Ehei, vaan minä, hyvää huomenta. Jäljistä voisi kyllä päätellä, että talon esikoinen on herännyt ennen muita, ottanut tuolin avuksi ja käynyt tutkimusmatkalla nauttien siitä, ettei kukaan ole kieltämässä. Tasot ovat täynnä maitoa, niin vauvojen kuin aikuisten. Kahvitippoja seuraamalla löytää äidin ja tiskitasolla on tyhjiä maitopulloja ja korvikepurkkeja.Viimeiseksi mainitut ovat ihan normaalia yön jäljiltä, mutta tämän aamun käsi on ollut kaikkea muura kuin vakaa. Samaa voi sanoa mielestäkin, sillä Diiva ja Murina ovat aiheuttaneet lievää turhautumista. Lisäksi olen aivan varma, että taloomme on muuttanut kummitus.
Kaikki alkoi hieman yli viisi, kun Murinalle tuli nälkä nro. kolme. Tapanani on pitää kahden desin korvikkeita ja steriloituja pulloja patjani vieressä, koska kaksoset syövät yleensä peräkkäin ja yksi purkki menee juuri sopivasti heille puoliksi. En siis mukavuudenhaluisena ja laiskana äitinä ole halunnut totuttaa lapsiani lämpimään maitoon, vaan huoneenlämpöiseen. Näin syöttö helpottuu, kun avaa purkin ja kaataa sen pulloon. Puolitokkurassa sitten tarjoilen ruuan nälkäduolleni. En joudu nousemaan lämpimän peiton alta. Lisäksi, jos jompi kumpi ei saa vatsaansa mielestään heti täyteen, lämmittämätön maito säilyy hetken kauemmin kuin lämmitetty, voin tarjoilla rönät pullon pohjalta vielä tunnin kuluttua. Murinan siis herätessä vaatimaan lisätankkausta aloin etsiä pulloa, jossa tiesin olevan jäljellä käyttökelpoista maitoa. Niin mitä pulloa? En löytänyt aluksi ensimmäistäkään, edes ensimmäisestä syöttökerrasta tyhjäksi tullutta pulloa. Kännykän valon tultua avuksi löysin tyhjän pullon, mutta toisesta ei tietoakaan. Eikä muuten ole vieläkään. Haettuani Murinalle uutta maitoa yritin haravoida huonetta läpi, myös omaa patjaani ja sen ympäristöä, mutta eiii. Kunhan talo on kokonaan hereillä, jatkan etsimistä. Sen jälkeen hankin haamuprtion, lasten ruokia ei viedä!!!! Vai toimisiko tähän sama kuin joulupukkiin, maitoa lasiin ja keksejä lautaselle?
Seuraavaksi menin noutamaa uskollista kannettavaani ja laittamaan maailman rakkaimman moccamasterini päälle. Ininä ja levottomuus oli sitä mallia, että otin toimistoni suosiolla kaksosten huoneeseen. Sain koneen päälle ja aloin nuuhkia vastakeittyneen kahvin tuoksua, mutta en sitten päässyt keittiöön asti. Diiva oli levoton, ei kelvannut maito, vaan kaukaloa piti keinuttaa. Aina kun keinunta loppui, neiti alkoi väännellä levottomasti. Noin puoli tuntia keinutin, pysäytin ja jatkoin. Voin kertoa, että hieman vitutti. Hetken aikaa olin jopa sitä mieltä, että kyllä tuonkin ikäiset ymmärtävät paljon ja toimivat sen mukaan. Ajattelin, että ennen kuin tuoreen kahvin tuoksu oli tullut kiertämään nenäni ympärillä silittäen poskeani, se sama tuoksu oli käynyt kuiskaamassa Diivan korvaan, että nyt kannattaa hieman hankaloittaa. Tai sitten kyseessä oli jälleen uusi kotihaamumme. Vaikka sellaista ei olisi, taidan päättää, että kyllä sellainen on, jotta löydän syyllisen aina kun asiat eivät mene mieleni mukaan. Henkinen, hemmoteltu prinsessa puoleni voi sitten ottaa kunnon matsia mielikuvitushaamumme kanssa. Jeij, jälleen uusi selviytymiskeino!
Kun Diiva lopulta rauhoittui ja Murina samoilla keinutuksilla, saatoin asettaa itkuhälyttimen heidän väliinsä, hakea kahvia ja mennä aamutupakalle ihanaan, pimeään syysaamuun. Siinä on se maaginen hetki, kun ulkona on rauhallista ja kaikki pimeän peitossa. Se, minkä takapihamme valo valaisee, on täynnä syksyn lehtiä. Mieli lepää, tupakka palaa ja kahvia kuluu. Ja tietysti, itkuhälyttimessä loistaa valo.
Eilinen oli loistava päivä. Aamulla perhetyöntekijä tuli meille ja lähdin hänen kanssaan lenkille. Hän siis työnsi kaksosia vaunuissa, Uhma oli minulla rattaissa ja koira juoksi iloisena mukana. Mieheni jäi vaihtamaan takaovea. Oli aivan huikeaa päästä pitkälle lenkille koleassa ilmassa. Kaksoset nukkuivat ja Uhma ihaili ympäristöä. Perhetyöntekijämme on todella mukava, helppo tulla toimeen. Olen tyytyväinen, että kolme alle kaksi vuotiasta lasta täyttävät kriteerit siihen, että saamme apua kerran viikossa, vaikka mieheni kanssa olemme molemmat kotona.
Kävelylenkiltä sain siis loistavan verryttelyn seuraavaan urheilulliseen toimintaan: äidin oma ratsastuspäivä oli eilen. Suurin haaste oli hakiessani hevosta tarhasta, sen tarhakaveri oli päättänyt irrottaa kaverinsa riimun, joka lojui kauimmaisessa nurkassa, jonne pääsi vain kävelemällä hevosten kurasohjoksi talloman tarhan läpi. Lisäksi vuokrahevoseni tykkää vielä aika- ajoin testailla, miten uusi likka pärjää. Oli todella helppoa hyppiä korkeuksissa olevan pään tasolle samalla, kun hevosen kaveri pureskeli tätä perseestä. Ratsastaminen oli jälleen oma lukunsa. Joudun todella tekemään töitä saadakseni pidettyä kunnon asennon, ryhti suorassa, kantapäät alhaalla, varpaat eteenpäin suunnattuna ja kädet linjassa. Miten voi olla niin vaikeaa istua satulassa kunnolla, vaikka ahterini koosta voisi päätellä, että satulaan osuessaan se leviää kauniisti ja tasaisesti niin, että asento on helppo pitää? Vai johtuuko juuri koosta ja kimmokkuudesta, että se hyppii satulassa kuin superpallo? Niin tai näin, lopettaessani hevonen oli pirteä ja tyytyväinen, kun taas itse valuin hikeä ja epäilin jalkojeni kantavuutta.
Ilta menikin sitten yllättävän rauhallisissa merkeissä, Diiva ja Murina eivät huutaneet kertaakaan kuten normaalisti. Pientä kitinää tietty oli, mutta normaaliin iltaan verraten oli pelottavan hiljaista. Mutta ettei kukaan väittäisi, että nyt tuo nainen pääsi liian helpolla, kerron illan jännitysnäytelmän kohokohdan.
Mieheni oli kaverinsa luona auttamassa tätä remontissa ja Murinan tuleva kummitäti oli käymässä. Jokainen lapsi oli hetkellisesti tyytyväinen ja päätimme käydä tupakalla. Istuimme rauhassa ja puhuimme syntyjä syviä, kun korvissani kajahti "KLIK!". Koska tunnen kyseisen äänen, mutten ole tottunut kuulemaan sitä takapihallamme, kesti sekunnin kunnes tajusin asian ytimen. Ja teoriani vahvistui kun näin Uhman seisovan tuolilla, jonka hän oli siirtänyt takaovelle. Vanhassa takaovessa ei ollut moista mahdollisuutta, joten enpä ollut osannut odottaakaan, että uuden saisi lukkoon, ainakaan noin helposti. Eli, puolitoista vuotias poikani oli lukinnut minut ja ystäväni ulos ilman puhelimia tai avaimia. Lievässä paniikissa mietin jo, että juoksen naapuriin soittamaan miehelleni että helwetin äkkiä kotiin. Käskin kuitenkin ystäväni päivystämään ovelle, jos Uhma vaikka kääntäisi lukon takaisin samalla kun aloin tarkistaa, onko vara- avain siellä, jossa joskus sitä säilytimme. En ehtinyt tarkastamaan, kun ystäväni huusi riemunkiljahduksen; Uhma oli osannut kääntää lukkoa! Seikkailu päättyi onnellisesti ja sain todeta, että uusi takaovi on niin hieno, että jos vielä aion tupakalle ollessani lasten kanssa itsekseni, otan avaimet mukaan. Onneksi oven kahva on niin jäykkä, ettei Uhma itse pääse karkuun. Enkä ole ainoa, jolle näin on käynyt. Mutta.... Lievä paniikki, joka kestää pari minuuttia, on "mielenkiintoinen" päivän piristäjä. En voi koskaan sanoa, että päivät olisivat samanlaisia tai tylsiä. Rehellisesti, nautin äitiyden joka sekunnista. Se pitää mielen virkeänä ja muistuttaa sydäntä sen tärkeimmästä tehtävästä: pumppaa, pumppaa!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti