Eilen oli normaalitorstai. Mitäpä ihmeellistä voisi tapahtua, ellei perusjuttuja, tuolilta tippumisia, seinää päin juoksuja ja muita vastaavia oteta lukuun. Kuitenkin, juuri silloin kun olin aivan täydellisesti neljän seinän sisällä matoja kasvattavan, erotiikantappajakotiäidin irvikuva, mieleni juoksi aivan muualla. Farkkujeni takataskussa oli Diivan pissavaippa, koska toisessa kädessä oli Diiva ja toisessa roikkui Uhma (vaippa tosiaan mahtui taskuun, sillä viimeisetkin kivat farkut ovat alkaneet lököttää, vartaloni siis taisi antaa suklaan ylenpalttisen mässäilyn anteeksi). Villatakkini taskussa oli Murinan maitopullo ja sen olalla oli juuri Diivalta päässyt puklu. En ollut ehtinyt näyttää harjaa hiuksilleni ja vessan peili oli kääntynyt ympäri yrittäessäni tarkistaa, olinko itse siellä vielä. Eli miehelläni kävi todellinen tuuri, ettei hän ollut kotona. Kaiken tuon kauhuskenaarion keskellä lapseni kuitenkin olivat onnellisia ja minä itse henkisesti toisella vuosiluvulla. Muistelin, kuinka hienoa joskus oli ollut vain lähteä ottamaan pienet maanantaikännit. Ihan extempore hyvässä seurassa. Tequilaa, fisua, batterykossua ja kuivaa omenaa. Aamulla ihmeteltiin pää kipeänä, missä välissä kantapaikan tanssilattia oli muuttunut oman yksiön helteiseksi vessaksi. Seurattiin omia jälkiä ulko- ovelle tavaroita keräten. Lähetettiin kuskille tekstiviesti, jossa varmistettiin ystävyyden säilyneen. Tarkistettiin puhelimesta, minne se tuiki tuntematon kaksoisolento oli sillä kertaa soitellut ja lähetellyt viestejä. Hävetti, nauratti, itketti ja nälätti. Pikatorkkujen, suihkun ja puolentoista litran colapullon jälkeen maailma palautui asetuksiinsa ja oli aika aloittaa arjen pyöritys tarkistamalla työvuorot.
Kaikki tuo juoksi mielessäni minuutin ajan. Murinan nälkäparkaisu palautti minut 37,5:n neliön yksiöstäni takaisin omakotitaloomme rakkaiden lapsieni keskelle. Onneksi oli torstai, sillä muuten maanantaikännihoukutus olisi saattanut muuttua todeksi. En tuntenut ajatuksistani huonoa omatuntoa. Tuollaisia tempauksia on paljon hauskempi muistella kuin toteuttaa, sillä muistelusta ei seuraa krapulaa eikä kustannuksia. Ennemminkin muistelu saattaa herättää tarpeen ottaa yhteyttä ystävään, jonka kanssa oli niin hauska tanssia baarin nurkkapöydällä portsarin tullessa koputtamaan olkapäähän (ei, näin ei ole oikeasti käynyt, vaan kärjistetty versio). Muistot pitävät yllä yhteyksiä niihinkin ystäviin, joiden kanssa ei ole enää niin usein jutuissa. Ne herättävät tajuamaan, että puhelin on taskussa (apua, samassa kuin tuttipullo, takuu ei varmaan korvaa läiskyneen maidon aiheuttamia kosteusvaurioita) ja näin ollen ystävän tavoittaminen vain yhden kädenojennuksen päässä. Pidetään linjat kuumina ja ystävyydet tuoreina. Aina kun on käsi vapaana.
Aloin myös miettiä, miksi niin moni sanoo, ettei kadu menneisyyttään. Onhan se hieno piirre, että on sinut itsensä ja tekojensa kanssa. Mutta miksi katua menneisyyttä, kun sille ei oikeasti voi mitään? Vaikka kuinka haluaisi jotain tekemättömäksi, se on silti osa elämääsi, eikä siitä pääse eroon. Mielestäni akuutimpi kysymys vastauksineen olisi "kadutko tulevaisuuttasi?". Eihän tulevaisuuteen voi nähdä, mutta omat ajankohtaiset valintansa ja niiden vaikutukset voi. Otan esimerkkinä itseni. Olen tehnyt kolme lasta maailmaan, joten tiedän, mitä tulen tekemään loppuikäni. Huolehtimaan heistä. Kadunko tulevaisuuttani? En. Sillä aikuisena kyllä tiedän, miten tämä olisi ollut estettävissä, mutta paljon mieluummin katson omien geenien muodostavan mieheni geenien kanssa täydelliset yksilöt, joiden kasvamista saan seurata (täydelliset siksi, että kahdesta miinuksesta tulee yksi plussa, kiitos vain matematiikan kaavojen laatijoille). Monella tavalla voin kuitenkin helpottaa/ täydentää tulevaisuuttani. Voin opiskella, hakeutua ammattiin jota voin harjoittaa sitten kun lapset ovat aloittaneet koulun. Voin viettää ainakin kolme vuotta kotona miettien seuraavaa askelta. Tällä hetkellä en kadu tulevaisuuttani, koska siellä on ainakin yksi varma asia, omat lapset. Toivon mukaan ja todennäköisesti miehenikin löytyy sieltä. Loput on auki, enkä pidä kiirettä sen täyttämisessä. Lapseni kuitenkin ovat niin pieniä, että saan oman tulevaisuuteni lisäksi ohjata pienen hetken myös heidän tulevaisuuttaan. Eli unohdetaanpa se menneisyys, kaduttiin sitä tai ei.
Koska alku oli hiukan liiankin syvällistä tekstiä (syytän edelleen voimassa olevaa flunssaa), kerron pieneksi kevennykseksi Uhman viikon parhaimmat tempaukset. Aloitan vaikka siitä, jolla hän sai nostettua ääneni aavistuksen verran korkeammaksi.
Laitoin kahvia tippumaan ja Uhma tietenkin haki tuolin viereeni ja nousi siihen taiteilemaan. Normaaliin tapaansa hän roikkui vesihanan kimpussa. Koska näin on ollut monesti ennenkin, laitoin kahvia kaikessa rauhassa. Kunnes korviini kosahti ääni "kshhhhhhhhhhhh!!!!!!!" Oujei, Uhma oli sitten vääntänyt hanan suuttimen osoittamaan allastasoa, suuttimen suihkuasentoon ja vääntänyt hanan täysille. Kahvinvalmistus loppui siihen, kun iskin hanan pois päältä ja nappasin Uhmaa kainaloista huutaen perkelettä. Kannoin hämmästyneen lapsen olohuoneeseen isänsä luokse ja menin tarkastamaan tilannetta. Vettä. Melkein koko lavuaarin edusta täynnä. Uunin sisällä (WTF???), kaapin seinän ja uunin välissä, jääkaapin ovessa.... Suosiolla muutama pyyhe ja kuivaamaan. Vastahan vuosi sitten keittiöön tuli uusi parketti tiskikoneen aiheuttaman vesivahingon myötä, joten kuivasin kohtuutarkkaan rakkaan valtakuntani. Uhma tarkasteli kynnykseltä hivenen pelokkaasti, näytös huutojeni kera oli tainnut säikäyttää pienen täystuhon. Pärräten kuivasin lattian, sain viimein kahvin tippumaan ja menin tupakalle. Sisään päästyäni otin Uhman syliini, pyysin huutoani anteeksi ja sanoin toivovani, että hän säikähti sen verran, ettei tuo tule toistumaan. Ihanaa. Kylpyamme keittiössä.
Toinen Uhman innovaatio oli omiaan säikäyttämään uteliaan raggarini jälleen. Hän on saanut leikkiä sähkövatkaimen kanssa, olen tosin takavarikoinut vispilät siitä, jos hän kuitenkin onnistuisi laittamaan johdon seinään, eivät sormet olisi kuitenkaan vaarassa. Pääasiassa Uhma kuitenkin on kuljettanut kyseistä keittiövempelettä johdosta kiskoen perässään, kuin koiraa ulkoiluttaen. Onpa tuo ihmekone toimittanut myös puhelimen virkaa. Lapsen mielikuvitus on rajaton. Iltana eräänä kuitenkin kaksoset olivat syystä tai toisesta pahalla tuulella molemmat ja yritin parhaani mukaan saada aurinkoisen hymyn edes toisen naamalle. Uhma oli omissa leikeissään. Keskelle kaksosten huutoa ulvahti äkkiä "hrhhrhrhrhrhrhrrrrrr", jota seurasi Uhman hätääntynyt itku, pienten askelten tömistykset ja äidin syliä kaipaava poika. Lapsiparka oli onnistunut laittamaan johdon siihen ainokaiseen pistorasiaan, jossa ei ole lapsisuojaa. Huoneessa, jossa Uhma ei edes viihdy. Hallelujaa. Kävin ottamassa johdon irti seinästä ja toistin jo tutuksi tulleet sanat "toivottavasti säikähdit niin paljon ettet tee toista kertaa". Onneksi olin tajunnut ottaa vispilät talteen. Pisteet diktaattorimutsille.
Viimeisimpänä, vaan ei todellakaan vähäisimpänä, tulee mainita Uhman uusi taito. Hän osaa ottaa housut pois jalasta ja samalla liikkeellä lähtee vaippakin. Asia tuli todistettua eilen. Kaikessa hiljaisuudessa oli Pampersin housuvaippa lähtenyt. Onneksi mieheni huomasi asian. Tänään oli yritys jälleen kova, mutta kekseliäs äiti heittikin lapsiparalle bodyn päälle. Taitaa olla aika ottaa potta olohuoneeseen ja alkaa tekemään uudelleen tuttavuutta sen kanssa.
Voin ylpeänä kertoa Murinan ja Diivan nukkuneen viime yön pinnasängyssä. Illalla he nukahtivat sinne ilman sen suurempia huutoja, ja nekin huudot maito rauhoitti. Ensimmäinen syöttöväli oli viisi tuntia. Molemmat nukkuivat kaksitoista tuntia ilman ongelmia. Diktaattorimutsi sisälläni hymisee tyytyväisyyttään. Viimeinkin normaalia maailmanmenoa. Yritteliäisyys palkitaan. Samoin kuin bataattisose, siitä niitä viiden tunnin yhtäjaksoisia unia voi kiittää. Koska olen kuitenkin siivoushullu ja vauvani rakastavat pienen nyrkin tunkemista suuhunsa, taidan lähteä kaupungille ostamaan vellitutteja pulloihin. Helpommin soseen saa perille lantraamalla sitä maitoon niin, että siitä tulee vellimäistä. Täytyy kuitenkin muistaa kaksosten olevan vasta reilut kaksi kuukautta, vaikka he kestävät soseen, ei heidän ole pakko heti hoksata lusikkaa. Ja oma sisäinen siisteysintoilijani ei kestä valkoisten seinien keltaisia soseroiskeita. Vellituttien lisäksi täytyy tankata tupakka- ja suklaavarasto, huomisaamuna mieheni lähtee veljensä häihin hieman kauemmaksi, ja olen keskenäni tämän kolmikon kanssa sunnuntai- iltaan saakka. Ensiapupaketti siis tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti