Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Minä ja imuri

Saanen esitellä tämän aamun kirjoittajakaverini, Murinan. Murina päätti vartti yli kuusi, ettei enää nukuta. Koska kuitenkin alan olla koukussa kirjoittamiseen, enkä halua pettää harvoja lukijoitani, siirsin työpisteeni huoneeseemme ja heijaan Murinaa samalla kun kirjoitan, myös toivoen että pienen lapsen sisäinen kello ymmärtäisi vielä aamun aikaisuuden ja vaatisi vauvaa nukahtamaan. Liikoja en odota, mutta löysinpä taas täydellisen ongelmaratkaisun. Koen tämän edelleen onnistuneeksi aamuksi. Eli, jos sanojen väliin ilmestyy murmur- äänteitä, ne ovat nuoremman poikani terveisiä. Lisäksi aion saada kirjoitusvirheet tällä syyllä anteeksi, vaikka nainen olenkin ja päivisin pystyn toimittamaan monta asiaa samaan aikaan, jalalla heijaus ja käsillä kirjoittaminen on vaativaa. Odotan innolla, milloin varpaani eksyvät näppikselle.

Se nyt vain on niin, etten oikeasti tiedä mitään hienompaa kotityötä kuin imurointi. Koko toimitus alusta loppuun on kohtuullisen palkitsevaa. Itse ainakin nautin jo suunnattomasti siitä, kun näen karvapallojen katoavan ja hiekan ja roskien kolisevan putken läpi. Sohvan siirto on ehdoton juttu, sen alla on varsinainen aarreaitta. Uhman jemmaamia leluja, tutteja ja papereita sekä piiloon yrittäneitä karvapalloja. Oma paheeni myös pakottaa ottamaan sohvan takaa; en vieläkään, kymmenen vuoden yrityksen jälkeen ole päässyt eroon kynsien syönnistä. Samalla kun katson telkkaria, järsin kynsiä niin lyhyeksi, että seuraavaksi jos sormen tökkää vahingossa jotain päin, raikuu pahasta tavasta ansaitut tuskanhuudot. Olen pystynyt pitämään välillä taukoa tästä, mutta sitten sorrun taas. Kynsiä vain on kiva syödä.
Imuroidessani törmäsin uskomattoman isoihin karvapalloihin. Ne olivat niin suuri ryhmittymä sohvan takana, että oli aivan pakko keskeyttää imurointi ja huutaa talon koira paikalle vain varmistukseksi siitä, etten epähuomiossa ollutkin imuroinut häntä. Mutta en sentään, pieni tiitiäisemme oli omalla pedillään odottamassa vuoroaan. Nimittäin, kun saan kaiken muun imuroitua kunnon imurilla, on aika ottaa käyttöön rikkaimuri. Pelkästään sen päällelaittaminen saa pienen colliemme juoksemaan innoissaan paikalle. Rauhallisesti ja pitkin vedoin imuroin koiramme hännänpäätä myöten, ja se nauttii toimituksesta täysin rinnoin. Ilmeisesti rikkaimurissa on tarpeeksi pieni ääni, sillä isoa imuria koira taas pelkää. Talomme on hieman omituinen kaikkine tapoineen ja asujineen, mutta minun kanssani ei täysipäiset pärjäisikään. Jos ei muuten, niin opettaisin kaikki hieman kajahtaneiksi.
"Montako kertaa miehesi on imuroinut talossanne sinä aikana, kun olette siinä asunut?" kysyi eräs ystäväni kerran kun taas tuhtasin imuroinnin perään ja itkin keittiön pöydän alla olevaa Uhman ruokalistaa. En joutunut edes miettiä asiaa."Useammin kuin itse olen leikannut ruohon, puhdistanut räystäät, leikannut pensasaidan tai siivonnut pihaa. Varmaan yhtä monta kertaa, kuin minä olen luonut ulkoa lumet, eli noin viisi. Sitten kyllästyin kun lunta tuli, tuli ja tuli". Joku voi ja saakin pitää suhdettamme epätasa- arvoisena. Mutta jos minä en tee ulkona minään vuodenaikana mitään, mutta siellä silti on asiat kunnossa, niin eikö sisätilojen siivous voi mennä mieheni kannalta samalla tavoin? Yhdessä hoidamme pyykit ja tiskit, mutta siivous on vastuullani ja olen helvetin tyytyväinen siitä. En jaksaisi juosta toisen perässä hokien "eieieiei, se täytyy siirtää, ei siitä voi imuroida" jne. Jossain tutkimuksessa oli, että eroja tulee enemmän niihin perheisiin, jossa kotityöt menee tasan ja molemmat tekee kaikkea. Tällöin korostuu se, että toinen astuisi toisen varpaille. Tätä tilastotiedettä minun on helppo uskoa. Mieheltäni menisi hermot, jos minä kädetön ja silmätön sekä kärsimätön ihminen lähtisin pensasaitamme kimppuun sahalla. Häneltä lähtisi myös pää tullessaan neuvomaan minua. Eli, jos suutari pysyy lestissään, saa tämä nainen puolestani pysyä sisällä keittiössä samalla kun mies tekee ne raskaimmat työt. Tässä menee raja, jos sen ylität, ei hyvä heilu.
Vaikka äsken kerroinkin, ettei mieheni pahemmin imuroi, oli hänen eilen vähän pakko. Nautin tästä tilanteesta suunnattomasti. Olen viimeisen vuoden toitottanut, että tahdon uuden imurin. Vähäisistä varoistani en ole saanut sitä yksin ostettua, mutta olen elätellyt toivoa että puoliksikin sellaisen voisi hankkia. Niin omituinen nainen olen, että joulu- syntymä- ja äitienpäivälahjatoiveeni olivat vain imuri. Kodinkone. Mutta imuri. Kuten sanoin, rakastan imuroimista ja imuri on oikea käteni. Mutta ei, mieheni vain kysyy, mikä vanhassa on vikana. Lueteltuani sen, ettei siitä saa enää suulaketta irti ja pääse nurkkiin, sen, että suulake on täysin paska, sen että imurin imukyky on kuin eläkeikää lähestyvällä huoralla, mieheni kohauttaa olkiaan ja sanoo että on se ihan hyvä vielä. AAAAAAARGGGHH!!!!!!!!!!!!!!!!!! Hyvä sellaisen on sanoa, joka imuroi vain noin neljä kertaa vuodessa. Prkl. No, olosuhteiden pakosta mieheni pääsi sitten eilen tositoimiin. Olin ostanut kissoille uuden raapimispuun joten vanhat loppuunkynsityt sai viedä pois. Mieheni sitten otti tämän projektikseen. Kun vanhat vietiin pois, tuli tietysti imurinnäytön paikka. Koska kyseessä ei ollut kuin pari neliötä, mieheni hoiti myös sen. Imurinkin metelin yli kuului sitten kesken kaiken sellainen perkele, että itsekin hyppäsin ilmaan. Hiivin katsomaan ongelman ydintä. Taisin saada sata henkistä orgasmia, kun näin mieheni taistelevan suulaketta irti. Siis tästä imurista,  jossa "ei ole yhtään mitään vikaa". Katsoin parhaimmaksi pitää sillä hetkellä suuni kiinni, mutta uskon, että seuraavassa imurikeskustelussa voin kysyä, imuroisiko hän itse taloa viikon tällä kyseisellä imurilla. (Ja niin, olisinko vuodessa saanut säästettyä rahan uuteen imuriin? Kyllä, jos olisin toiminut fiksusti. Mutta koska taloussilmäni kohentui huomattavasti vasta kaksosten syntymän jälkeen ja sitä ennen olin liiankin huoleton ilman kokonaisuuden hahmotuskykyä, maksan typeryydestäni huonolla imurilla. Lisäksi, työpaikkani oli-on ylityöllistetty ja alipalkattu, ei siitä edes loistavalla taktikoinnilla ja yrityksellä olisi säästetty mitään. Terveisiä työpaikalle, pomo ja työtoverit ovat ihania, mutta pomon pomot ja yrityksen liikeidea talloo pientä ihmistä ja aiheuttaa vatsahaavaa ja tuskaa enemmän kuin synnytys tai ehkäisyn unohtaminen. Ei ole ikävä.)

Miten tutkimusrahaa anotaan? Koska olen kuullut mitä ihmeellisimmistä avustetuista tutkimuksista, voisin itsekin tehdä ihan pätevän tutkimuksen. Olen aivan varma, että pienillä vauvoilla on äitiarea- aistimus. Nytkin, kun olen kirjoittanut ja istunut aivan Diivan ja Murinan vieressä, ovat he nukkuneet tyytyväisinä (juu, Murinallakin sisäinen kello voitti). Olen laittanut heidän väliinsä itkuhälyttimen ajatellen, että nyt on hyvä väli käydä tupakalla. Ulos päästyäni ja laittaessani itkuhälyttimen toisen pään päälle on sitä kautta kuulunut jo rauhatonta liikehdintää. Palatessani heidän luokseen on rauha laskeutunut sekunneissa. Monesti olen huomannut saman. Laittaessani keittiössä ruokaa olen kuullut, kun toinen on päästänyt lattialla tai sitterissä porun. Paikalle päästyäni molemmat ovat sikiunessa tyytyväisenä hymyillen. En näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin että joku vaisto kertoo näille, kun äiti on kauempana kuin metrin päässä. Mielestäni tämä on enemmän tutkimisen arvoinen asia kuin se, kuinka monta kiloa täytyy vuorokaudessa syödä ranskalaisia sairastukseen syöpään.

Lopuksi täytyy kehua, kuinka herrasmies Uhma osaa olla. Hän on koko ajan osannut käyttäytyä kaksosia kohtaan yllättävän kauniisti ikäisekseen. Ei mitään väkivaltaa tai kiusaa. Aluksi hän oli kuin kaksosia ei olisi olemassakaan ja aivan yllättäen hän alkoi tarjota näille ruokaa ja pyyhkiä suuta. Olen ollut positiivisesti yllättynyt myös siitä, ettei Uhma ole kertaakaan edes yrittänyt juoda kaksosten maitopullosta, vaan oma on ollut aina se, joka kelpaa. Tutitkin ovat saaneet olla aika rauhassa. Eilen sitten viettäessämme lattialla aikaa Uhma otti vauvan tutin ja varovasti tarjosi sitä Diivalle, joka ei sitä kuitenkaan huolinut. Niinpä Uhma sitten meinasi, että jos vauva ei sitä tarvitse, voi hän lainata sitä ja hitaasti laittoi sen omaan suuhunsa samalla katsoen minua kuin lupaa kysyen. Enpä hennonnut kieltääkään pientä kullannuppua, sanoin vain miehelle että käytetään tuo mikrosteriloijan kautta seuraavaksi, vaikka todennäköisesti näillä jo sama bakteerikanta onkin. Tulevaisuudessa näillä varmasti menee tutit sekaisin, mutta jos vielä olisi hieman varovainen kun kaksosten vatsatkin tuntuvat rauhoittuneen. Ja olen jo suunnitellut, että Uhman täyttäessä kaksi alkaisin psykologisella sodankäynnillä vieroittamaan häntä tutista: "pikkuvauvat syövät tuttia, etkai sä enää sitä tarvitse?" Samalla tavoin ajattelin erottaa tuttipullosta. Mutta Uhma on vielä sen verran pieni, etten ota stressiä. Saa hänkin olla vauva vielä, jos haluaa.



2 kommenttia:

  1. Soljuvaa kerrontaa, miellyttävä lukea. Saatpa musta ainakin uuden lukijan itsellesi ;)

    Tsemppiä imuri-taistoon. Ite tahtoisin Dysonin, mutten kyllä raaski niin paljoa imuriin tuhlata.. Mun imuri tosin kyllä toimii ihan hyvin, ettei sitä ole tarvis vaihdella :)

    VastaaPoista
  2. Hehei!

    Mie rakastan kans imuroimista, ja kyllä toi Dyson on ihana. Sain sen pari vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi.
    En voi ku suositella. :)

    Lisään siun blogin miun listaan. :)

    VastaaPoista