Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

tiistai 9. lokakuuta 2012

AAARGHHH!!!

Mistä aloitan? Siivosin todella eilen. Kysyin heti aamusta, vahtiiko mies lapsia kun käyn tamppaamassa matot vai haluaako hän hakata ne. Mies valitsi tamppaamisen. Aika kului. Ja se kului. Mies istui ja katsoi televisiota. Itse olin saanut jo tiskikoneen päälle ja järjestellyt tavarat niin, että olisi helppo imuroida. Olin myös raivannut  Uhman huoneesta esiin sen maton. Mies katsoi televisiota. Murina ja Diiva nukkuivat autuaan tyytyväisinä, myös Uhma oli rauhoittunut koliikkikeinuun. Mies katsoi televisiota. Kävin tupakalla, palatessani sisälle mies edelleen katsoi televisiota. Kysyin, milloin hän aikoo tampata matot. Kuulemma katsottuaan ohjelman loppuun ja laitettuaan lihan uuniin. Aika kului. Ehdin siivoamaan jo eteisen naulakon (se oli syönyt vaikka mitä) ja aloittelin pikkueteisen kenkäkarnevaalia ja imurointia. Mies oli ehtinyt käymään keittiössä sen verran, että liha oli huoneenlämmössä. Jälleen hän jumitti television ääressä. Kävin tupakalla. Mitään ei tapahtunut, joten aloitin imuroinnin. Loppupeleissä kannoin itse matot ulos että sain imuroitua, ja kyllä, itse sain tampata ne päivällä neljän jälkeen, vaatimattomat kahdeksan tuntia sen jälkeen kun olin ottanut asian puheeksi. AARGHH!
Mutta ainakin lattiat saivat kyytiä, voi onnea niiden puhtautta. Näennäistä sellaista. Pesin muutaman maitotipan näkyviin, todennäköisesti ne ovat kironneet minut...

Aloin tuossa miettiä miehellenikin sopivaa lempinimeä, ettei aina tarvitsisi vain miehestä puhua. Yritin keksiä lyhennystä perinteisestä suomalaisesta miehestä, ja tietenkin ensimmäisenä tuli mieleen persu. Ettei mentäisi liikaa politiikkaan, ajattelin, että hänestä tulkoon Perse. Luovutin. Mies on hyvä, ja kaikki jo tietävät ketä nimityksellä tarkoitan. (Nimityksestä muistui mieleeni sunnuntainen käynti veljeni luona. Käytän mieheni autoa, koska myin omani jo aikoja sitten pois. Veljeni kulki auton ohi ja sanoi että piirtää konepeltiin pippelin. Totesin, että oikein harmi ettei nyt olla miehen kanssa riidoissa, kun olisi ollut niin kiva tokaista että siitä vain kun omistajakin on itse kyrpäjyrä. No, tulipa vitsi ääneen sanottua, mutta eipä ollut tarvetta tarkoittaa sitä. Viime ajat ovat olleet pelottavan seesteisiä... Tyyntä myrskyn edellä.)

Seuraava AAARGHH on omistettu eniten itselleni. En aloittanut meidän unikouluamme. Yksinkertaisesti en jaksanut. En taida vielä korjata aitaa, vaan kuljen rikkinäisestä kohdasta vielä tovin, ainakin niin kauan kuin päivät ovat raskaita. Huuto ja kiukku on vähentynyt, mutta Murinallakin oli eilen yli puolet hereillä olostaan huuto päällä, joten en uskalla varmuudella sanoa, oliko huuto kivusta johtuvaa vai huvin vuoksi, vai mikä. Illalla molemmat huusi kunnolla. Eikä loppua tullut. Ennen kuin molemmilta otettiin housut ja sukat pois. Sitten hiljeni. He viihtyivät niin noin puoli tuntia. Sitten Murinalle iski jälleen kiukku, jonka aikana päätin, että nukkukoon vielä siellä, missä suostuvat nukkumaan. Päätin, että pidän tämän unikoulun silloin kun mies lähtee sukuloimaan Uhman kanssa pidennetyksi viikonlopuksi, tällöin pystyn myös ajamaan yöt läpi niin että he jatkavat syötyään unta sängyssä. Monta asiaa samaan kertaan ja ainoa, jonka uni häiriintyy, olen minä.
Tusin aluksi lievää epäonnistumisen tunnetta, kun luovutin ennen kuin alotinkaan. Sitten aloin miettiä, minkä ihmeen takia? Miksi kiinnitän siihen huomiota, missä lapset nukkuvat yönsä, mutten ole juhlinut sitä, että kaukaloissa he nukkuvat koko yön, kevyet 12 tuntia vain syöden pari kertaa välissä, ja jos yrittävät jäädä hereille, pieni heijaaminen saa heidät äkkiä unten maille? Päätin olla onnellinen tästä, sillä monilla on rytmin hakemisessa ongelmaa. Meillä on jo rytmi löytynyt. Lisäksi kaksoset nukkuvat kuitenkin joka yön samassa huoneessa samassa kohdassa. Eli rutiinitkin löytyvät. Miettiessäni, miksi olin tehnyt niin suuren ongelman pienten nukkumapaikasta, totesin vian korvieni väliseksi. Koska meidän lapset ei nuku normaalisti, mitä muut sanovat? Lause ehkä on ääripäinen, mutta kuitenkin kuvaava. En ole koskaan törmännyt perheeseen, jossa lapsi nukkuisi kaukalossa. Mutta perheessä on saatettu valvoa yöt. Uhma nukkui yönsä heti sängyssä. Mutta hän olikin yksin. Päätin, että jos joku arvostelee lasteni nukkumapaikkaa, kohautan olkiani vaikka se olisi kuinka työlästä. Uni kertoo siitä, että lasten on hyvä olla. Eivätkä nuo lapset nyt herranen aika loppuikäänsä kaukalossa nuku, ja jos nukkuvat, aion lyödä rahoiksi patentilla, jossa tehdään aikuisten unikaukaloita. Enpä ole Uhmankaan kanssa toiminut kaikkien ympäristön mallien mukaan, mutta silti olen ylpeä siitä, millainen poikani on. Niinpä toimin Diivan ja Murinankin kanssa niin kuin parhaaksi näen ja todennäköisesti heistäkin kasvaa täydellisiä, minun lapsiani. Tällä hetkellä juhllin sitä, että meillä yö kuitenkin on yö, jolloin nukutaan ja päivvisin seurustellaan. Enkä todellakaan pode huonoa omaatuntoa siitä.

Edelliseen aiheeseen lievästi viitaten, deadlineni ja suunnitelmani ovat jäljessä. Mutta mietin sitäkin uudelta kannalta. Minulla on edelleen kolme alle kaksivuotiasta, ja päätyöni on huolehtia heistä. Se on jo hyvin paljon, että siinä onnistun. Miksi luon itselleni asioissa tiukkoja aikatauluja ja otan paineita? Koska olen itsepäinen idiootti. Haluan näyttää ympäristölleni, että kyllä minä ehdin, jaksan ja pystyn. Mutta jos näin ei kuitenkaan käy, ainoa, joka pettyy, olen minä itse. Jospa siis otan päivän kerrallaan ilman suurempaa stressiä ja teen sen mitä ehdin lapsien hoidon lomassa. Jos illalla en jaksa enää edes suihkuun mennä, miksi työllistäisin aivojani talousbudjettiin, jos se ei ole elämän ja kuoleman asia? Hyvä se on nyt puhua. Olen sen verran avoimesti idiootti ja suorittaja, että aina täytyy jotain olla tulilla. Stressaaminen kulkee geeneissä, joka on hengittämäni hapen lisäosa ja jota ilman en voi elää. Oli se sitten niin tai näin, olen ylpeä lapsistani, onnellinen elämästäni ja tyytyväinen kaikesta. Virheistäkin voi poimia vahvuudet.

AAARGHH!!! Yritä tässä sitten olla syvällinen, kun mieli on kymmenvuotiaan. Kohta on talvi, ja kuten joka vuosi, mieleni halajaa koittamaan pesäpalloa luistimilla. Pesäpallo on paras joukkueurheilulaji mitä on, ja pidän luistelusta, koska en käy enää koulua jossa se olisi liikuntatunneilla pakollista. Vielä aion saada sen verran ihmisiä innostumaan asiasta, että yhdistettyä lajia pääsee koittamaan. Note to yourself: tarkista vakuutus, et osaa kunnon jarrutusta.
Koska on syksy ja talvi saapumassa, pengoin eilenn talvivaatevarastoani. Oijjjjoijjoioioioi. ja tosi monta sydäntä. Syksy antaa oikeuden ottaa täydellisiä asusteita päälleen alkaen värikkäistä villasukista. Löysin myös ihanan pääkallopiponi, joka ei ole täydellistä tyyliäni mutta tuntuu päässä ihanalta. Kuljin sisällä se päässä niin,että mieheni kainosti esitti pyynnön muistaa ikäni. En välittänyt, syksy on pukeutumisen juhlaa ja ihanien värien aikaa. Nauttikaa kaikki, kiroaminen on paljon työläämpää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti