Kello on kaksi ja olen edelleen rakkaassa asussani; kevyet yöhousut, toppi ja maailman rakkain aamutakki, jossa lentelee lepakoita tekstein "I´m watching you". Pohjaväri on lempeä marjapuuro. Tietysti kolme lasta antavat sille pikantteja sävyjä, toisessa olkapäässä hieman vaaleaa maitopuklua, rintamuksessa keltaista bataattisosetta (kiitos Diivan aivastuksen, joka muistutti jo aikamiehen pärskähdystä) sekä Uhman halaamisen avulla levittämää ketsuppia. Olen kyllä opettanut, että naama pyyhitään ruokailun jälkeen, mutta ei, ei äidin vaatteisiin (no omiinko sitten?!?).
Yhtä kaikki, kello tulee kaksi ja olen samassa asussa kuin kaksitoista tuntia sitten. Silti olen jo saanut soiteltua virastoihin ristiäisten puolesta, imuroitua, hoidettua lapseni, laitettua ylimääräiset vaatteet fb- kirppikselle viimein myyntiin sekä haettua postin, joka siis vaati lievää ihmisten ilmoilla näyttäytymistä. Mutta maailma ei kaatunut, vaikka tein sen kello kaksitoista yövaatteissani. Miksi siis vaivautua? Eilen sain päivävaatteet päälle jo kymmeneen mennessä, koska talossamme oli vieraskarkaus. Edellispäivänä laitoin päivävaatteet vastahankaisesti päivä kolmelta, ihan vain osoittaakseni miehelleni, että saanpa minäkin jotain aikaiseksi. Tänään täytyy iltaan mennessä saada hieman paremmat kledjut päälle, sillä tänään on -yllätyyyyyyyyyyyyyys- kauppapäivä. Jippijaijei ja hei kaikille (tosiasiassa odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Vain minä suuressa kaupassa jossa muiden mukulat huutaa ja itse saan heitellä näiden äänekkäiden perheiden ostoskärryihin kortsupaketteja vinkiksi, huomaamatta tietenkin).
Aamun kirjoitus jäi hieman välistä, sillä nukuin sitten pommiin omasta aikataulustani. Kello tuli seitsemän, kun kuulin mieheni kolistelevan keittiössä. Ja kyllä, rakkaat Diiva ja Murina kyllä olivat heränneet syömään viideltä, mutta kuka oli laiska? Sama ihminen, joka sittemmin oli seitsemältä itselleen vihainen nukuttuaan rauhallisen aamun ohi. No, kai se on tervetullutta nukkuakin joskus pidempään. Kunhan ei tule tavaksi.
Olin yllättävän iloinen pommiinnukkumisesta huolimatta, johtunee ehkä siitäkin että lapsetkin osaavat ottaa aamun aika rauhassa. Niin rauhassa, että saatoin käydä vaatekaappini läpi ja ottaa kuvat kaikista vaatteista, joista haluan päästä eroon. Kun niitä sitten siinä katselin, jokainen vaate herätti ajatuksen "jos kuitenkin haluan käyttää tuota vielä", "tuo oli kyllä ihana päällä", "toi paita kyl sopisi tosi hyvin näihin housuihin". Jos olisin mennyt noiden fiilisten mukaan, vaatekaappini olisi edelleen täynnä. Mutta koska olen vannoutunut yövaatteiden käyttäjä ja päivävaatteeni kiertävät kehää päälläni/pyykkikorissa/kuivausrummussa/takkahuoneen sohvalla, päätin luopua kaikista. Aikamoinen urakka, mutta toivottavasti edes jollain tasolla kannatti. Viimeisen kaksi tuntia kaikki kolme lasta ovat nukkuneet, joten olen rauhassa saanut menettää hermoni tietotekniikan kanssa. Aika kivuttomasti se meni, kone on vielä ehjä.
En ole hetkeen jauhanut "laihdutuskuuristani". Päätin, etten kiellä itseltäni mitään niinä päivinä, kun lähden näiden seinien ulkopuolelle. Onneksi käyn tupakalla ainakin sen kymmenen kertaa päivässä, eli voin vaikka joka päivä ostaa suklaalevyn kaapin pohjalle. Ei se sinne yksin jää. Vettä olen juonut aktiivisesti, mutta en ihan joka tupakan/vessakäynnin/kahvikupin yhteydessä, sillä tavalla päiväannoksekseni tulisi äkkiä yli kymmenen litraa... Mutta yritän saada vähintään kolme litraa täyteen, ja se täyttyykin yleensä ennen puolta päivää.
Aloin tuossa miettiä avopuolisoiden oikeuksia ja turvaverkkoa. Jos ihan oikeasti avopuoliso heittäisi kupit nurkkaan hieman liian aikaisin ja jäljelle jäänyt jäisi yksin esimerkiksi kolmen lapsen kanssa, olisi tuo hengissä selvinnyt aikamoisen turvaton. Hän ei saisi leskeneläkettä tai mitään tukea mistään, vaikka perheen toinen elättäjä häviäisi ennalta arvaamattomasti. Kuulemma lapset saavat kuolleesta vanhemmastaan jotain tukea täysi- ikäisyyteen saakka, jota en tiennyt, mutta joka hieman antoi "toivoa" avolapsiperheille. Mielestäni myös eronneiden puolisoiden, joilla on lapsia, tarvitsisi saada rahallista tukea, jos toinen lähtee aikaiseen junaan. On surullista miettiä asiaa rahalliselta kantilta, sillä eihän mikään raha korvaa kuollutta ihmistä, mutta eipä kuolemantapaus vapauta jäljelle jääneitä laskuista ja elämisestä. Lapset jatkavat syömistään ja laskut kertymistään. Jos itsekin nyt yksin jäisin asumaan lasteni kanssa tähän taloon, olisi talo ensimmäinen, josta pitäisi luopua. Kokisin sen surulliseksi, sillä itselläni on aina ollut yksi ja sama lapsuudenkoti. Samoin, jos itse satun heittämään henkeni, on miehelläni varmaan pakkorako vaihtaa osoitetta.
Yksinhuoltajilla on se etu, että elatusmaksua maksaa Kela, joten kuolemantapaukset eivät siihen vaikuta. Laki edelleen noudattaa liikaa vanhanajankriteerejä. Lapsiperheitä ja lapsia pitäisi ottaa enemmän huomioon. Onhan tämäkin ajatus aika karu sekä yksiviivainen, enkä kaikkia byrokratian saloja todellakaan tiedä, mutta jos avioliittoa on aina kaupattu käytännön syiden puolesta (vs. rakkaus), miksi nykypäivänä avoliittojen ollessa suurimmillaan ei myös tätä muotoa tuettaisi?
Lopuksi vielä, onko kenelläkään lukijallani tietoa/kokemusta Google AdSense- palvelusta? Olen lukenut kokemuksia, joissa juuri kun ansaittu mainosraha on tullut täyteen, on Google ilmoittanut sopimusrikkomuksesta, poistanut AdSense tilin ja käyttäjä jäänyt ilman rahoja, jolloin mainostilan "ostaja" on saanut kuluneen ajan verran ilmaista mainostilaa. Mieleni tekisi kokeilla tuota palvelua, sillä siinä ei ainakaan mitään häviä, mutta onko se hieman huijausta, vai oikeasti köyhän kotiäidin mahdollisuus tienata parin kahvipaketin verran? Mikäli jollain on kokemusta, olisin kiitollinen jos hän jättäisi mielipiteensä kommentteihin. Syrän tälle. Ja tietysti kaikille muillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti