Kuka ***vetti on keksinyt päivävaatteet?????

Kello on kaksi ja olen edelleen rakkaassa asussani; kevyet yöhousut, toppi ja maailman rakkain aamutakki, jossa lentelee lepakoita tekstein "I´m watching you". Pohjaväri on lempeä marjapuuro. Tietysti kolme lasta antavat sille pikantteja sävyjä, toisessa olkapäässä hieman vaaleaa maitopuklua, rintamuksessa keltaista bataattisosetta (kiitos Diivan aivastuksen, joka muistutti jo aikamiehen pärskähdystä) sekä Uhman halaamisen avulla levittämää ketsuppia. Olen kyllä opettanut, että naama pyyhitään ruokailun jälkeen, mutta ei, ei äidin vaatteisiin (no omiinko sitten?!?).
Yhtä kaikki, kello tulee kaksi ja olen samassa asussa kuin kaksitoista tuntia sitten. Silti olen jo saanut soiteltua virastoihin ristiäisten puolesta, imuroitua, hoidettua lapseni, laitettua ylimääräiset vaatteet fb- kirppikselle viimein myyntiin sekä haettua postin, joka siis vaati lievää ihmisten ilmoilla näyttäytymistä. Mutta maailma ei kaatunut, vaikka tein sen kello kaksitoista yövaatteissani. Miksi siis vaivautua? Eilen sain päivävaatteet päälle jo kymmeneen mennessä, koska talossamme oli vieraskarkaus. Edellispäivänä laitoin päivävaatteet vastahankaisesti päivä kolmelta, ihan vain osoittaakseni miehelleni, että saanpa minäkin jotain aikaiseksi. Tänään täytyy iltaan mennessä saada hieman paremmat kledjut päälle, sillä tänään on -yllätyyyyyyyyyyyyyys- kauppapäivä. Jippijaijei ja hei kaikille (tosiasiassa odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Vain minä suuressa kaupassa jossa muiden mukulat huutaa ja itse saan heitellä näiden äänekkäiden perheiden ostoskärryihin kortsupaketteja vinkiksi, huomaamatta tietenkin).

Aamun kirjoitus jäi hieman välistä, sillä nukuin sitten pommiin omasta aikataulustani. Kello tuli seitsemän, kun kuulin mieheni kolistelevan keittiössä. Ja kyllä, rakkaat Diiva ja Murina kyllä olivat heränneet syömään viideltä, mutta kuka oli laiska? Sama ihminen, joka sittemmin oli seitsemältä itselleen vihainen nukuttuaan rauhallisen aamun ohi. No, kai se on tervetullutta nukkuakin joskus pidempään. Kunhan ei tule tavaksi.
Olin yllättävän iloinen pommiinnukkumisesta huolimatta, johtunee ehkä siitäkin että lapsetkin osaavat ottaa aamun aika rauhassa. Niin rauhassa, että saatoin käydä vaatekaappini läpi ja ottaa kuvat kaikista vaatteista, joista haluan päästä eroon. Kun niitä sitten siinä katselin, jokainen vaate herätti ajatuksen "jos kuitenkin haluan käyttää tuota vielä", "tuo oli kyllä ihana päällä", "toi paita kyl sopisi tosi hyvin näihin housuihin". Jos olisin mennyt noiden fiilisten mukaan, vaatekaappini olisi edelleen täynnä. Mutta koska olen vannoutunut yövaatteiden käyttäjä ja päivävaatteeni kiertävät kehää päälläni/pyykkikorissa/kuivausrummussa/takkahuoneen sohvalla, päätin luopua kaikista. Aikamoinen urakka, mutta toivottavasti edes jollain tasolla kannatti. Viimeisen kaksi tuntia kaikki kolme lasta ovat nukkuneet, joten olen rauhassa saanut menettää hermoni tietotekniikan kanssa. Aika kivuttomasti se meni, kone on vielä ehjä.

En ole hetkeen jauhanut "laihdutuskuuristani". Päätin, etten kiellä itseltäni mitään niinä päivinä, kun lähden näiden seinien ulkopuolelle. Onneksi käyn tupakalla ainakin sen kymmenen kertaa päivässä, eli voin vaikka joka päivä ostaa suklaalevyn kaapin pohjalle. Ei se sinne yksin jää. Vettä olen juonut aktiivisesti, mutta en ihan joka tupakan/vessakäynnin/kahvikupin yhteydessä, sillä tavalla päiväannoksekseni tulisi äkkiä yli kymmenen litraa... Mutta yritän saada vähintään kolme litraa täyteen, ja se täyttyykin yleensä ennen puolta päivää.

Aloin tuossa miettiä avopuolisoiden oikeuksia ja turvaverkkoa. Jos ihan oikeasti avopuoliso heittäisi kupit nurkkaan hieman liian aikaisin ja jäljelle jäänyt jäisi yksin esimerkiksi kolmen lapsen kanssa, olisi tuo hengissä selvinnyt aikamoisen turvaton. Hän ei saisi leskeneläkettä tai mitään tukea mistään, vaikka perheen toinen elättäjä häviäisi ennalta arvaamattomasti. Kuulemma lapset saavat kuolleesta vanhemmastaan jotain tukea täysi- ikäisyyteen saakka, jota en tiennyt, mutta joka hieman antoi "toivoa" avolapsiperheille. Mielestäni myös eronneiden puolisoiden, joilla on lapsia, tarvitsisi saada rahallista tukea, jos toinen lähtee aikaiseen junaan. On surullista miettiä asiaa rahalliselta kantilta, sillä eihän mikään raha korvaa kuollutta ihmistä, mutta eipä kuolemantapaus vapauta jäljelle jääneitä laskuista ja elämisestä. Lapset jatkavat syömistään ja laskut kertymistään. Jos itsekin nyt yksin jäisin asumaan lasteni kanssa tähän taloon, olisi talo ensimmäinen, josta pitäisi luopua. Kokisin sen surulliseksi, sillä itselläni on aina ollut yksi ja sama lapsuudenkoti. Samoin, jos itse satun heittämään henkeni, on miehelläni varmaan pakkorako vaihtaa osoitetta.
 Yksinhuoltajilla on se etu, että elatusmaksua maksaa Kela, joten kuolemantapaukset eivät siihen vaikuta. Laki edelleen noudattaa liikaa vanhanajankriteerejä. Lapsiperheitä ja lapsia pitäisi ottaa enemmän huomioon. Onhan tämäkin ajatus aika karu sekä yksiviivainen, enkä kaikkia byrokratian saloja todellakaan tiedä, mutta jos avioliittoa on aina kaupattu käytännön syiden puolesta (vs. rakkaus), miksi nykypäivänä avoliittojen ollessa suurimmillaan ei myös tätä muotoa tuettaisi?

Lopuksi vielä, onko kenelläkään lukijallani tietoa/kokemusta Google AdSense- palvelusta? Olen lukenut kokemuksia, joissa juuri kun ansaittu mainosraha on tullut täyteen, on Google ilmoittanut sopimusrikkomuksesta, poistanut AdSense tilin ja käyttäjä jäänyt ilman rahoja, jolloin  mainostilan "ostaja" on saanut kuluneen ajan verran ilmaista mainostilaa. Mieleni tekisi kokeilla tuota palvelua, sillä siinä ei ainakaan mitään häviä, mutta onko se hieman huijausta, vai oikeasti köyhän kotiäidin mahdollisuus tienata parin kahvipaketin verran? Mikäli jollain on kokemusta, olisin kiitollinen jos hän jättäisi mielipiteensä kommentteihin. Syrän tälle. Ja tietysti kaikille muillekin. 

Kotiäiti 2- Luontoäiti 2

Olenko koskaan valittanut siitä että olisi tylsää? Jos en ole, niin pakkohan se on myöntää, että päivät käy todella pitkiksi kolmen lapsen ja kolmen elukan kanssa. Hoidan lapset niin täydellisesti yhdellä kädellä, että toinen jää hyödyttömäksi (jos olisin mies, tietäisin, mitä sillä tekisin). Niinpä otin jälleen uuden projektin. Kun eilen aamulla vaihdoin Uhmalle päivävaatteita päälle, en laittanut uutta vaippaa. Osoitin Uhmalle monesti potan ja wc- pöntön supistajalla ja sanoin, että nyt sinulla ei ole vaippaa, vaan täytyy käyttää pottaa tai pönttöä. Todella ahkerasti hän niissä istuskelikin. Ystäväni oli käymässä ja istuttaessaan Uhmaa pytyllä oli aivan varma, että sinne tuli pissa. Samoin kävi itselleni. Eli lasken Uhman tehneen pönttöön kaksi pikku pissaa, vaikka pyttyyn eivät todisteet jääkään, mutta ääni kuulosti ihan siltä. Ja itselläni on parempi mieli, kun koen Uhman hoksanneen idean edes puoliksi. Noo, vahinkoja tietysti sattuu ja kahdet pissat sain siivota sitten keittiöstä. Onneksi olin itse läsnä ja pääsin heti siivoamaan, plus tietenkin kannoin Uhma potalle ja sanoin että pissahädän tullessa mennään siihen. Hoksasin, että pottaa täytyy kantaa koko ajan mukana, että hänet voi nostaa kesken pissauksenkin siihen.  Aloin myös miettiä, että mitäpä jos Uhma vahingossa pissaisi imurimme päälle? Imuri saattaisi mennä rikki ja olisi aivan pakko ostaa uusi. En yhtään ihmettelisi vaikka Uhma sen tekisikin, kyseinen vehje on niin sekunda jo, että se kelpaa vain vessanpöntöksi. Tosin, kuten kaikki elektroniikka 80- luvun lopulta, se  kestää vaikka mitä ilman, että menee rikki. Kiitettävä piirre autoissa, ei kodinkoneissa.
Uhman päiväunille laitoin tietenkin vaipan, ettei sänkyyn tule vahinkoa. Päiväunien jälkeen lähdin remmini kanssa ulos, eli en jättänyt Uhmaa  ilman vaippaa. Enkä ottanut sitä pois loppuiltanakaan, päätin että aloitan vähitellen, myös omia hermojani ajatellen. Ja minun on oltava siinä vieressä aika lailla, että ehdin nostamaan sällin potalle. Kyllä tänään taas aamulla se vaippa lähtee ja haetaan taas edes vaikka yhtä onnistumista.

Joo... Se eilinen ulkoilu oli aivan oma lukunsa. Puin Uhman ensin. Murina huusi tuona aikana. Ei kelvannut maito. Hän huusi väsymystään, mutta kuten välillä iltaisin sänkyynjäännistäkin voi havaita, hiukan tarvitsisi keinuttaa tai jotain, että uni tulisi. Ja kun näin ei tee, raukka huutaa hetken protestiksi. Kun Murina sitten lopulta lopetti huutamisensa, olin puolivälissä pukemassa Uhmaa. Diiva aloitti huudon. Kävin koettamassa maitoa. Eieieieieiei. Puin Uhman loppuun, joka odotti todella nätisti eteisessä. Aloitin pukemisen Diivasta, joka hiljeni. Puettuani hänet jatkoin Murinaan ja Diivan huuto alkoi taas. Pian huusi Murinakin, kun laitoin itselleni takkia päälle. Sain kaksoset vaunuihin ja laitoin koiralle valjaat. Kaksosten huudon lisäksi Uhma alkoi kitistä, hän halusi taluttaa. Vihdoin päästiin ulos ja Uhma todellakin talutti koiraamme samalla kun nojasi laudalla vaunuihin. Edelleen loistava tasapaino. Kaksosetkin hiljeni hetkeksi, mutta sadan metrin jälkeen Diiva alkoi itkeä. Nälkä. Onneksi tunnen tyttäreni vaikean luonteen, koska se on omani kaltainen. Otin maitopullon makuupussin sisältä ja asettelin Diivalle niin, että saatoin kuitenkin jatkaa matkaa. Sadan metrin päästä koira päätti käydä asioilla. Noukkiessani jätöksiä Murina kitisi vaunujen pysähtymistä. Eikun matkaan. Uhma alkoi vaatia paskapussia itselleen, ja kun en antanut, kitinä yltyi. Sadan metrin päästä kaikki oli hiljaisia, mutta alkoi satamaan. Sen verran, että päätin mennä kotiin, jos se jatkuisi. Sillä hetkellä tunsin eläväni huonossa komediasarjassa vuodelta mustavalkoinen. Mieleni lateli kaikki kirosanat ja jos en olisi ollut perheeni kanssa liikenteessä, olisin lähtenyt hukuttamaan itseäni läheiseen ojaan. Sillä hetkellä vannoin, etten enää koskaan lähde lasten kanssa ulos. Se vain on samanlaista uhittelua, kuin suklaalevyn syömisen jälkeen lupaa, ettei koskaan enää syö suklaata. Tai kun joku krapula- aamu vannoo, että ei enää ikinä edes nuuhki alkoholia. Hienoja lupauksia mutta ei millään tavalla pidettävissä olevia. Ehkä masokistisuuteni jälleen tänään nostaa päätään ja jälleen tappelen sen pukurumban, joka vie vartin, päästäkseni lasten kanssa kahdeksikymmeneksi minuutiksi ulos.

Tein eilen summissa päivän ruuan. En oikeastaan käsitä, aina luulen tekeväni ruokaa niin, että sitä riittää moneksi päiväksi ja sitten se ruoka häviää. Itse en juuri sitä syö, kun en ehdi, eli en voi syyttää itseänikään. Mutta joka tapauksessa, olin sunnuntaina ostanut possunsuikaleita pari rasiaa ja päätin tehdä niistä padan. Ruskistin suikaleet ja heitin joukkoon pilkotun sipulin, viisi porkkanaa siivuina ja yhden punaisen paprikan huolellisesti silputtuna. Purkki pippurikermaa ja toinen purkki kolmen sipulin kermaa. Sitten vielä mausteet ja pari desiä vettä, että nestettä riitti hauduttamaan kaikki kypsäksi. Annoin olla neljä tuntia uunissa 175asteessa ja loput vielä jälkilämmöllä. Tuli täydellisen mureaa, ei mitään sitkeää tanttua. Kaveriksi vielä muusi, jossa voita noin oman painon verran. Tooooosi kevyttä ja terveellistä, mutta ainakin aitoa kotiruokaa. Uhmakin söi hyvällä ruokahalulla, taisin onnistua.

Ja jälleen, muistakaa käydä tykkäämässä osoitteessa http://www.cosmopolitan.fi/galleria/10/tahtibloggaaja/484/kolme_ja_puoli_lasta. Syrän.
Plus, kiitos blogini kävijöille, eilen paukkui 2000 kurkkaajaa rikki tällä sivulla. Syrän. Se on hieno luku, vielä kun löytäisi työn jossa olisi samankokoinen kuukausipalkka.

Hemmoteltu prinsessa, osa 2 (eikä varmasti viimeinen)

Viime kirjoituksessa kirosin pääosin miestäni. Kirjoittamisen jälkeen mieleni parani aika hyvin, koska sain purettua negatiiviset tunteet pois. Kun osasin ajatella järkevästi, osasin myös keskustella. Mieheni töihin lähtiessään lupasi ottaa renkaat mukaansa ja vaihtaa ne työpäivänsä päätteeksi, jos ehtisi. Löysin jälleen yhtäläisyyksiä edesmenneen isäni ja rakkaan (joo, on se sitä edelleen) väliltä. Molemmat on saaneet kärsiä kiukustani, jos jokin asia ei ole miellyttänyt. Yhtä lailla molemmat ovat tehneet parhaansa siinä, ettei minun tarvitsisi kiukutella. Tällaisen asian tajuttuani piti oikein mennä tupakalle ja itseensä. Etten antaisi itsestäni ihan hirveää kuvaa, on pakko sanoa etten oikeasti   kiukuttele turhasta. Hyvä esimerkki oli tuo kesärenkaiden vaihto. Ei olisi tarvinnut kiukutella, mutta paniikki ja vitutus alkoi kun alkuperäinen suunnitelma uhkasi kaatua, joka olisi myös vaikuttanut enemmän muihin kuin itseeni. Mutta en viitsi puolustella, olen 24- vuotias kolmen lapsen äiti ja osaan edelleen käyttäytyä huonommin kuin 6- vuotias siskontyttöni joskus. Eikä se mieskään onneksi täysin hypi pillini mukaan, jos nostan metelin turhasta niin saan mesota. Mies käyttäytyy kuin emme edes olisi saman katon alla. Oikea asenne, mutta sisäinen prinsessani kärsii. (Saisikohan sen kidutettua hengiltä???)

Lauantaina tosiaan purin vitutukseni toimintaan. Kymmeneen mennessä olin tehnyt ruuan ja leiponut kaneliässiä. Imuroinut ja pessyt lattiat (hiukan D2:sta liuottamaan maitotahroja, NE LÄHTI!!!!) ja tiski- ja pesukone ulvoivat. Murina ja Diiva ottivat päiväuniaan ja Uhma seikkaili perässäni. Ruokalajina oli todella kevyt ja terveellinen kebab-kinkku-pekonilaatikko. Mutta se oli aika onnistunut, hieman taas pientä mielikuvituksen käyttöä. Kuorin ja viipaloin itse perunat ohuiksi siivuiksi. Paistoin pekonin ja silpuin kebablihan vielä pienemmäksi ja heitin pekonin kaveriksi. Kinkutkin sekaan, ettei olleet yksin. Kun lihoja oli tarpeeksi pyöritelty, laitoin mukaan purkillisen kolmen juuston kermaa ja purkillisen kolmen sipulin kermaa sekä liha- että kasviskuution ja muita mausteita. Kun kerma kiehui ja kuutiot olivat liuenneet, kaadoin koko höskän viipaloitujen perunoiden päälle. Sekoitin, kaadoin päälle noin kolme desiä kuohukermaa (kuten aiemmin sanoin, tooooosi kevyt ja terveellinen!!!!) ja laitoin uuniin. Reilu tunti 200 asteessa ja se oli valmis. Ja maistui Uhmallekin.
Lauantaina ystäväni kävi meillä tyttärensä kanssa ja uteliaisuuttamme oli pakko punnita lapset. Tyttärensä on 7kk vanha ja painoi äidin pikku Mörssäri-Murinan kanssa saman verran, 7.5 kiloa. Diiva ei myöskään ole turhaan syönyt, oli hälläkin 5.5 kiloa painoa. Mutta olenhan alusta asti sanonut, että Murina on perinyt äiteens hymykuopat ja monet kaksoisleuat.

Etten rakentaisi liian pitkää blogitekstiä, kerron (yritän...) pikaisesti viikonlopun kohokohdat sekä mielen aallonpohjat. Lauantaina pääsin hivenen myöhään hakemaan siskonlikkaa, mutta kaupanpäällisiksi sain myös veljentytön mukaan. Varoitin vain, että meille tullaan sitten työ- eikä lomaleirille. Olimme kotona kahdeksan jälkeen, mutta Uhma oli onneksi hyvällä tuulella ja kellojen siirto oli puolellamme. Mieheni oli laittanut kaksoset nukkumaan. Iltapalan jälkeen sanoin likoille, että siirrelkää Uhman leluja huoneen reunoille, että saadaan heille patja lattialle. Tuona aikana vein toooodella väsyneen Uhman nukkumaan. Palasin huoneeseen ja tytöt asettelivat leluja hienosti järjestykseen. Sanoin, että kyllä pelkkä raivaus riittää. "Me HALUTAAN" siivota!!!" oli vastaus kahden tytön suusta. Totesin, että minkä minä sille sitten voin ja lähdin tupakalle. Palattuani sisälle tytöt viikkasivat (?!?!) vaatteitaan tuolille ja valitsivat seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Samalla kun letitin heidän hiuksensa yötä varten, suunnittelin adoption kaltaista toimenpidettä heidän varalleen. Olisiko se kidnappaus, jos täti haluaa pitää lapset, jotka haluavat jäädä? Todella reipas täti meni nukkumaan tyttöjä ennen. Sanoin heille, että jos ovat hiljaa, saavat valvoa. Huoneen lattianraosta loisti valo vielä kun itse kävelin silmät ristissä patjalleni (omat lapseni varmaan ovat teini- iässä iloisia äidin ollessa iltatorkku...).

Aamulla talo heräsi kello kuusi uutta aikaa. Päivä meni hyvin, olimme ulkona ja kävin kaupassa tyttöjen kanssa. Uhma oli tarkoitus laittaa tuona aikana nukkumaan, mutta herra oli tajunnut ettei isi vie takaisin sänkyyn jos hän tulee sieltä pois. Niinpä palatessamme kotiin vastaan hyppi iloinen yliväsynyt lapsi. Totesin, että vien Uhman sänkyyn ensimmäisen kiukkukohtauksen jälkeen. Sain leivottua porkkanakakun uuniin saakka, kun totesin Uhman uniajan tulleen. Jälleen yritti tulla pois, mutta aina astuessaan olohuoneen puolelle nappasin hänet ja kannoi sänkyyn. Pienen huudon ja kolmen toiston jälkeen hän jäi sinne. Uni kesti vain puoli tuntia, mutta sillä hän jaksoi iltaan asti. Toivon syvästi, ettei Uhma vielä jätä päiväuniaan pois. MINÄ itsekeskeisenä, mukavuudenhaluisena ja laiskana ihmisenä tarvitsen hetken rauhoittumisen. Sanoinko minä? Siis se hemmoteltu prinsessa ja maailman kaikkeus.

Mitä voin sanoa henkisestä puolestani? Eilen kun tädin kullannuput oli haettu (rakentamastani linnoituksestani, tykeistä ovella ja itkukohtauksestani huolimatta) Diiva alkoi kitistä ensimmäisen kerran kunnolla koko päivän aikana. Murina nukkui, mutta siskolleen ei kelvannut maito, syli, keinutus tai mikään. Turhauduin, kiukuttelin ja manasin. Sanoin, etten enää jaksa yrittää, kun jokatapauksessa joku kitisee. Vaikka kuinka yritän pitää kaikki tyytyväisinä, joku vinkuu korvaan. Tyhjän saa pyytämättäkin. Negatiivisuus nosti päätään antoisasti. Diiva nukahti kymmenen minuutin kitinän jälkeen. Normaali väsymyskitinä, joka oli saanut äidin hermon partaalle. Kun tyttö rauhoittui, rauhoituin itsekin ja podin maailman huonointa omatuntoa kiukuttelustani. Soitin maailman parhaalle terapeutille, ädilleni. Kerroin turhautumisestani ja loistavasta ahaa- elämyksestäni. "Sitten mä tajusin, että hei, mä olen äiti. Sehän on se, jolle kitistään. Ja ehkä mun kannattaa tottua siihen, se ei varmaan mene kuukaudessa ohi? Milloin mä lopetin kiukuttelun? Sen jälkeen kun muutin pois kotoa?". Äitini nauroi ja totesi ehkä juuri näin olleen. Taitaa olla jonkun verran vielä harjoittelua tässä äidin toimenkuvassa. Onneksi kuitenkin negatiivisuuteni menee yhtä äkkiä ohi kuin on alkanutkin. Eilinen oli kuitenkin hieman raskas päivä, vaikka aamulla nousinkin vasta lasten kanssa samaan aikaan. Mutta yöllä kaksosilla oli ollut kasvupyrähdysruokailu, olivat siis syöneet tunnin välein. Ja eri rytmillä, mikä tarkoitti sitä, että sain nousta tarjoilemaan kerran tunnissa. Viime yön ruokailuja oli kaksi ja peräjälkeen. Eli nyt olen taas kohtuuhyvin levännyt.
On pakko myöntää, että edelleen olisi lievä tarve päästä hetkeksi pois. Koin tarpeeni aluksi huonon äidin merkkinä, mutta sitten totesin, että kun tunnistan merkit, jolloin olen suorittanut liikaa ja pystyn jopa myöntämään sen ja tekemään asialle jotain, pystyn olemaan lapsilleni parempi äiti. Tajusin, että miehen pitkistä työpäivistä ja vuokrahevoseni ontumisesta johtuen olen ollut vain kotona. Kaupassa käydessä olen ajatellut, mitä kotona tarvitaan. Nyt olisi tunti omaa aikaa ilman lapsia ihan tervetullutta. Edelliseen kirjoitukseen oli Anonyymi jättänyt kommentin, että jos lapset ei olisi omia, ei hänkään olisi heitä jaksanut. Kiitos tunnustuksesta, en ole ainoa. Mutta aloinkin miettiä, jaksaisiko kukaan? Äiti joka aina hymyilee ja jaksaa eikä koskaan korota ääntään tai itke voimattomuuttaan, onko sellaista olemassa? Taannoin eräs odottava ystäväni manasi raskausoireitaan ja sitä, ettei missään mainita odotuksen huonoja puolia, aina vain hehkutetaan, kuinka ihanaa odotus on. Onko äitiydestäkin tehty koristeellinen, pullantuoksuinen kuva? Ja jos joku sitten rikkoo sen kuvan, onko se rangaistava teko? Itse edelleen/taas/jälleen pystyn myöntämään, etten aina jaksa olla se täydellinen kotiäiti. Se, joka olin 23 vuotta nostaa välillä päätään ja vaatii aikaa itselleen. Onneksi se tyytyy tuntiin silloin tällöin. Mutta kunhan muistan pitää tästäkin tyypistä huolen, jaksan olla se äiti, joka hoitaa lapsensa parhaansa mukaan ja tekee mitä vain, että muilla olisi hyvä olla.

Sitten vielä viimeisenä, KIITOS siitä, että vaalit on ohi. Mainonnat ja kohkaukset yhteisen edun puolesta on ohi. Ja ei, en äänestänyt. Eli en siis saa valittaa seuraavaan neljään vuoteen? Pah. Paskan marjat. Jos olisin käynyt äänestämässä, otettaisiinko valitukseni vakavammin? Voisinko jonkun kostean lauantai- illan päätteeksi mennä baarista poliisipartiolla kertomaan, kuinka paskaa on, että kolmen lapsen köyhä äiti joutuu kävelemään kotiin, miten rumia heidän partioautonsa ovat ja sivulauseissa valittaa kaikesta muustakin? Varmasti ei tarvitsisi kävellä, mutta tuskinpa kotiinkaan pääsisin. Eikä varmasti uppoaisi se että "hei, mä äänestin, totta kai mä nyt saan valittaa ja osoittaa mieltä". Se että saisin yhdellä mitättömällä äänelläni valtuustoon jonkun, joka ajaa lapsiperheiden asiaa, ei jyräisi kaikkien niiden viidenkymmenen porvarin/hihhulin/minäite- tyypin ohitse, jotka haluavat jotain kaunista ja tarpeetonta tai sitten omia etujaan edistävää sontaa. Ajateltuani asiaa, ottaisin mieluusti kuninkaan tai kuningattaren, sillä sitten olisi vain yksi ihminen, jota pommittaa mädillä munilla ja siihen aikani ehkä jopa riittäisi. Ja jälleen on pakko pyytää anteeksi ja painottaa, etten todellakaan tajua enkä edes halua tajuta politiikasta sen enempää, eli ne, joiden sydäntä nämä asiat on lähellä, älää vetäkö hernettä nenään. Olen vain ihminen jolla on jostain asioista vankat mielipiteet ilman järjellisiä perusteluita, mutta edes niillä fiksuilla faktoilla ei mielipidettä muuteta. Siksi kai osaankin olla välillä niiiiiiin raivostuttava. Ihme etten ole vielä saanut keneltäkään turpaani....

p.s. Ulkoilma todellakin väsyttää. Olimme eilen vaunuilemassa ja Uhma keikkui seisomalautansa päällä normaaliin tapaansa. Kun seuraavaksi kiinnitin huomioni häneen, nojasi hän päätään vaunuja vasten ja kädet roikkui sivuilla. Silmät oli kiinni. Mitään reaktiota ei tapahtunut vaikka pysäytin. Sain jopa napattua kuvan tuosta. Ollapa vielä lapsi, viattoman uni tulee paljon helpommin. Ja mikä tasapaino. Olen kuullut aikuisista, jotka voivat sammua seisaalleen alkoholin ansiosta, mutta he kaatuvat. Uhma taas pysyi laudan päällä samalla kun katseli unia. Mikä lapsi!

p.p.s. Huomasin, että blogiani oli mainostettu/kehuttu kaksplussan sivuilla. KIITOS! Ihanaa huomata, että tämä on kerännyt lukijoita.

p.p.p.s. Liitän loppuun kuvan tilanteesta, joka sai minut unohtamaan muun maailman ja tajuamaan merkitykseni äitinä. Tilanne kesti hetken, mutta jätti jälkeensä hymyn kasvoille ja sellaisen lämmön sydämeen, että saatoin juoda kylmää kahvia ja se lämpeni heti.

Lievä murhanhimo

Nyt on se hetki, kun tästä talosta on pakko päästä pois hetkeksi. Huomasin eilen illalla, että väsymys ja alituinen hälytysvalmius alkavat painamaan niin, että hermot alkavat kiristellä. Eikä miehestänikään ole asiassa apua, päinvastoin, oikeastaan voin sanoa että murhanhimoni kohdistuu tällä hetkellä eniten häneen.
Koska talvi on yllätellyt autoilijoita aika ahkerasti viimeisen vuorokaudenkin aikana, saa mieheni painaa pitkää päivää rengasliikkeessä. Hän lähti kahdeksaksi aamulla töihin ja sanoi tulevansa myöhään illalla. Päivän aikana rekisteröin jääkaappimme tyhjäksi. Ja muutkin kaapit. Soitin miehelleni varmistaakseni, että ehdin kuitenkin kauppaan kun hän tulee. Vastaus oli "tuskin, laita viestillä mitä tarvitaan niin hän käy vaikka abc:llä kun se on auki". Hmm. Sieltä ei sitten saa mitään, mikä auttaisi meidän talouttamme. Ja kauppalista todellakin oli pitkä. Mieleni teki hakata päätä seinään, mutta kokemuksesta tiesin, ettei sillä saataisi vastauksia, kuultaisiin vain ääni joka kuuluu, kun puu osuu puuhun. Pienen ajatustyön ja tupakoinnin jälkeen sain erään ihanan ihmisen lainaamaan auton ja vahtimaan lapsia. Annoin hänen päättää, juokseeko hän kaupan läpi vai onko meillä ja hän luotti itseensä enemmän lasten kanssa. Koska kello oli paljon, päätin lähteä kauppaan saatuani Diivan ja Murinan nukkumaan. Murina oli lähtiessäni hereillä, mutta heilui sängyssä tyytyväisenä silmät puoliummessa. Lähdin siis ja jätin Uhman vahtiensa kanssa (myös Murinan kummitäti oli käymässä). Kauppaan meni sitten puolitoista sataa ilman, että ostin mitään turhaa. Tupakkaa kiitokseksi lapsenvahdeille, mutta kaikki muu täytti jääkaappia, vessaa, kuiva- ainekaappi, etc. Ostoskärryni oli aivan täynnä. Tunsin itseni muuliksi kulkiessani sittarin parkkipaikalla. Ja sillä muulilla muuten kasvoi se kuuluisa vehje jälleen otsassaan.
Kello oli kahdeksan kun ajoin kotipihaan. Ja voi että, mikä maailman paras yllätys odottikaan: mieheni oli jo kotona. En tiennyt, miten päin olla. Olin hälyttänyt meille kaverin lainaamaan autoaan ja vahtimaan lapsia, että pääsen kauppaan, koska mieheni on sanonut, että hän ei ehdi kotiin mahdollistamaan asiaa. Jumalauta! Kotipihallamme tuli jälleen tarve hakata päätä seinään. Sisällä Murina ei sitten tietenkään ollut alkanut nukkua, vaan huusi. Sitä seuraava tunti meni täydessä sekasorrossa, kaverinikin lähtivät ja luulen etten saa heitä enää takaisin tähän hullujen huoneeseen jossa pääshowta vetää loppuunajettu mutsi. Lopulta lapset nukkuivat ja kaikki alkoi olla reilassa. Mieheni sitten paransi iltaani kysymällä, aioinko lähteä lauantaina kotiseudulleni. Vastasin että joo, olen luvannut hakea siskontytön yökylään, että sisko saa tehdä ylitöitä. "Opelissa on vielä kesärenkaat, et sinä niillä voi lähteä". Ilmeeni saattoi olla hieman vino. Päästäni nousi savumerkkejä. "Se nyt on sellainen juttu, että sitten vaikka vuokraan auton jostain, se likka on haettava tänne, kun siihen ajatukseen koko suunnitelma on mennyt ja siskoni päässyt ylitöihin, koska se ei seuraavaksi pääse kun on auttamassa MEIDÄN ristiäisten järjestelyssä", yritin sanoa. Samalla tiedustelin, että eikö hän voi töissä vaihtaa. Ei kuulemma välttämättä ehdi. Se nyt sitten vain on ehdittävä ja teen asian nyt ennen töihin lähtöä selväksi. Otan esimerkiksi sen, kuinka paljon hän on joskus kiukutellut, kun olen myöhästynyt vartilla lupaamastani ajasta. Mitäs jos pettäisin tämän lupauksen? Ja herranen aika, hän vaihtaa kellon ympäri renkaita töissään, oma auto menee siinä sivussa. Tai sitten suutarin lapsella ei yksinkertaisesti ole kenkiä. Kuulostan vaativalta, mutta kysyin mieheltäni keskiviikkona, voinko hakea tytön. Joo. Sen suunnitelman varaan todella moni laski todella paljon. Mieheni olisi voinut jättää kelivarauksen tai vaihtaa ne helvetin renkaat, kun siitä lumesta varoiteltiin. Ja lisäksi, olen ollut kuin vankilassa tässä talossa kohta kaksi (vai kolme?!?) viikkoa. Pää ei kestä yhtään vastoinkäymistä, joten on aika päästä hetkeksi pois. Ennen kuin heittäydyn lasteni tasolle ja alan huutamaan heidän mukanaan. Ja väännän tämän asian rautalangasta. Tai ripustan mieheni siihen.

Eilinen meni muuten hyvin siis, iltaan saakka. Koska maailma oli täynnä lunta, kävin lasten kanssa kaksi kertaa ulkona. Uhma oli lumesta aivan onnessaan, melkein enemmän kuin äitinsä, joka esitteli maassa kuinka lumienkeli tehdään. Hauskinta oli, kun olimme kävelyllä ja törmäsimme johonkin toiseen äitiin, jolla oli noin 4-vuotias tyttö ja vaunuissa vauva. En tuntenut heitä, mutta jäätiin kuitenkin juttelemaan hetkeksi. Tyttö sitten ihmetteli vaunuihini kurkittuaan, miksi vauvoja on kaksi. Kerroin niitä tulleen kaksi samalla kertaa, eli he ovat kaksoset. Tyttö sitten otti kohtuu kiukkuisen ilmeen (oikeasti, vain lapset osaavat niin hienon kulmien kurtistuksen!) ja katsoi äitiään. "Äiti, sä oot tyhmä! Miksi mä en saanut KAHTA pikkuveljeä kerralla?" oli tytön suusta kuuluva lause. Itse meinasin tikahtua nauruun ja tytön äiti meni hieman hiljaiseksi. Uhma alkoi onneksi kyllästyä paikallaan oloon, joten matkaa piti jatkaa. Toivon, etten koskaan törmää Uhman kanssa kolmosiin tai suurempiin lukuihin, etten saa yhtä vihaista ilmettä niskaani. On lapset sitten ihania. Ensimmäisen ulkoilukerran jälkeen Diiva ja Murina jäivät vaunuihin nukkumaan päiväunensa, jota he sitten kiskoivatkin yli kolme tuntia. Uhma meni sisälle päästyämme ja ruokailtuamme omille unilleen, joten minulla oli aikaa tehdä rästiin jääneitä hommia.  Lasten herättyä ja syötyä talutin kusipääimuriamme ympäri taloa. Ei mennyt rikki, vaikka joku Uhman lelupakista eksynyt muoviruuvikin kolisi putkessa ja kone kolisi seiniä päin. Olen edelleen sitä mieltä, että 80-90- luvuilla on tehty aivan liian kestävää tavaraa. Kekseliäisyyttä täytyy lisätä. Sain vielä pestyä vessankin, jonka jälkeen leikin Uhman kanssa samalla kun kävin sivistävää keskustelua Murinan ja Diivan kanssa (oikeasti, tästä talosta on pakko päästä ulos, tai lässytän kohta kaupan tädeillekin ja vääntelen naamaani ventovieraille...). Pienen pukurumban jälkeen oli jälleen ulkoistamisen aika. Kaksoset nukkuivat sen ajan, kun puhaltelin lunta Uhman päälle ja söimme lapseni kanssa kilpaa lunta (juu, olisi kai pitänyt kieltää samalla kun itsellä on suupielet valkoiset. Tarkistin kuitenkin, että lumi oli puhdasta). Ilta sitten meni kuten kerroin... Kaikki oli siis täydellisesti kunnes mies palasi. Yhdistävä tekijä? Otsassani sojottava elin ei ole vieläkään hävinnyt ja olen tainnut keksiä muutaman uuden kirosanankin. Harvoin pyydän tai vaadin mitään ehdottomasti, mutta tämä nyt vaikuttaa muihinkin kuin allekirjoittaneeseen. Vittu, käyn sitten vaikka vuokraamassa auton miehen firman laskuun.

Koska tänä aamuna ajatukseni pyörii vain harmistuksen ja varasuunnitelmien ympärillä, on turha odottaa enempää syvällisempää tekstiä. Kiroan vain muuttuvia tekijöitä (mutta ei, en lunta). Jospa huomen aamulla olisin jälleen ajatusten aarreaitta.

Mihin ikään itse voi tukeutua??

Vauvat huutavat, koska heillä ei ole mitään muuta keinoa tuoda esille, jos jokin mättää. Ok, hyväksyn selityksen ja kestän huudon.
On uhmaikä. Murkkuikä. Teini- ikä (suora siirtymä murkkuiästä muLkku-ikään??Ainakin osalla tuntuisi pätevän. Todennäköisesti myös tässä taloudessa otetaan projekti "laitetaan äiti näyttämään viisikymppiseltä"). En voi väittää perehtyneeni lasten eri ikä"kriiseihin", mutta kyllä jokaiselle iälle löytyy selitys, miksi lapsi on silloin hankala, vastahakoinen, kiukkuinen, blablablaaa... Entä jos nuo kaikki nimitykset on lähteneet ihmisen suusta, joka ei itse ole saanut lapsiaan kuriin? Sitten hän on muka tutkinut asiaa ja todennut, ettei lapsen käytökseen voi vaikuttaa, se johtuu iästä. Miksei tuo ihminen (tai kuka nämä onkaan keksinyt) olisi voinut samalla keksiä äideille ja isille ikäkriisijatkumoa? Jos (kun) Uhma kiukuttelee, hänellä on uhmaikä, voivoi. Kun Diiva ja Murina huutavat, on heillä nälkä, vaippa märkä tai muu asia huonosti. Mitäs silloin, kun minä huudan, hypin seinille, nauran ja itken samaan aikaan? En saa myötätuntoa, kukaan ei kohauta olkia ja totea nyt se ikä on alkanut. Kukaan ei kysy, tahtoisinko ruokaa (suklaata!!!) vai voiko muuten auttaa. Jos ulkopuolinen näkisi epätoivon kohtaukseni, olisi oven takana äkkiä kukkahattutädit katsomassa, olenko vaaraksi lapsilleni. -Ei, en ole, mutta idiooteille kyllä.... On siis aika alkaa miettiä nimeä kriisille, jota vanhemmat voivat sairastaa koko loppuikänsä lasten syntymästä alkaen. äitikriisi- ja isäkriisi ovat liian vakavia sanoja. Ja ne kuuluvat sitten taas "osaanko tämän, onko tuo hyvin, miten pärjään"- ryhmään.  Miltä kuulostaisi JanusSuperPalloSyndrooma, eli JSPS? Janus siitä, kun kyseinen jumala löytyy Rooman tarustosta ja on kaksikasvoinen. Hän siis tarkoittaisi vuorottuvaa hymy-surunaamaa. Superpallo seinästä toiseen kimpoilusta. Vai olisiko HymySuruSuperPalloSyndrooma (HSSPS) parempi? HSSPS kuulostaa virallisemmalta ja uskottavammalta. Tästä eteenpäin korostan kaikille kärsiväni HSSPS- vaiheesta, ei mahda mitään. Lasteni ollessa teini- iässä ja huutaessa "mikä sua vaivaa", voin rauhassa todeta HSSPS ja lähteä tupakalle.

Eilinen aamu ja aamupäivä menivät hyvin. Olin kymmeneen mennessä saanut tehtyä päivän ruuan ja porkkanasämpylät. Päivän ruokana toimi juustokeitto, jota haluan suositella kaikille. Käytännössä ihan perus nakkikeitto keittojuureksineen, sitten kokonainen klönttä koskenlaskijajuustoa mukaan. Tekee paljon täyteläisemmän makuisen. Sekä täyttävämmän. Uhmakin söi sitä loistavalla ruokahalulla. Sain tehtyä sämpylätaikinan Diivan ja Murinan seuratessa tapahtumia sittereissään ja Uhman auttaessa. Kun kaksoset aloittivat ensimmäiset päivätorkkunsa, aloin tehdä taikinasta sämpylöitä. Koska pullasta, sämpylöistä, mistä vain tulee sitä parempia, mitä vähemmän jauhoja käyttää, olivat käteni aluksi aivan taikinaiset, kun olin yrittänyt pitää jauhomäärän minimissä. Uhma söi vieressäni taikinaa onnellisena. Pienen kiroilun ja hermojen kokoamisen jälkeen olin saanut aikaiseksi kolme pellillistä sämpylöitä (jotka muuten onnistui tosi hyvin. Raastoin taikinaan neljä porkkanaa, laitoin ruokalusikallisen mallasuutetta, desilitran siirappia ja varmaan puolitoista ruokalusikallista suolaa. Taisi olla litran taikina. Ensimmäistä kertaa olin tyytyväinen sämpylöihini). Uhma oli sotkenut itsensä hiuksiaan myöten taikinaan. En ollut puuttunut asiaan, sillä lapsen taiteellista puolta täytyy kannustaa. Vitut, annoin sotkea, että pysyi sen ajan poissa pahanteosta ja sain tehtyä sämpylät. Oli siis Uhman ulkoisen siistimisen aika. Kerroinko jo, että meille asennettiin eilen maalämpöä ja vesi oli tuolloin poikki? Omatkin kädet oli todella helppo siistiä. Juuuuu... Onneksi on vauvojen persepyyhkeet ja eilinen oli Uhman kylpypäivä, vaihdoin siis bodyn ja siistin kädet ja kasvot. Sai kelvata.

Koska Uhman päiväunet alkoi aikaisin ja hän ei malttanut nukkua niitä kovin pitkään, tiesin illasta tulevan haasteellisen. Se alkoi jo heti päikkäreiden jälkeen. Seuraavaksi ote päivän aikana käydyistä "keskusteluista":

*Minä: Uhma kiltti, älä tee noin.
Uhma: (huutoitkua&jalanpoljentaa)

*M: Uhma, tulepa tänne
U: eieieieieieieieiiii (kädet nyrkissä ja kulmat kurtussa)

*M: Haluatko katsoa pikku kakkosta?
U: Huutoitkua ja jalanpoljentaa

*M: Katso miten h...(Uhma huutaa päälle)

*M: Odota kulta hetki, äiti ruokkii Murinan. (Odota- sanan alusta alkaen alkanut kitinähuuto)

*M: Uhma, haluatko karkin?
U: Raivohuudon saatellessa juoksee toiseen huoneeseen. Minä saan syödä karkin.

*M: Tässä maitopullos, ole hyvä. Uhma on heittäytynyt lattialle siinä vaiheessa kun aloin kiertämään korkkia paikoilleen. Huutaa, hakkaa ja potkii lattialla.

Ja tuossa tosiaan oli vain muutama ote. Eilen kului vain noin askillinen tupakkaa. Sain sitten juoda vettäkin. Ulos mennessämme Uhma sentään ilahtui ja oli ulkoilun ajan kiltti ja tyytyväinen, eli oma itsensä. Keksin, kuinka pukea kaikki mahdollisimman pienellä huudolla. Puin Uhman ensin ja päästin takapihalle, josta on kaikki vaaranpaikat eliminoitu. Hän leikki nätisti hiekkalaatikolla kun itse puin kaksosia paikassa, josta näin Uhman ja Uhma minut. Kaverini tuli koiransa (tai niin ne ainakin väittää, Uhma sanoi koiran nähdessään "mau". Tämä kertoo mielestäni riittävästi koiran koosta.) kanssa mukaan. Diiva aloitti viisi metriä kotipihan jälkeen itkun, mutta vihdoin olin varautunut. Olin lämmittänyt maitoa mukaan, joten Diiva sai ruokailla vaatimansa kaksikymmentä milliä ja saatoimme jatkaa matkaa. Tai siis, hän söi samalla kun liikuimme, tuin pullon niin että se pysyi Diivan otteessa vaikka kukaan ei pitänyt kiinni. Näin Uhma ei kyllästynyt paikallaoloon. Lenkki meni hyvin ja leikimme takapihalla hetken palattuamme, kunnes Diiva ja Murina heräsivät.

Kaksoset ovat päässeet seurustelun makuun. He ovat sittereissään, kun leikin Uhman kanssa ja muistan joka välissä hymyillä ja jutella heille. He hymyilevät ja juttelevat takaisin. Tunne on sanoinkuvaamattoman ihana. Kuukausi sitten tuntui, etten saa heihin mitään yhteyttä, kun he itkivät tai olivat tyytymättömiä. Silloin ei syli tai mikään muukaan auttanut. Nyt, kun tuijotan heitä, he katsovat takaisin ja silmistä saa lukea "äiti!". Eilen jutellessani kummityttömme äidin kanssa, totesin, että tietenkin työtä on kolmen edestä. Alkaa vaihtamaan vaippaa, on valmis vasta kolmannen kierroksen jälkeen. Joskus kaikki kolme huutavat ja aikaa menee kolminkertaisesti, että saa kaikki tyytyväisiksi. Mutta kaikkea hyvääkin on kolminkertainen määrä. Annan hymyn, ja saan kolme takaisin. Rakastan, ja minua rakastetaan kolminkertaisella voimalla. Aika täydellistä. Illatkin ovat vihdoin täydellisiä, Murina ja Diiva nukahtavat sänkyyn ihan omia aikojaan. Maidonkin annan ennen nukkumaanmenoa niin, että sängyssä ei tarvita mitään. Unilaulu soimaan ja alle kymmenessä minuutissa on molempien silmät kiinni.
Eilen oli niinkin hieno hetki, että sain ensimmäistä moniin aikoihin katsoa Salatut Elämät kokonaan. Ainoa, mikä vie maun sarjasta, on kuolleista palannut Aaro ja Paula, jota kiristetään. Oikesti, hänessä ei ole kuuntelulaitteita, joten hän voisi kaikessa rauhassa kertoa perheelleen ja poliisille olleensa tapaamassa poikaansa. Seuraavaa kertaa odotellessa Paulaan voisi asentaa jäljittimen, jonka avulla salainen paikka saataisiin selville. Mutta eipä tietenkään. Yhtä lailla taas tehdään naisesta tyhmä, samalla lailla kuin kauhuleffoissa nainen juoksee aina yläkertaan ansaan. Ja juuri niin, on helppoa arvostella kun itse selviytyisi tuollaisesta tilanteesta juuri niin kuin ajatteleekin. Rakastan kaiken ja kaikkien arvostelua, tekisin kaiken kymmenen kertaa fiksummin, tietenkin. Ai niin, sarjat ja kaikki on fiktiota. Salattujen Elämien Sergei ei olekaan oikeasti Pepin kanssa naimisissa, minulla siis on mahdollisuuksia! (Kun taas kapteeni Jack Sparrow on leffassa sinkku, mutta tosielämässä naimisissa... Miksi fakta ja fiktio eivät kulje käsi kädessä?)

En ole päivään jakanut osoitetta, joten tässä se taas tulee: http://www.cosmopolitan.fi/galleria/10/tahtibloggaaja/484/kolme_ja_puoli_lasta. Äänestäkää, syrän. Tosin täyttä fiktiotahan se olisi, että saisin blogikisan voiton lehdessä, jossa käsitellään muotia, josta tiedän vain sen etten siihen sovi. Terveisiä maalta, mie tulin voittamaan tässä taatussa ysärimuodissani, taitaapa tämä paitakin olla sieltä lähtöisin. Mutta hei, olen Juntti ja ylpeä siitä!

Ihana syksy

Eilen aamulla lääkäriin lähtiessä oli pakko pysähtyä ja ottaa kuva. Taivas oli kauneimmillaan ja vaikka kuvaajan amatöörimäisyydestä ja puhelinkuvasta johtuen sitä ei kunnolla huomaakaan, pihapensaidemme lehdet ovat julistaneet jo pidemmän aikaa kaikkia syksyn värejä. Moni pitää kesästä, itse elän syksylle ja talvelle. Täydellistä ja upeaa. Oikeastaan kesän saisi jättää pois kokonaan. Logiikkani mukaan kesällä voi olla niin kuuma, ettei edes alasti kulkeminen auta, eikä se välttämättä olisi edes kovin esteettisen näköistä. Myös poliisisetä voisi tulla sanomaan jotain, jos erehtyisi kaupungilla käppäilemään ilman rihman kiertämää. Kylmyyden iskiessä  taas on mahdollista pukea päälle niin kauan, kunnes on lämmin. Eikä mielipiteeni ole muuttunut, vaikka olenkin viimeiset kolme päivää pukenut lapsiani ulos. Taistellut niiden helkkarin kintaiden kanssa, etsinyt Uhman peukulle paikkaa niistä. Huudattanut Diivaa tai Murinaa, kun he ovat joutuneet täydessä vaatetuksessa odottamaan Uhman kenkienlaittoa ja omaa pukeutumistani. Silti. Elän syksylle, talvelle ja niiden tuomalle tunnelmalle. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua voin jälleen sytytellä myös kynttilöitä ilman, että niistä aiheutuu tulipalo- tai lapsipaloriski.

Kävin eilen siis lääkärissä. Ihoni alle laitettiin ehkäisykapseli. Se oli vaihtoehto, johon päädyin sen jälkeen kun jälkitarkastuksessa tehtiin surullisen selväksi se, ettei ikäni riitä johtojeni solmuttamiseen. Olen edelleen hieman kiukkuinen asiasta. Kaikkea muuta saa kyllä tehdä, olla ja tapahtua, mutta naisen itsemääräämisoikeus ei riitä tuollaiseen asiaan. "Jos joskus vielä haluat lapsia". Joo... Olen sanonut lähimmille ystävilleni, että jos joskus kymmenen vuoden kuluttua edes harkitsen iltatähden hankintaa, minua saa ja on pakko lyödä päähän jollain tosi kovalla. Kaiken varmuuden päälle voisin vielä nauhoittaa ääniä talossamme silloin, kun kukaan lapsista ei ole tyytyväinen. Mahdollisen vauvakuumeen iskiessä laittaisin nauhurin soittamaan tuota ääntä viisi kertaa yössä vähän kuin kysymyksenä, haluanko todella aloittaa kaiken alusta. Lapsilukuni on täynnä. Kiitos vain, mutta miksi leikkiä hengellään? Ensimmäiset raskauteni sujuivat aivan oppikirjojen mukaan ja synnytyksistäkin toivuin heti. Minulle ei jäänyt traumoja vaan kauniit muistot. Miksi lähtisin pilaamaan niitä? Ja ennen kaikkea, koska kohtalo rakastaa vittuilemista, seuraavalla kerralla uunissa olisi tietysti kolmoset. Omassa suvussani on kaksosia, mieheni isän perheessä on kolmet kaksoset ja kahdet kolmoset. Nuo kolmoset sitten syntyivätkin vuoden ikäerolla, eli siinä talossa oli kuusi alle kaksivuotiasta samanaikaisesti. KUUSI!!! Ei, en todellakaan ikinä ota enää riskiä.
Lääkäriin mennessä törmäsin jälleen mainospuheeseen hormonikierukasta. Olin jo laitoksella ehkäisykeskustelussa ilmoittanut, etten halua sitä. Jälkitarkastuksessa tyrmäsin sen. Ja jälleen sain vääntää rautalangasta, että jos olen vasta pari kuukautta sitten saanut tungettua tavaraa värkistä ulos, sinne ei enää laiteta sisälle mitään ilman todella hyvää syytä. Ja kierukalle on vaihtoehto, nimittäin kapseli. "Kapseli saattaa aiheuttaa tiputusta", sanoi lääkäri. "Ei haittaa, meidän talossa järjestetään joka kerta juhlat kun äidin kroppa ilmoittaa siitä, ettei sisällä ole asukasta. Leivon silloin kakkua ja korkkaan shamppanjan", vastasin. Sain sitten kapselin tuohon roikkuvaan alliini. Toimenpide oli kivuton ja kesti noin kolme minuuttia. Puudutuspiikki takasi sen, etten hoksannut mitään. Sain tunnustella kapselia ihon läpi, eipä ollut hirveästi kokoeroa nuppineulan päähän. Se siitä. Oloni oli vapautunut lähtiessäni. Kiitos lääketiede. Iso syrän.

En varmaan ole muistanut täällä kertoakaan sitä, miten hienosti asiat voivat mennä päällekkäin. Sivutyöpaikastani soitettiin viime kuun alussa. Pyydettiin töihin päivänä, jolloin baarin lavan valtaa aika lailla suosittu bändi, joka tarkoittaa, että krapulakauppiaita tarvitaan. Tietysti lupauduin, sovimme että työaikani alkaa niin, että lapset ovat nukkumassa. Sopimukseen kuului myös, että pääsen ensimmäisten joukossa pois, että olen Diivan ja Murinan keskimmäiseen yösyöttöön mennessä kotona. Köyhän ei ole vara valita, ja rakastan baarityötä. Sosiaalinen elämä on loistavaa vastapainoa kotona lasten kanssa touhuamiselle. Se on lisäksi paikka, missä tunnen olevani hyvä. Niin viinankaadossa kuin asiakkaiden kanssa. Koulujen päätöspäivänä baarissa kävi jos jonkinlaista ylioppilasta ja amista. Eräs juuri kahdeksantoista täyttänyt sitten halusi testata huumorintajuani ja kykyäni ja alkoi tiirailemaan antamaani kuittia kysyen, miten summa saattoi olla sellainen. Luettelin tilauksen, kerroin jokaisen juoman yksittäisen hinnan ja sanoin saman summan, mitä kuitissa oli. "Et tainnut päästä amista läpi, matikassako reputit", heitin. Tyyppi kavereineen alkoi nauramaan, mutta hän ei ollut vielä lopettanut. "Mä haluaisin vielä sellaisen paukun kuin neekeri pilkillä. Osaaks tehdä?" En todellakaan ollut kuullut kyseisestä paukusta koskaan. Päättelin herran keksineen sen päästään, mutta tietenkin kysyin ystävällisesti, miten sellainen tehdään. Kyseessä oli neljä senttiä vodkaa jonne on laitettu rusina joukkoon (myöhemmin asiaa selvitettyäni sain kuulla kyseisen paukun olevan oikeasti sen verran olemassa, että kyllä sitä jossain jopa juotiin). Eipä meillä rusinoita ollut, tosin en uskonut pojan oikeasti sellaista edes olevan vailla. Päätin kuitenkin lähteä leikkiin mukaan ja mietin vastaiskua hänen pyytämälleen paukulle. "Rusinoita meillä ei ole, mutta kelpaako uponnut orjalaiva?" Poika tiedusteli, mitä siinä sitten on. "Neljä senttiä vodkaa ja kahvinporoja". Sain aplodit porukalta ja työrauhan. (Ja pakko sanoa tähän, mielestäni neekeri ei ole haukkumasana, ainakaan itse en käytä sitä siinä tarkoituksessa. Ja orjalaiva taas kuuluu historiaan, niin synkkä kuin se onkin. Huumori saattaa olla hieman mustaa välillä, mutta en tarkoita sitä pahalla  ketään kohtaan.)
Siis, asiasta hieman eksyttyäni, olen lupautunut töihin. Viikko tämän jälkeen mieheni sitten tuli kotiin ilmoittaen varanneensa seurakuntatalon ristiäisiä varten. Päivä oli tietysti juurikin se, joka seuraa työyötäni. Perjantai- iltana töihin ja lauantaipäivänä ristiäiset. En kyllä peru töitä, olen tottunut lievään univelkaan, eli hieman valvoneenakin pystyn kuitenkin toimimaan. Ulkonäkö pelastuu, kun hieman raotan meikkipussiani ja korjailen kasvojani. Ja hei, mulla on kolme lasta. Voiko kukaan vaatia, että olisin joku missi? (Aloin nyt kyllä miettiä, että Angelina Joliella on paljon enemmän lapsia ja se näyttää hyvältä....) Lisäksi, eihän minua siellä juhlita. Varmasti Diivaa, Murinaa ja heidän ihanaa isoveljeä Uhmaa kuvataan ja huomioidaan minua enemmän. Sisäinen prinsessani kärsii, mutta ulkoinen Frankesteinini on tyytyväinen. Ja sikäli, tuskin se univelka tulee pahemmaksi kuin mitä se on vaarallisemmillaan minulla ollut. Olen kerran töissä ollessani pystynyt toimimaan valvottuani 49 tuntia. Tuskaiselta se tuntui, mutta sitäkin paremmalta maistui uni valvonnan jälkeen.

Ja taas on pakko mainostaa, olin jälleen rakkaan kolmikkoni kanssa eilen ulkona. Pukeminen on tuskaista, mutta ulkoilu palkitsevaa Diivan ja Murinan nukahtaessa vaunuihin ja Uhman nauttiessa leikeistä ja kävelystä. Eilenkin ilma oli loistava, aurinko paistoi ja ilma oli syksyisen raikas. Maailman menoa parhaimmillaan.

p.s. erityiskiitos Marjutille, joka antoi tunnustuksen kirjoituksilleni hänen omassa blogissaan. On se kumma, kun tuollainen pieni ele tuntuu omassa mielessä suurelta ja todella hyvältä. Se kertoo siitä, että edes joku pitää kirjoittelustani. Eikä se silloin ole vain joku, vaan ihminen jolla on todella hyvä maku. Kiitos, syrän.

Minkä värisiä sukkia pitäisi ***tu käyttää?!?!?

Jos on vaaleat, jalkapohjat ovat tummat illalla, kun päivät kulkee talomme lattioilla. Jos taas on tummat sukat, niiden pohja muuttuukin vaaleaksi. Mitä ***vettiä tässä talossa tapahtuu?!?!? Oikeasti. Joku vittuilee ja olan takaa. Teen kaikkeni, että täällä olisi edes jollakin tapaa siistiä niin, että lasten on turvallista ja vaaditun (edes sen verran kuin koira- ja kissataloudessa on mahdollista) hygienistä. Eilen katsoin tummanliilojen villasukkieni pohjia jotka olivat valkoiset. Seuraavaksi erehdyin katsomaan keittiöön sellaisesta kulmasta, että varmasti näin ulkoa tulevan valon hohteessa, kuinka joku oli räjäyttänyt jääkaapin edessä pommin ja vain pyyhkinyt jälkensä. Imurin liikuttelun jälkeen otin kiltisti mopin käteeni ja pesin keittiön lattian pariin kertaan ja muualla talossa kävin ottamassa ne kohdat, joissa maitoa (yllätyyyys!!) oli pinttyneenä. Eikä muuten edes kannattanut, sillä ne maitotahrat ovat edelleen siellä, en ole edelleenkään oppinut, että ne täytyy pestä kymmenen kertaa ja kihnuttaa kuivat rätin kanssa päältä ja lopuksi nuolla. Sitten ne ehkä lähtevät.

Kuinka moni tarkkailee roskapostiaan? Itse olen pitänyt sellaisen tavan jo parikin vuotta, sillä joskus fiksukin sähköpostin roskapostitunnistin erehtyy ja heittää tärkeää postia väärälle puolelle. Sitä se ei tosin ole hetkeen tehnyt, mutta saan pienen päivittäisen hupini käymällä katsomassa otsikot. Listaan seuraavaksi parhaat:

"(etunimi), minulla on yhä sinun alushoususi!" - Lähettäjänä nainen. Jos tykkäisin rillutella baareissa enemmän, voisin hieman miettiä, missäs sitä ollaan oltu. Mutta eipä ei, kyseessä on alushousumainos jossa saa ensimmäisen erän ilmaiseksi. Mutta miksi haluaisin sen jos se on jo jonkun ämmän kautta kiertänyt?

"etunimi.sukunimi@gmail.com- sähköpostisi ei ole vielä ansainnut ensimmäistä miljoonaansa!" -Whaat??? Mikä laiska, surkea sähköposti. Haastan gmailin oikeuteen huonosta sähköpostista, jolloin minä itse ansaitsen miljoonan. (Jos joku tietää sähköpostin joka takoo omalla ajallaan rahaa, niin vinkatkaa.)

"3 sporttilehteä ja upea juoksutakki alle 13e" - Tämä huvittaa vain sillä, että olen enemmän keskittynyt kasvattamaan elintasopersettä kuin juoksemaan. Oikeastaan, ennemmin helvetti jäätyy kuin tämä mamma juoksee. Poltan jo tupakkaa, miksi lisäisin riskejäni kuolla?

"Jaamme 10 000 ilmaista partakonepakkausta" -Onko joku nähnyt minut liian läheltä? Kiitti vinkistä.

"Nyt ET-lehti ja verenpainemittari tarjoushintaan" - Onkohan ne nähneet meikäläisen kauempaa?

Siinä lyhyet suosikkini. Ihana internetin mainosaika. Tosin, jos siitä maksettaisiin, voisin itsekin lähetellä supertarjouksia toisten sähköposteihin, varsinkin, jos vain tarvitsee keksiä iskevä kommentti. Asia täytyy ottaa työn alle.

Eilinen oli ensimmäinen päivä yksityisyrittäjän puolison pitkistä päivistä. Mieheni lähti aamulla kahdeksaksi töihin ja tuli illalla puoli yhdeksän. Olen alusta asti sanonut, etten valita miehen töistä. Siinä vaiheessa, kun hän laittoi yrityksen pystyyn, tiesin, että pitkiä päiviä on luvassa. Uudella yrittäjällä ei ole varaa kieltäytyä mistään, mitä tarjotaan. Onneksi olen suorittaja. Kun päätän selviytyä jostain ja tehdä sen päälle vielä jotain, se tapahtuu. Ihan vain osoituksena kaikille, että nyt pystyn siihen.

Voin sanoa selviytyneeni siis eilisestä ihan kunnialla. Päivä sujui rattoisasti kun sain kaverin kylään. Uhman kanssa ei ollut ongelmia nukkumaanlaitossa ei päivä- tai yöunilla. Päiväunilla hän oli sen verran yliväsynyt, että sain käydä kerran laittamassa takaisin sänkyyn ja rauhoitella, mutta yksi kerta ei minusta ole paljon. Illalla oli yksi huutokonsertti. Diiva kitisi sängyssään unta vastaan ja Murina huusi. Hän on se vaativampi lapsi ja kuten olen kertonut, olen muutaman kerran joutunut häntä rauhoittamaan sylissä asti. Mutta eilinen oli merkkipaalu. Hän lopetti itse itkun, ilman minua. Hengityksentasaantumisen ja hetken huitomisen jälkeen hän parkaisi kokeeksi kerran, mutta nukahti sitten. Parkaisun jälkeenkin kävin antamassa suukon otsalle, ihan vain että hän huomasi äidin kyllä olevan kuulomatkan päässä. Diivakin oli tuolloin jo nukahtanut, eli saatoin keskittyä Uhmaan.
Uhma on löytänyt uuden lempiruoan. Ananas. Eilenkin hän kiskoi purkillisen kyseistä herkkua. Olimme tosin olleet illalla jälleen ulkona, joten varmasti oli nälkäkin. Olimme tehneet kävelylenkin, varmaan parin kilometrin mittaisen ja koko sen ajan Uhma oli kiltisti seissyt seisomalaudan päällä. Se perhanan lauta vaan alkoi vinkua loppumatkasta kunnolla, vasen pyörä jumitti jollain tapaa ja se toimi aina kun hieman potkaisi, mutta sitten sitä sai potkia koko ajan. Onneksi kukaan ei tullut vastaan, ulkopuolisen silmissä olisin vaikuttanut varmaan äidiltä, joka yrittää potkia lapsensa laudan päältä. Selitäpä siinä sitten, että poika on kiltti mutta seisomalauta vittuilee. Kiitos ja anteeksi...

Minun on pakko tunnustaa  olevani joskus todellakin perinteinen, raivostuttava nainen. Ja koska tunnustin asian eilen ääneen, voin hyvin kertoa sen täälläkin. Ja uskon (sekä ennen kaikkea toivon) muidenkin joskus taistelleen sellaisen asian kanssa kuin mustasukkaisuus. Mieheni on jo seurustelumme alusta saakka viettänyt aikaa erään naisen kanssa. Ymmärsin heti, että kyseessä oli pelkkä ystävä, kyseisellä henkilöllä oli miesystävä, jonka kanssa heillä oli yhteinen talous. Olen myös ollut mieheni mukana heillä viettämässä iltaa ja hän vastavuoroisesti käynyt miehensä kanssa meillä. Ja olen pitänyt naisesta, hänen kanssaan on ollut helppo tulla toimeen. Kesällä sitten hieman kaksosten syntymän jälkeen tälle pariskunnalle tuli ero. Mieheni kävi auttamassa naista uusien kodinkoneiden ostossa. Hän auttoi muutossa ja käytti naista Ikeassa. Mieleni valtasi synkkä mustasukkaisuus, josta en miehelleni maininnut, mutta joka korvieni välissä tietysti paisui. Jos haluan selittää, niin uskoisin raskauden jälkeisten hormonien hoitaneen puolet ajattelusta. Olin juuri synnyttänyt, uusi arki oli hieman luultua rankempaa enkä kokenut itseäni millään tavalla hehkeäksi. Koin paikkojeni roikkuvan ja aamuisin peilistä ei tuijottanut se Kauneista ja Rohkeista herännyt tyyppi. Jos taas haluan sanoa asian lyhyesti, myönnän olleeni lapsellinen. En kuitenkaan kärsinyt ajatuksistani sikäli kauaa, sillä tapanani on palata kerran viikossa maan pinnalle. Tajusin, että olin todellinen ämmä. Ihminen, josta olin koko ajan  pitänyt, oli muuttumassa viholliseksi vain sen vuoksi, että oli eronnut. Ansaitseeko/tarvitseeko eronnut ihminen mustasukkaisuutta? Nöyp. Ei kylläkään sääliä, mutta myötätuntoa. Oikeasti, vain naissukupuolen omaava voi tehdä toisesta vihollisen eron myötä. Ja tarkkaan ajatellen, onhan Diivallekin tulossa kummisedäksi eräs miespuolinen ystäväni, jonka kanssa vietimme enemmänkin aikaa silloin kun olin vielä töissä ja hän asui samalla paikkakunnalla. Mieheni oli kuitannut tämän kysymällä kerran, onko mies salarakkaani. Todettuani ettei, asia jäi siihen. Meillä naisilla, ainakin kaltaisillani hemmotelluilla prinsessoilla on tapana saada aikaan asiasta suurempi haloo kuin miehillä. Nyt osaan jo hävetä vainoharhaisuuttani, mutta myös myöntää virheeni. Eilinen kaveri, joka oli käymässä, on juuri tämä kyseinen nainen. Hän viihtyi meillä lähes neljä tuntia ja juttua riitti. Hänestä on myös tulossa Murinan kummitäti. Koska mieheni ei ollut kuulemassa, saatoin rehellisesti kahvittelun lomassa tunnustaa olleeni mustasukkainen. Hän vakuutti, ettei hänellä ole suunnitelmia mieheni suhteen, johon saatoin jo nauraen heittää, ettei haittaa vaikka olisikin. Hän on kuitenkin nähnyt, mitä mieheni pakettiratkaisussa tulee mukana, kolme lasta. Ja lisäsin vielä, että jos he sattuisivat päätymään yksiin, niin itse saisin joka toisen viikonlopun vapaaksi. Koska en todellakaan enää kokenut mitään negatiivisia tunteita, ehkä hieman häpesin vanhoja, oli musta huumori juuri sopiva höyste. Ja tilanne oli kuitattu ja allekirjoittanut saanut synninpäästön. Kun olen idiootti, pystyn myöntämään sen. Toivon todella saavani hänestä vielä monina päivinä kahviseuraa, ennen kuin alan nimetä seinistä tunkevia matoja.

Laihdutuskuurini on sikäli hyvällä mallilla. Vettä en juo ihan joka kerta kun käyn tupakalla tai juon kahvia, annoin eilen itselleni luvan hieman vähentää huomattuani juoneeni neljä litraa vettä ennen kymmentä. Illalla mieheni toi tullessaan suklaalevyn, minulle. Siis minulle. Joko hän on huomannut laihdutusyritykseni ja yrittää sabotoida sen, tai sitten hän oikeasti rakastaa minua. Päädyin jälkeiseen vaihtoehtoon ja vedin hyvällä omatunnolla neljä ja puoli riviä suklaata. Fazerin vaalea maitosuklaa on aina ollut se salarakkaani, josta en aio luopua ja joka on luvallista. Onneksi mieheni söi loput suklaasta, joten eipä sitten  tarvitse tänään kärvistellä, vaan jatkaa tonnikala-ananas-vesi-jugurtti-kaikkeaterveellistä-linjalla.

Tänä aamuna tulikin pelottavan paljon tekstiä. Kiitos jokaiselle, joka jaksoi lukea.

Olen kameli, olen kameli, olen ylpeä nameli!!

Miksi kameli? Koska veden kulutukseni on tällä hetkellä suurempaa kuin tuolla monikyttyräisellä erämaalaivalla. Miksi ylpeä? Meillä äideilläkin on välillä sellaisia päiviä kiitos rakkaiden lapsiemme.

Ensinnäkin aloin eilen miettiä kilosulatuspäätöksen jälkeen, että se ei tule mikron sulatuspuolella onnistumaan. Olen jo kauan tiedostanut erään ongelmani, joka olisi hyvä pitää kunnossa ilman laihdutustakin. Nimittäin se veden juonti. Juon oikeasti todella vähän nestettä päivän aikana. Voisi sanoa, että kahvia kahdeksan kuppia, vettä kaksi lasillista maksimissaan. Siinä se. En edes tunne varsinaista janoa (jälleen nameli?). Niinpä päätin että se on ensimmäinen askel. Aion siis laihtua pysyvästi ja muuttaa elämäntapoja, en laihtua kymmentä ja liho kaksitoista. Mietin, että aluksi tarvitsen tilanteet jolloin juon vettä, ihan vain että saisin tehtyä siitä tavan. Ja näin aluksi täytyy ja saa liioitella. Mitä harrastan kaikkein eniten? Jäähylle menoa. Niinpä juon lasillisen vettä aina tupakoinnin yhteydessä. Ja ettei liian helpoksi menisi, lisäsin vesilasillisen myös kahvikupillisen ja vessakäynnin yhteyteen. Eilenkin päätin käydä vessassa, ottaa kupin kahvia ja mennä tupakalle. Kolme lasillista vettä. Eikä muuten mitään, mutta vesilasini on sellainen cola-lasi jota eräs hampurilaisbaari pari vuotta sitten jakoi aterioiden yhteydessä ja se on yli neljän desin lasi (juu, mittasin). Hieman tuli huono olo. Ja voitte vain arvailla, montako litraa eilen sitä vettä meni, kun kerran lähestulkoon elän kahvilla ja tupakalla. Ja se tietysti lisäsi vessakäyntejä. Toimiva taktiikka!!! (Illalla en sitten enää juonut niin paljon, ajattelin suoda itselleni hyvät yöunet.)

Eilinen oli täynnä toimintaa ja muutoksia. Mieheni lähti aamusta töihin ja tylsistynyt kotiäiti päätti aloittaa huonekalurallin. Murina ja Diiva alkavat olemaan niin suuria, että samassa pinnasängyssä nukkuminen ei onnistu kauaa. Niinpä Uhman oli aika saada isojen lasten sänky, jotta hänen käyttämänsä pinnasänky saatiin vauvoille. Kolmen huoneen järjestelyssä ei kauaa mene, kun sen tekee päättäväinen ja itsepäinen ihminen. Imuri oli tietysti mukanani, eikä turhaan. Hieman jännitin, miten Uhma menee nukkumaan päikkyjä tai yöunia, kun hoksaa että sängystä pääsee itse pois. Mutta joskus se muutos on tehtävä, eikä se helpommaksi lykkäämällä muutu. Päinvastoin. Koska Diiva ja Murina olivat rauhallisia ja onnellisia saadessaan tuijotella äitiä toimessaan sittereissä, päätin valmistaa ruuat ennen Uhman päikkyjä. Uhma auttoi makaronilaatikon laitossa ja bataattisoseen teossa, tietenkin. Kun kello tuli yksi, oli kaikki valmista ja tiskikonekin lauloi onnellisena. Minä join kymmenettä litraa vettä.
Tuli Uhman päikkyaika. Annoin maitopullon ja hän ihan itse käveli makuuhuoneeseen ja kiipesi sänkyyn. Peittelin hänet ja menin olohuoneeseen odottamaan "takaisin sänkyyn!"-käskytysrumbaa. Sitä ei koskaan tullut. Uhma nukahti niin ettei kumpikaan jaloista edes hipaissut makuuhuoneen lattiaa. Ylpeyteni nousi kattoon. Minun suuri pieni poikani.

Lasten päiväunien (ne on nukkuneet samaan aikaan jo viikon verran!!!!) jälkeen päätin taas kiduttaa itseäni. Ulos, koska aurinkokin paistoi. Pukemisrumba oli täydellistä (Mietin sitä, että ennen äitiyttä mietin ulos lähtiessä mitä laitan itselleni päälle, ulkönäön puolesta. Nyt mietin joka kerta, mitä laitan lapsille päälle, mutta sopivan lämpötilan puolesta. Omalla pukeutumisella ei enää ole mitään merkitystä). Uhma ei viihdy nykyään housuissa. Housut jalkaan, minuutti ja ne ovat pois. Onneksi on body, joka estää vaipan lähtöä. Päätin kuitenkin laittaa Uhmalle sisähousut ja sukat ensin, jotta puettuani kaksoset voisin "vain heittää" ulkovaatteet hänelle päälle ja sitten voisimme siirtyä pihalle. Yltiöoptimistisena (tai sellaisena, jota maailmankaikkeuden on helppo kusettaa) ajattelin, ettei housut ja sukat lähde kun Uhma ymmärtää että mennään ulos. Diivalla taisi olla villasukat jalassa, kun poikani juoksi jälleen ilman housuja. Kun kaksoset oli puettu, nappasin Uhman ja aloin pukea. Diiva aloitti kitinän ja Uhman peukalo oli molemmissa kintaissa kadoksissa. Ulos meni huutava Diiva, innokas Uhma, tyyni Murina ja punainen, hikinen äiti. Mutta olipa sen arvoista. Uusissa, kirpparilta ostetuissa Brion kaksosvaunuissa oli oikea korkeus ja sain laitettua siihen jo aiemmin hommaamani seisomalaudan. Uhma hoksasi sen idean heti. Hän seisoi siinä kun lähdimme talomme takana olevalle pyörätielle. Koko kärräämäni matkan hän pysyi siinä ja oli innoissaan uudesta matkustusmuodosta. Olin ylpeä hänestä ja ennen kaikkea hänen tasapainostaan, sekä onnellinen siitä, että nyt minulla on mahdollisuus päästä liikenteeseen kaikkien kolmen kanssa. Jeij!! Kaksoset nukahtivat heti vaunujen liikkuessa.
Illan saapuessa sain kaksoset nukkumaan ilman itkuja. Ylpeys. Uhman mennessä nukkumaan jäin päivystämään olohuoneeseen odottaen pienten askelten ääniä. Ei. Uhma nukahti ilman temppuilua. Ylpeys. Loistavaa, täydellistä ja ihanaa. En kuitenkaan vielä hehkuta liikoja, mutta alku meni paljon paremmin kuin odotin. Kun viikon verran Uhma on mennyt nukkumaan ilman taistelua, uskallan ottaa seuraavan projektin. Jos lapsi haluaa olla ilman vaippaa, hänelle se suotakoon, mutta potta kulkekoon koko ajan mukana. Varaudun jo nyt henkisesti paskan hinkkaamiseen sohvasta ja pissan pyyhintään lattioista. Luulen, että tuolla jaksolla otan matot pois lattioista. En oleta, että Uhma oppisi sormia napsauttamalla. Mutta jos hän jouluun mennessä olisi päiväkuiva, olisi se jo voitto. Yökuivuutta ehtii sitten harjoittelemaan, en tiedä yhtään tervettä aikuista joka vaippaa öisin käyttäisi (kiireisille monikkoäideille tosin sellainen huomaamaton päiväversio voisi kyllä välillä olla aika jees....).

Lopuksi kirjoitan arkisen mietelmäni äitiydestä. Yritän olla siinä mahdollisimman todenmukainen.

Minulla on vakituinen työ. Sen etuihin kuuluu olematon työmatka, eikä siitä voi nukkua pommiin. Ei ole väliä, minkä näköisenä työni aloitan.
Työaikani saattaa alkaa joinakin aamuina jo viideltä täydellä teholla, mutta satunnaisina aamuina pomot potkivat minut ylös vasta kahdeksalta.
En voi saada potkuja, vaikka tekisinkin virheen. Pomoni ymmärtävät, mutta virheen sattuessa huuto kyllä kuuluu. Rauhoittelun ja tilanteen korjaamisen jälkeen virhe unohtuu.
Työpaikallani saan ruuan talon puolesta. Joinakin päivinä ehdin jopa syömään lämpimän aterian, joskus taas vasta illalla töiden päättyessä etsin jotain, joka muistuttaa ruokaa. Töissäni ei ole varaa nirsoiluun.
Välillä on päiviä, jolloin mikään ei riitä. Vaikka kuinka yritän parhaani, saan niskaani vain huutoa ja kiukkua. Tuolloin herkistelen, eikä itku ole kaukana. Onneksi myrskyn jälkeen on pouta. Enkä edes yritä estää näitä kiukkuja, eihän ukkosellekaan mitään voi.
Päivän päättyessä en voi sanoa olevani vapaalla, vaihdan vain päivystysvuoroon. Illasta aamuun toinen korvani kuuntelee mahdollista avuntarvitsijaa.
Tästä työpaikasta kuullessani minulle kerrottiin, että hakijalla täytyy olla masokistisia piirteitä. Uskoin pärjääväni. Vaatimuksina oli myös hyvähermoisuus, sinnikkyys, kekseliäisyys sekä rajaton rakkaus. Tiesin pystyväni.
Minut palkattiin ja osoittaessani pärjääväni toimenkuvaani laajennettiin. Sain ylennyksen, joka lisäsi töitäni. Mutta myös palkkani nousi.
Jotkut sanovat, ettei työlläni elä. Riippuu, miten asiaa tarkastelee.
Jos rahaa lasketaan, myönnän, ettei tililläni ole moninollaista summaa.
Mutta pomoni ovat anteliaita. He palkitsevat minut joka päivä.
Hymyillä, halauksilla, iloisella keskustelulla, rakastavilla katseilla.
Tuota palkkaa ei voi rahassa mitata, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.
Otin työni vastaan tietäen, että se kestää koko elämän.
Tiesin myös, että en kadu sitä koskaan, eikä maailmasta löydy parempaa työpaikkaa.

Lemmikinomistajat ja äidit elävät pidempään

- oikeasti se vain tuntuu siltä. Tuntemusta korostavat päivät, jolloin lapset huutavat ja känkkäränkkä on kokopäiväinen vieras. Tuolloin tuntuu, että yhdestä tavallisesta päivästäkin jonkun sortin ironian maisteri on saanut venytettyä viikon pituutta vastaavan. Tunti terveyskeskuksen päivystyksessä kipeän lapsen kanssa muistuttaa kuukautta (tämän vuoksi on hyvä olla vakuutus niin voi lompsia yksityiselle surutta ja jonottamatta. Meillä Tapiolan lapsivakuutus on ollut korvaamaton). Kun huomaat kissan kiipeävän ketterästi hyllylle mutta tönäisevän samalla sen perinteisen kukkaruukun alas, näet sata asiaa tapahtuvan samanaikaisesti yhdessä ainoassa sekunnissa, mutta tapahtumat hidastuvat silmissä niin että tönäisyä seuraava meteli tuntuu tulevan ikuisuuksien päästä niin, että varmasti olisit ehtinyt estää sen. Ei siinä muuten mitään, mutta aamu viideltä ei lasten tarvitse herätä kolinaan ja perkeleisiin. Kun ulkona on luontoäidin paras taidonnäyte meneillään, oli kyse sitten pahimmasta tuulesta, kovimmasta pakkasesta tai terävimmästä vesisateesta, olet taatusti koiranulkoilutusvuorossa. Tuolloin hienoperseinen koira etsii minuuttikaupalla oikeaa paikkaa, mihin tarpeensa tehdä. Kotiinpäästessänne otsassasi sojottava sarvi vastaa kymmenen päivän kasvatusta, vaikka oikeasti aikaa taisi mennä vartti. Sen lisäksi siis, että aika tuntuu pidemmältä, ulkonäkö muuttuu yhtä nopeasti harmaaksi kuin henkisesti olet elänyt. Onneksi on hiusvärit, kasvovoiteet ja ennen kaikkea suklaa, joka lohduttaa ja joka saa ihon kukkimaan kuin ikiteinillä!

Monikaan ei varmaan uskonut, että olisin vielä tässä, kirjoittamassa. Mutta niin se vain kuulkaa kävi, että selviydyin puolentoista vuorokauden, tarkemmin ottaen 36 tunnin ja 45 minuutin kiirastulestani kohtuuvähin vaurioin. Ihan kuin Uhma olisi käsittänyt, että nyt ei kiukuttelut auta, isi ei ole pelastamassa ja äitejä on vain yksi. Päivä kuitenkin sujui loistavasti ja yhdeksään mennessä talossa oli täysi rauha.
Yö meni hieman niin ja näin, nukuin tietoisesti sohvalla niin että kuulin kaikki lapset. Uhmakin saattaa yöllä alkaa itkemään, ilmeisesti painajaisia. Lapset kuitenkin nukkuivat hyvin, itse en niinkään. Mutta söin hyvin.
Aamulla nukuimme pitkään, päivä meni rauhallisesti. Uhman päiväunien jälkeen kohtasin ongelman. Mitä ruoaksi? Tajusin, että jääkaapissamme oli vaikka mitä, mutta kuitenkin se tuntui tyhjältä Uhman tarpeille. Niinpä heitin mielikuvitukseni peliin ja lisäsin sen mukana kulhoon kananmunaa, maitoa, porsasnugetteja, makkaraa, tuorekurkkua ja fetaa. Maustoin hieman kotisinapilla, ketsupilla, pippurilla ja valkosipulijauheella. Sekoitus ja paistinpannulle. Uhma söi todella suuren annoksen niin, että oikeasti hämmästyin. Itsellenikin maistui. Pitää useamminkin kerätä rippeet jääkaapista ja katsoa mitä tulee.
Koska päivää oli jäljellä vaikka kuinka, piti keksiä jotain ajankulua. Vaikka tiesin, millainen rumba asiasta tulee ja että joku lapsista itkee vähintään kerran, päätin uhmata maailmaa ja lähteä yksin trioni kanssa ulos. Tein mielessäni tarkan pukemissuunnitelman, kenestä aloittaa, mitä tarvitsee olla valmiina ja niin edespäin. Ainoa, joka oli itkua lähellä, olin minä. Otsallani valui hiki, hermoni oli loppu ja tukka sekaisin. Mutta, puolessa tunnissa sain kaikki lapset ulos. Kaksoset vaunuihin ja Uhma hiekkalaatikolle. Koiramme juoksi frisbee suussaan ympäri takapihaa. Onneksi ostimme taannoin talon, jossa on iso takapiha. Onneksi aitasimme sen silloin, kun meille tuli koira. Onneksi se on täysin lapsiturvallinen nyt kun mieheni on poistanut sieltä lumimarjapensaan. Kaikki voivat purkaa energiaa siellä, eikä kukaan voi karata tai loukkaantua ainakaan pahasti.
Tunnin verran Uhma viihtyi ulkona. Kaksoset nukkuivat tuon ajan. Uhmasta huomasi illalla, että ulkoilma oli tehnyt tehtävänsä, sillä uni tuli heti sänkyyn mennessä. Tuolloin miehenikin oli jo kotona. Saatoin vain tyytyväisenä hymyillä sille, että talo oli pystyssä, lapset täydessä kunnossa ja minä hengissä.

Koska viikonloppu meni aika lailla syömiseksi (oikeasti, kun mies on pois, voi hyvällä omatunnolla olla juuri sellainen porsas ulospäin kuin on sisäisestikin), poden nyt lievästi sanottuna tooooosi huonoa omatuntoa. Kulmakarvojeni sekaan on noussut finni. Vaikka en juonut lauantaina, tietenkään, eilisaamun morkkiskrapula oli todella kova. Aiaiaiai. Niinpä, ihan vain jouluun valmistautuen, aloitan todella kovan itserääkkäyskuntokuuriherkkulakon. Kiinalaiset kidutusjärjestelmät jäävät varjoon, kun alan toteuttamaan lievää masokistisuutta. Oikeasti. Jatkan tätä ainakin viikon. Tai siihen saakka, kun kuljen suklaahyllyn ohi. Jos nyt todella saisin muutaman kilon pois ja pysyttyä ihannepainossani, voin jouluna rakentaa itselleni suklaakonvehtirasioista pienen mökin ja käydä siellä sotkemassa naamaani. Voin jouluna samaistua uunissa paistuvaan kinkkuun ja odottaa sitä liukastellen kuolaamiini lätäköihin. Voin leipoa "lapsille" piparkakkuja taloineen, tehdä kotitekoista toffeeta ja päällystää itseni tomusokerilla. Oij, joulu. Tämä on itselleni niin rakas asia, että en jatka siitä sivulauseissa sen enempää, vaan omistan yhden kokonaisen blogipäivityksen sille. Teen sen mahdollisimman pian ja kun joulukuu koittaa, en muusta kirjoitakaan. Mutta siis oikeasti, ja ihan aikuisten oikeasti, lupaan saada painoni alas ja kunnon ylös. Ja leikata makunystyrät irti, niin etten huomaa syönkö kaalia vai suklaata. (Jos sanotaan, että tupakoinnin lopettaneet saavat makuaistiinsa puolet lisää ajan kuluessa, en uskalla lopettaa pahaa tapaani koskaan. Sillä jos suklaa maistuu mielestäni jo nyt taivaalliselta, mitä se olisi sitten lopetettuani? Liian suuri lopullisen läskistymisen riski. Ei kiitos. Aijaijaji!!)

Lisään taas uusiksi linkin, jonne jokainen tietysti menee ja etsii sieltä "tykkää"-kohdan ja klikkaa siitä. Ihan vain, että saisin edes pari tykkäystä. On niin vaikea olla äiti niiden kaikkien ikisinkkujen ja muotitietoisten keskellä. Anu Saagim varmasti jyräisi ylitseni sanallisesti. Minä tekisin hänelle saman, mutta jonkun raskaamman ajoneuvon kanssa. Eli muistakaa käydä osoitteessa http://www.cosmopolitan.fi/galleria/10/tahtibloggaaja/484/kolme_ja_puoli_lasta, kiitos. Ja tietysti iso syrän.

Puunhalaaja

Minä: Autossas palaa moottorivikavalo.
Mies: Tiedän.
Minä: Jos ihmettelet, missä on puolet sun renkaiden pinnasta, niin pihasta parisataa metriä keskustaan päin varmaan löytyy.
Mies: Miksi?
Minä: Joku puunhalaaja sisälläni nousi jarrun päälle oravan ollessa keskellä tietä.
Mies: -.-
Minä: Hyviä uutisia on, että auton jarrut oikeasti toimii ja pieni orava sai jatkaa elämäänsä.

Asiasta ei enää keskusteltu. Tiedän olevani ylihysteerinen, mitä tulee kaikkiin tiellä liikkuviin eläimiin. Väistän kaikkea hiiristä ja sammakoista lähtien. Tämä tietysti johtaa siihen, että erehdyn välillä luulemaan tuulen kuljettamaa koivun lehteäkin pieneksi peltohiireksi tai myyräksi. Olen kuitenkin liian eläinrakas ottaakseni yhdenkään pienen piipertäjän henkeä kontolleni. Todennäköisesti näin on kuitenkin käynyt pimeällä ajaessa, mutta en ole tietoinen siitä. Virheeni on myös se, että en pahemmin katso taustapeiliin silloin, kun se sisäinen puunhalaaja ottaa vallan. Peräänajajasta olisi varmasti mieltäylentävää kun kertoisin syytä sille, miksi perheautomme pysähtyi normaalista vauhdista nollaan viidessä sekunnissa keskelle tietä. No koska naiskuskilla on helvetin hyvät refleksit. Tietysti riippuisi peräänajajan sukupuolesta ja iästä, millaisen tarinan tälle kehittäisi. Mietin jo valmiiksi, että keski- ikäiseltä mieheltä voisi kysyä, kumpi selitys suututtaa vähemmän: en halunnut tappaa oravaa vai se, etten halunnut oravan raadon likaavan hienoa autoa. Naisihmisiltä saattaisi saada pientä myötätuntoa. Niille, joiden ilmeestä näkisi, ettei selitykset auta, voisi alkaa kyselemään, eikö tämä oikeasti huomannut sitä vihreää, viisisilmäistä, kuusijalkaista lentävää hevosen ja poron risteytystä tiellä. Kaupan päälle voisi osoitella kauemmas tielle ja väittää, että siellä se nyt menee. Voisi jäädä puhelinnumerot vaihtamatta.


Kaveri: Oikeasti, mä inhoan ajaa hämärällä kun niitä hirviä ja peuroja voi tulla ihan mistä vain. Mitä sä teet jos näet ajaessas sellaisen?
Minä: No viimeks mä pysähdyin ja otin kuvan.
Kaveri: -.-

Tarina on tosi. Olin erään yövuoroni jäljiltä palaamassa kotiin. Kesäaikana kuitenkin aamukuuden jälkeen on jo valoisaa, joten oli helppoa huomata jo kaukaa kolme suurikokoista hirveä. Ne ehtivät tieltä pois hurrutellessani paikalle alle neljänkympin tuntinopeutta. Ne olivat niin komean näköisiä lievästi usvaisella pellolla metsäistä taustaa vasten, että totta kai niistä piti saada kuva. Onhan ne pelottavia otuksia liikenteessä, mutta myös kunnioitettavia ja komeita. Suuri koko ja askelten tyyneys tekevät niistä hienoja. Peurat nyt poukkoilevat miten sattuu, se ei ole komeaa, mutta sitä vastoin suloista.
Joo, tiedän olevani muille autoilijoille riski liikenteessä. Näin on kuitenkin vain silloin, kun olen yksin. Jos lapset ovat mukana, muistan vilkaista taustapeiliin ennen jarrutusta.

Eilen olin toooooosi väsynyt. Huonosti nukuttu yö aiheutti sen. Eikä huonounisuus johtunut lapsista, vaan korvieni välisestä ohjelmatoimistosta, joka lähetti mielenkiintoisia unia. Väsymykseni kuitenkin aiheutti lievän yleisvitutuksen, joka on kaikkein huonoin vaihtoehto. Jos et tiedä, mikä vituttaa, on sitä vaikea korjata. Päätin siis yrittää etsiä vellituttimetsästyksen ohessa itselleni jotain halpaa ja piristävää. Mitään en kuitenkaan löytänyt, siis itselleni. Jokaiselle lapselle tuli kuitenkin matkaan aivan täydelliset vaatteet ristiäispäivälle. Liitän loppuun kuvan niistä. Ja onnekseni löysin ne tarjoustalosta, joten ne eivät olleet niin kalliit, että lapset joutuisivat kulkemaan alasti juhlapäivään saakka. Tietysti ostin Murinalle ja Uhmalle samanlaiset.
Ilta oli hivenen rasittava, mutta sopi mielentilaani. Uskallan jälleen väittää, että jos äiti voi hyvin, kaikki muutkin voivat hyvin. Sillä lasten käytös oli täydellinen peilaus omasta mielialastani. Uhma huusi niin kauan, että oksensi. Koska olen viimein oppinut esikoiseni olevan samanlainen herkkäkurkku kuin olen itsekin, olin ottanut huudon alkaessa jo kulhon, jonka voin tarpeen tullen asettaa Uhman suun alle. Rauhoitteluyritykseni eivät onnistuneet, Uhma oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut pikkusiskon päästessä ensin kylpyyn. Kun Murina ja Diiva olivat lopulta kylvynpuhtaina olohuoneessa, Uhma meni leppoisasti leikkimään isänsä kanssa ja pääsi omalta osaltaan kylpemään sitten pitkän kaavan mukaan. Olin ostosreissullani myös ostanut hänelle kylpyvaahtoa, jonka kanssa kelpasi lutrata.
Kun tähän saakka olen saanut hehkuttaa, kuinka hienosti kaksoset nukahtavat itsekseen yöunille, nyt täytyy myöntää, että ei sekään sitten onnistunut eilenillalla. Diiva nukahti kohtuuhelposti, mutta rakas Murinamme sitten huusi noin puoli tuntia. Hän rauhoittui oitis syliin, mutta jo asettaessani takaisin sänkyyn huuto alkoi uudelleen. Lopulta hän puoliksi nukahti syliin ja asetin hänet sänkyyn. Onneksi hän jäi sinne sitten jo, sillä oli jo muutenkin vaikea hymyillä miehelle että lähde sinä vain veljesi häihin, kyllä minä täällä pärjään. Joo... Onneksi suklaa- ja tupakkavarastot ovat sellaiset, että pärjään. Kahvia on kaapissa seitsemän pakettia. Jos tarve vaatii, otan Berocca Boostia lasillisen enemmän kuin annossuosituksessa on. Kyllä mä pärjään. Ja muutamia kavereita on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi käymään. Jeij.
(Mainos kaikille joilla on välillä väsynyt olo: Berocca Boost oikeasti on loistava aamunaloitus/aamukahvin lopetus. Se maistuu hyvältä ja se antaa ainakin aivoille harhaluulon, että nyt jaksaa. Aion pitää huolen siitä, että kaapissamme on tätä kyseistä vitamiiniporetablettia aina. En ikinä luovu siitä. Tai ainakaan kahdeksaantoista vuoteen. Kiitos.)

Nyt siis saan nauttia omasta vallasta talossa, päästää koiran sohvalle ja antaa kissojen hyppiä pöydällä. Illalla paahdan popcornia ja tuijotan televisiota niin kauan kunnes nukahdan. Eräs kaveri tosin suunnitteli, että jäisi yöksi, mutta on ehkä reilumpi antaa varoitus mahdollisesta univelasta. Hän kun on muutenkin sitä sorttia, joka rakastaa nukkumista, eikä tässä talossa se taiteenlaji ole onnistunut kunnolla sitten elokuun. Miten vain, on aika alkaa hokemaan "minä selviydyn"- mantraa ja odottaa, mitä päivä tuo tullessaan. Ja piilottaa kaikki, joilla saisi hengen pois (siis itseltäni).

Ja ainiin, ilmoitin sitten tämän blogin kilpailuun. Tulee hieman orpo olo siellä sinkkujen ja muotitietoisten ihmisten keskellä. Ehkä se on väärä paikka jakaa blogia, mutta jospa tämän lukeneet sitten saisivat eräänlaisen ehkäisyn lukuelämyksestä, olisi ilmoittautumisellani jokin hyöty. Mutta halukkaat rakkaat ihmiset, käykää klikkaamassa "tykkää" osoitteessa http://www.cosmopolitan.fi/galleria/10/tahtibloggaaja/484/kolme_ja_puoli_lasta. Iso syrän kaikille, jotka sen tekee.

Lopuksi vielä  lupaamani kuva vaatelöydöistä: (piti lisätä yksi, tuli kaksi, eikä tosinörtti ossaa enää poistaa. Mut ihastelkaa nyt koko rahan edestä)

Perusmutsi vai ikiteini?

Eilen oli normaalitorstai. Mitäpä ihmeellistä voisi tapahtua, ellei perusjuttuja, tuolilta tippumisia, seinää päin juoksuja ja muita vastaavia oteta lukuun. Kuitenkin, juuri silloin kun olin aivan täydellisesti neljän seinän sisällä matoja kasvattavan, erotiikantappajakotiäidin irvikuva, mieleni juoksi aivan muualla. Farkkujeni takataskussa oli Diivan pissavaippa, koska toisessa kädessä oli Diiva ja toisessa roikkui Uhma (vaippa tosiaan mahtui taskuun, sillä viimeisetkin kivat farkut ovat alkaneet lököttää, vartaloni siis taisi antaa suklaan ylenpalttisen mässäilyn anteeksi). Villatakkini taskussa oli Murinan maitopullo ja sen olalla oli juuri Diivalta päässyt puklu. En ollut ehtinyt näyttää harjaa hiuksilleni ja vessan peili oli kääntynyt ympäri yrittäessäni tarkistaa, olinko itse siellä vielä. Eli miehelläni kävi todellinen tuuri, ettei hän ollut kotona. Kaiken tuon kauhuskenaarion keskellä lapseni kuitenkin olivat onnellisia ja minä itse henkisesti toisella vuosiluvulla. Muistelin, kuinka hienoa joskus oli ollut vain lähteä ottamaan pienet maanantaikännit. Ihan extempore hyvässä seurassa. Tequilaa, fisua, batterykossua ja kuivaa omenaa. Aamulla ihmeteltiin pää kipeänä, missä välissä kantapaikan tanssilattia oli muuttunut oman yksiön helteiseksi vessaksi. Seurattiin omia jälkiä ulko- ovelle tavaroita keräten. Lähetettiin kuskille tekstiviesti, jossa varmistettiin ystävyyden säilyneen. Tarkistettiin puhelimesta, minne se tuiki tuntematon kaksoisolento oli sillä kertaa soitellut ja lähetellyt viestejä. Hävetti, nauratti, itketti ja nälätti. Pikatorkkujen, suihkun ja puolentoista litran colapullon jälkeen maailma palautui asetuksiinsa ja oli aika aloittaa arjen pyöritys tarkistamalla työvuorot.
Kaikki tuo juoksi mielessäni minuutin ajan. Murinan nälkäparkaisu palautti minut 37,5:n neliön yksiöstäni takaisin omakotitaloomme rakkaiden lapsieni keskelle. Onneksi oli torstai, sillä muuten maanantaikännihoukutus olisi saattanut muuttua todeksi. En tuntenut ajatuksistani huonoa omatuntoa. Tuollaisia tempauksia on paljon hauskempi muistella kuin toteuttaa, sillä muistelusta ei seuraa krapulaa eikä kustannuksia. Ennemminkin muistelu saattaa herättää tarpeen ottaa yhteyttä ystävään, jonka kanssa oli niin hauska tanssia baarin nurkkapöydällä portsarin tullessa koputtamaan olkapäähän (ei, näin ei ole oikeasti käynyt, vaan kärjistetty versio). Muistot pitävät yllä yhteyksiä niihinkin ystäviin, joiden kanssa ei ole enää niin usein jutuissa. Ne herättävät tajuamaan, että puhelin on taskussa (apua, samassa kuin tuttipullo, takuu ei varmaan korvaa läiskyneen maidon aiheuttamia kosteusvaurioita) ja näin ollen ystävän tavoittaminen vain yhden kädenojennuksen päässä. Pidetään linjat kuumina ja ystävyydet tuoreina. Aina kun on käsi vapaana.

Aloin myös miettiä, miksi niin moni sanoo, ettei kadu menneisyyttään. Onhan se hieno piirre, että on sinut itsensä ja tekojensa kanssa. Mutta miksi katua menneisyyttä, kun sille ei oikeasti voi mitään? Vaikka kuinka haluaisi jotain tekemättömäksi, se on silti osa elämääsi, eikä siitä pääse eroon. Mielestäni akuutimpi kysymys vastauksineen olisi "kadutko tulevaisuuttasi?". Eihän tulevaisuuteen voi nähdä, mutta omat ajankohtaiset valintansa ja niiden vaikutukset voi. Otan esimerkkinä itseni. Olen tehnyt kolme lasta maailmaan, joten tiedän, mitä tulen tekemään loppuikäni. Huolehtimaan heistä. Kadunko tulevaisuuttani? En. Sillä aikuisena kyllä tiedän, miten tämä olisi ollut estettävissä, mutta paljon mieluummin katson omien geenien muodostavan mieheni geenien kanssa täydelliset yksilöt, joiden kasvamista saan seurata (täydelliset siksi, että kahdesta miinuksesta tulee yksi plussa, kiitos vain matematiikan kaavojen laatijoille). Monella tavalla voin kuitenkin helpottaa/ täydentää tulevaisuuttani. Voin opiskella, hakeutua ammattiin jota voin harjoittaa sitten kun lapset ovat aloittaneet koulun. Voin viettää ainakin kolme vuotta kotona miettien seuraavaa askelta. Tällä hetkellä en kadu tulevaisuuttani, koska siellä on ainakin yksi varma asia, omat lapset. Toivon mukaan ja todennäköisesti miehenikin löytyy sieltä. Loput on auki, enkä pidä kiirettä sen täyttämisessä. Lapseni kuitenkin ovat niin pieniä, että saan oman tulevaisuuteni lisäksi ohjata pienen hetken myös heidän tulevaisuuttaan. Eli unohdetaanpa se menneisyys, kaduttiin sitä tai ei.

Koska alku oli hiukan liiankin syvällistä tekstiä (syytän edelleen voimassa olevaa flunssaa), kerron pieneksi kevennykseksi Uhman viikon parhaimmat tempaukset. Aloitan vaikka siitä, jolla hän sai nostettua ääneni aavistuksen verran korkeammaksi.
Laitoin kahvia tippumaan ja Uhma tietenkin haki tuolin viereeni ja nousi siihen taiteilemaan. Normaaliin tapaansa hän roikkui vesihanan kimpussa. Koska näin on ollut monesti ennenkin, laitoin kahvia kaikessa rauhassa. Kunnes korviini kosahti ääni "kshhhhhhhhhhhh!!!!!!!" Oujei, Uhma oli sitten vääntänyt hanan suuttimen osoittamaan allastasoa, suuttimen suihkuasentoon ja vääntänyt hanan täysille. Kahvinvalmistus loppui siihen, kun iskin hanan pois päältä ja nappasin Uhmaa kainaloista huutaen perkelettä. Kannoin hämmästyneen lapsen olohuoneeseen isänsä luokse ja menin tarkastamaan tilannetta. Vettä. Melkein koko lavuaarin edusta täynnä. Uunin sisällä (WTF???), kaapin seinän ja uunin välissä, jääkaapin ovessa.... Suosiolla muutama pyyhe ja kuivaamaan. Vastahan vuosi sitten keittiöön tuli uusi parketti tiskikoneen aiheuttaman vesivahingon myötä, joten kuivasin kohtuutarkkaan rakkaan valtakuntani. Uhma tarkasteli kynnykseltä hivenen pelokkaasti, näytös huutojeni kera oli tainnut säikäyttää pienen täystuhon. Pärräten kuivasin lattian, sain viimein kahvin tippumaan ja menin tupakalle. Sisään päästyäni otin Uhman syliini, pyysin huutoani anteeksi ja sanoin toivovani, että hän säikähti sen verran, ettei tuo tule toistumaan. Ihanaa. Kylpyamme keittiössä.
Toinen Uhman innovaatio oli omiaan säikäyttämään uteliaan raggarini jälleen. Hän on saanut leikkiä sähkövatkaimen kanssa, olen tosin takavarikoinut vispilät siitä, jos hän kuitenkin onnistuisi laittamaan johdon seinään, eivät sormet olisi kuitenkaan vaarassa. Pääasiassa Uhma kuitenkin on kuljettanut kyseistä keittiövempelettä johdosta kiskoen perässään, kuin koiraa ulkoiluttaen. Onpa tuo ihmekone toimittanut myös puhelimen virkaa. Lapsen mielikuvitus on rajaton. Iltana eräänä kuitenkin kaksoset olivat syystä tai toisesta pahalla tuulella molemmat ja yritin parhaani mukaan saada aurinkoisen hymyn edes toisen naamalle. Uhma oli omissa leikeissään. Keskelle kaksosten huutoa ulvahti äkkiä "hrhhrhrhrhrhrhrrrrrr", jota seurasi Uhman hätääntynyt itku, pienten askelten tömistykset ja äidin syliä kaipaava poika. Lapsiparka oli onnistunut laittamaan johdon siihen ainokaiseen pistorasiaan, jossa ei ole lapsisuojaa. Huoneessa, jossa Uhma ei edes viihdy. Hallelujaa. Kävin ottamassa johdon irti seinästä ja toistin jo tutuksi tulleet sanat "toivottavasti säikähdit niin paljon ettet tee toista kertaa". Onneksi olin tajunnut ottaa vispilät talteen. Pisteet diktaattorimutsille.
Viimeisimpänä, vaan ei todellakaan vähäisimpänä, tulee mainita Uhman uusi taito. Hän osaa ottaa housut pois jalasta ja samalla liikkeellä lähtee vaippakin. Asia tuli todistettua eilen. Kaikessa hiljaisuudessa oli Pampersin housuvaippa lähtenyt. Onneksi mieheni huomasi asian. Tänään oli yritys jälleen kova, mutta kekseliäs äiti heittikin lapsiparalle bodyn päälle. Taitaa olla aika ottaa potta olohuoneeseen ja alkaa tekemään uudelleen tuttavuutta sen kanssa.

Voin ylpeänä kertoa Murinan ja Diivan nukkuneen viime yön pinnasängyssä. Illalla he nukahtivat sinne ilman sen suurempia huutoja, ja nekin huudot maito rauhoitti. Ensimmäinen syöttöväli oli viisi tuntia. Molemmat nukkuivat kaksitoista tuntia ilman ongelmia. Diktaattorimutsi sisälläni hymisee tyytyväisyyttään. Viimeinkin normaalia maailmanmenoa. Yritteliäisyys palkitaan. Samoin kuin bataattisose, siitä niitä viiden tunnin yhtäjaksoisia unia voi kiittää. Koska olen kuitenkin siivoushullu ja vauvani rakastavat pienen nyrkin tunkemista suuhunsa, taidan lähteä kaupungille ostamaan vellitutteja pulloihin. Helpommin soseen saa perille lantraamalla sitä maitoon niin, että siitä tulee vellimäistä. Täytyy kuitenkin muistaa kaksosten olevan vasta reilut kaksi kuukautta, vaikka he kestävät soseen, ei heidän ole pakko heti hoksata lusikkaa. Ja oma sisäinen siisteysintoilijani ei kestä valkoisten seinien keltaisia soseroiskeita. Vellituttien lisäksi täytyy tankata tupakka- ja suklaavarasto, huomisaamuna mieheni lähtee veljensä häihin hieman kauemmaksi, ja olen keskenäni tämän kolmikon kanssa sunnuntai- iltaan saakka. Ensiapupaketti siis tarvitaan.

Kodin yleisin sana?

Ei, täällä se ei ole ***tu, ***kele tai ***tana, vaikka niin voisikin luulla. Ei, meidän taloudessa käytetään eniten ihan perinteistä suomalaista sanaa, jonka lausumista ei tarvitse hävetä. Nimittäin "odota". Jos sen käytöstä joutuisi maksamaan, niin kaikki rahamme menisi siihen. Jos sen käyttö olisi kielletty vankilan uhalla, olisivat lapsemme oman onnensa nojassa vanhempiensa istuessa vuosien tuomiota. Jos tuota kaunista sanaa ei olisi olemassa, olisimme pulassa. Odota. Ihana, sointuva ja täydellinen. Miettikääpä:
Tilanne 1.)
Murina alkaa kitistä. Minä:- Odota, äiti vaihtaa Uhman vaipan. Murina aloittaa huutamisen. Minä: - Odota hetki, enää ei mene kauan. Murina yrittää huutamisen suomenennätystä. Minä:- Odota vielä hetki.
Tilanne 2.)
Uhma tulee ottamaan kädestä kiinni ja yrittää kiskoa mukaansa. Minä: -Odota, äiti ruokkii Murinan ensin. Uhma aloittaa kiljumisen ja kiskoo kättä kahta kauheammin. Minä: -Odota, äidin täytyy ruokkia vauva ensin. Uhma polkee jalkaa, pyörii, huutaa. Alkaa repimään vaatteista. Minä: - Nyt lopetat tuon ja odotat, Murina on ihan kohta saanut syötyä. Uhma katsoo minua kiukkuisesti pienet kädet sivuillaan nyrkissä, nappaa keuhkot täyteen ilmaa ja päästää sen ulos korkealla huudolla niin, että nyrkit tärisevät mukana. Minä: -Odota....
Tilanne 3.)
Uhma istuu jalkani päällä ja kokoaa legoja. Murina on toisen käteni varassa tyytyväisenä ja kylläisenä. Diiva osoittaa heräämisen ja nälän merkkejä. Yritän varovasti siirtää Uhman pois jalkani päältä. Diiva huutaa jo. Minä: - Odota, äiti on tulossa. Uhma huomaa yritykseni ja ottaa jalasta kiinni, joka on myös puutunut. Diiva huutaa todennäköisesti naapuria pelastamaan. Minä: - Odota, enää pari sekuntia. Kuusikiloinen Murina sylissä toinen jalka puolihalvaantuneena yritän päästä ylös. Uhman ilmeestä näkyy, että leikkihetki kesti liian vähän aikaa. Minä: -Odota, äiti tulee kohta takaisin kun pikkusisko on syönyt. Diivan huuto on korkeampaa kuin oopperalaulajan, todennäköisesti jopa hänen mammansa kuulee tytön viidenkymmenenkilometrin päästä. Lähden kohti olohuonetta: - Odotaodotaodota, äiti on jo matkalla. Uhma huutaa huoneessaan. Minä: -Odota...
Odota- mikä kaunis sana. Tuo sana jolla rauhoittelemme itseämme ja jonka avulla päätämme yhden homman aloittamalla toisen. Kaunis sana, jota ilman emme pärjäisi. Ilmankos Aikakonekin teki siitä jopa laulun.

Oikeasti, jos olisin tiennyt, kuinka paljon nukkumapaikan vaihto muuttaa öitä, olisin tehnyt sen jo aiemmin. Jos olisin tiennyt, kuinka helposti se käy, olisin tehnyt sen jo aiemmin. Jos olisin tiennyt, kuinka paljon tyytyväisempiä Murina ja Diiva ovat syötyään bataattisosetta...en olisi uskaltanut koettaa sitä aiemmin, mutta onneksi en kuitenkaan odottanut, että lapseni muuttuvat EU-ikäisiksi.
Eilen annoin bataattisosetta päivällä tupla- annoksen, eli kaksi kuutiota maitoon sekoitettuna. Murinasta voi jo sanoa, että hän todella söi sitä. Diiva edelleen hieman ihmetteli, mutta maisteli. Ihanan sottaavaa hommaa pään heilutusten ja nyrkin pupeltamisen kanssa. Sen jälkeen he saivat vielä jälkiruoaksi maitoa ja nukkuivat. Jo kolmannen kerran Uhman kanssa samaan aikaan. Mikä ihana rauha talossa vallitsi. Mieheni tullessa töistä kotiin Murina söi hieman lisää ja nukahti. Lähdin käymään kaverillani. Kotiin tullessa mies sanoi että kaksoset olivat nukkuneet melkein koko kyläreissuni ajan. Molemmat olivat hereillä Salattujen Elämien alkaessa, mutta väsymyksen hiipiessä kannoin heidät huoneeseensa ja laitoin unilelun soimaan. Varttia vaille kahdeksan. Molemmat olivat siis vielä hereillä ja varauduin alkavaan huutoon. Sitä huutoa ei koskaan tullut. Molemmat söivät hiukan, Diiva nukahti melkein heti. Murina heilui jonkun aikaa, mutta ilman ääntä. Kahdeksaan mennessä he nukkuivat molemmat. Toisena unikouluiltana. Yöllä he söivät kolme kertaa. Jos tämän illan uni tulee yhtä helposti kuin eilen ja ensi yö menee onnellisesti, laitan heidät sänkyyn huomenna. Oikeasti, noin pienet oppivat noin äkkiä uusille tavoille. Hämmentävää ja ihanaa. Ja voi onnistumisen riemua. Ehkä tämä diktaattorimutsi onkin hyvä äiti.
Sen jälkeen kun aloin syöttämään bataattisosetta, tuntuu että pienet olisivat tyytyväisempiä. Enää ei tarvitse olla niin varpaillaan, milloin he huutavat. Kyllä vieläkin tulee se normaalikiukku, mutta enää ei huudeta niin että missään ei ole hyvä. Yhdistän tämän soseen aloittamiseen, sillä siitä hetkestä pitäen on jokainen päivä mennyt helpommaksi. Rytmikin tuntuu löytyneen.
Todennäköisesti intoilen turhasta ja tämä päivä kostaa kaikki onnelliset puheeni. Mutta onnistumisten jälkeen jaksaa huonoimmatkin päivät. Edelleen, wau.

Keskustelin eilen erään monikkoäidin kanssa vittuilun jalosta taidosta. Tai ei sitä keskusteluksi voi sanoa, mutta joka tapauksessa. Tämä nosti mieleeni sen, miten olen siskoni kanssa puhunut siitä, miten lapsen huumorintaju kehittyy sen mukaan, mitä heille sanoo. Olen itse kasvanut perheessä, jossa osataan kuittailla hyväntahtoisesti, eikä kukaan ota siitä nokkiinsa. Myös lapsille on pienestä pitäen heitetty kaikenlaista. Eron pystyy huomaamaan. Kun siskoni oli ystävämme luona, jolla on nelivuotias poika, sanoi siskoni että käytös on niin huonoa, että teidät viedäänkin jonnekin häkkiin yksin. Siskoni tyttö nauroi, mutta ystäväni poika otti asian tosissaan. Tietysti asia sitten korjattiin pojalle, mutta lasten reaktiot olivat aivan erilaiset. Perheemme ympäristössä kasvavilla lapsilla vain on kovempi nahka ja he osaavat erottaa sen, mikä sanotaan leikillä ja mikä ei. Olen itsekin sanonut Uhmalle, että joka aamu tarvitsisi selkäsauna antaa jo valmiiksi, kun kuitenkin jotain pahaa tekee päivän aikana. Eihän hän vielä sitä ymmärrä, mutta asian leikiksi lyöminen varmasti tekee hänelle tulevaisuudessa sen turvallisuuden tunteen, ettei häntä kotona satuteta.
Vittuilun jalo taito menee myös pienempien mieleen. Siskoni tyttö täytti nyt kesällä kuusi. He olivat apteekissa käymässä tässä päivänä eräänä. Siskontyttö keräili telineestä niitä mainoslehtisiä, mitä apteekeissakin on. Hän kyseli, mitä missäkin lukee. Yhdessä mainoksessa oli otsikkona ehkäisy, johon siskontyttö halusi selvennystä. Siskoni sitten selitti, että ehkäisyllä estetään, ettei tule lapsia. Mitäpä meinasi siskontyttö? "Täti varmaan tarvitsee tällaisen". Kyseinen mainos ei ole minulle asti tullut, mutta hauskaa riitti. Ihana, täydellinen lapsi.

Päätin lähteä hieman riskialttiille linjalle. Kaverini vinkkasi minulle blogikilpailusta, johon kuulemma kannattaisi osallistua. Innostuin tietenkin, vaikkakin hieman epäillen. Pystynhän edelleen kirjoittamaan anonyyminä? Jos voitan, niin en, mutta osallistuessa ilmeisesti joo. Enkä odota voittoa, sillä kilpailu on Cosmopolitanin järjestämä. Mainostaessani blogia olen tosin sanonut, että tämä toimii niin varmana ehkäisyvälineenä kuin mahdollisena vauvakuumeen herättäjänäkin. Hetken tosin mietin, pitäisikö alkaa lisäämään juttuja muodista. Nanosekunnin jälkeen tajusin, ettei, sillä tiedän muodista yhtä paljon kuin katsoessani auton konepellin alle. Tyylini on ikuisesti sama, leveälahkeiset farkut, toppi/paita ja huppari/villatakki päällä (kotihousuina toimivat ihanat rennot collarit ja nyt syksyn tullen villasukat). En halua vaihtaa tyyliäni, koska viihdyn tässä. Olkoon muoti mikä on, mutta enemmän rakastan vaatteiden istuvuutta ja mukavaa oloa. Joten, miksi kirjoittaisin jostain, josta en ymmärrä? Mielipiteeni voin toki kertoa, sillä sellainen löytyy joka tilanteeseen, tietenkin.
Aion siis osallistua Cosmon blogikilpailuun, sopiipa blogini sinne tai ei. Ei se ota, jos ei annakaan. Kaikkea täytyy koettaa, nyt kotiäitinä mahdollisuudet vain ovat usein aika rajatut, niin tehdään sitten se mitä kotoa käsin pystytään. Joten, kun blogini johonkin laitaan ilmestyy logo, jossa pyydetään äänestämään, tehkää se. (Paitsi jos oikeinkirjoitukseni ja kappalejakoni ei miellytä. Tai jos ette pidä blogista. Silloin suosittelen vaihtamaan sivua.)

Huomenta!

Pitkästä aikaa jaksoin nousta paljon ennen kaikkia muita. Viime kerrasta on noin viikko aikaa, tiedä sitten mikä (tai ketkä?!?!?) väsyttäneet niin paljon, että on nukkunut juuri siihen saakka kuin on ollut viimeinen pakko nousta.
Murinan ja Diivan toinen yö vaunukopissa, joissa heillä on tilaa ja vapaus liikkua, meni hyvin. Ensimmäisen syötön jälkeen Diiva jäi heilumaan, mutta ei vaatinut minulta toimenpiteitä. Myös illan unikoulu oli kahdessakymmenessä minuutissa ohi. Murina piti hirveää huutoa, niin kamalaa että oli pakko nostaa pikkumies syliin rauhoittumaan. Huuto alkoi heti uudelleen kun laskin hänet pois. Diiva lopetti huutamisen heti kun veljensäkin. Murina siis huusi keinutuksen/sylin tarvetta ja Diiva huusi myötätunnosta. Koska kuitenkin olen lopen kyllästynyt heijaamiseen, keinutukseen jne., päätin että nyt se on loppu, ainakin suurimmaksi osaksi. Kun sitten jälleen tarjosin maitopulloa, molemmat sen huolivat, söivät hyvin ja antoivat unen tulla. Saas nähdä, miten tänään illalla reagoidaan kun unilaulu alkaa soimaan...
Kun talon pienimmät nukahtivat, näin jopa Salattujen Elämien lopun. En tosin muista sitä enää. Huomioni saattoi osittain keskittyä Uhmaan, jolla oli nälkäkiukku. Isänsä kanssa onnistui syömään vain isän hermot, joten päätin pelastaa miesväen illan ja päästää miehen sohvalle ja aloittaa Uhman rauhoittamisen. Lämmitin karjalanpiirakkaa juustolla. Eiii, ei hyvä, Uhma roikkui lusikan kanssa jääkaapilla. Nostin herran syliini ja annoin valita jugurtin. Hedelmä- ja lapsipommin kanssa astelin pöytään. Päätin Uhman huomaamatta ujuttaa tälle myös karjalanpiirakkaa. En ollut tietoinen, että Uhmalla oli selkeä suunnitelma. Hän siveli hedelmäpommijugurttia karjalanpiirakan päälle ja veteli siitä sitten lähes kaiken. Omalaatuinen maku pojalla. Mutta mikäs olen arvostelemaan, sillä odottaessani Uhmaa minut valtasi uskomaton himo sieniin kesken työyön. En tuolloin vielä edes tiennyt olevani raskaana. Tein asiakkaalle pizzaa, johon tuli sieniä. Sienet nähdessäni kuola alkoi valua ja päähäni ei mahtunut muuta kuin sienet. Loppujen lopuksi nappasin lihapasteijan, jonka päälle heitin juustoraastetta ja pari kourallista sieniä. Uhmasta huomaa usein, että niitä on tullut syötyä odottaessa.

Talossamme on flunssaperkele. Olen aina sanonut, että flunssa on lastentauti, aivan kuten oksennustautikin. Se ei iske aikuisiin. Tai jos en usko kummankaan olemassaoloon, vältyn niiltä. Uskomukseni ovat aika hyvin toimineet. Sairastun todella harvoin, ja jos niin sattuukin käymään, en anna sairaudelle periksi vaan jatkan normaaleja rutiineja niin, että tauti huomaa ettei kannata. Tähän saakka toiminut. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että flunssa on jättänyt jotain jälkeensä. Yskiminen ja hengittäminen toimivat hieman vinkuvasti. Olen tullut aika proksi kotidiagnostikkona itseni kanssa, sillä inhoan lääkärissä käymistä. Jos tämä tila ei kuitenkaan mene parissa päivässä ohi, on pakko käydä. Luulen siis, mahtavilla lääkärintaidoillani, että keuhkoputkentulehdus yrittää tehdä itsestään kaveriani. Hengittäminen ja yskiminen on samanlaista, kuin kolme vuotta sitten ollessani viimeksi samassa taudissa. Ja ei, ei johdu tupakanpoltosta. Liiasta tupakanpoltosta johtuva kurkkukipu on kipua, tämä taas on kutittavaa viiltelyä. Noin, myönsin sairastavani, nyt olisi hyvä hetki alkaa parantua. Mieheni lähtee lauantaiaamuna veljensä häihin satojen kilometrien päähän, niin ei olisi oikein varaa sairastella. Onneksi ystäväni on tulossa keskelle hullunmyllyä, eli yksin en joudu komentamaan päästäisarmeijaani. Illalla, kun lapset nukkuvat, on luvassa tyttöjeniltaa. Eli ei enempää sairastelua, kitos! (Tosin, jos jonkun täytyy sairastaa, niin mieluiten minä. Kärsin mieluusti lasteni puolesta, lisäksi oma heikko olo on paljon helpompi kestää ja unohtaa kuin kolmen lapsen ärripurri. Yhdessäkin on tarpeeksi.)

Aloin tuossa jokin aika sitten miettiä lasten nimiä. Olemme jo aikoja sitten päättäneet nimet kaksosille, eikä sen kanssa ollut edes suurempia konflikteja. Mutta oikeasti, väestörekisteristä puuttuu muutama nimiehdotus, joiden suosio oikeasti voisi nousta. Itsekin uskon Uhman tunnistavan itsensä paremmin joistakin sanoista kuin omasta nimestään. Luulen, että iän karttuessa nimeän lapset tässä blogissakin uudelleen. Ei, Usko ja Älä. Todennäköisemmin noita tullaan käyttämään paljon enemmän kuin yksilöiviä nimiä. Nyt jo Uhman kanssa joka päivä saan käyttää noita sanoja. Ilmankos yksi hänen osaamistaan, täydellisesti ääntämistään sanoista on ei.

Annathan anteeksi?

"Juuri kun opettelin hyväksymään sinut sellaisena kuin olet.
Juuri kun sain muokattua sinut lähelle haluamaani.
Juuri kun aloin ymmärtää sinua ja tarpeitasi,
saatoin jopa antaa sen mitä halusit.
Kaiken tämän yhteisen sävelen haun jälkeen
kaikki vaiva meni hukkaan.
Olen todella pahoillani.
Voitko unohtaa rikkeeni
ja jättää seuraukset tällä kertaa väliin?
Pyydän aidosti anteeksi.
Rakas vartaloni, anteeksi että söin niin paljon suklaata."

Oikeasti, kai jokainen sen nyt ymmärtää, että jos kaapissa on jäljellä vielä puolikas suklaalevy ja eilisiltainen mässäys muistuttaa suussasi, kuinka taivaalliselta se maistui, ei sitä puolikasta levyä voi jättää sinne kaappiin? Joka kerta kun sen kaapin avaa, itkee se yksinäisyyttään ja yrittää houkutella tekemään sen päivistä lopun. Eihän puolikkaana voi elää. Vaikka kuinka yrittää välttää kaappia, sen suljetun oven läpikin kuulee vienon nyyhkytyksen. Välillä on pakko tarkastaa, että se ei ole lähtenyt. Kun tarpeeksi kauan on nähnyt omat lapsensa ja puolisonsa avonaisena suklaalevynä ja ranteitaan raapien estänyt itseään syömästä heitä, on pakko antaa periksi. Ihan vain, että sunnuntaipäivä ei kokonaan kuluisi taannoisissa lastenpiirretyissä, joissa Kelju K. Kojootti haaveili linnuista paisteina. Suklaani vain ei huutanut tööt-tööt. Se itki. Niinpä päästin sen tuskistaan. Oloni oli helpottunut, kun näin Uhman iloisen virnistyksen, Murinan hymyn ja Diivan tähtisilmät, enkä vain kolmea suklaalevyn puolikasta. Oloni taas tuli huonoksi, kun aamulla katsoin puntariin. Kosto. Kiitos vain, vartaloni, yritin tehdä oikein ja lopettaa kärsivän päivät, mutta sinä et näköjään sitä hyväksynyt. Hmh. Yritetään kestää toisiamme.

Eilinen bataattimaistelu kaksosilla onnistui loistavasti. Heidän vatsansa eivät tulleet kipeiksi ja juotuaan hieman maitoa jälkiruuaksi he todellakin nukkuivat kolme tuntia yhtä soittoa. Myös Uhman uni osui tuohon jaksoon, joten talossa oli hetken harvinainen yhteisrauha. Annoin äsken taas saman verran sosetta kuin eilen ja maitoa jälkkäriksi, katsotaan, millaiset unenlahjat heillä tällä kertaa on. Murina maiskutti autuaan onnellisena ja hymyili. Diiva oli lähinnä järkyttynyt siitä, että hänen suuhunsa laitettiin muutakin kuin maitoa. "Mutsi, mitä sä oikeen luulet tekeväsi?" hänen ilmeensä kysyi. Samalla tavalla oli neuvolassa rota-rokotteen kanssa. Murina söi oman annoksensa tyytyväisenä siitä, että ruokapöydässä oli vaihtelua. Diiva taas kaipasi maitopulloaan.

Eilinen unikoulu ja vaunukoppakokeilu saivat yllättävän positiivisen vastaanoton. Diiva nukahti heti, kun oli juonut maidon kopassa. Murina ei ollut ihan niin helppo juttu. Hän kyllä meinasi nukahtaa juotuaan maitonsa, mutta eräänlainen sinnikkyys sai hänet säpsähtämään hereille. Heijasin koppaa ilmassa hetken ja laskin maahan. Aloitin uudelleen  kun Murinan ääni kohosi liian korkealle. Koko ajan tunnollisesti kelasin unilaulua soittavan lelun uudelleen aloittamaan. Päätin nimittäin soittaa sitä aina nukkumaanmenoaikaan, jotta he sen kuullessaan yhdistävät hiljaisuuden alkaneen. Hieman alle tunti meni saada Murina nukahtamaan. Hän kuitenkin loppujen lopuksi nukahti omin avuin. Uskon, että viikon sisällä heille riittää maito ja unilaulu. Myös yö meni loistavasti. He kyllä heräsivät syömään, mutta kertaakaan ei rauhoittelua tarvittu. Onnistunut testi. Mutta en ala vielä yltiöoptimistiseksi, vaan tarkkailen tilannetta ennen kuin suosittelen muille. Kahdeksalta Murina päätti, että nyt riittää uni. Äiti oli tyytyväinen.

Miksi aina tungen itseni kauppaan joko maanantaiaamuna tai perjantai- iltapäivällä? Ensinmainittuna on kauppa täynnä eläkeläisiä, jotka jäävät kärryjensä kanssa keskelle käytävää vaihtamaan viime viikon kuulumiset tukkien muiden etenemisen (enkä yleistä, yllättävän moni muukin tekee saman tempun. Mutta maanantaiaamut ovat tämän yhden kansakunnan kauppapäivä, enkä minä sitä opi muistamaan). Viimeksi mainittu on helvetti itsessään. Perheitä. Eläkeläisiä. Lapsia. Haluan painottaa, ettei missään näissä kansaluokissa ole mitään vikaa, päinvastoin. Arvostan niistä jokaista. Mutta saman katon alle joutuminen yhtä aikaa luo tuskahien pintaan. Ilmeisesti omaan lievää masokistisuutta, koska en opi välttämään näitä kauppapäiviä. Tarvitsisi varmaan käydä kerran lasten kanssa tuollaisena päivänä, niin saattaisi oppi jäädä takaraivoon.
Yksi syy, miksi en muista, saattaa olla se, ettei viikonpäivillä ole äitiyslomalla väliä. Ei jaksa eritellä, sillä perjantai on samanlainen päivä kuin muutkin, ei silloin heti aamusta hurrata, että viikonloppu on vapaa ja illalla korkata kuoharia auki. Vaikka jokainen lapsista tekeekin päivistä ainutlaatuiset, näen asian silti niin, että viikonpäivien nimeäminen on yhtä hyödyllistä kuin ranskalaisten ennen syömistä. Syötyäsi et enää muista, minkänimiset kaiffarit laitoit suuhusi.

Tänään harjoittelin kastekakun leipomista. Tai siis, ostin valmispohjan, koristelussa se mitataan, teenkö sen itse vai en. Hieman tarvitsee treenailla ainakin vakaata kättä ja tehdä suunnitelma valmiiksi, mutta uskon selviytyväni. Maku oli onnistunut. (En aio kertoa vartalolleni, että aikaansaannosta oli pakko maistaa. Se ei ehkä huomaa sitä.) Liitän ensimmäisen kuvani blogiini, sillä täytyyhän kauden rumimman kakun tittelin saajasta olla pieni kuva. Koska kuitenkin olin makuinnovaatiooni tyytyväinen, jaan myös reseptin kanssanne. Eli:

-Valmis kakkupohja, kostuta ne maitokahvilla (1/3 kahvia, loput maitoa)
- Vatkaa Pirkka vaniljakastike vaahdoksi, lisää purkki Arla Keittiön kermarahkaa ja Pirkka tuorejuustosta noin 1/3. Vatkaa aineet sekaisin ja lisää pätkisrouhe sekoittaen.
- Lisää mansikkahilloa kaikkien kakkupohjalevyjen päälle ohuelti. Mansikkahillon päälle vanilja-tuorejuusto-kermarahka-pätkisvaahto. Lisää nämä myös kakun päällimmäiseen kerrokseen.
- Kerää hermosi ja kauli marsipaanista peitto kakulle (maailman paras keino piilottaa ulkonäkö- ja kerrosvirheet)
- Koristele (kokemuksesta viisastuneena, älä lätki sitäsuntätä sinnesuntänne, vaan suunnittele huolellisesti paperille ennen toteutusta)
- Suklaakirjoitus tuli sulattamalla taloussuklaata mikrossa ja sillä oli kätevä liimata suklaasydämiä
- Liilahtava sydän tuli sotkemalla vaaleanpunaista ja sinistä marsipaania keskenään. Koska sininen oli paljon vahvempi kuin punainen, tarvittiin sinistä jotakuinkin 1/4 ja loput punaista.

Kakku ei todellakaan ole liiallisella taiteella pilattu, mutta maku oli onnistunut. Kun käytin maitokahvia kostukkeena, loi se mukavan tasapainon niin, ettei tullut liian makea versio. Samoin tuorejuusto. Olen positiivisesti yllättynyt lopputuloksesta, taidan väsätä itse kaiken ristiäisiin. Hermojakin jäi mukavasti jäljelle.