin. Sanoin, että voisimme viikonlopun jälkeen siirtää Uhman omaan huoneeseen, joka siis on kaksosten huoneen vieressä, jolloin se olisin minä joka heräisin rauhoittelemaan Uhmaa. Koska mieheni kuitenkin tekee päivät töitä. "Olethan säkin TÄÄLLÄ päivät töissä", oli mieheni vastaus. Oho. Wau. Mies, joka ajattelee? Mies joka ymmärtää? Ehkä en myykään sitä ihan heti. Selvää kehityskelpoisuutta havaittavissa.