Uusia haasteita

(ihan kuin tässä kokonaisuudessa ei olisi tarpeeksi)

Koska rakkaat pienet kaksoseni ovat jo ylittäneet kahden kuukauden iän. Koska olen seikkaillut sellaisissa nettikeskusteluissa, jotka ovat antaneet inspiraatiota. Koska tajusin, että vauvani kasvavat.
Aloitetaan vaikka sillä, että päätin lisätä lapsille maidon lisäksi hieman kiinteää päiväruokailuun. Tiedän, suositus on neljä kuukautta. Mutta mitään älyttömiä suosituksia ei ollut ennen EU:hun menoa. Suositukset ja säädökset ovat muuttuneet sen mukana, mutta omasta mielestäni lapset vaikuttavat aika samanlaisilta. Eikun juu, nykyajan ekaluokkalaiset tuntuvat kääpiöiltä. Jopa minulle on taidettu syöttää pullamössöä kuukausi syntymän jälkeen (noo, vyötärö paljastaa että paljon muutakin on mennyt ja vielä tuonkin ajan jälkeen...), taannoin jopa pienille vauvoille annettiin tuoremehuja ja muuta. Eikä kovin kummoiselta oma ikäluokkani tai vielä vanhemmat vaikuta. Lukemistani keskusteluista myös saattoi havaita, että lastenlääkäritkin saattavat suositella suositusta aiemmin joko velliä tai sosetta. Viestiketju oli siitä hyvä lukea, koska siellä oli myös maininta, että korvikkeessa ja vellissä on sama energiamäärä, eli velli on periaatteessa yhtä täyttävää kuin maito. Enkä sen enempää päätöstäni puolustele, minä teen näin, jos joku on eri mieltä niin olkoon. Jos oven taakse astelee kukkahattutädit, niin voin esitellä heille kaksi lasta, jotka ovat kaksi tuntia sitten syöneet korvikkeeseen sekoitettua bataattisosetta ja nukkuvat tällä hetkellä tyytyväisinä. Ongelmia? Nöyp. Paitsi ehkä vaatteet ja pienet nyrkit, joista voi havaita pieniä bataatinjäämiä. Aloitin bataatilla, koska lukemastani viestiketjusta tuli ilmi, että se on vatsalle ystävällisin aloitus. Suomen kansallisjuures perunakin on kuulemma hieman ärjy pienelle. Sitä siis saatan kokeilla vasta siinä suositellussa neljän kuukauden iässä. Olen tyytyväinen päätökseeni, sillä nuo pienet vetävät korviketta siihen tahtiin, että siitäkin voi jo maha tulla kiukkuiseksi. Aloitin soseen antamisen noin ruokalusikallisella, jossa oli korviketta puolet. Ja sekin lusikallinen meni puoliksi. Koska seurauksia ei ainakaan vielä ole tullut, annan huomenna puolitoista ruokalusikallista ja lisään aina päivien kertyessä. Nyt ainakin on sosetta. Keitin kokonaisen bataatin, soseutin sen ja laitoin jääkuutiomuottiin ja pakkaseen. Sieltä sitten tarvittava määrä. (Jos joku aikoo ottaa esimerkkiä, niin HUOM: MUOTTIIN, ei pussiin, kuten erään tietyn hiusvärin omaava siskoni joskus yritti. Tilanne, jossa olisin mieluusti ollut kärpäsenä katossa.)

Toinen haaste on uusi keksimäni ongelmanratkaisu Murinan ja Diivan nukkumiseen. Viime yö ei ollut ihan niin levoton kuin edellinen, mutta kuitenkin molemmat yrittivät jäädä kukkumaan. Hoksasin, että he heräsivät normaaliin ruokailuaikaan, mutta maito ei kuitenkaan maistunut. Sisäinen kello siis todennäköisesti herätti syömään, mutta ei ollut nälkä, joka hämmensi pieniä? Yksi vaihtoehto. Toinen on se, että niin surullista kuin se onkin, vauvani kasvavat. He alkavat liikkua enemmän, ties vaikka jo parin kuukauden kuluttua konttaisivat. Kaukalo ei anna riittävää liikkumatilaa. Varmasti heillä alkaa pikkuhiljaa paikat puutumaan ja venyttelytarve on kova. Niinpä on aika kuitenkin alkaa tarkastamaan heidän unipaikkaansa. Siskoni tarjoili huomaamattaan vaihtoehdon: meillä on kaksosten vaunuissa irroitettavat kopat. Vauvat siis koppiin ja kopat sänkyyn. Jos yöllä ei meinaa nukahtaa uudelleen, koppaa pystyy kuitenkin heijaamaan. Joka kerta myöskin vähemmän niin, että he oppivat pikkuhiljaa jälleen uuden tempun.
Alan pikkuhiljaa epäillä, että kaksosten nukkumisen vaikeus löytyy suurimmaksi osaksi heidän äitinsä korvien välistä. Ehkä teen siitä itselleni niin ison henkisen numeron, että se jo itsessään on ongelma? Kuten erään tekstin otsikko kertoo, olen sen verran hemmoteltu, etten voi ottaa riskiä jonkun suunnitelman epäonnistumisessa, etten suutu. Kohtelen siis itse itseäni kuin lasta? Kuka se puolikas lapsi on talossa, josta blogini kertoo? Voi miesparkani, ehkä se onkin hän, kenellä on tässä talossa kaikkein vaikeinta.... Ihana ahaa-elämys, kesken kirjoittamisen. Nyt olisi hyvä hetki siirtyä nurkkaan häpeämään ja tarkistaa asennettaan. Menemme tästä eteenpäin niiden oikeiden lasten ja vauvojen ehdolla, eikä perheen äidin!!!!

Kuulkaas muuten, kaksosten ristiäiskutsut ovat viimein  valmiita!!!! Nyt, vain viikolla aikataulustaan jäljessä, mutta valmiita yhtä kaikki. Ja jos ensi viikon aikana saan ne postiin, ehtivät ne perille jo ennen ristiäisiä! Eli, vaikka oma aikatauluni on myöhässä, maailma ei kaatunut.
Koska kutsujen materiaaleista jäi jäljelle ihanaa vaaleanpunaista ja vaaleansinistä narua, haluan jatkaa näpertelyä. Keksin uuden idean ristiäisiin. Ostan sinisiä ja punaisia Marianne- karkkeja ja laitan molempia yhdet sellofaani- tai verkkopussukkaan. Sidon pussukan kiinni näillä naruilla ja naruihin kiinnitän vielä pienen kortin, jossa lukee sekä tytön että pojan nimi ja kastepäivämäärä. Eli niinsanottu muisto. Karkit täytyy tietenkin jakaa vasta kastetilaisuuden jälkeen, mutta joka tapauksessa. Olen aika innoissani ideasta. Lisäksi olen saanut aikalailla kastemenun valmiiksi. Ruokaisa vaihtoehto on joko kinkkukiusaus tai lasagne (täytyy laskea, kummasta tulee halvempi tehdä). Se on hyvä vaihtoehto, koska miehen puolelta vieraita tulee kauempaakin, eli nälkä saattaa olla tarjoiluhetkellä. Voileipäkakku on näyttävää ja hyvää, mutta maksaa ***keleesti ja sitä menee paljon enemmän, koska se ei ole niin täyttävä kuin lämmin ruoka. Lämpimän ruoan lisukkeena on tarjolla vihersalaattia ja patonkia. Jälkiruoaksi teen kaneliässiä ja voisilmäpullaa, sitten tarvitsee päättää, teenkö mokkapaloja vai porkkanakakkua. Jos makunystyröiltä kysytään, niin porkkanakakku olisi ehdoton valinta. Se on jopa terveellistä jo pelkän nimensä perusteella. Viimeiseksi tietenkin se täytekakku, jonka koeversiota en ole vielä koettanut, mutta on tulevan viikon suunnitelmissa. Tietää sitten, teenkö itse vai tilaanko.

Jos joku jäi pähkäilemään eilisestä kirjoituksesta, sainko kaupasta kaiken pyytämäni, niin en. Suklaatakin tuli vain kaksi levyä, eli en saanut tapettua itseäni siihen. Vaikka illalla kyllä sellainen olo olikin, että yliannostuksen kuolemanraja lähestyy, niin ei käynyt. Hyvää se kyllä oli, jopa niin nautinnollista että tunnontuskan huudot liiasta syömisestä jäivät maiskutuksen alle. Ikävä kyllä tunnontuska jätti viestinsä ahterin kohdalle, ettei totuus unohtuisi. Mutta oli se sen arvoista. Sitä paitsi, konttasin Uhman perässä eilen illalla niin ahkerasti, että varmasti saan osan syöpöttelystäni anteeksi. Ihan oikeasti, miten vauvat voivat kontata pitkiäkin matkoja? Omat polveni huusivat hoosiannaa metrin etenemisen jälkeen. Uhma lähes suuttui, kun palasin jaloilleni. Ehkä hänen mielestään oli tasaväkisempää, että minä konttasin ja hän juoksi. Vanha äiti ei jaksa.