Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Lemmikinomistajat ja äidit elävät pidempään

- oikeasti se vain tuntuu siltä. Tuntemusta korostavat päivät, jolloin lapset huutavat ja känkkäränkkä on kokopäiväinen vieras. Tuolloin tuntuu, että yhdestä tavallisesta päivästäkin jonkun sortin ironian maisteri on saanut venytettyä viikon pituutta vastaavan. Tunti terveyskeskuksen päivystyksessä kipeän lapsen kanssa muistuttaa kuukautta (tämän vuoksi on hyvä olla vakuutus niin voi lompsia yksityiselle surutta ja jonottamatta. Meillä Tapiolan lapsivakuutus on ollut korvaamaton). Kun huomaat kissan kiipeävän ketterästi hyllylle mutta tönäisevän samalla sen perinteisen kukkaruukun alas, näet sata asiaa tapahtuvan samanaikaisesti yhdessä ainoassa sekunnissa, mutta tapahtumat hidastuvat silmissä niin että tönäisyä seuraava meteli tuntuu tulevan ikuisuuksien päästä niin, että varmasti olisit ehtinyt estää sen. Ei siinä muuten mitään, mutta aamu viideltä ei lasten tarvitse herätä kolinaan ja perkeleisiin. Kun ulkona on luontoäidin paras taidonnäyte meneillään, oli kyse sitten pahimmasta tuulesta, kovimmasta pakkasesta tai terävimmästä vesisateesta, olet taatusti koiranulkoilutusvuorossa. Tuolloin hienoperseinen koira etsii minuuttikaupalla oikeaa paikkaa, mihin tarpeensa tehdä. Kotiinpäästessänne otsassasi sojottava sarvi vastaa kymmenen päivän kasvatusta, vaikka oikeasti aikaa taisi mennä vartti. Sen lisäksi siis, että aika tuntuu pidemmältä, ulkonäkö muuttuu yhtä nopeasti harmaaksi kuin henkisesti olet elänyt. Onneksi on hiusvärit, kasvovoiteet ja ennen kaikkea suklaa, joka lohduttaa ja joka saa ihon kukkimaan kuin ikiteinillä!

Monikaan ei varmaan uskonut, että olisin vielä tässä, kirjoittamassa. Mutta niin se vain kuulkaa kävi, että selviydyin puolentoista vuorokauden, tarkemmin ottaen 36 tunnin ja 45 minuutin kiirastulestani kohtuuvähin vaurioin. Ihan kuin Uhma olisi käsittänyt, että nyt ei kiukuttelut auta, isi ei ole pelastamassa ja äitejä on vain yksi. Päivä kuitenkin sujui loistavasti ja yhdeksään mennessä talossa oli täysi rauha.
Yö meni hieman niin ja näin, nukuin tietoisesti sohvalla niin että kuulin kaikki lapset. Uhmakin saattaa yöllä alkaa itkemään, ilmeisesti painajaisia. Lapset kuitenkin nukkuivat hyvin, itse en niinkään. Mutta söin hyvin.
Aamulla nukuimme pitkään, päivä meni rauhallisesti. Uhman päiväunien jälkeen kohtasin ongelman. Mitä ruoaksi? Tajusin, että jääkaapissamme oli vaikka mitä, mutta kuitenkin se tuntui tyhjältä Uhman tarpeille. Niinpä heitin mielikuvitukseni peliin ja lisäsin sen mukana kulhoon kananmunaa, maitoa, porsasnugetteja, makkaraa, tuorekurkkua ja fetaa. Maustoin hieman kotisinapilla, ketsupilla, pippurilla ja valkosipulijauheella. Sekoitus ja paistinpannulle. Uhma söi todella suuren annoksen niin, että oikeasti hämmästyin. Itsellenikin maistui. Pitää useamminkin kerätä rippeet jääkaapista ja katsoa mitä tulee.
Koska päivää oli jäljellä vaikka kuinka, piti keksiä jotain ajankulua. Vaikka tiesin, millainen rumba asiasta tulee ja että joku lapsista itkee vähintään kerran, päätin uhmata maailmaa ja lähteä yksin trioni kanssa ulos. Tein mielessäni tarkan pukemissuunnitelman, kenestä aloittaa, mitä tarvitsee olla valmiina ja niin edespäin. Ainoa, joka oli itkua lähellä, olin minä. Otsallani valui hiki, hermoni oli loppu ja tukka sekaisin. Mutta, puolessa tunnissa sain kaikki lapset ulos. Kaksoset vaunuihin ja Uhma hiekkalaatikolle. Koiramme juoksi frisbee suussaan ympäri takapihaa. Onneksi ostimme taannoin talon, jossa on iso takapiha. Onneksi aitasimme sen silloin, kun meille tuli koira. Onneksi se on täysin lapsiturvallinen nyt kun mieheni on poistanut sieltä lumimarjapensaan. Kaikki voivat purkaa energiaa siellä, eikä kukaan voi karata tai loukkaantua ainakaan pahasti.
Tunnin verran Uhma viihtyi ulkona. Kaksoset nukkuivat tuon ajan. Uhmasta huomasi illalla, että ulkoilma oli tehnyt tehtävänsä, sillä uni tuli heti sänkyyn mennessä. Tuolloin miehenikin oli jo kotona. Saatoin vain tyytyväisenä hymyillä sille, että talo oli pystyssä, lapset täydessä kunnossa ja minä hengissä.

Koska viikonloppu meni aika lailla syömiseksi (oikeasti, kun mies on pois, voi hyvällä omatunnolla olla juuri sellainen porsas ulospäin kuin on sisäisestikin), poden nyt lievästi sanottuna tooooosi huonoa omatuntoa. Kulmakarvojeni sekaan on noussut finni. Vaikka en juonut lauantaina, tietenkään, eilisaamun morkkiskrapula oli todella kova. Aiaiaiai. Niinpä, ihan vain jouluun valmistautuen, aloitan todella kovan itserääkkäyskuntokuuriherkkulakon. Kiinalaiset kidutusjärjestelmät jäävät varjoon, kun alan toteuttamaan lievää masokistisuutta. Oikeasti. Jatkan tätä ainakin viikon. Tai siihen saakka, kun kuljen suklaahyllyn ohi. Jos nyt todella saisin muutaman kilon pois ja pysyttyä ihannepainossani, voin jouluna rakentaa itselleni suklaakonvehtirasioista pienen mökin ja käydä siellä sotkemassa naamaani. Voin jouluna samaistua uunissa paistuvaan kinkkuun ja odottaa sitä liukastellen kuolaamiini lätäköihin. Voin leipoa "lapsille" piparkakkuja taloineen, tehdä kotitekoista toffeeta ja päällystää itseni tomusokerilla. Oij, joulu. Tämä on itselleni niin rakas asia, että en jatka siitä sivulauseissa sen enempää, vaan omistan yhden kokonaisen blogipäivityksen sille. Teen sen mahdollisimman pian ja kun joulukuu koittaa, en muusta kirjoitakaan. Mutta siis oikeasti, ja ihan aikuisten oikeasti, lupaan saada painoni alas ja kunnon ylös. Ja leikata makunystyrät irti, niin etten huomaa syönkö kaalia vai suklaata. (Jos sanotaan, että tupakoinnin lopettaneet saavat makuaistiinsa puolet lisää ajan kuluessa, en uskalla lopettaa pahaa tapaani koskaan. Sillä jos suklaa maistuu mielestäni jo nyt taivaalliselta, mitä se olisi sitten lopetettuani? Liian suuri lopullisen läskistymisen riski. Ei kiitos. Aijaijaji!!)

Lisään taas uusiksi linkin, jonne jokainen tietysti menee ja etsii sieltä "tykkää"-kohdan ja klikkaa siitä. Ihan vain, että saisin edes pari tykkäystä. On niin vaikea olla äiti niiden kaikkien ikisinkkujen ja muotitietoisten keskellä. Anu Saagim varmasti jyräisi ylitseni sanallisesti. Minä tekisin hänelle saman, mutta jonkun raskaamman ajoneuvon kanssa. Eli muistakaa käydä osoitteessa http://www.cosmopolitan.fi/galleria/10/tahtibloggaaja/484/kolme_ja_puoli_lasta, kiitos. Ja tietysti iso syrän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti