Ihana syksy

Eilen aamulla lääkäriin lähtiessä oli pakko pysähtyä ja ottaa kuva. Taivas oli kauneimmillaan ja vaikka kuvaajan amatöörimäisyydestä ja puhelinkuvasta johtuen sitä ei kunnolla huomaakaan, pihapensaidemme lehdet ovat julistaneet jo pidemmän aikaa kaikkia syksyn värejä. Moni pitää kesästä, itse elän syksylle ja talvelle. Täydellistä ja upeaa. Oikeastaan kesän saisi jättää pois kokonaan. Logiikkani mukaan kesällä voi olla niin kuuma, ettei edes alasti kulkeminen auta, eikä se välttämättä olisi edes kovin esteettisen näköistä. Myös poliisisetä voisi tulla sanomaan jotain, jos erehtyisi kaupungilla käppäilemään ilman rihman kiertämää. Kylmyyden iskiessä  taas on mahdollista pukea päälle niin kauan, kunnes on lämmin. Eikä mielipiteeni ole muuttunut, vaikka olenkin viimeiset kolme päivää pukenut lapsiani ulos. Taistellut niiden helkkarin kintaiden kanssa, etsinyt Uhman peukulle paikkaa niistä. Huudattanut Diivaa tai Murinaa, kun he ovat joutuneet täydessä vaatetuksessa odottamaan Uhman kenkienlaittoa ja omaa pukeutumistani. Silti. Elän syksylle, talvelle ja niiden tuomalle tunnelmalle. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua voin jälleen sytytellä myös kynttilöitä ilman, että niistä aiheutuu tulipalo- tai lapsipaloriski.

Kävin eilen siis lääkärissä. Ihoni alle laitettiin ehkäisykapseli. Se oli vaihtoehto, johon päädyin sen jälkeen kun jälkitarkastuksessa tehtiin surullisen selväksi se, ettei ikäni riitä johtojeni solmuttamiseen. Olen edelleen hieman kiukkuinen asiasta. Kaikkea muuta saa kyllä tehdä, olla ja tapahtua, mutta naisen itsemääräämisoikeus ei riitä tuollaiseen asiaan. "Jos joskus vielä haluat lapsia". Joo... Olen sanonut lähimmille ystävilleni, että jos joskus kymmenen vuoden kuluttua edes harkitsen iltatähden hankintaa, minua saa ja on pakko lyödä päähän jollain tosi kovalla. Kaiken varmuuden päälle voisin vielä nauhoittaa ääniä talossamme silloin, kun kukaan lapsista ei ole tyytyväinen. Mahdollisen vauvakuumeen iskiessä laittaisin nauhurin soittamaan tuota ääntä viisi kertaa yössä vähän kuin kysymyksenä, haluanko todella aloittaa kaiken alusta. Lapsilukuni on täynnä. Kiitos vain, mutta miksi leikkiä hengellään? Ensimmäiset raskauteni sujuivat aivan oppikirjojen mukaan ja synnytyksistäkin toivuin heti. Minulle ei jäänyt traumoja vaan kauniit muistot. Miksi lähtisin pilaamaan niitä? Ja ennen kaikkea, koska kohtalo rakastaa vittuilemista, seuraavalla kerralla uunissa olisi tietysti kolmoset. Omassa suvussani on kaksosia, mieheni isän perheessä on kolmet kaksoset ja kahdet kolmoset. Nuo kolmoset sitten syntyivätkin vuoden ikäerolla, eli siinä talossa oli kuusi alle kaksivuotiasta samanaikaisesti. KUUSI!!! Ei, en todellakaan ikinä ota enää riskiä.
Lääkäriin mennessä törmäsin jälleen mainospuheeseen hormonikierukasta. Olin jo laitoksella ehkäisykeskustelussa ilmoittanut, etten halua sitä. Jälkitarkastuksessa tyrmäsin sen. Ja jälleen sain vääntää rautalangasta, että jos olen vasta pari kuukautta sitten saanut tungettua tavaraa värkistä ulos, sinne ei enää laiteta sisälle mitään ilman todella hyvää syytä. Ja kierukalle on vaihtoehto, nimittäin kapseli. "Kapseli saattaa aiheuttaa tiputusta", sanoi lääkäri. "Ei haittaa, meidän talossa järjestetään joka kerta juhlat kun äidin kroppa ilmoittaa siitä, ettei sisällä ole asukasta. Leivon silloin kakkua ja korkkaan shamppanjan", vastasin. Sain sitten kapselin tuohon roikkuvaan alliini. Toimenpide oli kivuton ja kesti noin kolme minuuttia. Puudutuspiikki takasi sen, etten hoksannut mitään. Sain tunnustella kapselia ihon läpi, eipä ollut hirveästi kokoeroa nuppineulan päähän. Se siitä. Oloni oli vapautunut lähtiessäni. Kiitos lääketiede. Iso syrän.

En varmaan ole muistanut täällä kertoakaan sitä, miten hienosti asiat voivat mennä päällekkäin. Sivutyöpaikastani soitettiin viime kuun alussa. Pyydettiin töihin päivänä, jolloin baarin lavan valtaa aika lailla suosittu bändi, joka tarkoittaa, että krapulakauppiaita tarvitaan. Tietysti lupauduin, sovimme että työaikani alkaa niin, että lapset ovat nukkumassa. Sopimukseen kuului myös, että pääsen ensimmäisten joukossa pois, että olen Diivan ja Murinan keskimmäiseen yösyöttöön mennessä kotona. Köyhän ei ole vara valita, ja rakastan baarityötä. Sosiaalinen elämä on loistavaa vastapainoa kotona lasten kanssa touhuamiselle. Se on lisäksi paikka, missä tunnen olevani hyvä. Niin viinankaadossa kuin asiakkaiden kanssa. Koulujen päätöspäivänä baarissa kävi jos jonkinlaista ylioppilasta ja amista. Eräs juuri kahdeksantoista täyttänyt sitten halusi testata huumorintajuani ja kykyäni ja alkoi tiirailemaan antamaani kuittia kysyen, miten summa saattoi olla sellainen. Luettelin tilauksen, kerroin jokaisen juoman yksittäisen hinnan ja sanoin saman summan, mitä kuitissa oli. "Et tainnut päästä amista läpi, matikassako reputit", heitin. Tyyppi kavereineen alkoi nauramaan, mutta hän ei ollut vielä lopettanut. "Mä haluaisin vielä sellaisen paukun kuin neekeri pilkillä. Osaaks tehdä?" En todellakaan ollut kuullut kyseisestä paukusta koskaan. Päättelin herran keksineen sen päästään, mutta tietenkin kysyin ystävällisesti, miten sellainen tehdään. Kyseessä oli neljä senttiä vodkaa jonne on laitettu rusina joukkoon (myöhemmin asiaa selvitettyäni sain kuulla kyseisen paukun olevan oikeasti sen verran olemassa, että kyllä sitä jossain jopa juotiin). Eipä meillä rusinoita ollut, tosin en uskonut pojan oikeasti sellaista edes olevan vailla. Päätin kuitenkin lähteä leikkiin mukaan ja mietin vastaiskua hänen pyytämälleen paukulle. "Rusinoita meillä ei ole, mutta kelpaako uponnut orjalaiva?" Poika tiedusteli, mitä siinä sitten on. "Neljä senttiä vodkaa ja kahvinporoja". Sain aplodit porukalta ja työrauhan. (Ja pakko sanoa tähän, mielestäni neekeri ei ole haukkumasana, ainakaan itse en käytä sitä siinä tarkoituksessa. Ja orjalaiva taas kuuluu historiaan, niin synkkä kuin se onkin. Huumori saattaa olla hieman mustaa välillä, mutta en tarkoita sitä pahalla  ketään kohtaan.)
Siis, asiasta hieman eksyttyäni, olen lupautunut töihin. Viikko tämän jälkeen mieheni sitten tuli kotiin ilmoittaen varanneensa seurakuntatalon ristiäisiä varten. Päivä oli tietysti juurikin se, joka seuraa työyötäni. Perjantai- iltana töihin ja lauantaipäivänä ristiäiset. En kyllä peru töitä, olen tottunut lievään univelkaan, eli hieman valvoneenakin pystyn kuitenkin toimimaan. Ulkonäkö pelastuu, kun hieman raotan meikkipussiani ja korjailen kasvojani. Ja hei, mulla on kolme lasta. Voiko kukaan vaatia, että olisin joku missi? (Aloin nyt kyllä miettiä, että Angelina Joliella on paljon enemmän lapsia ja se näyttää hyvältä....) Lisäksi, eihän minua siellä juhlita. Varmasti Diivaa, Murinaa ja heidän ihanaa isoveljeä Uhmaa kuvataan ja huomioidaan minua enemmän. Sisäinen prinsessani kärsii, mutta ulkoinen Frankesteinini on tyytyväinen. Ja sikäli, tuskin se univelka tulee pahemmaksi kuin mitä se on vaarallisemmillaan minulla ollut. Olen kerran töissä ollessani pystynyt toimimaan valvottuani 49 tuntia. Tuskaiselta se tuntui, mutta sitäkin paremmalta maistui uni valvonnan jälkeen.

Ja taas on pakko mainostaa, olin jälleen rakkaan kolmikkoni kanssa eilen ulkona. Pukeminen on tuskaista, mutta ulkoilu palkitsevaa Diivan ja Murinan nukahtaessa vaunuihin ja Uhman nauttiessa leikeistä ja kävelystä. Eilenkin ilma oli loistava, aurinko paistoi ja ilma oli syksyisen raikas. Maailman menoa parhaimmillaan.

p.s. erityiskiitos Marjutille, joka antoi tunnustuksen kirjoituksilleni hänen omassa blogissaan. On se kumma, kun tuollainen pieni ele tuntuu omassa mielessä suurelta ja todella hyvältä. Se kertoo siitä, että edes joku pitää kirjoittelustani. Eikä se silloin ole vain joku, vaan ihminen jolla on todella hyvä maku. Kiitos, syrän.