...Ja nyt tarkoitan yhtä lailla tavaraa itseään, likaa sekä henkistä saissea. Koko paketti ja kaikki valmiina. Mistä aloittaisin?
No ensinnäkin, olin eilen todella, todella paska mutsi. Kun kaikki lapset nukkuivat, heitin nahkatakin päälle ja kävelin kaverini autoon, jolla sitten huristeltiin kaupungille. Join kaikki kolme juomaa, mansikka -Breezerin, jonkun kiwiltä maistuvan baarimestarin erikoisen ja oluen. Kotona olin ennen puoli yhtä. Koin syntyneeni jälleen uudelleen, oli ollut mukavaa olla pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla ja maistella niitä makunautintoja, jotka ovat jääneet jo jonkun aikaa väliin. (En kyllä edelleenkään ymmärrä alkoholisteja, ei se NIIN hyvää tavaraa ole, arvostan edelleen kahvia enemmän.)
Kumpikaan kaksosista ei ollut syönyt vielä, kun painelin patjalleni. Tiesin hetken kuitenkin koittavan, joten kulutin aikaa kunnes Diiva ensimmäisenä ilmoitti nälästään. Hän söi, mutta elkeistä huomasi, ettei neidillä ollut aikomustakaan alkaa uudelleen nukkumaan. Tiivistettynä kerron, että ensin ähräsi Diiva, kun neiti rauhoittui, aloitti Murina. Ja toisinpäin. Aamu kuuteen mennessä en ollut nukkunut yhtään täyttä tuntia, enkä edes puolikasta. Kahdeksalta Diiva oli satavarmasti sitä mieltä, että on aika nousta. Huoneeseemme saapuva Uhma tuki käsitystä. Kerroin miehelleni rattoisasta yöstäni hänen väistellessä otsastani sojottavaa, koko ajan kasvavaa elintä. Koska myrskyn merkit olivat selvät, hän ohjeisti minut aamukahville ja Uhman kanssa istuskelemaan luvaten huolehtia kaksosten vaipanvaihdot.
Kymmeneen mennessä mieheni teki lähtöä töihin Uhman kiukutellessa, Diivan nukkuessa ja Murinan huutaessa. Jippii. Tämä kirvoitti mielessäni päivän mietelauseen, jota anteliaasti jaoin jopa facebookissa: "Joinakin aamuina ottaisi mieluummin pussit haarojen väliin kuin silmien alle ja lähteä töihin puolison jäädessä taistelemaan huutavien lasten kanssa". (Tai jotain sinne suuntaan, idea tuli selväksi)
Siinä tuli päivän henkinen paska. Tai, kellohan ei ole vielä edes yhtä, eli lisää ehtii kertymään.
Koska olen ikuinen suorittaja ja väsyneenä vielä enemmän, jotta pysyisin hereillä, päätin etten heitä päivää hukkaan. Imuroin (&%&/¤%&(??)(#"!#!!!:lla imurilla) talon joka sopen ja päätin käydä hyökkäykseen maitotahroja vastaan mopin kanssa. Pesin samat kohdat noin kolmeen kertaan. Kaataessani likavettä pois sain todeta sen olevan ruskeaa. Alle viikko sitten pesin lattiat kahdella eri pesuvedellä ja moneen kertaan. MISTÄ tota paskaa oikeasti tulee???!!! (Ja tarkoitukseni oli pestä maitoläikät pois. Maito on tietääkseni ja myös lattialta irvistellessään valkoista, mikä luonnonvoima muuttaa sen ruskeaksi?!?!??) Tulipa mieleen taas vanha tuttu lausahdus työpaikaltani: tee työtä jolla on tarkoitus. What? Tämä ei ainakaan ole sitä. Diiva ja Murina antoivat nätisti nukkuen (yllätys, jos takana on aika lailla kukuttu yö) äitinsä siivota. Uhma jälleen oli osallistuvana persoonana. Sietääkin opetella siivoamaan, kuten myös kaksosten aikanaa. Natsimutsi laittaa ne siivoamaan kerran viikossa koko talon alkaen seitsemän vuoden iästä, ihan vain kostoksi siitä, että eivät antaneet äitinsä nukkua joskus.
Sitten itse tavaraan. Oikeasti. Eilinen saldo ennen kuin mies viiden maissa tuli kotiin, oli neljä paskavaippaa plus hajuttomat vaipat. Neljä. Päivisin saan noukkia koiramme sontaa takapihalta tai lenkkipolun varresta. Illalla putsaan kissojen hiekkalaatikot samasta tavarasta. Jotkut unelmoi kotisiivoajasta, mutta tällä rallilla minä tahdon henkilökohtaisen perseenpyyhkijän, sillä muiden tuottama paskaralli alkaa viemään mielenkiintoa omasta vessakäynnistä. (Toki voisin ottaa siivoajankin, jos se olisi kapteeni Jack Sparrowksi pukeutunut Johnny Depp. Vaatimatonta, joten miksi ei mahdollista?)
Nyt kun huonot ajatukset on vuodatettu, voisin tirauttaa pari onnenkyyneltä, ylpeydestä. Aamulla olin vessassa harjaamassa hampaitani, kun kuulin Murinan uhkaavan kitinän vaihtuvan vielä uhkaavammaksi. Hän oli tavallisessa sitterissä, joten tiesin hermojen olevan koetuksella. Lähdin siis vessasta äkkiä, mutta sainkin huomata, ettei maailmassa ole hädän päivää: Uhma oli ottanut vauvojen tuttipullon ja onnistuneesti syötti Murinaa. Ihana, hellyyttävä esikoiseni. Jos kaksoset kasvavat yhtä kilteiksi, tässä talossa ei ole hädän päivää. Enkä näe estettä tälle tapahtumalle. Vauva- aika on aina haasteellinen, mutta on se lyhytkin. Pari kuukautta sitten nuo kaksi olivat kaksi tuhisevaa möykkyä, nyt he jo ottavat katsekontaktia ja hymyilevät. Vaikka olo olisi kuinka väsynyt, miten sellaiselle paketille voisi olla kiukkuinen? Ei mitenkään. Ja jälleen totean, että noin viidentoista vuoden kuluttua valvoessani keittiössä odottamassa jälkikasvua kotiin toivon, että he edelleen valvottaisivat saman katon alla. On se äitiys yhtä valvomista, stressaamista ja hermojen menetystä. Mutta vielä enemmän rakkautta, välittämistä, lämpöä ja hymyä (unohtamatta sitä iänikuista vaipparumbaa).
P.s. Lähetin miehelleni tekstiviestillä kauppalapun:
Nan- korviketta
bataatti
3-koon Pampers- vaippoja
jugurttia
leipä
(+IMURI, 20KILOA SUKLAATA JA DIAPAMEJA)
^^Saas nährä, mitä se tuo. En sentään hirttoköyttä pyytänyt, mielestäni on onnellisempaa hukuttaa itsensä suklaaseen.
p.p.s. Löysin syyn tämän päivän epäonnistumisiin, jeij: http://www.hs.fi/kotimaa/T%C3%A4n%C3%A4%C3%A4n+vietet%C3%A4%C3%A4n+ep%C3%A4onnistumisen+p%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4/a1305606551286
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti