Lienenkö kertonut, että Diiva ja Murina ovat nukkuneet yönsä viimeiset kaksi viikkoa turvakaukaloissa, koska kyseinen paikka oli yhdessä vaiheessa ainoa, joka rauhoitti vatsakivut? Nyt vaikuttaisi siltä, että kivuista ollaan pääsemässä eroon, mutta turvakaukalo on edelleen ainoa rauhoittaja. Kirosin asiaa eilen heijatessani Murinaa ja tajusin kironneeni samaa jo aiemmin samalla viikolla. Vika ei todellakaan ole noin pienten lasten, mikäli he tottuvat pahoille tavoille. Sanoin äidilleni, etten ole mennyt edes siitä, mistä aita on matalin, vaan olen etsinyt sellaisen kohdan, josta se on kokonaan rikki. Uhman kanssa oli helppo "taistella", häntä oli vain yksi ja hän oli ilman sisaruksia. Totesin, että vaikka kuinka väsynyt olisin ja kuinka tekisi mieli luovuttaa, nyt alkaa iltaunikoulu näillä kahdella onnettomalla. He jäävät hereillä sänkyyn. Toki he maidon saavat halutessaan, mutta nyt loppui kevätjuhlaliikkeet. Olen valmistautunut jokailtaiseen, vähintään puolentoista tunnin taisteluun (todennäköisesti kauemminkin kestää, heitä on kaksi, jos toinen haluaa vetää henkeä niin toinen voi jatkaa). Käyn kyllä rauhoittelemassa heitä ja osoittamassa, ettei äiti ole hävinnyt. Aion kestää, aion selvitä. Aion pärjätä ja pitää hermoni. Pieneksi ongelmaksi koen, miten toimin jos jompikumpi yrittää jäädä hereille keskellä yötä. En voi huudattaa, koska Uhman unen täytyy kuitenkin olla turvattu. Enköhän keinot keksi, ainakin sitten kun olen valvonut muutaman yön, mielikuvitukseni nousee uuteen ulottuvuuteen.
Kun tämä taistelu on ohi, kiitän itseäni vielä. Päivitän tänne hyvin aktiivisesti, kuinka kyseinen koulu tuottaa tulosta. Mikäli minua siveellisemmät ihmiset lukevat tätä, suosittelen seuraavat pari viikkoa jättämään väliin. Tekstissä saattaa ilmetä lieviä epäpuhtauksia.
Eilen kävi todella harvinaisesti. Nukuin niin pitkään, että kirjoittaminen jäi väkisin välistä. Kohtuurauhalallisen aamun sain kuitenkin, ettei se pilalle mennyt, mutta kyllä hieman söi ihmistä kun joka- aamuinen tapa koki yhden kolauksen. Päivän vietin sukuloiden kaksosten kanssa Uhman nauttiessa laatuajasta isänsä kanssa. Päivä oli oikein hauska, koomisen puolen siihen toi se, kun sain opettaa isosiskolle sähköpostin toimintamallin. Hän ei ole tietokonenero, mutta ei hiustenvärinsä vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, kun hänen hermonsa ovat olemattomat. Elektroniikka on kivaa niin kauan kuin se toimii, ja jos se ei toimi, nousee pieni meteli ja kone saa kärsiä. Hänestä voisi tehdä elokuvan "oikuttelevan elektroniikan hautausmaa". Surullisen päivästä teki se, että sain todeta itseni vanhaksi. Veljeni tytär on alkanut käyttämään meikkiä. Juuri muistan, kuinka hän syntyi. Ja nyt siinä perheessä aloitellaan suloisen ihanaa teini- ikää. Veljeni voivotteli tätä, niin totesin hänen saavan tietää, miltä isästämme aikoinaan tuntui, lisäksi tuplaten.
Sen lisäksi, että hypin päivän aikana seinille niin, että seinätkin saisi tasaisin väliajoin pestä, koen suuria onnen ja onnistumisen tunteita. Aamuisin on ihanaa, kun kaksoset herätessään makoilevat patjani päällä vierekkäin ja hymyilevät ja jokeltelevat. Maailman suloisimpia pieniä pirpanoita. Myös heidän huutaessa tauottomasti ja saadessani heidät rauhoittumaan koen lievän hyvän äidin tunteen. Diiva on suloisimmillaan huutaessaan nälkäänsä ja lopulta saadessaan pullon, hän puristaa pienet kätensä nyrkkiin ja pitää niitä pullon molemmin puolin nautiskellen sapuskasta silmät kiinni. Erittäin suuren ylpeydentunteen koin Uhman kanssa tässä päivänä eräänä. Olin kaverini kanssa tupakalla ja kaksoset kellivät tyytyväisinä olohuoneessa peiton päällä. Uhma katseli lastenohjelmia. Tupakan puolessa välissä höristin korviani, äänen laadusta ja korkeudesta päättelin Diivan hoksanneen, että äiti ei ollut metrin säteellä. Katsottuani ikkunasta totesin olevani oikeassa. En kuitenkaan ottanut kiirettä sisälle, vaan jäin uteliaana seuraamaan, kun Uhma oli ottanut maitopullon käteensä sohvan reunalta. Varovasti ja hitaasti hän käveli kaksosten luo ja asettui näiden väliin polvilleen tarkkaan katsoen, ettei osunut kumpaankaan. Hän yritti tarjota Diivalle maitoa, jotta saisi siskonsa hiljaiseksi. Rehellisesti voin kertoa, että liikutuksen kyyneleet tuli silmiin, niin ylpeä olin tuosta puolitoista vuotiaasta, joka ympäristöään tarkkaillen on oppinut kikkakolmosia rauhalliseen elämänmenoon. Voiko suurempaa ylpeyttä tuntea, kuin itse tuolloin tunsin? Epäilen. Paisuin todennäköisesti enemmän kuin kaksosia odottaessani. Ihana, täydellinen, huudoilla, itkuilla ja riemulla säestetty elämä. Jos joskus masentaa, täytyy tarkastaa ne vaaleanpunaiset lasit, todennäköisesti niihin on vain roiskunut rapaa juostessani ulkona Uhman perässä. Säännöllinen linssien puhdistus täytyy muistaa tehdä.
Tänään on vuorossa minä ja lattiat. Pohjatyönä on kerätä lattioilta kaikki Uhman lelut ja muu sälä, joihin on aina niin kiva kompastella pimeässä. Erityinen suosikkini on laulava nalle, jonka Uhma aina muistaa kantaa pois omasta huoneestaan ja joka alkaa jalasta osuman saadessaan laulamaan aakkos-numero-väri-tai jotain muuta ihanaa laulua. Tai sitten se huudahtaa "niin suuri", enkä vieläkään ole päässyt perille, mitä se tarkoittaa. Monta vaihtoehtoa olen kyllä keksinyt, mutta toivon, etteivät lasten leluvalmistajat ajattele yhtä monipuolisesti kuin itse teen täällä neljän seinän sisällä. Kun siis tämä kaikki irtonainen roju on löytänyt paikkansa, otan uskollisen rakastajani, imurin ja aloitan sen kanssa kiihkeän rumban. Koska parinvaihto on muotia, imurin lopetellessa tärkeää tehtäväänsä, tartun lattiamoppiin. Lattiamme ovat niin kamalat, että tarvitsen kaksi ämpäriä. Toisessa kuumaa vettä, jolla aluksi otan liuottaakseni sen kaiken töhnän lattiasta, toiseen kuumaa vettä pesuaineella, jolla kerään lian talteen. Tämä kaksintaistelu on pakko käydä, sillä lauantaina Uhman nokkamuki valutti Uhman saunalimsaa lattialle. Limsaa. Kaikki varmaan tajuavat, että lattiamme muistuttaa paikkapaikoin baarin lattiaa. Makeaa sokerilitkua, johon astuessa sukat haluavat jäädä siihen. Paljaalla jalalla astuessa kuuluu sellainen tahmainen nitinä. Hyi. Yök. AAAAARGHHHHHH!!!!!!! Ehkä täytän kolmannenkin ämpärin jollain aineella. (Onko kukaan muu muuten kiinnittänyt huomiota, kuinka raivostuttavia ovat maitotipat? Oli ne sitten lattialla tai pöydällä, äidinmaidonkorviketta tai tavallista, pyyhit ne ja ne näyttävät häviävän. Kun kohta kuivuu, huomaat, kuinka maitotipan "renkula" on vielä sinnikkäästi jäljellä. Toinen AAAARGHHH!!!!!)
Jepjep, olen siivousfriikki ja eräänlainen perfektionisti kolmen lapsen, kissojen ja pitkäkarvaisen koiran keskellä. Voin myöntää, että tämä viittaa eräänlaiseen masokismiin. Ehkä kokeilen, kuinka kantava mielenterveyteni on? Mutta toivon, että tämä malli säilyy lapsilleni, eivätkä poikieni ja tyttöni mahdolliset tyttö- tai poikaystävät joudu valittamaan, ettei kumppani osaa siivota. Perfektionismista voin ottaa lievän esimerkin vielä. Tulin perjantaina kotiin kaunistautumistuokiostani. Mieheni oli siis pitänyt kolmikkoa aisoissa. Ensimmäinen asia, johon silmäni osuivat, olivat Diivan ja Murinan tuttipullot. Ne ovat Ainun Mam- pulloja, eli koottavia osia riittää. Tytön pullossa oli valkoinen pohja ja vihreä korkki, pojan pullossa toisinpäin. Mieheni oli sekoittanut ne!!!! Pieni ARGHHH!!!! Äkkiä pullot sterilointiin ja osat oikeille paikoilleen. (Siis, jos lukijat eivät vielä ole hoksanneet, en todellakaan käy täysillä, eikä ikä ainakaan tuo toivoa. Pahempaan suuntaan ollaan menossa.)
Kiitos jälleen, huomenaamuna tai ehkä jo tänään illalla saatan päivittää ensimmäisen iltaunikoulumme huutoprosentin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti