Lauantaina tosiaan purin vitutukseni toimintaan. Kymmeneen mennessä olin tehnyt ruuan ja leiponut kaneliässiä. Imuroinut ja pessyt lattiat (hiukan D2:sta liuottamaan maitotahroja, NE LÄHTI!!!!) ja tiski- ja pesukone ulvoivat. Murina ja Diiva ottivat päiväuniaan ja Uhma seikkaili perässäni. Ruokalajina oli todella kevyt ja terveellinen kebab-kinkku-pekonilaatikko. Mutta se oli aika onnistunut, hieman taas pientä mielikuvituksen käyttöä. Kuorin ja viipaloin itse perunat ohuiksi siivuiksi. Paistoin pekonin ja silpuin kebablihan vielä pienemmäksi ja heitin pekonin kaveriksi. Kinkutkin sekaan, ettei olleet yksin. Kun lihoja oli tarpeeksi pyöritelty, laitoin mukaan purkillisen kolmen juuston kermaa ja purkillisen kolmen sipulin kermaa sekä liha- että kasviskuution ja muita mausteita. Kun kerma kiehui ja kuutiot olivat liuenneet, kaadoin koko höskän viipaloitujen perunoiden päälle. Sekoitin, kaadoin päälle noin kolme desiä kuohukermaa (kuten aiemmin sanoin, tooooosi kevyt ja terveellinen!!!!) ja laitoin uuniin. Reilu tunti 200 asteessa ja se oli valmis. Ja maistui Uhmallekin.
Lauantaina ystäväni kävi meillä tyttärensä kanssa ja uteliaisuuttamme oli pakko punnita lapset. Tyttärensä on 7kk vanha ja painoi äidin pikku Mörssäri-Murinan kanssa saman verran, 7.5 kiloa. Diiva ei myöskään ole turhaan syönyt, oli hälläkin 5.5 kiloa painoa. Mutta olenhan alusta asti sanonut, että Murina on perinyt äiteens hymykuopat ja monet kaksoisleuat.
Etten rakentaisi liian pitkää blogitekstiä, kerron (yritän...) pikaisesti viikonlopun kohokohdat sekä mielen aallonpohjat. Lauantaina pääsin hivenen myöhään hakemaan siskonlikkaa, mutta kaupanpäällisiksi sain myös veljentytön mukaan. Varoitin vain, että meille tullaan sitten työ- eikä lomaleirille. Olimme kotona kahdeksan jälkeen, mutta Uhma oli onneksi hyvällä tuulella ja kellojen siirto oli puolellamme. Mieheni oli laittanut kaksoset nukkumaan. Iltapalan jälkeen sanoin likoille, että siirrelkää Uhman leluja huoneen reunoille, että saadaan heille patja lattialle. Tuona aikana vein toooodella väsyneen Uhman nukkumaan. Palasin huoneeseen ja tytöt asettelivat leluja hienosti järjestykseen. Sanoin, että kyllä pelkkä raivaus riittää. "Me HALUTAAN" siivota!!!" oli vastaus kahden tytön suusta. Totesin, että minkä minä sille sitten voin ja lähdin tupakalle. Palattuani sisälle tytöt viikkasivat (?!?!) vaatteitaan tuolille ja valitsivat seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Samalla kun letitin heidän hiuksensa yötä varten, suunnittelin adoption kaltaista toimenpidettä heidän varalleen. Olisiko se kidnappaus, jos täti haluaa pitää lapset, jotka haluavat jäädä? Todella reipas täti meni nukkumaan tyttöjä ennen. Sanoin heille, että jos ovat hiljaa, saavat valvoa. Huoneen lattianraosta loisti valo vielä kun itse kävelin silmät ristissä patjalleni (omat lapseni varmaan ovat teini- iässä iloisia äidin ollessa iltatorkku...).
Aamulla talo heräsi kello kuusi uutta aikaa. Päivä meni hyvin, olimme ulkona ja kävin kaupassa tyttöjen kanssa. Uhma oli tarkoitus laittaa tuona aikana nukkumaan, mutta herra oli tajunnut ettei isi vie takaisin sänkyyn jos hän tulee sieltä pois. Niinpä palatessamme kotiin vastaan hyppi iloinen yliväsynyt lapsi. Totesin, että vien Uhman sänkyyn ensimmäisen kiukkukohtauksen jälkeen. Sain leivottua porkkanakakun uuniin saakka, kun totesin Uhman uniajan tulleen. Jälleen yritti tulla pois, mutta aina astuessaan olohuoneen puolelle nappasin hänet ja kannoi sänkyyn. Pienen huudon ja kolmen toiston jälkeen hän jäi sinne. Uni kesti vain puoli tuntia, mutta sillä hän jaksoi iltaan asti. Toivon syvästi, ettei Uhma vielä jätä päiväuniaan pois. MINÄ itsekeskeisenä, mukavuudenhaluisena ja laiskana ihmisenä tarvitsen hetken rauhoittumisen. Sanoinko minä? Siis se hemmoteltu prinsessa ja maailman kaikkeus.
Mitä voin sanoa henkisestä puolestani? Eilen kun tädin kullannuput oli haettu (rakentamastani linnoituksestani, tykeistä ovella ja itkukohtauksestani huolimatta) Diiva alkoi kitistä ensimmäisen kerran kunnolla koko päivän aikana. Murina nukkui, mutta siskolleen ei kelvannut maito, syli, keinutus tai mikään. Turhauduin, kiukuttelin ja manasin. Sanoin, etten enää jaksa yrittää, kun jokatapauksessa joku kitisee. Vaikka kuinka yritän pitää kaikki tyytyväisinä, joku vinkuu korvaan. Tyhjän saa pyytämättäkin. Negatiivisuus nosti päätään antoisasti. Diiva nukahti kymmenen minuutin kitinän jälkeen. Normaali väsymyskitinä, joka oli saanut äidin hermon partaalle. Kun tyttö rauhoittui, rauhoituin itsekin ja podin maailman huonointa omatuntoa kiukuttelustani. Soitin maailman parhaalle terapeutille, ädilleni. Kerroin turhautumisestani ja loistavasta ahaa- elämyksestäni. "Sitten mä tajusin, että hei, mä olen äiti. Sehän on se, jolle kitistään. Ja ehkä mun kannattaa tottua siihen, se ei varmaan mene kuukaudessa ohi? Milloin mä lopetin kiukuttelun? Sen jälkeen kun muutin pois kotoa?". Äitini nauroi ja totesi ehkä juuri näin olleen. Taitaa olla jonkun verran vielä harjoittelua tässä äidin toimenkuvassa. Onneksi kuitenkin negatiivisuuteni menee yhtä äkkiä ohi kuin on alkanutkin. Eilinen oli kuitenkin hieman raskas päivä, vaikka aamulla nousinkin vasta lasten kanssa samaan aikaan. Mutta yöllä kaksosilla oli ollut kasvupyrähdysruokailu, olivat siis syöneet tunnin välein. Ja eri rytmillä, mikä tarkoitti sitä, että sain nousta tarjoilemaan kerran tunnissa. Viime yön ruokailuja oli kaksi ja peräjälkeen. Eli nyt olen taas kohtuuhyvin levännyt.
On pakko myöntää, että edelleen olisi lievä tarve päästä hetkeksi pois. Koin tarpeeni aluksi huonon äidin merkkinä, mutta sitten totesin, että kun tunnistan merkit, jolloin olen suorittanut liikaa ja pystyn jopa myöntämään sen ja tekemään asialle jotain, pystyn olemaan lapsilleni parempi äiti. Tajusin, että miehen pitkistä työpäivistä ja vuokrahevoseni ontumisesta johtuen olen ollut vain kotona. Kaupassa käydessä olen ajatellut, mitä kotona tarvitaan. Nyt olisi tunti omaa aikaa ilman lapsia ihan tervetullutta. Edelliseen kirjoitukseen oli Anonyymi jättänyt kommentin, että jos lapset ei olisi omia, ei hänkään olisi heitä jaksanut. Kiitos tunnustuksesta, en ole ainoa. Mutta aloinkin miettiä, jaksaisiko kukaan? Äiti joka aina hymyilee ja jaksaa eikä koskaan korota ääntään tai itke voimattomuuttaan, onko sellaista olemassa? Taannoin eräs odottava ystäväni manasi raskausoireitaan ja sitä, ettei missään mainita odotuksen huonoja puolia, aina vain hehkutetaan, kuinka ihanaa odotus on. Onko äitiydestäkin tehty koristeellinen, pullantuoksuinen kuva? Ja jos joku sitten rikkoo sen kuvan, onko se rangaistava teko? Itse edelleen/taas/jälleen pystyn myöntämään, etten aina jaksa olla se täydellinen kotiäiti. Se, joka olin 23 vuotta nostaa välillä päätään ja vaatii aikaa itselleen. Onneksi se tyytyy tuntiin silloin tällöin. Mutta kunhan muistan pitää tästäkin tyypistä huolen, jaksan olla se äiti, joka hoitaa lapsensa parhaansa mukaan ja tekee mitä vain, että muilla olisi hyvä olla.
Sitten vielä viimeisenä, KIITOS siitä, että vaalit on ohi. Mainonnat ja kohkaukset yhteisen edun puolesta on ohi. Ja ei, en äänestänyt. Eli en siis saa valittaa seuraavaan neljään vuoteen? Pah. Paskan marjat. Jos olisin käynyt äänestämässä, otettaisiinko valitukseni vakavammin? Voisinko jonkun kostean lauantai- illan päätteeksi mennä baarista poliisipartiolla kertomaan, kuinka paskaa on, että kolmen lapsen köyhä äiti joutuu kävelemään kotiin, miten rumia heidän partioautonsa ovat ja sivulauseissa valittaa kaikesta muustakin? Varmasti ei tarvitsisi kävellä, mutta tuskinpa kotiinkaan pääsisin. Eikä varmasti uppoaisi se että "hei, mä äänestin, totta kai mä nyt saan valittaa ja osoittaa mieltä". Se että saisin yhdellä mitättömällä äänelläni valtuustoon jonkun, joka ajaa lapsiperheiden asiaa, ei jyräisi kaikkien niiden viidenkymmenen porvarin/hihhulin/minäite- tyypin ohitse, jotka haluavat jotain kaunista ja tarpeetonta tai sitten omia etujaan edistävää sontaa. Ajateltuani asiaa, ottaisin mieluusti kuninkaan tai kuningattaren, sillä sitten olisi vain yksi ihminen, jota pommittaa mädillä munilla ja siihen aikani ehkä jopa riittäisi. Ja jälleen on pakko pyytää anteeksi ja painottaa, etten todellakaan tajua enkä edes halua tajuta politiikasta sen enempää, eli ne, joiden sydäntä nämä asiat on lähellä, älää vetäkö hernettä nenään. Olen vain ihminen jolla on jostain asioista vankat mielipiteet ilman järjellisiä perusteluita, mutta edes niillä fiksuilla faktoilla ei mielipidettä muuteta. Siksi kai osaankin olla välillä niiiiiiin raivostuttava. Ihme etten ole vielä saanut keneltäkään turpaani....
p.s. Ulkoilma todellakin väsyttää. Olimme eilen vaunuilemassa ja Uhma keikkui seisomalautansa päällä normaaliin tapaansa. Kun seuraavaksi kiinnitin huomioni häneen, nojasi hän päätään vaunuja vasten ja kädet roikkui sivuilla. Silmät oli kiinni. Mitään reaktiota ei tapahtunut vaikka pysäytin. Sain jopa napattua kuvan tuosta. Ollapa vielä lapsi, viattoman uni tulee paljon helpommin. Ja mikä tasapaino. Olen kuullut aikuisista, jotka voivat sammua seisaalleen alkoholin ansiosta, mutta he kaatuvat. Uhma taas pysyi laudan päällä samalla kun katseli unia. Mikä lapsi!
p.p.s. Huomasin, että blogiani oli mainostettu/kehuttu kaksplussan sivuilla. KIITOS! Ihanaa huomata, että tämä on kerännyt lukijoita.
p.p.p.s. Liitän loppuun kuvan tilanteesta, joka sai minut unohtamaan muun maailman ja tajuamaan merkitykseni äitinä. Tilanne kesti hetken, mutta jätti jälkeensä hymyn kasvoille ja sellaisen lämmön sydämeen, että saatoin juoda kylmää kahvia ja se lämpeni heti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti