Aamu alkoi tänään havahtumalla ääneen, joka merkitsi kissan oksentamista. Mitäpä muutakaan kuin nousta paikantamaan hyvänhuomenen toivotusta toivoen, ettei se ole sohvalla tai ettei astu siihen. Jos on minä, ei voi saada kaikkea oikein. Kuten ei nytkään. En astunut tuohon karvoilla höystettyyn kuivaruokaklimppiin, mutta sohvalla se oli. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että vitutti vähemmän. Se sohva on muutenkin jo niin sotkettu, tuhrittu ja kaikenkärsinyt, ettei yksi oksennus hirveästi vaikuta. Uutta sohvaa odotellessa, ehkä sitten kun kaksikkokin lopulta täyttää 18. Ja hei, miten hyvä oikein olenkaan, kokonaiset seitsemän riviä juttua pelkän kissan oksennuksen perusteella! Wau. Ja hyvää ruokahalua (sainpas kahdeksannenkin rivin).

Vihdoin ja viimein sekä Diiva että Murina pääsevät eteenpäin. Jos häristeenä ei ole mitään mielenkiintoista (äidin kahvikuppi, puhelin, Uhman tuttipullo, etc.) liikkuminen on vähäistä ja muuttuu melskaamiseksi. Mutta kun se oikea virike löytyy, löytyy myös  vauhtia ja intoa. Molemmat pääsee konttausasentoon ja yrittää siitä eteenpäin, mutta vauhdikkaimman etenemisen he saavat mittarimatotyylillä. Eli nostavat itsensä konttausasentoon, heijaavat ja heittävät yläruumiin eteenpäin. Täsmälleen samaa meininkiä kuin Uhma piti aikoinaan. Ja nyt nämä kaksi. Hurjan söpöä.
Viihtyminenkin on siis edennyt kaksikolla aivan uudelle asteelle nyt kun päästään eteenpäin. Voin laittaa keittiössä ruuan, eikä kumpikaan huuda tylsyyttä. Tuolloin täytyy vain muistaa kaksi asiaa: Uhma ei saa viedä pöydän äärestä mitään ruokaa mukanaan ja en saa itse näyttäytyä tuona aikana. Koska: Uhma on rakastava isoveli eikä kadehdi muuta omaisuuttaan kuin tutteja ja tuttipulloa. Senpä vuoksi pikkumies haluaa jakaa omansa vauvojen kanssa. Kuten antamalla puolikkaan purukumin Diivalle tai laittamalla juuston leipänsä päältä Murinan suuhun. Näin on nimittäin käynyt. Ja itse taas en saa näyttäytyä, kun silloin alkaa huuto. Kuten eräänäkin päivänä, kun leivoin pikkuleipiä. Lapset olivat hiljaisia ja olin juuri viimeisiä pikkuleipiä nostamassa pellille kun ajattelin katsoa, mitä pienet touhuavat. Uhma katsoi televisiota kaksosten vieressä ja Diiva ja Murina leikkivät leluillaan ja katselivat telkkaria ja Uhmaa. Kunnes näkivät äitinsä. Sitten tuli tylsyysitku, joka loppui kuin seinään siirtyessäni näkymättömiin.

On pakko hehkuttaa, että sain nauttia maanantaina vapaapäivästä. Mieheni sisko oli meillä lauantaista eiliseen ja itse livistin viikon parhaimpana päivänä kotipaikkakunnalleni, jossa siskoni teki ripsiini taivutuksen ja värjäyksen. Myös kulmat värjättiin ja kotiin päästyäni "sävytin" hiukset vielä oranssilla suoravärillä (nyt olen virallisesti porkkanan värinen, ja kun kerran ajatustoimintakin välillä pysähtyy, voinen hyvillä mielin kutsua itseäni juurekseksi). Päivä oli ihmeellinen. Kotoa lähtiessä ei ollut kuin käsilaukku, eikä koko päivänä tarvinnut miettiä, milloin on kenenkin ruoka- aika. Myönnän tunteneeni oloni hieman orvoksi. Illalla päästessäni kotiin olin paljon väsyneempi kuin normaalisti. Ihmettelin asiaa, kunnes totesin että todennäköisesti henkinen läsnäolo kotona, fyysinen poissaolo sieltä ja jonkinasteinen stressaaminen sekä sisäinen huono äiti- syyttely yksinkertaisesti rasittaa enemmän kuin koko päivän toimiminen. Luotan sekä mieheeni että kälyyni, mutta. Vian ei tarvitse olla suuri, jos se on korvien välissä. Vaikka liputankin tasa- arvon puolesta, elän näemmä silti ajatuksessa, että äiti ei saisi poistua ilman lapsia koko päiväksi jonnekin. Ihmeellinen on ajatusten maailma. Mutta silti aion vielä poistua, ennen vappua tulee anoppi kylään ja tuolloin taas hoidetaan naamaa. Eihän autokaan itsestään korjaannu, jos se on rikki. Ja jos olen itse viimein herännyt hoitamaan myös itseäni, aion viedä sen loppuun saakka.

Uhma otti viime viikolla parina päivänä kunnon uhmaikäkohtaukset joka kerta sen jälkeen, kun isänsä lähti töihin. Enää en yhtään ihmettele sitä, sillä taisin eilen itsekin kokea jonkun sortin eroahdistuskohtauksen mieheni siskon lähtiessä. Itselläni on käynyt miehen mukana tulleiden sukulaisten  osalta niin hyvä tuuri, että kaikki ovat aivan loistavia tyyppejä. Hänen siskonsa ollessa kylässä on kahvia melkein koko ajan pannussa ja koko ajan juttutoveri. Eikä tarvitse ulkoilla yksin. Aivan ihanaa. Ja eilen kun kyseinen tyyppi lähti, olin itse huonolla tuulella. Pystyin siis samaan tunneparaatiin kuin Uhma miehen lähtiessä töihin. Nyt on helpompi suhtautua noihin välillä esiintyviin kiukkukohtauksiin.

Jos mitenkään mahdollista, postaan illalla jo uuden jutun tai ehkä huomen aamulla. On nimittäin uusi juttu ja tilanne kerrottavana. Parin tunnin kuluttua menen lääkäriin. Aikomuksissani on saada lähete toimenpiteeseen, joka varmistaa sen että lapsilukuni on täynnä. Hommasta tulee todennäköisesti taistelu, sillä ikäiselleni on aika vaikea saada sitä lähetettä. Mutta aion sanoa, että vittuako ikääni tuijotatte, katsokaa lapsilukua mikä on jo enemmän kuin keskivertoperheessä. Aion sanoa myös hyvin paljon muuta saadakseni sen kirotun lähetteen. Ja kyllä, olen asiasta varma. Ja kymmenen vuoden kuluttua saatan katua ja kirota tätä päätöstä, mutta jo viidentoista- kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiitän itseäni. Odotan jännityksellä, millainen keskustelu tästä asiasta saadaan aikaiseksi lääkärin kanssa. Mutta en ainakaan lähde sieltä ilman sitä lappua, nyt kun Suomen lakikin on hallussa. Saas nähdä. Mutta lupaan kertoa koko jutun kunhan taas seuraava aika on. Nyt on pakko sulkea kone, Diiva, äitinsä kaltainen aamukukkuja, herää todennäköisesti aivan pian.

Mikä ***uttaa?

Koska en olekaan pitkään aikaan valittanut mistään, listasin muutaman itseäni ärsyttävän jutun. Ja huomasin, että on jotain sellaisiakin asioita, joilla itse saatan ärsyttää muita. Ärsyynnytään aamusta, niin päivällä voidaankin olla hymy perseessä.


* Kevät ja penkkojen alta nousevat koirien kusi- ja paskaläjät. Helvetti. Itse astuu niihin ja mukulat pyörii niissä.
- En itsekään nauti pahemmin siitä, kun vaunujen renkaat tuo sisälle lievän paskankäryn, mikä ei ole omasta koirasta lähtöisin. Onko se niin vaikea kerätä niitä jätöksiä? Sikäli, jos miettii niitä pienen vasikan kokoisia koiria, itseänikin vituttaisi kerätä sitä hevosenpaskaan verrattavissa olevaa kasaa. Jos on laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta on ollut aivan pakko ottaa koira, jonka paskat ei mahdu pussiin, ohjaa koira vaikka ojan toiselle puolelle tai estä sitä paskomasta keskelle jalkakäytävää. Vika ei ole eläinten, vaan niiden omistajien.

*Tietokoneet ja niiden latautuminen mikä kestää, kestää, kestää.....Kone nakuttaa mutta mitään eei tapahdu.
- Miksi ne koneet ei lataudu vapaa-ajallaan niin kuin ihmisetkin??? Itse en ainakaan voinut töissä jäädä nojailemaan kesken asiakkaan rahastuksen paikoilleni, olisiko se onnistunut jos olisin aloittanut pienen nakutuksen? Helvfetin tekniikka, ei se vaan sovi mulle.

*Tuuli.
-Aurinko on paistanut, pakkasta on ollut alle kymmenen. Mutta se viima, jolla on miljoonia pikkuviimoja, jotka huolellisestakin pukemisesta huolimatta löytävät tiensä lahkeensuusta sisään ja purjehtivat sen kylmyytensä kanssa aina niskavilloista persvakoon saakka. Kävely muuttuu kankeaksi ja huulet siniseksi. Jos kerran on kaunis ilma, pitääkö sen puhurin olla aina paikalla? Monikaan ei talvisin/keväisin mitään leijaa lennättele. Prkl.

*Muoti. Olen sitten niin mielelläni muotitiedoton, viime vuosisadalta revitty variksenpelätti. Ainakin paljon mieluummin sellainen kuin pukeudun yhteenkään "muoti"asuun.
-Luin erään toisen bloggaajan pikaseulonnan kevään vaatemallistoista kuvien kanssa. "Apua olisi tarvinnut mallistojen suunnittelijat" bloggari kirjoitti. Tai ainakin sinne päin. Allekirjoitan hänen ajatuksensa ja siirryn vaatekaapilleni, jonka sisältämät vaatteet ovat palvelleet itseäni viimeisen viisi vuotta. Ruumiinrakenteen mukaan avaan oven "ennen raskautta", "raskaana" tai "jälkeen raskauden" hyllyihin. Tällä hetkellä aletaan kaartumaan "raskaana"- puolelle kun tuo maha nyt on jälleen täynnä suklaata.

*Pimeän talouden ministeri (saisiko siitä ihan uuden viran eduskuntaan???). Ei kai asiassa muuten mitään olisi, kaikki sitä harmaata taloutta harrastaa enkä itse sitä sikäli tuomitse, kuka nyt haluaisi maksaa veroja kun ne menee vain tällaisten turhanpanttikotiäitien elatukseen (tiesittekö muuten että jos pikkurikollinen joutuu linnaan, valtio maksaa tämän asunnon vuokran sen tuomion ajan ihan vaan että rikollisella olisi paikka mihin palata??!!!). Mutta se nyt hiukan laittaa pännimään, että tämä Heidi jatkaa tyytyväisenä virassaan selitellen milloin mitäkin, kun taas joitakin vuosia sitten Ilkka Kanerva joutui eroamaan vain siksi, kun kyseli puutarhan perään. Ja tuon kyselyn johdosta tehtiin ihan toimiva valistusohjeistus nuorille. Että että, tota noin. Mikä vituttaa? No valtiohan se. Irwiniä lainatakseni, "haistakaa paska koko valtiovalta".

*Jotta kaikki huomaisi että kotiäiti täällä hifistelee, niin sanottakoon että sekin laittaa ärsyttämään, kun lapsettomat ihmiset rinnastaa omia ongelmiaan lapsellisten ongelmiin. Tietty jokaisella on  oma mittapuu, mutta jos vaikka kaksosten äiti valvoo yösyötöillä ja päivisin puolikin vuotta ja erehtyy valittamaan väsymystään, joku järjen riemuvoitto heittää siihen sitten "joo, mä niiiiiiin tiedän miltä susta tuntuu, mäkin olin viikonloppun baarissa ja sain nukuttua vaan kuus tuntia ja sitä seuraavana yönä vaan kahdeksan ennen töitä". Joo. Todellakin tiedät miltä tuntuu. Hirveää. Ihan kamalaa. Tai sitten "oon mäkin joutunut nyt töiden takia valvomaan, ei mulla oo yhtään helpompaa kuin sulla". Tuossa vaiheessa kannattaa pyytää toistaman lause, nauhoittaa se ja soittaa kaverille siinä vaiheessa jos tuo jossain vaiheessa valvoo oman pilttinsä unta. Siis oikeasti valvoo.

*Miksi toi aina puhuu lapsistaan, eikö sillä ole muuta elämää?
- Jotku voivat ajatella sen myös näin. Itse yritän puhua muustakin, mutta hetkinen...olen päivät lapsieni kanssa, tuntini pyörivät lasteni ympärillä, joskus päiväni kohokohta on oikeasti se, kun jonkun paska oli niin siisti, ettei persettä tarvinnut pestä. Mutta kai se ärsyttää. Sen sijaan että asiasta vittuuntuisi, voi lapsipuheet ottaa henkisenä ehkäisynä.

*KELA. Haet hoitolisää lapsesta. Soitat kuukauden aikana pari kertaa perään, onko varmasti kaikki liput ja laput. On on. Aika kuluu yli kuukauteen. Kotiin saapuu keskiviikkona kirje, joka on lähetetty maanantaina. Pyydetään lisäselvitystä siitä, tästä ja tosta. Vastauksen on oltava perillä seuraavana maanantaina. Heeeeetkinen. Vaatimus lisäselvityksestä saapui keskiviikkona ja mukana on vastauskirjekuori, joka on kakkosluokan kuori? Jotta se vittuperkelehelvetti ehtisi maanantaihin mennessä takaisin, tarvitsisi se täyttää sadalla eri selvityksellä ja postittaa heti seuraavana päivänä. Kelan vastauksessa on mennyt reilu kuukausi ja he haluvat selvityksen päivässä, postin kantopäivät mukaanlukien kolmessa? Hei, hv! Taas muistin, miksi en asioi tuon mätäisen kurppapaikan kanssa. Luulen että en kuulu heidän asiakaskuntaansa, ainakaan kultatasoon, kun olen vain tavallinen suomalainen perheenäiti. Vielä lähetän nuo vaaditut selvitykset, mutta jos sen jälkeen on epäselvyyksiä, jätän asian siihen. Toiminnastahan huomaa että siellä toimii joku vitun sadisti joka rakastaa toisten hyppyyttämistä, enkä siihen pelleilyyn lähde. Seuraavaksi lähetän niille säkillisen paskavaippoja. Siinä sitä faksia on, perkele!!!!!

*Sä et tee noin, mä en haluu näin, ei kukaan voi, miksi vitussa?
- Aina löytyy ihminen, jonka toimintaan ei itse ole tyytyväinen ja siitä on kiva valittaa. Jos muutkaan ei tee jotain, niin miksi itse vaivautua? Toisella on se hienompi auto joka aiheuttaa kateutta ja pakonomaista arvostelua jostain asiasta. Vedetään nyt niin, että se syytön heittää ensimmäisen kiven. Oho, eikö löytynyt? Itse jeesustelen aika monesta asiasta ja vieläpä kovaan ääneen. Mutta niistä asioista, joissa itse olen saamaton ja välinpitämätön, olen hyvin hiljaa. Meinasin ehdottaa, että otetaan tavoitteeksi se oman elämän eläminen ja parantaminen, mutta paskat. Ihmisen perusluonne on hiukan juoruileva ja toisten asioista kiinnostunut, jatketaan siis sitä mutta hienotunteisesti. Samalla kun arvostellaan muita, muistetaan mainita itsestämme joku huonompi juttu.

*Minä. Oma suosikkiaiheeni minä. Olen kovaääninen, joskus kaikkitietävä, useimmiten väärässä ja aina ärsyttävän ylipirteä. Ääneni saa parhaimmillaan korvat vuotamaan verta ja tulen kärvistämään ohimoita. Olen joko tykätty tai eitykätty, välimallia ei ole. Ne jotka eivät tykkää, ei välitä tutustuakaan, mutta ne jotka ovat erehtyneet ystäväpiiriini, eivät myöskään valita. Enkä itsekään valita heistä (paitsi ihan vähän). Onneksi maailmassa on monta ihmistä. En itsekään tykkää kaikista  (mieluummin olen sovussa kuin riidassa), mutta ne jotka ovat minut hurmanneet, heille osoitan sen myös. Ihmeellinen elämä, eikö totta?

Kyllä!!!

Se oon mä täällä taas moi! Perääni ja uusien postauksien perään huudeltiin, joten lievän paineen alla päätin yrittää päästä sängystä aamuyöllä ylös. Mieleni tekisi selittää, miten kiireinen tässä on ollut. On ollut sitä etelänlommaa, bisneksiä ja hirveitä lapsia, joilta ei ole ehtinyt mitään ylimääräistä tekemään. Ja hah. Paskan vitut. Todellisuudessa olen vain ollut laiska. Siis L-A-I-S-K-A.  Plus että kukaan ei herätä enää aamuyön tunneilla, kun kerran baari on kiinni. Taannoin pitämäni yöunikoulu meni perille laakista, ensimmäisenä yönä Murina huusi kaksi kertaa ja Diiva kerran, tuolloin yhteishuuto kesti alle kymmenen minuuttia. Seuraavana yönä sai kerran antaa tutit. Sitä seuraavana yönä tuli takapakkia ja yhteishuutoa tuli hetki kauemmin, mutta sen yhden kerran, jolloin ilmeisesti toinen lietsoi toista, mutta sitten se rauhoittui. Mieheni palatessa kotiin ei kukaan valvottanut. Ja kun kerran oikein paskaksi äidiksi aloin, päätin vetää uusintakierroksena nuo unikoulut, jossa vain jäädään itsekseen sänkyyn nukahtamaan. Päätin että maidot juodaan olohuoneessa/ihmisten ilmoilla ja sitten pääsee sänkyyn, eli se sänky on kokonaan eristetty syömisestä. Tämän asian opiskelussa tuntui olevan hieman enemmän haastetta, mutta miehen palatessa kotiin sekin toimi aika täydellisesti.
Eli saan nukkua täydet yöt, joinakin öinä tutti täytyy käydä laittamassa tai vaihtaa Murinalle vaippa, että herra herää kunnolla ja jatkaa kunnolla uniaan. Hänellä tuntuu olevan sama homma kuin Uhmalla, eli jos yöllä herää itkemään, täytyy herättää kunnolla ja täysin hereille, ennen kuin itku loppuu kokonaan ja uusi uni alkaa. Mutta, helpommaksi ja ihanammaksi tämä on mennyt, ei voi kuin ihmetellä ja muistella vauva- aikaa, jolloin kolmen tunnin yhtenäiset unet olivat luksusta. Ainoa, mikä tuntuu nyt haasteelliselta, on sängyssä pysyminen. Tuntuu että nukun siinä aivan reunalla niin, että tippuminen ei ole kaukana. Periatteessa tipuin jo yksi yö, mutta sai jalalla vastaan. Jep, aikuisen ei pitäisi ainakaan selvinpäin tippua sängystä. Mutta minä tipun, jos kroppani niin haluaa ja pää niin vaatii.

Diiva on ihan siinä ja siinä, konttaako vai ei. Konttausasento on koko ajan  ja heilunta edestakaisin ja jalkojen siirtely toiminnassa. Ryömimään neiti on päässyt jo reilun viikon. Tämä tarkoittaa sitä, että tuo kullannuppu viihtyy paljon paremmin veljensä kanssa lattialla itsekseen, jos äidin tarvitsee vaikka syödä, laittaa ruoka tai tyhjentää tiskikone. Jälleen toistan, homma on mennyt pelottavan helpoksi. Oletan kuitenkin, että kyseessä on välivaihe josta täytyy nauttia, sillä kun nuo pienet oikeasti lähtee liikkeelle, on päiväohjelmassa jotain aika paljon tärkeämpää kuin koneen tyhjennys. No, nautitaan siihen saakka. Viime perjantaina Diiva kasvatti toisen hampaansa alas ensimmäisen viereen. Nyt kaksoset on jälleen kaksoset, samat hampaat tulleet läpi.

Uhma on jälleen kaudella uhma. Pahinta oli siinä vaiheessa, kun isänsä palasi reissulta kotiin. Jumaleissön mikä eroahdistus purkautui, huutoa, kiukuttelua, naurua, iloa, itkua, miten noin pieni voi tuntea jo noin suuren tunneskaalan. Nyt sitten muuten vain testaillaan hermoja. Tällä viikolla Uhma on oppinut, miksi asioita kielletään. Ei vain siksi että äiti on paskiainen ja elämä on epäreilua, vaan perällä on ihan syykin. Yksi ilta Uhma kohtasi syyn, miksi äidin kahvikuppiin ei tulla roikkumaan kun sitä kahvia on siellä. Kahvini ei koskaan ole polttavan kuumaa, sillä juon maitoa kahvilla, eikä siitä täydestä kupillisesta ollut Uhman päällä kuin ehkä pari lusikallista, loput olivat allekirjoittaneen housuilla. Mutta Uhma tietty säikähti ja aloitti huutamisen. Itse en edes torunut tai tehnyt muuta kuin laittanut housut pyykkiin, totesin vain Uhmalle tämän kiipiessä syliin että nyt sekin on näytetty, miksi se roikkuminen kupissa on kielletty. Edellisaamuna herra tippui pöydältä. Sillä on nyt joku ihme kiipeilyvaihe, ei ole paikkaa, jonne ei edes yritettäisi kiivetä. Keittiön pöytä on nyt se juttu, jossa koetetaan tuuria. Olen monta kertaa kieltänyt ja perustellut. Enää ei tarvitse. Se meni perille kun perse kohtasi lattian. Onneksi vaipalla pehmustettu pylly, eikä pää. Tai, no. Riippuu onko siellä korvien välissä enemmän äidin vai isän järkeä. En kerro, kumpaa kannattaisi tarkemmin suojella.

Ja vaikka nyt kuinka hehkutankin, miten helppoa trio Uljaan&Äänekkään kanssa on, en nostata päälleni pyhimyksen kehää ja sano, että täällä olisi aina rauhallista. Pah. Ensinnäkin, vaikka meno on muuttunut rauhallisemmaksi ja yöt nukutuiksi, ei ihminen pääse synnynnäisistä hermoistaan mihinkään. Toiset on hyvät, seuraavat paremmat ja sitten tulee parhaat. Itse en omaa mitään tuohon ryhmään kuuluvaa, vaan on/off- hermot. Välillä kestän mitä vain eikä mikään tunnu  missään, joskus taas pienikin kitinä polttaa korvat rakkuloille ja nenästä alkaa valua aivonesteitä. Päivänä eräänä Diiva ja Murina huusivat nälkäänsä. He aloittivat sen, kun ruoka oli mikrossa, mutta eivät lopettaneet vielä kolmannenkaan lusikallisen jälkeen. Yritä siinä syöttää huutavaa lasta, joka ilmaa henkeensä dramaattisesti kiskaistessaan vetää sinne lusikallisen kasviksia broilerin joukossa. Silloin petti hermo. Nostin molemmat lapset lattialle ja lähdin tupakalle. Viivyin ehkä pari minuuttia ja sisälle tullessa vastassa oli kaksi hymynaamaa. Ja siitä se ruokailu sitten lähti sujumaan. Summa summarum: vika on aina äidissä/äidin naamassa. Oujjeee.

Mainittakoon, hehkutettakoon vielä, että sain keittiööni uuden apulaisen. Monitoimikone. Siis, monitoimikone, enkä siis tarkoita itseäni, vaan ihan oikeaa, kaikkeen pystyvää konetta. Ostin sen facekirpparilta ja hinta oli 30€. Eli vain parisataa halvempi kuin kaupan. Onhan tuo vanhempi ja varmasti massiivisempi, mutta todennäköisesti myös kestävämpi kuin yksikään tämän päivän vehje. Oi. Se on ihana. Se vatkasi itsekseen kaikessa rauhassa munista ja sokerista vaahtoa itse tehdessäni kahvisuklaamoussea. Jos ette vielä osanneet päätellä, leivoin Diivalle kakun nimpparien kunniaksi. Sisällä oli itse tehtyä kahvisuklaamoussea ja hillosokerissa keitettyjä mansikoita, kuorrutteena vaniljarahkakermavaahtoa, erinäisiä koristeita ja pikeeriä marsipaanin päällä. Ja reunakoristeet eivät ole marenkia, vaan värjättyä pursotusta. Samoin kuin nuo kukat, värjättyä pursotusta erilaisella tyllalla. Sisällä koristehelmiä. Jälleen on lapsen nimi sutattu, mutta tuossa sutatussa osuudessa oli siis Diivan nimi.

Tämä pikeeritiaraa ja perhosia vaille valmis. 

Ja pikeeritiara perhosineen säilyivät ehjänä siirrosta. Ehkä musta tuleekin leipuri.

Kakku oli jopa maultaan todella loistava, itse santsasin sitä parikin kertaa ja siskoni, joka ei täytekakkujen ystävä ole, kehui sitä myös. Uhmakin veteli sitä koko lautasellisen, eikä tippaakaan jäänyt. Onnistuin kerrankin niin, ettei edes itselläni ole mitään valittamista. Tiara on hieman vapisevin käsin tehty, mutta siinäkin koen onnistuneeni sikäli, että ensimmäistä kertaa koetin pikeeriä. Ja aion vastakin käyttää.

Hei, olen otettu siitä, että uusien kirjoitusten perään kyseltiin, syrän. Suuri sellainen. Ja vastaisuudessa koetan taas olla aktiivisempi, jos vaikka nyt alkaisi pääsemään ylös aikaisin. Se vain, että kukaan ei herätä. Ja kun jälleen nukun mieheni vieressä, ei sitä herätyskelloa joka yö viitsi huudattaa. Mutta kirjoitellaan taas. Syrän.

Perusjaarittelua vailla punaista lankaa

Pikainen postaus ennen kuin nuo kolme apinaa hoksaavat että on aamu ja äitikin jo hereillä. Kaksi niistä tosin jo yritti jäädä hereille, ennen kuutta alkoi juttelu, naureskelu ja kääntyily. Eräs nimeltämainitsematon talonvaltias vain oli eri mieltä ja kävi sitkeästi välillä laittamassa tuttia suuhun, kunnes viesti meni perille. Yksikään lapsi ei herää ennen seitsemää, eikä ainakaan nouse sängystä. No, ehkä siinä tapauksessa jos on nukahtanut seitsemältä ja puoli seiskalta alkaa heräily, ei vaadita liikoja.

Nyt ollaan jännän äärellä. Kaappi on ladattu täyteen kahvipaketteja, omissa jemmoissa on kartsallinen tupakkaa ja sohvan kanssa on tehty diili, että se palvelee allekirjoittanutta tulevat yöt huomisesta alkaen. Mieheni lähtee sukuloimaan useamman kilometrin päähän ja tulee aikaisintaa sunnuntaina, joten päätin että nyt menee ravintola kiinni ja tarjoilu loppuu. Unimaito tarjoillaan, mutta yömaidoille voidaan sanoa heihei. Olen varautunut valvomiseen ja tahtojen taisteluun. Aion liimata/köyttää/kiinnittää pehmeän tyynyn seinään, sillä uskon jossain vaiheessa hakkaavani päätäni sellaiseen kiroten, miksi sellainenkin prässi piti aloittaa. Aamuyö neljän aikaan ei välttämättä muista tai usko siihen mielikuvaan, jossa saa joskus nukkua koko yön heräämättä. Todennäköisesti omista unistani jää hyvin vähäiset, ellei olemattomat, eli voin hyvin päivittää tänne unikoulun kuulumisia yön pimeinä tunteina. Saa nähdä, mitä tulee. Todennäköisesti kaksoset alkaa muutaman yön taistelun jälkeen nukkumaan täysiä unia. Miten käy äidille, sitä ei uskalla arvailla.

Diivalle puhkesi eilen ensimmäinen hammas. Pieni ja terävä, suloinen ja valkoinen. Ihana. Täsmälleen sama hammas mikä Murinalla puhkesi ensimmäisenä reilu kuukausi sitten. Aihetta epäilykseen kaksosuudesta on siis jälleen. Mutta erona veljensä hammaskasvatukseen, Diivan hammas vain tuli pienen päiväkiukun (ja tuo päiväkiukku on ihan normaalia nyt, kun yritys eteenpäin melkein onnistuu mutta on liian hidasta. Minkäs teet kun lapsilla on isänsä hermot) mukana, se ei edellyttänyt yövalvotusta. Tämä kolmen lapsen äitiys nyt hiukan aiheuttaa ajatuskatkoksia, olen yllättänyt itseni monesti tuijottamasta Uhman suuhun ja meinannut jo alkaa ääneen kauhistelemaan, että onpas jo monta hammasta, kunnes olen hoksannut että hei, se onkin Uhma kaksi vee ja sillä oli kaikki hampaat jo puoli vuotta sitten. Oho. Murinalla siis on edelleen ne kaksi.

Aamun kevennyksenä voinen kertoa miten eläinrakas todellisuudessa olen. Olen miettinyt monesti, missä kohtaa kulkee raja. Ilmeisesti rajaa ei ole.
Edellisyönä heräsin ääneen, joka kertoi kissan oksentamisesta. Nousin ja lähdin etsimään läjää, jonka siivota pois. Kiersin lähes kaikki mahdolliset paikat eikä mitään löytynyt. Eilen aamupäivällä petiäni tehdessä hoksasin patjan ja seinän välissä jotain. Kuivunutta kissanoksennusta. Toinen sankarini oli sitten oksentanut nukkuessaan vieressäni. Luojalle kiitos, että se ei ollut varsinaisesti osunut, mutta voin silti sanoa nukkuneeni kissanoksennuksessa. Pussilakana ja patjan lakana pesuun ja hyvä tuli. Oikeasti, ei edes vituttanut. Jep, todellinen puunhalaaja. Ei mahda mitään. Jos ette rakasta itseänne, rakastakaa ympäristöänne. Ja niitä jotka ilahduttavat ja aktivoivat päiviänne.

Kiitos sitten vielä itse kullekin, joka on käynyt lukemassa ja jakamassa edelliset postaukset. Viikon sisään blogissani on ollut melkein kolmetuhatta kävijää! Syrän jokaiselle, kuten myös kaikille palautteen antajille!

Miehen kuukautiset

Kerran kuussa joissain taloissa iskee se aika kuukaudesta, kun autonrenkaita heitellään ympäri takapihaa, kysymyksiin vastataan murahtamalla tai äänenmurrokselta kuulostavalla äänellä, ei ymmärretä että kaksi plus kolme on sama kuin yksi kertaa viisi ja irvistellään peilin edessä.

Ensimmäiset päivät ovat kaikkein kriittisimmät. Mies katsoo ympärilleen eikä näe mitään mikä olisi hyvin. Vika ei ole naisessa vaan miehen omien käsien luomuksissa. Neljä vuotta sitten seinään naulattu taulu on vinossa. Kaksi vuotta sitten asennettu parketti on toisessa päässä korkeammalla kuin toisessa. Seinän maali on maalattu epätasaisesti. Naisen yrittäessä piristää vastauksena on vain luolamiesten suosimaa jupinaa ja mutinaa. Miehet joilla kuukautiset ovat oikein pahat, lähtevät tällä kaudella pienelle iltakierrokselle helpottamaan finnien puhkeamista herkkään hipiäänsä, mutta useimmat koti- isät jäävän naisten pettymykseksi istumaan sohvalle ja huutamaan huonoille urheilusuorituksille.
Seuraavat päivät voivat alkaa rauhallisesti, mutta kyseessä on vain tyyni myrskyn edellä. Kysyessä jotain vastauksena on "en minä tiedä" vaikka kysymys olisi "lainaatko puhelinta". Kun toistat kysymyksen, tulee vastaan napakka kommentti ainaisesta jankuttamisesta, lause "joojoo, koko ajan" ja mies painuu pihalle. Mitä tekemään, se ei selviä koskaan. Tuon ulkoilun lopputuloksena kuitenkin on miehen korvien väliin iskostunut ajatus että hän kävi tekemässä jotain, mitä nainen pyysi. Kruunu kymmenen kotkansulan kanssa päähän ja heti.

Älä milloinkaan erehdy hemmottelemalla ja lässyttämällä helpottamaan miehen oloa. Se kääntää tilanteen päinvastaiseksi. Tarjoa suklaata, vastaus on "liian makeaa", vie olut, jota ei juoda koska "on arkipäivä" tai ilmoittaudu hieromaan jännittyneitä hartioita "mä en jaksa kuunnella sitä napinaa kun sulla tulee sormet kipeäksi". Loppujen lopuksi turhaudut itse niin, että olet puolimatkassa tunkemassa tampponeita molempiin sieraimiin, poikittain kurkkuun sekä kokonaista sarjatulta paikkaan, jonne aurinko harvemmin paistaa tai tähtisumu leijailee. Äijän pärrätessä jotain olet valmis hakemaan lemmikkiliikkeestä koiran haukunestopannan toivoen, että se toimisi myös ihmisiin. Sähköpiiska on kielletty eläimiin, mutta entäs puolisoihin?

Muutamassa päivässä tilanne alkaa tasoittua. Huomaat että jokin hipaisee olkapäätäsi tai vyötäröäsi aina välillä. Et luota tuntoosi tai sitten uskot että talossa kummittelee. Seuraavaksi saat suudelman hyväntuulisesti hyräilevältä mieheltä. Kaapista löytyy levyllinen suosikkisuklaatasi. Miehen nukkuessa mittaat olematonta kuumetta.
Viimeisenä päivänä on sekä iloista hyräilyä että vittuuntunutta murahtelua. Yhdessä ne kuulostavat ihan porsaalta, jolla on liian suuri pähkinä kärsässä. Siltä se mies vielä viimeisenä päivänä kyllä näyttääkin.     Kun kierto on ohi, asiat palaavat mallilleen ja miehen murahtelu on ymmärrettävää ja kuulokin toimii.

Kun sitten itse parin viikon kuluttua sanot ruman sanan potkaistessasi isovarpaasi kynnykseen, mies huikkaa lähisohvalta "taasko sulla on ne päivät ku oot noin vaikee". Tuolloin mielesi tekee hakea kattila, iskeä se miehen päähän ja aloittaa kauhojen kanssa oma yhden tähden konserttisi.

Urbaanit legendat monikoista

Dodii, yleisön pyynnöstä, urbaanit legendat monikkoperheistä:

* Kaksosia/kolmosia ei tehdä koska se on/oli joskus muotia. Keinohedelmöityksessä ei kysellä, montako lasta nyt sitten saa olla, eikä kotona vaihdella harrastetyyliä sen mukaan, montako lasta emäntä haluaa. (Ennemminkin toisinpäin, lasten vallitseva lukumäärä vaikuttaa harrastetyyliin. Kun on monta pientä lasta, suosituin tapa lienee entisajan kuukävely; mies ihailee kaukana paistavaa palloa ja haaveilee pääsevänsä laskeutumaan sen pinnalle. )

*Monikkoperheet eivät saa alennuksia jokaisesta kahvilasta, marketista, vaateliikkeestä tai julkisesta kulkuvälineestä. Helpompaa tosin on tingata vaikka kahvilassa, jos yksi lapsi juoksee pöydästä toiseen niistämässä asiakkaiden takinliepeisiin, toinen huutaa "pissa housussa" kahvilan antiikkisohvalla ja kolmas hipelöi jokaista leivosta tahmaisin pikkusormin, kun ei osaa päättää minkä ottaisi, mutta tämän gangsterityylisen kiristämisen voi hoitaa myös hyvin kasvatetulla yksösellä. Päästä lapsi/lapset irti, katso myyjää pirullisesti hymyillen ja totea "kyllähän me lähdetään, mutta mitäs me saadaan siitä hyvästä?". Veikkaan kyllä, että lopputulos on negatiivisempi kaikkien kannalta.

*Kaksosista tai kolmosista ei tule yhtään enempää rahallista tukea kuin yksiköistäkään. Lapsilisät tietysti tulee lasten lukumäärän mukaan, mutta samalla tavalla kuin yksösten perheessä. Ei korotuksia tai muita. Monikkoperheet eivät myös muutenkaan kieri rahassa.
Pikainen laskutoimitus esimerkkinä. Vaikkapa kolmilapsinen perhe (otan pohjan omasta elämästäni). Jos yhdelle lapselle vaihtaa vaipan vuorokauden aikana noin kahdeksan kertaa (en laske mukaan yllätyspaskavaippoja, jotka tulee aina virallisen vaipanvaihdon jälkeen). Se tekee vuodessa 2920 vaippaa. Keskimääräinen vaippaikä on noin kaksi vuotta, jos oikein positiivisia ollaan. Eli ainakin 5840 vaippaa menee lapsen eliniässä. Talossa on kolme lasta. Eli 17 520 vaippaa yhteensä vähimmillään kuluu noiden pienten lasten käytössä. Yhden  vaipan keskihinta on 0,25 euroa.                17 520 x 0,25= 4380 euroa. Vaippohin. Niin. Toooosi kannattavaa. Ja mainittakoon vielä, että joku tosiaan vielä vaihtaa tuon 17 520 kertaa sen perkeleen vaipan. Ja arviot ovat aika varovaisia ja yltiöpositiivisia. Siinä vaiheessa, kun joku keksii keinon tehdä rahaa käytetyillä vaipoilla, ollaan me monikkoperheet rikkaita, kun rahaa tulee samaan aikaan kahdesta, ellei jopa kolmesta reiästä. Sitä sitten odotellessa.
Myönnän rehellisesti, että äitiysavustus on suurempi kun taloon on luvassa lapsia enemmän kerralla. Kaksosista sai valita, ottaako kolme äitiyspakkausta vai sen määrän edestä rahaa, vai kaksi pakettia ja yksi osa rahana. Mainittakoon, että yhden paketin rahasumma on 120euroa. Jos kaikki ottaisi rahana, olisi se siis 360euroa. Onhan se suuri määrä rahaa sikäli. Mutta ne jotka nyt kadehtivat tuota huikeaa summaa, voivat ottaa sen 360euroa ja hakea sen turvin kaksi kunnollista turvaistuinta, kaksosvaunut jotka kulkevat eteenpäin ja kaksi pinnasänkyä patjoineen. Mitä saitte tuolla suurella summalla? Huvittuneita katseita?

* Kaksosten/kolmosten samalla tavalla pukemiseen en ota sen enempää kantaa. Voinen vain kertoa, että näin tässä päivänä eräänä tytöt, jotka oli puettu kengistä takkiin samanlaisilla vaatteilla ja hiukset oli leikattu jämptisti samaan malliin. Ja ikäeroa näillä taisi olla pikaisen arvion mukaan ainakin kaksi vuotta. Jokainen irroittakoon pointin asiayhteydestään, katselkoon sitä eri kulmista ja heittäköön sitten epäilysten varustelaatikkoon. Niin että miksi kaksosia/kolmosia EI saisi pukea samalla tavoin?

* Myös kaksoset/kolmoset tarvitsevat ulkoilua ja julkisia tilanteita siinä missä yksösetkin. Heitä ei siis viedä julkisiin paikkoihin ja ulos esittelyn vuoksi, vaan ihan siksi että hekin ovat ihan ihmisiä. Perheenjäseniä. Jonkun lapsia. Kyseessa ei ole siis näyttelytapahtuma kun perhe on yhdessä jossain. Pitäisikö kätkeytyä neljän seinän sisälle ettei kukaan vain luule julkisuudenhakuiseksi? Paris Hilton ei ole kantanut kainalokassissa kaksosia, joten millekään taivaalle ei ole kirjoitettu, että niin kuuluu tehdä.

*Äitiysloma on huikeasti pidempi. Ensin kysyn, mikä helvetin loma???? Edes yksösäidit eivät kovinkaan usein hehkuta, kuinka ihana "loma" heillä on. Toisekseen, tuo "loma" on kaksi kuukautta normaalia pidempi ja sen voivat vanhemmat keskenään päättää, kumpi pitää. Kuunneltuaan hulppeaa duoa/trioa isi ensimmäisen kuukauden jälkeen yleensä huoahtaa helpotuksesta ja toteaa olevansa maailman parhaimmassa työpaikassa. Loma? Juu ja. Rusketuskin löytyy.

*Perheautot ovat isoja. Ne ovat pitkiä, ne ovat leveitä. Naiskuskin näkökulmasta (ainakin omastani) ne ovat massiivisuutensa vuoksi erittäin raivostuttavia ajaa. Kuitenkaan niitä ei ole hommattu jotta voisi elvistellä suurilla tuloilla ja osoittaa olevansa maanteiden rengasritari ja hiekkateiden kojootti. Koettakaapa soveltaa pieneen Volgswagen Poloon kahden, ehkä jopa kolmen lapsen turvaistuimet, heidän hoitolaukkunsa ja vaununsa. Ja oho, ehkä vanhempienkin olisi suotava mahtua kyytiin. Onnistuuko? Onko turvallista?
Jotta autoon mahtuisi kaikki tarpeellinen myös mahdollisissa reissuissa (meilläkin miehen suku on levittäytynyt ympäri suomea, eli kilometrejä kertyy kun halutaan oikeasti sukuloida), siinä on oikeasti oltava tilaa. Tavallinen farmarikaan ei kätke sisäänsä salalokeroita, jonne kaikki häviää ja josta ne tavarat tarpeen tullen taas singahtavat esille. Jos kahvikuppisi on kahden desin kokoinen, saatko sinne kolme desiä kahvia ja maidot perään? Tuskin.

* Monikkovaunut on suunniteltu vain kiusallaan viemään mahdollisimman paljon tilaa. Monikkovaunujen lykkijät tahallaan tukkivat kulkuväylät ja heittäytyvät pirullinen virne naamallaan mahdollisimman poikittain jokaisen tielle. Jos joku yrittää ohi, kuski kamppaa yrittäjän.
Mitatkaapa piruuttanne vaikka lastentarvikeliikkeessä. Suurimmassa osassa on varmasti niin, että yksösvaunuissa on yksösillä paljon enemmän tilaa vaunuissaan. Sinne mahtuu mukaan unilelu, maitopullo, pullonlämmitin, eväsreppu ja silti sillä yhdellä piltillä on tilaa taiteilla siellä. Monikkovaunuissa valmistajat ovat pyrkineet saamaan vaunuista sekä käytännölliset että näppärät. Jotta monen lapsen rykelmälinnake voi olla käytännöllinen, se ei saa olla kovin massiivinen. Jotta monikkovaunuista on saatu näppärännäköiset, on lasten istumatilaa supistettu. Makuupussi saattaa juuri mahtua, mutta jos naapuri sattuu saamaan energiapiikin ja kädet alkaa käymään, on sen sormi sisaruksen nenässä. Päällekkäin olevissa vaunuissa ei myöskään rehennellä suurilla plantaaseilla. Joidenkin kokemusten perusteella monikkovanhemmilla on erilainen käsitys ahtaudesta kuin lapsettomilla tai yksösillä. Jonkun mielestä yksösvaunut on koko maapallon napa ja valtaa kaiken, monikkovanhemmalle se on suuri tila jossa voi heittää kärrynpyörää.

* Kaksoset/kolmoset kasvavat samaa tahtia. Niillä on yhteinen vaatekoko, sama kengännumero, hiuksia päässä yhtä monta ja nenäkarvat sojottaa samaan suuntaan. Jos toiselta lohkeaa varpaankynsi, ei mene montaakaan hetkeä kun seuraavalle käy samoin. Hei, oikeasti!! Vaikka niitä nyt sattui tulemaan kerralla enemmän, on ne silti yksilöitä. Toinen voi olla pitkä ja pulska, toinen lyhyt ja laiha. Toisen lempiruoka voi olla banaani, toisen maissivelli.

* Monikot nukkuvat samaan aikaan, syövät samaan aikaan, nauraa samaan aikaan ja paskataukokin pidetään yhdessä ähistäen. Tuhahdus ja läimäsy. Ei. Eieieieiei. Hyvällä tuurilla osan saattaa saada onnistumaan samanaikaisesti. On luksusta ja pitkän työn tulosta, jos ne oikeasti nukkuu samaan aikaan. Sitä autuutta voi kestää viikonkin. Sitten Kiinassa tehdastyöläinen aivastaa heinänkortta päin ja pian taas vanha tuttu rytmi kiertää; yksi herää, toinen nukahtaa ja kolmas laulaa. Hihhei ja voi autuutta.

* Työnantajalle tulee halvemmaksi kun äiti pitää vain yhden äitiysloman. Joo. Se on totta. Se on niin täysin totta. Mutta mitäs sitten kun äiti palaa töihin? Mahatauti lapsi numero ykkösellä. Pois töistä sallitut kolme päivää. Kuluu viikko. Lapsi numero kaksi oksentaa. Jälleen pois töistä sallitut kolme päivää. Puolen viikon kuluttua lapsi numero kolme laatoittaa. Jos on sopivasti viikonloppu vastassa, saattaa siinä olla enää pari sairaslomapäivää. Kun on kulunut pari viikkoa ja juhlit terveyttä, paskot allesi työpalaverissa ja pidät omalta osaltasi sairasloman. Uskottavuus lähti yhtä nopeasti kuin vuoden työntekijän palkinto. Työnantajakin varmasti riemuitsee, kuinka hienoa ja halpaa tuo lisääntyminen kaiken kaikkiaan oli. Onneksi pidit vain yhden loman!!!

*Siinä se kaksi menee kuin yksikin. Just. Justjust. Niinhän se varmaan voi jossain Kaukaisen Laakson satukirjassa mennä. Mutta. Olen koettanut. Vaihtanut Diivalle vaipan. Tuijotellut Murinaa, katsonut kehottavasti, taputtanut rohkaisevasti. Kymmenen minuutin päästä Murinan vaippa oli edelleen pissassa. Tämä temppu ei toimi aina edes silloin, kun miehelle sanoo että jos mä vaihdan tän niin vaihda sä se. Puolen tunnin päästä lapsi edelleen pyörii paskavaipassa. Ei. Kaksi ei mene niin kuin yksi. Toinen lapsista ei myöskään voi syödä molempien puolesta. Jos ruokit vain toisen, huutaa toinen nälkää siihen saakka kuin tällekin on ruokaa annettu. Anteeksi. Nyt rikoin tämän suurimman kuplan. Anteeksi.


######Kirjoittaja ei tahdo suututtaa ketään. Kyseessä on lievällä huumorilla (tällä kertaa hieman epäonnistuneella sellaisella) kirjoitettu juttu, joka sai inspiraationsa eräästä nimeltämainitsemattoman sivun (jonka jäsenet on ihan syrän) keskustelusta. Pyydän anteeksi jos loukkasin jonkun herkkäperseisen  tunteita. Ihan sama vaikka ette tykkäisi, täs tää ny sitte o.########

Uhkapeliä äidinvaistolla- panoksena yöunet

Niin. Eilen sain heti aamusta varattua paikallisesta Mehiläisestä ajan lastenlääkärille Murinaa varten. Ja olin aivan satavarma korvatulehduksen iskemästä. Aina siihen saakka kunnes huomasin jotain uutta. Hammas. Pieni, valkoinen terävä hammas aiemmin puhjenneen alahampaan vieressä. Pieni ja suloinen valkoinen piikki, jonka ikenen läpi tuleminen ei ole voinut olla mukavaa. Aloin muistella, että Murina piti täsmälleen samanlaista trafiikkia ensimmäistä hammasta edeltäneenä yönä, kuin oli nyt pitänyt. Sanoin oivalluksestani miehelleni ja yksissä tuumin mietimme, josko se nyt ei olisikaan korvatulehdus. Päätin ottaa riskin ja peruutin Mehiläisen ajan ajatellen, että siihen voi olla suurempiakin tarvitsijoita.
Murinan ensimmäisten pidempien päiväunien keskeytyessä huutoon aloin katua peruutusta. Illan tullen soitin Yliopiston Apteekin neuvontaan puuduttavasta korvatipasta, saako sitä antaa alle yksivuotiaalle. Meille kun tuota ainetta ostettiin heti kun se tuli apteekkiin, mutta käyttöohje on sitten tietenkin ehtinyt hävitä. Onneksi ystävällinen asiakaspalvelija osasi kertoa, ettei tipassa ole ikärajaa ja jos on epävarma siitä, kummassa korvassa tulehdus on, voi laittaa huoletta molempiin. Ja aine vaikuttaa, vaikka sitä laittaisi pumpulituppoon ja pienen korvaan, ettei tarvitse pitää kymmentä minuuttia kyljellään.
Murinan nukahtaminen oli hieman äänekkäämpää kuin aiempina iltoina ja olin totaalivarma siitä, että nyt ei yöllä nukuta. Yritin takoa takaraivooni tietoiskun siitä, ettei se sitten ole Murinan vika, jos äiti on peruuttanut lääkäriajan, etten yön pimeitä tunteja valvoessani ääneen kiroile, vaan menen hakkaamaan päätäni talon toiseen päätyyn.
Koska edellisyön unet tosiaan olivat jääneet vähiin, tästä mutsista lähti taju ennen Uhmaa. Olin laittamassa häntä nukkumaan, mutta en voi satavarmuudella sanoa, kumpi nukahti ensin ja poistuiko Uhma sängystään. Itse en ainakaan poistunut, ennen kuin jossain vaiheessa heräsin Uhman kyljenkääntöön. Silloin siirryin omalle patjalleni ajatellen, että jokainen nukuttu minuutti yön valvomista odotellessa on plussaa.
Mutta. Yllätys oli yltiöpositiivinen kun ensimmäisen kerran heräsin ruokkimaan Diivaa yhdeltä ja Murina nukkui tuolloin vielä tuhisten kaikessa rauhassa. Murina söi ensimmäisen kerran vasta puoli neljältä ja Diiva sitten viideltä toisen kerran. Noustessani viiden aikaan Murina vaati santsausta ja Diiva harjoitteli konttaamista selitellen omalla kielellään jotain. Murinan syötyä käänsin Diivan takaisin selälleen antaen tutin samalla. Huone hiljeni ja itse hissuttelin aamukahvinkeittoon ja hyvin levänneenä uuteen aamuun. Yöhän meni paremmin kuin hyvin! Tarvitsisi vain paremmin luottaa omaan äidinvaistoonsa sen enempää murehtimatta. Vaikka kuinka tuntuu, että nyt ollaan väärässä ja se kuuluisa äidinvaisto on pelkkä urbaani legenda, niin kyllä joku aavistus kuitenkin asiasta on. Se vain täytyy päästää pintaan!

Ajattelin nyt mainostaa taas tuota Lidliä. Kävin siellä eilen viikonlopun ruokaostoksilla. Ajattelin taas hieman kirjailla kauppakustannuksia ylös kuukauden aikana ja käydä siis lähes vallan tuossa halvan hinnan kaupassa. Nyt viikon aikana olen säästänyt pelkästään rasvattomassa maidossa viisi euroa. Siis viikossa VIISI euroa. Jo pelkän maidon kanssa. Toistanko itseäni? Kyllä, mutta asia hämmentää edelleen niin paljon, että se on mainitsemisen arvoinen asia. Olen ostanut tämän viikon aikana 17 litraa maitoa. Lidlissä se siis on sen 71senttiä. Muissa kaupoissa päälle euron, jopa Pirkkamaito. Ja maito on täysin kotimaista. Hurraa Lidlille! Vaipat aion kylläkin edelleen hakea sittarista, ihan vain merkkiuskollisuuden takia. En lähde kokeilemaankaan, vuotaako vai kestääkö joku muu merkki kuin Pampers tai Libero.
Sen verran vielä, että olen aiemmmin miettinyt sittarin eduiksi plussapisteet. Kuukaudessa saan tililleni 10-15 euroa. Eli, jo pelkkää halvempaa maitoa ostaessa säästän enemmän kuin saisin plussapaikoissa. Eli yksi teoria hylätään taas. Enkä usko S-ryhmänkään laittavan paremmaksi.

Mitäs muuta sitten vielä... Uhma nyt edelleen haluaa jatkuvasti vauvoja syliinsä. Hän silittelee heitä ja tekee haukka lentää- leikkiä niin että kaksikko nauraa ääneen (haukka lentää oli oma suosikkini ihan lapsena. Toinen lennättää kättään lapsen päällä ja toistaa "haukka lentää, haukka lentää"- mantraa satunnaisen monta kertaa. Lopulta haukka tekee pesän kainaloon. Uhman versio on "hooooo, hooo, hoooo"= haukka lentää ja "trlllitirllllitrlllll"= tekee pesän kainaloon). Ihana isoveli.
Diivalle ei vielä ole tullut hampaita ja arvatkaapa vain, kuinka kovin odotan ensimmäisen puhkeamista. Kulmahampaan kohdalla ien oikeasti pullottaa siihen malliin, että läpi on tulossa. Tosin, tuo hammas joka Murinalla tuli nyt läpi, pilkisti valkeana täplänä jo silloin kun ensimmäinen hammas tuli läpi, eli kolme viikkoa sitten (2.2), eli kaipa Diivakin työstää tuota teräänsä vielä hetken. Hiuksia Diivalla sitten jo onkin lähes enemmän kuin äidillään. Nyt se on kasvanut sen verran, että ennen niin suloinen mohikaanipystytukka ei olekaan enää pystyssä. Snif. Neiti oli kuin äitinsä  aamuisin hiusten sojottaessa joka suuntaan ja keesin matkiessa Vesku Jokisen hiusmallia. Niin söpöä.

Mieleni tekisi kirjoittaa heti perään toinen blogipäivitys urbaaneista monikkolegendoista, mutta en ole ihan varma, antaako kello siihen myöten. (En olekaan vielä ehtinyt toteuttaa kellotonta tai puhelimetonta päivää, nekin päivät on vielä tulossa mutta taidan tarvita henkisen valmistautumisen asiaan....)
Ehkä on parempi jättää homma huomisaamuun. Tai sitä seuraavaan, riippuen nyt mihin aikaan itse jaksan nousta ja miten lapset nukkuu.... Iloista lauantaiaamua! (olihan nyt lauantai???)

Kuumeilua ja avautumista

Sanoinko jossain vaiheessa ettei aamuheräämiseni ole enää niin varmaa, koska Diiva ja Murina eivät aterioi enää sellaiseen aikaan, että olisin pystyssä hyvään aikaan? No, viime yönä nousin jälleen antamaan maidon hieman yli neljä ja suunnittelin, että nousen viideltä. Homma olisi mennyt ihan täysin ohi, mutta puolet yöstä valvottanut Murina piti huolen, ettei unta tarvinnut kaipailla enää syönnin jälkeen. Aluksi hän pälätteli omaa unilauluaan sängyssään, mutta sitten se yltyi huudoksi. Joka herätti Diivankin. Kummallekaan ei enää kelvannut maito ja ikiliikkuja Diiva alkoi harjoitella konttausta. Murina jatkoi huutoa, joten nostin hänet syliin ja lähdin etsimään keittiöstä puuduttavaa korvatippaa. Tipan löysin, mutta en käyttöohjetta. Googlasin homman puhelimeni netillä, ohjeet löytyi mutta ei ikärajaa. Laitoin Murinalle supon helpottamaan oloa ja pian jo maito maistuikin ja uni tuli päälle. Diiva nukahti hetki hiljaisuuden jälkeen.
Siis, Murinalle nousi eilen kuume. Ja hänen sairasyönsä erosi Diivan sairastamisesta sillä, että Diiva nukkui yön ihan rauhassa välillä syöden, Murinan uni on ollut nyt paljon rauhattomampaa ja katkeilevaa. Vahva epäilykseni on korvatulehdus. Ja oli mikä hyvänsä, saatan tällä kertaa sanoa, että arvauskeskuspalvelut jäävät oikeasti käyttämättä. Mieheni todennäköisesti yrittää vielä liputtaa terveyskeskuksen puolesta, mutta jos annan vaihtoehdoksi sen, että mikäli paikasta ei helpotusta anneta ja Murina yrittää valvottaa vielä ensi yönkin, se en ole minä joka valvoo. Aluksi ajattelin, että jos kyseessä ei olekaan korvatulehdus vaan ihan normaali kuumeen aiheuttama levottomuus ja katsoisi tilannetta hetken/ensi yön. Sitten muistin että huomenna on lauantai. Jos huomenna menee yksityiselle, hinta on kalliimpi ja ajatkin voivat olla varattuja. Jos menee arvauskeskukseen, joutuu päivystykseen odottamaan viideksi tunniksi kun ensin hoidetaan kaikki elämäntapasairaslomalaiset, joita viikonloput rasittavat, sitten baaritappelussa tikun sormeensa saaneet ja viimeisenä sitten lapset ja vanhukset, joilla voi oikeasti olla tarve päivystykselle. Anteeksi yleistys ja negatiivinen asenne noita paikkoja kohtaan, mutta olen kokemuksen, en ennakkoluulojen kanssa kerännyt nämä ajatukset. Eivät siis perustu huhu- puheisiin.

Rattoisa perjantaipäivä siis luvassa. Ja luulen että omaan jotain ennustajanlahjoja, nyt on tulossa näky.....mmmmm......*BLING* Jep, näin juuri että 85% mahdollisuudella Uhma sairastaa kuumeen ensi viikolla. Kuume on vasta kierroksensa puolivälissä, eli ei tästä vielä selvitä eikä näin helpolla. On se kuitenkin ystävällinen tyyppi sinänsä, kun antaa viikon hengähdystauot. Reilua.
Uhmalla olikin eilen täydellinen isovelikäytös päällä. Hän jossain vaiheessa iltapäivää sai idean, että haluaa pikkusiskon syliinsä. Niinpä hän sen saikin, mutta pikkusiskolla vain sattui olemaan hieman kiire kääntyä ja pois sylistä, josta ei nähnyt mitään. Murina sen sijaan pysyikin loistavasti paikoillaan ja Uhma silitteli ja suukotteli pientä potilasta. Heitä oli suloista seurata aina siihen asti kun Uhma kyllästyi. Loppuillasta hänen kuitenkin piti taas saada vauva syliinsä ja myös kantaa tätä. Avitin asiassa ja meni hyvin. Myönnän edelleen olevani ylpeä Uhmasta, Duo on kuitenkin ollut talossa jo yli puoli vuotta ja mitään negatiivista osoitusta heitä kohtaan ei Uhma ole tehnyt. Loistavaa. Itse asiassa tosi helppoa. Nyt jälkeenpäin ajatellen voisin jopa väittää, että aivan loistava homma että nuo pennut tulivat niin pienellä ikäerolla ja luonto käytti kroppaani kopiokoneena (jossa tarkkuus kuvanjäljessä muuttuu vain hiukan) kun tuli kaksi yhden sijasta. Tietysti kiroan joka päivä jotain, kun se kovin ja hektisin tilanne  alkaa. Murina huutaa ruokaa juuri kun olen pesemässä Diivan persettä ja Uhma käyttää tilanteen hyväksi ja menee tutkimaan laatikoita tai kaappeja, jonne hänellä ei ole mitään asiaa. Tuolloin mieleeni nousee kaikki mahdolliset kirosanat ja niiden ulkomaan vastineet. Mutta, mieleni on paljon positiivisempi kuin oli vaikka nelisen kuukautta sitten. En olisi silloin uskonut, mutta joo, kyllä tää tästä.

Kun nyt olen käsitellyt nämä kotiasiat, aion purkaa jälleen mieltäni yhden "uuden" uutisaiheen kanssa jota olen kironnut koko viikon. Eli, HEVOSENLIHA!!! (Kirjoitan kommenttini sensuroimattomana ja suoraan sydämestä. Pyydän valmiiksi anteeksi jos pahoitan jonkun mielen. Ei sisällä henkilökohtaisuuksia)

On se nyt vittu kun on alettu itkemään siitä, että lihapaketteihin on eksynyt hevosenlihaa. Ymmärrän merkityksen siinä, kun "kuluttajaa johdetaan harhaan" eikä paketti sisällä sitä mitä lapussa lukee. Mutta kyseessä ei ole tautia levittävää lihaa. Eikä sellaista lihaa, minkä joku uskonto kieltäisi. Ymmärtäisin haloon vielä jos naudanlihaan tms. olisi sekoitettu possua ja islamistit nostaisi asiasta meteliä. Tai jos jonkun kasvisruuan mukana olisikin mukana lihaa ja kasvissyöjät suuttuisivat. Mutta hevosenliha ei ole kiellettyä eikä ratsastavien teinityttöjen vakaumus kirkuen "hyyyyiii, hevosenlihaa, en syö" todellakaan kuulu tähän joukkoon. Olen itsekin hevosrakas. Enkä syö metwurstia, jos TIEDÄN että siinä on hevosta. Siksi en lue pakkausselostetta. Olen myös miettinyt tätäkin ajatusmaailmaani, mielestäni possut ja lehmätkin on ybersöpöjä, miksi sitten voin syödä niitä? Niinpä, olen itsekin aika turha jeesustelija.
 Ymmärrän joidenkin ärsyyntymisen asiaan, mutta onko se nyt oikeasti niin kamala asia? Jos asiasta ei olisi missään mitään mainintaa, liha olisi onnellisesti syöty ja todennäköisesti vedetty oman tuotoksen mukana vessasta alas. Ilman valituksia. Nyt valitetaan ja surraan ja koetaan henkisiä traumoja asiasta. Ottakaa se asia sen pohjalta, että kallista hevosenlihaa saa nyt kaupan päälle! Jos menisi markettiin ostamaan hevosenfilettä, voisi pienempää kuukausiansiota kuittaava ihminen kuitenkin päätyä siihen possuun.
Ja vedänpä nyt tähän vielä facebookissa leviävän kuvan, jossa tummaihoinen lapsi kätkee kasvonsa, kylkiluut paistaa ja yllä on teksti "voi harmi kun lasagnessa olikin hevosenlihaa". Niin. Niin. En selitä tai kommentoi asiaa enempää. Jokainen ajatelkoon itse.

Ja vielä yksi mielipide, jos en kuitenkaan saanut suututettua kaikkia. Eilisaamuani piristi kovin paljon uutinen, jossa joku vaaleanpunaisessa hattarassa asuva kukkahattutäti oli tehnyt lastensuojeluilmoituksen 17- vuotiaasta poikasesta, jota niin julmasti oli taklattu jääkiekkokaukalossa. Hurraa! Ehkä tämä on ennakkotapaus ja pian poliisit alkavat päivystämään lätkäkaukaloissa jakamassa sakkoja ja nostamassa syytteitä yleisistä pahoinpitelyistä. Jos oikein olen katsonut, niin osalta kaukalopelaajista puuttuu hieman hampaita, voivatko ne alkaa vaatimaan asian aiheuttajilta vahingonkorvauksia? Helvetti, että jotkut ihmiset on idiootteja.

Kiitos, anteeksi ja hyvää perjantaipäivää. Syrän.

jotain sinne päin.

Kaikki vaan hehkuttaa tuosta ulkona möllöttävästä ihmejutusta, mutta mä kiroan sitä täällä samalla kun juoksen kärpäslätkän kanssa pölypalleroiden perässä, vasemmassa kädessä rätti jolla sitten voi pyyhkiä  kaikki ne auringon esiin nostamat sormen-varpaan-ja nenänjäljet seinistä ja ikkunoista. Imuroin ilmaa, kun siinä leijuu koko ajan tupollinen karvoja ja jotain epämääräisiä, minimaalisen pieniä pölyhiukkasia, joita ei edes huomaisi, ellei se perkeleen taivaankappale mollottelisi suoraan ikkunoista sisään. Mä vedän jätesäkin ikkunoihin. Tai arskat silmiini. Ihan sama, mutta kontrollifriikki, siisteyttä rakastava minäni itkee. Toimisi tuo takaovikin, niin saisi matot ulos. Mutta eihän sitä vielä ole korjattu. Joku tässä hommassa kusee.

Toinen siisteysfriikkiä minääni kurittava juttu on tuo matto, jonka rakas mieheni oli eilisen kauppareissuni aika roudannut keskelle olohuoneen lattiaa. Se on Diivan ja Murinan kannalta ihan kätevä, paljon isompi eikä jalat tai kädet luista kun he yrittävät laittaa vauhtia eteenpäin. Mutta siihen se kätevyys loppuukin. Se on jotain sellaista materiaalia, mihin tarttuu aivan kaikki. Oikeastaan se imee roskat itseensä paremmin kuin vanha imurivainaamme, jos keittiön lattialla on hapankorpun murusia, ei mene kauaa, kun ne ovat matossa. Tällä hetkellä kaunis sinivalkoinen väri muuttuu alle viikossa sameaksi, kun kaikki talon kissan- ja koirankarvat peittävät tuon jättiläisen, jonka pohja kuitenkin on jotain liukasta niin, että se paska ei pysy edes paikallaan. Kunhan takaovi toimii niin, että siitä voi kulkea, vien jokaisen maton ulos telineelle. Ja tuo sinivalkoinen imurinkaltainen perkele häviää. Sanon miehelle, että naapurin vesinokkaeläimellä oli niin kamala kiima, että se kävi ensin muutamaan otteeseen raiskaamassa maton ja sitten ryösti sen pesänrakennustarvikkeiksi läheisen joen rantaan, jonne aikoi muuttaa majavien naapuriksi. Sitten sitä mattoa ei enää ole ja kaksikkokin varmasti osaa liikkua ilman lentävää mattoa. 

Murina on oppinut jo, miten äidilleen saa aiheutettua niitä kuuluisia harmaita hiuksia. Tuo todennäköisesti lähellä kymmentä kiloa oleva pojanreppana on oppinut myöskin istumaan sitterissään ja innoissaan kurkottelee sieltä milloin mitäkin. Päivänä eräänä olin juuri ruokkinut kaksikon ja laittamassa unimaitoa ja heidän huonettaan päiväunikuntoon. Juuri kun palasin olohuoneeseen, ehdin näkemään miten rakas koiramme juoksi alta pois. Kuulin kolauksen ja huomasin, miten Murina muuttui sitterissä istuvasta lapsesta huutavaksi kilpikonnaksi. Hän siis kaatui sitteri perässään. Ja norsunpoikasen ketteryydellä kiiruhdin poikani luokse ja nostin hänet sitterissä oikein päin, josta nappasin syliin. Muutaman sekunnin säikähdyshuuto loppui ja tilalle tulivat onnelliset kasvot jotka käytännössä katsoen huusivat "uudestaan"!! Säikähdyksellä siis selvittiin, mutta kunhan tästä joudan, on aika värjätä harmaat piiloon. Tylsää, meilläkö? Trio Uljas&Äänekäs pitävät kyllä huolen, ettei tekemisestä tule pulaa. 

Kuten esimerkiksi viime viikolla, kun Diiva sairasti kuumetta. Kun kuume oli kolmannen päivän aamuna yli kolmenkymmenenyhdeksän ja likka aivan flaati, varasin terveyskeskusajan ajatuksella, että mennään yksityiselle jos terveyskeskus tuottaa pettymyksen. Noin tuntia ennen lääkäriä neiti alkoi virkoamaan ja hymyilemään. Kun viimein pääsimme lääkäriin, hän jo yritti hiukan hyppiä sylissä. Kotona ei ollut enää kuumetta ja Diiva oli oma itsensä. Helpotus sikäli, koska kyllä taas muistin, miksi meillä on vakuutus yksityisiä lääkärireissuja varten. Tässä ote vuoropuhelusta vastaanotolla:

Minä: Tytöllä on nyt kolmatta päivää yli 39asteen kuume ja se on ollut ihan aamusta alkaen, aimpina päivinä on ollut kuitenkin ihan oma itsensä, mutta nyt tänä aamuna vaan makoili. On se kyllä syönyt ja juonut. 

Lääkäri: mmm.

Minä: ei tunnu aristavan mitään, eikä ole muita flunssan oireita, mutta se kuume on ollu tosi korkea ja supon kanssa oon ajanut sitä alas.

Lääkäri: mmm.

Minä: kun eilen soitin päivystykseen, ne meinasi et voi just hampaista johtua tai sitten olla vauvarokkoa.

Lääkäri:mmm.

Lääkäri kuunteli Diivan keuhkot ja katsoi korvat.

Lääkäri: ei näissä mitään ainakaan näy tai kuulu.

Minä: no mitäs nyt sitten?

Lääkäri: Se voi johtua hampaista. Voi se kyllä olla vauvarokkoakin. Mutta ei sitä nyt oikein tiedä. 

Minä: Entäs jos kuume jatkuu? 

Lääkäri: No, sitten kannattaa tulla uudelleen. En mä nyt oikeen osaa sanoa. 

Minä: No, kirjoitatko reseptin suppoihin. 

Hyvä lääkäri, hyvä. Ainoa, mitä kostuin, oli supporesepti. Viisi pakettia suppoja. Ei muuta. Ja asenne "etten mä kyllä oikee tie..". Jos uudestaan olisi lääkäriin tarvinnut lähteä, olisi suuntana ollut Mehiläinen. Ja kyseisen rouvan nimi on ylhäällä, etten enää ikinä vie sinne ensimmäistäkään lasta. Tutkikoon näitä alati sairaita jotka ovat itse selanneet lääkärikirjaa etsien mukavat taudit oireisiin sopien ja sitten esittävät tälle lääkärille, joka kirjoittaa reseptin. Tähän väliin muutama painokelvoton sana muutamien huutomerkkien ja keskisormien kanssa. Onneksi Diiva palautui, varmaan huomasi että kannattaa pysytellä terveenä, ettei tarvitse turhanpäiten juoksennella puoskareilla. Pah. Vieläkin korpeaa. 

Uhman synttärijuhlat olivat viime viikonloppuna ja siihen päättyi suklaaton kausi. Rakas kälyni roudasi tullessaan tavallisen Fazerin sinisen suklaalevyn ja kilpailevan yrityksen uutta popcornisuklaata. Jälkimmäinen osoittautui todelliseksi makuelämykseksi, nam!!! Seuraavana päivänä äitini toi laivatuliaiset, jättisäkki Daimia, Pollya ja vielä kaksi pussia Dumletikkareita. Hihhei, kun lannoitan elimistöäni tuolla kaikella ihanuudella, saan kasvoihini maailman suurimman ja punaisimman kukkatarhan. Kokeillaan lakkoa uudestaan, kunhan olen tehnyt selvää näistä herkuista.

Koska rakastan kaiken viime tippaan jättämistä, tein tietenkin lähes kaikki tarjottavat vasta perjantaina valmiiksi. Suklaapiirakan ja siivoukset tein jo torstaina, mutta kasvis-ja lihatäytekakut jäivät perjantaille ja niiden koristelu lauantaiaamuun, täytekakun tein loppuun perjantai-iltana ennen työyötä, sillä viime tingassa sain kutsun myymään alkoholia sitä tarvitseville. No, aina valmiina tietenkin. Olin kohtuutyytyväinen täytekakkuun. 

Ja ei, tuo valkoinen läntti kakun keskellä ei ole kakussa itsessään, vaan paintin avulla piilotettu Uhman nimi. Tein senkin sokerimassasta ja maalasin elintarvikeväreillä, kuten nuo työkalutkin. Eikä sanaakaan noista vaaleanpunaisista pursotuksista, ne sopivat ihan hyvin äijämäiseen työkalukakkuun. Ja näyttävät houkuttelevammalta kuin vaihtoehtona ollut vihreä "rakasta vessanpyttyäsi"-pursotus. Myös kakun maku onnistui yli odotusten. Lisään voileipäkakuista kuvat kunhan ehdin. Jos ehdin ja kunhan muistan. Tai sitten laitan ne siihen tulevaan blogiin, jota olen suunnitellut jo reilun kuukauden päivät. Sekin on tulossa, mutta vaatii enemmän suunnittelua ja ajatusta.


Ennen kuin lopetan, mainostan vielä kauppaa, jota aion vastaisuudessa suosia itse todella paljon. Nimittäin Lidliä. Ihan vain maidonkin puolesta. Litran maitopurkki rasvatonta maksaa 71senttiä. Kyljessä makoilee suloisempi lehmä kuin Valion purkeissa aikoinaan. Mutta hei, 71senttiä. Jos vaikka Pirkka-maidon litrahinta on nykyään euron ja ostan aina yhdellä reissulla kymmenen maitolitraa, teen Lidlissä jo pelkästään maidoissa lähes kolmen euron säästön. Kuukaudessa säästyy liki kolmekymmentä euroa. Vain sen takia, että ostan halvempaa maitoa, joka kuitenkin on lypsetty lehmästä (ja nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin otsikoihin nousee että osassa Lidlin maidossa on hevosen maitoa, ou nou!!!)
Mutta, jos säästöä haluatte ja yksin pääsette kauppaan, menkää Lidliin.
Kiitos. Moi.

Hei tiijäks te sen tunteen kun...

- Hyvin suunniteltu on puoliksi levinnyt? Joo, ite ainakin tiedän ja useimmiten se johtuu siitä että luulen ehtiväni liikaa liian pienessä ajassa. Tai siksi kun aloitan innoissani ja sitten se homma jää vähän johonkin. Hyviä esimerkkejä ovat mm. nettilukio, lasten vaatteiden raivaus ja... no joo, on siinäkin sentään kaksi. Nettilukio on jäänyt vähemmälle, mutta en ole luovuttanut, enkä aiokaan. Sitä aikaa tehdään sille, viimeistään sitten kun ne kaksi pikku rällääjää nukkuvat koko yönsä. Onneksi on hienoa voivansa sanoa olevansa lukiolainen, tuntuu niin nuorelta. Ja tuo lasten vaatteiden raivaus oli viime viikon homma. Alkoi ihan hyvin ja sain liian pienet vaatteet jo samaan laatikkoon, mutta tästä innostuneena ostin kirppikseltä Diivalle 25eurolla yli 50vaatteen paketin, joka sisälsi tämänhetkisiä ja seuraavia kokoja. Oho, niin kuin Uhma sanoisi. Ja Murinalle aiemmin ostetut vaatteet odottavat paikoilleen järjestelyä. Jatkan, jatkan. 

- Ensin tuntuu että aikaa on ihan huippuhelvetisti ja yht äkkiä yllättäin sitä ei ole enää ollenkaan. Yep, otettakoon esimerkkinä että Uhman synttärijuhlat ovat tulevana viikonloppuna la-su ja ainoa mitä olen tehnyt valmiiksi on eilinen suklaapiirakka erilaisin koristuksin. Ja sain eilen siivottua, mutta se ei sulje pois uudelleen imuroinnin pakkoa tai sitä että edelleen on kahden sortin voileipäkakut ja täytekakku pikku miniatyyreineen tekemättä. Teen ne tänään, viimeiset koristelut todennäköisesti yömyöhään ja huomenaamulla saakin olla silmät ristissä maailman pienimpänä miehenä pussien kasvaessa silmien alle. 

- Kun kaikki mihin koskee, laukeaa käsiin? Oli kyseessä sitten puhelin, tietokone, kahvinkeitin tai ***tu vaikka juustohöylä, se lopettaa toimimisen juuri kun itse allekirjoittanut koskee siihen. Puhelimesta häviää kentät heti kun yrittää nettiin (lue: facebookkkiin), tietokone jää jumittamaan jollekin ihmeen akvaariosivustolle jonne koneesssa ei edes ole ollut osoitetta, kahvinkeitin tiputtaa pelkkää vettä siihen saakka kunnes huomaa ettei olekaan laittanut poroja suodatinpussiin ja juustohöyläkään ei toimi yhtä hyvin kuin ennen. Tai mistäs sen tietää, miten hyvin se ennen on toiminut väärinpäin käytettäessä. Ei kai se nyt leikkaa jos teräpuoli on ylöspäin. Eikä muuten leikkaa sillä sen käyttäjälläkään. Fiuuuuu, poks.

- Kun kaikki juuri miten olet suunnitellut ja yhden ihanan hetken luulet eläväsi Strömsössä? Ei, en minäkään. Olen kyllä kuullut tällaisista ihmisistä, mutta tullut siihen lopputulokseen että ne kaikki taitavat elää siellä Strömsössä, eikä sellaista paikkaa sittenkään ole oikeasti olemassa kartalla, vaan se on MikäMikäMaan naapurissa. 

- Kun kaikki lapset huutavat, melskaavat, ovat tyytymättömiä ja pystyt silti hymyilemään niin suullasi kuin perseelläsi, nielemään kiukkusi ja rauhallisesti sanomaan "olkaa ihan rauhassa, kyllä äiti auttaa", ja hyräillen alkaa purkaa ongelmia? Itse en usko tällaisten ihmisten olemassaoloon. Menee samaan kategoriaan Peter Panin kanssa; jos se olisi olemassa, omisin sen itselleni ja se saisi opettaa mulle lentämisen salat.

Nuo listat ovat kivoja. Huisin kivoja. Paljon helpompi pinoa asioita nippuun ja silti eksyä niistä. Ja ei, en ole kyllästynyt blogin kirjoittamiseen tai lopettamassa sitä. Kirjoitusolosuhteeni muuttuivat ja siihen sopeutuminen ja homman muokkaaminen vaati aikansa. Kuten esimerkiksi paikka. Mieheni päätti reilu viikko sitten että rakas pöytä, jolla olen kirjoittanut, vie liikaa tilaa takkahuoneesta. Tuo sohvapöytä siirtyi olohuoneeseen. Kirjoitupöytäni lähti ja sen sijaan että olisin voinut jatkaa selkä kyyryssä matalalla jakkaralla kirjoittamista, jouduin siirtymään keittiön pöydän ääreen selkänojalliselle tuolille ja istumaan suorassa niin kuin normaalit, selkärangalliset ihmiset. Mitää??? Ei onnistu. Ihan kamalaa. Onneksi eilen sisustin mieheni ollessa töissä ja siirsin tuon ihanan sohvapöydän Uhman huoneen pöydäksi, jolla Uhma saa piirtää ja muuta, joten voin aamuisin rauhassa lainata hänen huonettaan. Selkä solmussa ja jalat puuduksissa, mutta että on kotoisa olo! 

Toinen mikä muuttui, oli aamutupakka. Joudun kaksi kertaa miettimään, haluanko ottaa riskin että lapset heräävät. Yleensä en halua. Takaovi, jonka mieheni siis alle puoli vuotta sitten asensi paikoilleen, kun ensin olimme saaneet sen yli puolen vuoden odotuksen jälkeen, meni rikki. Ei auennut enää, ei vain toiminut. Paikalle tuli lukkoseppä. Nyt ovea ei saa käyttää, täytyy odottaa että lukkoseppä on saanut tilattua jonkun osan ja tullut asentamaan sen. Odotan jännityksellä, meneekö hommassa yhtä kauan kuin oven toimituksessa. Koska olen lähes diplomaattinen tyyppi, en mainitse oven toimittanutta tehdasta/myymälää. Sanon vain, että jos se on itsestäni kiinni, sitä firmaa ei enää käytetä (note yourself: kysy mieheltäs mikä firma se taas olikaan mistä se helvetin ovi tuli....). Ja kun siis takaovea ei voi käyttää, on etuovi ainoa vaihtoehto, joka taas on joku 70- luvulta jossa ei ole painettavaa kahvaa, vaan se vedetään kiinni kunnolla. Ja koska ovi on vanha, se täytyy oikeasti kiskoa kiinni. Ja jos keittiössämme olisi avohylly kahvikuppeineen, ne kupit olisi jo tulleet alas. Niih. 

Mutta kiitossii tästä aamusta, saattaapi olla että nyt palailen asiaan entiseen malliin kun kirjoituskorkeus on kohillaan. Syrän, myös myöhäiset ystävänpäiväntoivotukset. Syrän.

Ajan tasalla

Olen aamuvirkku. Rakastan aamuja. Silloin kaikki on mahdollista ja muu maailma vasta heräilee, suurin osa vielä nukkuu. Ikävä kyllä myös Diiva ja Murina ovat hoksanneet saman asian ja lisäksi vaihtaneet yön ruokailutahtia siihen, etten osaa herätä ja nousta riittävän aikaisin. Ennätykseni viimeisen viikon ajalta on ollut se kun olen saanut koneen ja blogin auki, jolloin kaksosten huoneesta on alkanut kuulua Diivan "prrrrrrprrrrr bläbläbläb prrrprrr hihihihi prrrrrr". Kone kiinni ja neidin viihdyttäjäksi. Senkin puolesta aamut kyllä on aivan huippuja, kun jokainen lapsi on todellinen aurinko ja täynnä virtaa. Mutta niiden ei tarvitsisi olla sitä aamulla ennen seitsemää!! Eilen illalla he menivät nukkumaan vasta puoli yhdeksältä, eli jos tänä aamuna pienten uni riittäisi pidemmälle. Viimeisen viikon olen keekoillut aivan pihalla lähes puoleen päivään saakka, kun aamurutiinini ei ole päässyt puolta kahvikuppia pidemmälle.

Viime lauantaina Murinalle puhkesi hammas. Itse osasin odottaa sitä, vaikka saman viikon tiistaina neuvolatäti olikin todennut, ettei ikenet pullistele tai muitakaan merkkejä ole siitä, että hampaita olisi tulossa. Annoin Murinalle luvan purra tuolla pienellä piikillään neuvolatätiä seuraavalla käynnillä. Kun sitä piikkiä ei pitänyt hetkeen olla tulossa. Nih. (Luulen omaavani pienen asennevamman uutta neuvolatätiä kohtaan. Hän on mukava ja kiltti, mutta rakastin vanhaa, jonka vastaanotolla ehdin/mme käymään viimeisen puolitoista vuotta, ensin Uhman, sitten vatsani ja lopulta kaksosten kanssa. Asennevamma on itse kasvatettu ja yritän päästä siitä eroon.)
Diiva pääsee jo täydelliseen konttausasentoon ja on päässyt sen avulla jo sängyssään eteenpäin. Jokainen osaa varmaan kuvitella, miten koomiselta tuollainen alle seitenkiloinen, melkein 65senttinen paketti näyttää kun oikein yrittää viuhtoa menemään. Suloiselta ja aika koomiselta. Se vain, että tiedä sitten kenen luonteen perinyt tyttö menettää hetken yritettyään hermonsa, kun ei pääse liikkeelle niin kuin haluaisi. Ponnistelu näyttää samanlaiselta taistelulta kuin äitinsä yritys pysyä erossa suklaasta.

Uhma täytti tiistaina kaksi vuotta ja niin ollen hatustani tippui yksi sulka. Enää ei ole kolmea alle kaksivuotiasta. Koska Uhma on iso poika, päätin että hänen pitää näyttääkin siltä. Sakset käteen ja kynimään korvien päälle ulottuvaa tukkalaitetta. Lopputuloksesta huomasi hyvin, että tekijänä oli ihan syystä taannoin parturikoulunsa lopettanut tyyppi ja uhrina itsekseen latautuva ikiliikkuja, jolle paikoillaan pysyminen on aivan vieras käsite. Ainoat pisteet annoin itselleni siitä, että Uhman korvat ovat edelleen tallella ja niissä ei ole haavoja. Ja onneksi on talvi, jos ulos täytyy lähteä, pipo piilottaa pään. Se niistä kaksivuotiskuvista, ainakin hetkeen. Toivon hiusten kasvavan sen verran, että voin yrittää korjata tulosta ennen Uhman synttärijuhlia, koska Uhman kummitäti, joka on ammatiltaan parturi, on tulossa myös. Ja uskon tietäväni kohtaloni jos kummitätiparka näkee kummipoikansa tapetut hiukset. Sakset hanurissa ei voi olla mieltäylentävä kokemus....

Olen päättänyt ottaa viikonlopuksi pari teemapäivää. Kirjoitan kokemuksia tänne, miten ihmiskoekaniinin olo sujui. Huominen on päivä ilman kelloa. En katso kellosta, milloin olisi suurin piirtein ruoka- aika. En laske minuutteja päiväuniin. Jätän sen omaan arvoonsa ja menen lasten ilmeiden, huutojen ja eleiden perusteella. Koska tiedän homman hieman vaikeaksi, kelloon vilkaisu lähes joka välissä on niin syvälle juurtunut tapa, merkkaan vahinkovilkaisut ylös. Katsotaan sitten, miten meni aika ilman kelloa. Sunnuntaista teen itselleni raskaan: päivä ilman puhelinta. Laitan sen aamulla jonnekin, jonne automaattisesti faceen näppäilevät sormeni eivät yllä. Katsotaan, miten kuolema korjaa satoa. Asioita, jotka ovat osa jokapäiväistä elämää, on hyvä välillä jättää käyttämättä. Ja teen homman tarkoituksella viikonloppuna. Mielenkiintoisia päivityksiä siis luvassa, jos vain nuo kolme marakattia antavat siihen mahdollisuuden.

JuuJa....

Ajattelin tulla pikaisesti kertomaan, että aamun blogipostaus jää lyhyeksi ja melkein olemattomaksi. Herätyskello, tuo ikuinen vihollinen ja ihan jees kaveri ilmeisesti yritti herättää ajoissa, mutta niin kauan kuin siinä ei ole ulos kimpoavia käsiä, jotka nappaavat peiton ja vie sitä kauas, ja jotka ravistelisi ja heittäisi sängystä pois, se ei ole luotettava.  Nousin tuntia aikomaani myöhemmin ja seuraavaksi saan suunnata lääkäriin antamaan pari putkea verta. Postaus on kuitenkin pakko tehdä ihan vain helmikuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Ja jotta voin mainita, että olen ollut viikon ilman suklaata. VIIKON! Nyt on juuri hyvä päivä antaa verta, kun se on oikeasti verta, eikä suklaatatinaa. Kyllä kelpaa. Jos sitten huomenna nousisin ajoissa, kun ei ole pakottavaa tarvetta ehtiä mihinkään. Ciao!! (Syrän)

-.-

Rakastan miestäni. Mutta joskus se on kyllä oikea persreikä.  Kuten silloin, kun olen juuri saanut imuroitua joka nurkan ja pestyä lattiat viimeisen päälle ja tuo tapaus ottaa hapankorpun ja kulkee syödessään melkein joka huoneessa unohtaen sen perkeleen lautasen. Murusia. Murusia. MURUSIA! Sinäinen hemmoteltu prinsessani yhdistettynä siivousfriikkiin luonteeseeni huutaa ja mieleni tekisi sanoa miehelleni "tulepas muruseni tänne niiden hapankorppujen kanssa, niin laitetaan ne jonnekin, minne aurinko ei paista eikä tuuli puhalla". Tai silloin, kun Uhma tekee jotain kiellettyä asiaa ja itse olen varattu Diivan paskavaipan vaihdossa. Komennan Uhmaa sanoen, että isi tulee ottamaan sut pois sieltä. Ja tosi paljon isi puuttuukin asiaan, puhelimen säätelyltä ei juuri silloin ehdi. Tuolloin tekisi mieli iskeä paskaperseinen tytär isänsä syliin ja mennä siirtämään Uhma omien leikkiensä pariin. Tai silloin kun saan juuri iskettyä oman perseeni ensimmäistä kertaa päivän aikana penkkiin kädessä se kauan kaivattu kahvikupillinen ja Murina herää unilta. Puolen minuutin odotus, reagoiko toinen viereiseltä sohvalta television lumoista. Ei. Jos kahvi ei olisi omaa elämän eliksiiriäni ja en rakastaisi sitä huumaavaa ainetta -                                                                                            - näin paljon ja enemmänkin, heittäisin tuon lähes täyden kupillisen äijän päälle. Niinhän leffoissakin herätetään pökertyneet. Kylmä vesi-kuuma kahvi. Ihan sama asia. Kuumalla kahvilla voisi saada jopa nopeammat refleksit aikaiseksi, miksei kukaan ole koettanut? Ai niin, siksi koska se on sentään kahvia, ihmeainetta.
Ja silti tuo persreikä on mieheni ja rakastan sitä. Vaikka itse olen vähän tällainen millainen olen, mukaanluettuna juuri tuo rasittava siivousfriikkiys ja kontrollointitarve, mieheni laittaa digiboxilta tallennukseen ohjelman, josta tietää minun olevan kiinnostunut. Itse en tuota ohjelmaa ole muistanut, mutta löytäessäni sen boksilta olen onnellinen. Vaikka räpätän, rällään ja kimpoilen seinille, mieheni osaa suodattaa ne tärkeimmät asiat ja tuo synttärilahjakseni juuri sen, mitä eniten kaipaan, imurin. Purkaessani mieheni tuomia kauppakasseja löydän sieltä sydämenmuotoisen konvehtirasian. Päivä on normaali ja maailma normaali, mutta tuo suklaarasia todistaa, että mieheni on ajatellut niinkin arkipäiväisessä paikassa kuin kaupassakin minua. Ja vaikka perseeni pullistelee kuin ylipuhallettu ilmalaiva, hän tosiaan tuo sitä suklaata, eikä huomauta että joskus talo ei ole tärähtänyt liukastuessani. Ja, mikä tärkeintä. Uskon, että mieheni suurin haave ja rakkain päiväuni olisi päästä noista kissoista eroon (ainakin välillä, kuten iltana eräänä kun hän oli astunut suhteellisen tuoreeseen kissanoksennukseen, onneksi lapset nukkuivat niin ei tullut ihan niin suurta huutoa...tai kuten eilen aamulla kun sohvan reunalla oli kissan oksentama karvapallo...), hän ei sitä ääneen sano. Koska itse välitän kissoistani ja mieheni todella tietää sen, hän hyväksyy ne taloomme tietäen, etten luopuisi niistä kuin äärimmäisen pakon edessä (hän myös tietää ettei niitä vastaan kannata kilpailla, muistutuksena tästä on jääkaapin ovessa magneetti, jonka sain yläasteella kaveriltani: "Mitä enemmän tunnen miehiä, sitä enemmän rakastan kissaani").
Eli, vaikka välillä se yksi on se talon suurin persreikä, niin osaahan se ihanakin olla. Kannattaa myös välillä laskea oman ärsyttävyytensä asteikko. Tiedän, kuinka ärsyttävä osaan parhaimmillani olla, enkä itse ainakaan asuisi kanssani päivääkään. Puistattaa ajatuskin.

Ja niin, eilinen meni loppupeleissä tosi rennosti. Ihan kuin nuo neuvolassa annetut rokotukset olisivat rauhoittaneet meidän kaksikkoakin, voisiko olla mahdollista? Molemmat olivat koko päivän yhtä hymyä ja naurua. Päiväunikoulu näytti äärimmäisvaikutuksensa, Murina nukahti sitteriinsä kesken lämpimän aterian. Siitä tuo entinen "en nukahda ilman keinutusta, en nuku sängyssä, en halua, en halua, EN HALUAAAAA"- tyyppi oli helppo kantaa sänkyynsä tuhisemaan. Diivan syöttäminen oli pariinkin otteeseen lähes taiteellista, kun ensimmäisellä, viidennellä ja x- kerralla pikkuneiti aivasti kuin maaliruiskutin. Harmitti, kun en syöttänyt luumusosetta, värinsä puolesta se olisi ollut paras jättää omiin kasvoihini kauneuspilkuksi. Mutta ei, kyseessä oli tuolloin kuningatarsose ja näytin lähinnä aikuiselta vesirokkopotilaalta. Ja noiden aivastuskertojen välissä ne lusikalliset, jotka menivät suuhun, päätyivät Diivan paidalle, koska rakas tyttäreni muisti jälleen, miten hauskaa on pyrryttää huulillaan. Oujee.
Uhma taas koetti illalla sisustusta. Olin juuri laittamassa kaksosten iltapuuroa, kun esikoisen huoneesta kuului kolinaa ja räminää. Kurkattuani huoneeseen sain nähdä, ettei tarvita kuin laatikko, jossa on ollut viisi palapeliä sekä laatikko, jossa on palapelilautoja paloineen, peittämään Uhman huoneen lattia. Kirosin tuota asetelmaa puoli tuntia ja siivosin viisi minuuttia. Kumpi vei enemmän energiaa? Arvatkaa.

Eilinen suklainen juustokakku onnistui ihan hyvin, pakko sitä maistaa oli, tosin ihan minipalanen. Maku oli ihana, niin loistava, että oli pakko tuon pienen palan jälkeen huuhtoa sen maku suusta omenalla. Itsekuria vaati, mutta pieni pala pysyi sellaisena. Loppuillan päässäni soikin Robinin kappaleesta muokattu "vatsastani puuttuu palanen"- biisi. Vaikka maku oli hyvä, ulkonäkö oli hieman kerran syödyn luokkaa johtuen liian pitkästä uuniajasta ja liian suuren muotin käytöstä. Aion tänään tai huomenna laittaa tämän blogin rinnalle uuden, jossa esittelen tuotoksiani. Ei mikään lokeroitava leivonta- tai ruuanlaittoblogi, vaan sellainen "Kotiäidin hermolepotuokiokokeilut", tms. Näperrettävää, ruokaa ja leivonnaisia. Ja jos yleensä laitetaan vain herkullisia kuvia, minä aion lisätä myös tuon eilisen juustokakun kuvan sinne. Näihin tulee myös osio "ÄLÄ tee näin", joiden avulla on helppo välttää virheet.

She ol shiinä. Kiitos ja anteeks, rakastakaa ihteänne, toisianne, miehiänne, lapsianne, lemmikkejänne... Kaikkea mahrollista. Kuluttaa vähemmän energiaa kuin vihaaminen. Syrän kaikille.

Neuvolauutisia

Ihan oikeesti, luulin eilen aamulla että ehtisin kirjoittamaan. Enkä tiedä, mistä tällainen yltiöoptimistisuus oikein tuli. Ehkä siitä, että nousi reilu puoli tuntia herätyskellon soiton jälkeen? Vai siksi, että pesuhuoneeseen mennessäni astuin (luojan kiitos kuivuneeseen) kissanoksennukseen, jota oli mieltäylentävää pyyhkiä lattiasta? Se optimistisuus taisi alkaa karista siinä vaiheessa, kun yritin lähettää eräästä tilaustyöstä kuvia eteenpäin ja läppärini päätti aloittaa jumituksen. Se ei ole pysäyttänyt kosketushiirtä varmaan lähes puoleen vuoteen, mutta eilen iski tilt! Sammutin koneen ja käynnistin uudelleen todeten, että suunnitelmissani olisin sillä kellonlyömällä ollut jo herättämässä kaksosia. Koneen käynnistymistä odotellessa päätin käydä hermosauhuilla muistaen, että takkini taskussa oli yksi tupakka, joten en ottanut ulos uutta askia. Se yksi tupakka, jonka piti rauhoittaa hermoni, olikin poikki.
Tuossa vaiheessa viimeistään totesin, että ylimääräinen kirjoittelu jää. Vartin aikataulustani myöhässä lähdin kaksosten huoneeseen pakkaamaan hoitolaukkua ja kolistelemaan. Yritin mahdollisimman hiljaa ottaa muualta talosta tavaraa ja laskea ne huoneeseemme hiukan kovemmin, ettei Uhma herää ja jotta kaksoset heräisivät. Tosi helppoa, joopajoo.

Pääsimme perille neuvolaan, noin viisi minuuttia myöhässä. Matkalta soitin sinne, että tulossa ollaan, nou hätä. Hävetti silti, koska matkaa kotoa neuvolaan on se puolitoista kilometriä. Laiska myöhästyy ja luo uuden merkityksen käsitteelle akateeminen vartti. Fiuuuu.
Neuvola meni hyvin, Diiva taisi loukkaantua vaatteiden riisumisesta ja vieraan ihmisen tutkimuksista. Hymytytöstäni lähti pieni kitinä koko tutkimuksen ajan. Painoa hänelle oli kertynyt 6,5 kiloa ja pituutta 64,8 senttiä. Kitinä loppui juuri sopivasti ennen rokotuksia. Huuto alkoi ensimmäisestä piikistä, mutta yllättävän äkkiä se loppui. Kova mimmi. Laitoin hänet kaukaloon ajatellen, että neiti voisi nukahtaa veljensä tutkimuksen aikana, mutta sieltä hän tillitteli maailman menoa tyytyväisenä. Rokotuksista ei siis seurannut mitään maata mullistavaa.
Murina otti tutkimisen paljon rennommin. Hän hymyili ja keimaili silmät loistaen neuvolatädille, jokelteli jutteli ja kirkui. Vaaka pysähtyi 8,5 kilon kohdalle ja pituudessa päästiin 69,5 senttiin. Iiiiiso poika. Rokotus meni oikein hyvin, toista piikkiä äijä ei edes huomannut ja toisesta lähti vain pieni huuto, joka meni alkujärkytyksen jälkeen ohi.
Lopputuloksena tutkimuksiin, Diivaa saa jo istuttaa joka ruokailulla syöttötuolissa ja muutenkin, selkärangasta on hävinnyt "vauvanpyöreys" eli se on suora. Murinalla on kaarevuutta ihan hiukan ja neuvolantäti suositteli, että vain yksi kerta päivän ruokailuista olisi syöttötuolista. Ihan hyvä vaihtoehto vielä sen aikaa kun Uhma on taantunut vauvavaiheeseen ja haluaa istua syöttötuolissa. Lisäksi neuvolantäti neuvoi vaihtamaan nuo vauvapuurot tavalliseen kaurapuuroon tai neljän viljan puuroon, koska niissä on enemmän ravintoarvoja. Ja päivän aterioiden väliin voi lisätä yhden hedelmäsoseen. Ihan vain, että Diiva, tuo äitin pikku ikiliikkuja, jolle ruoka maistuu satunnaisesti, saisi lisää painoa. Pituuskäyrä on notkolla ylöspäin, mutta painokäyrä aaaalas. Niin sen arvelinkin olevan. Itseni olisikin hyväksi liikkua enemmän kuin kuluttaa, mutta ei tuollaisen pian puolivuotiaan rääpäleen. Kasvaa täytyy!  Lapset kasvavat, aikuiset lihovat. Blah.

Tänään alkaa päivä numero kuusi ilman suklaata. Eilen kaverin käydessä kylässä avasin kaapista häntä varten suklaalevyn ja nuuhkisin itse sen ihanaa tuoksua. Luulen tietäväni, miltä Bella Swanin veri tuoksui Edward Cullenin nenään. Mutta annoin olla. Sen sijaan lisäsin jälleen lusikallisen kaakaota maitokahvini sekaan. Alkaa tuntua pikkuhiljaa siltä, että suonissani veri pääsisi liikkeelle, kun suklaavirtaukset vähenevät. Omituista. Aloin tosin miettiä sitä, miten yleensä käy, kun ihminen yrittää puuttua luonnon systeemeihin. Huonosti. Miten itseni käy, kun keskeytän kroppani normaalin suklaatoiminnan ja annan terveellisille elinaineille tilaa? Pelottavaa. Aion olla niinkin aktiivinen että käyn hakemassa tänään kuntosalikortin salille, jonne pääsee sisälle kortilla puoli yhdeksään saakka ja saa treenata niin pitkään kuin haluaa. Suunnittelin, että kävisin aina kaksosten mentyä nukkumaan tekemässä jotain kevätjuhlaliikkeitä. Ajatus ei tunnu niin vastenmieliseltä, kuin jokin aika sitten. Ensimmäistä "lihas"(läski)revähdystä odotellessa. Lisäksi tänään saattaa itsehillintääni koetella leipomusaikeeni, löysin ohjeen suklaisesta juustokakusta. Pakkohan se on koettaa tehdä. Mielenkiintoiseksi ohjeen tekee se, ettei siihen tule liivatetta eikä sitä hyydytetä, vaan se laitetaan uuniin. Kahviseura saa sitten kertoa, millainen siitä tuli. Itse katselen ulkonäköä ja teen kuolemaa.

Sain facebookissa tapahtumakutsun. Kutsun johdosta näen siihen lisättyjä kuvia vauvoista, lapsista ja nuorista, jotka ovat sairastaneet tai sairastavat jotain ikävämpää sairautta, syöpää, kasvainta tai muuta vastaavaa. Eteeni on tullut kuvia alle vuoden ikäisistä vauvoista, joiden elämä on päättynyt liian varhain. Itku ei ole ollut kaukana kyyneleiden noustessa silmiin. Noiden kuvien katselu on saanut muodostettua jälleen uuden ajattelutavan. Ihan sama, kuinka paljon lapseni huutaisivat. Siis, totta kai pyrin siihen, ettei heillä ole syytä huutaa, mutta turhan kiukutteluitku ei enää ikinä nosta ***utuskäyrää. Jokainen huuto on merkki tärkeimmästä: siitä että lapseni hengittää. Edellisyönä Murina oli rauhaton ja sain nousta kerran tunnissa laittamaan tuttia hänelle. Väsyneenä alkoi hieman ärsyttää, kunnes muistutin itseäni siitä, että lapsensa menettäneet äidit tekisivät varmasti ihan mitä tahansa, että saisivat kuulla saman vitinän ja olisivat maailman onnellisimpia, jos saisivat yöllä antaa vauvalleen tuttia. Ärsytys hävisi ja Murinan rauhoituttua jäin vain tuijottelemaan häntä ja siskoaan. Jokainen huuto, kitinä ja ääni on merkki hengityksestä, eli elämästä. Annetaan lasten huutaa, se kertoo siitä tärkeimmästä lahjasta.

Vauvat kasvaa isoiksi

Koska aloitin sopivahkon ikäkriisin potemisen jo oman vanhenemisen suhteen, sitä on hyvä jatkaa ja täydentää lasten vanhenemiskriisillä. Lapsillehan se on hyvä asia, mutta äitinä muistaa aina sen hetken, kun pieni avuton nyytti ei itse jaksanut kannatella niskaansa, miten pienet sormet eivät yltäneet  aikuisen sormen ympärille ja miten pieni paketti pysyi onnellisen paikoillaan sylissä. Nyt kaikilla vauvoillani alkaa tulla merkkejä, joka kertoo kasvamisesta niin, ettei entiseen ole paluuta.

Ensinnäkin Uhma. Uhmahan on kasvattanut koko ajan voimakasta omaa tahtoa ja luonteen kasvua. Hän ymmärtää lauseet ja on alkanut hiljalleen muodostaa sanoja ja toistaa kuulemaansa, allekirjoittanut saa alkaa tarkistamaan sanavarastoaan. Nyt yksi todella iso askel on ollut se, kuinka hän on jo kolmena päivänä tällä viikolla jättänyt päiväunet väliin. Tällä kertaa niinkin onnistuneesti, ettei kovin suurta kiukkua ole ehtinyt muodostua. Tai, jos on, niin se ei ole kestänyt kauan. Kuitenkin siis päiväunettomuus ei ole aiheuttanut äidille halua hakata päätä seinään. Iso lapsi, joka aamulla nukkuu lähelle yhdeksää ja illalla nukahtaa alle viidessä minuutissa, yhdeksän aikoihin. Ja koska huomaa, että lapsi kehittyy ja hoksaa enemmän asioita, on oikein hyvä hetki antaa enemmän vastuuta ja opettaa asioita. Hieno esimerkki on se, miten olen nyt viikon verran käynyt hänen kanssaan läpi sitä, että jos levittää yhden laatikon lelut, ne kerätään ennen seuraavan kippaamista. Ja joka ilta ne lelut myös kerätään. Pieniä kiukkuja on osunut, kun olen mennyt väliin Uhman ollessa uuden laatikon kimpussa, mutta muutaman kerran olen saanut hänet osallistumaan tähän toimintaan. Kyl se siitä, kunhan sinnikkäästi yrittää, selittää ja auttaa. Eräänä päivänä totesin Uhman olevan lujasta luonteestaan huolimatta kiltti ja tottelevainen. Uhma kiukutteli ja melskasi olohuoneessa ja yritti sohaista maitopullolla päähäni. Korotin ääntäni ja komensin, että ellei herra osaa olla kunnolla, niin saa kyllä mennä oitis  omaan huoneeseensa. Uhma lähti tumisevin askelin kädet ponnekkaasti heiluen olkkarista. Mielenkiinnosta seurasin suuntaa. Ja omaan huoneeseensa hän meni. Siellä hän jähmettyi, puristi kädet nyrkkiin ja huusi. Koska olen edelleen huono tässä pokan pitämisessä, aloin nauraa. Samalla olin aika ylpeä lapsestani, joka ei varmasti tuntenut samoja fiiliksiä mutsistaan. Mutta, iso poika, joka ensi kuun alussa täyttää kaksi vuotta. Mihin tämä aika on mennyt????

Sitten Murina ja Diiva. Olen nyt kovalla kädellä saanut rankata liian pieniä vaatteita heidän vaatelaatikoistaan pois ja hommata uusia. Pienet kasvaa. Nyt on muutama yö mennyt yhdellä syötöllä, edellisyönä Murina veteli unta koko yön yhtä soittoa, tai oikeastaan söi illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Molemmat nukkuvat iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Suuri, todella suuri ero entiseen. Molemmat alkavat harjoittaa liikkumista tavalla tai toisella, jos lasken heidät olohuoneen matolle ja käyn laittamassa vaikka kahvin keittymään, en takaisin tullessa voi olla varma enää, missä lapset ovat. Koiramme yrittää pysyä niiden perässä, mutta ne perhanat liikkuvat eri suuntiin. Ja jos tuo collie erehtyy jämähtämään liian lähelle näitä pikku tahmanyrkkejä, pieni nyrkki nappaa tukon karvoja matkaansa. Olen odottanut, milloin he saavat sellaisesta tuposta kiinni, mikä ei lähdekään irti, vaan karvoissa roikkuessaan he voivat hilautua koiran mukana paikasta a paikkaan b. Onneksi kuitenkin koiramme on hoksannut, että metrin hajurako pelastaa perskarvat.
Ja viimein eilen sen tein. Kävin hakemassa syöttötuolit. Päädyinkin nyt triptrapin tyylisiin, mutta Emma- merkkisiin lapsen mukana kasvaviin tuoleihin, koska niissä oli niin hyvä tarjous ja koska ne sitten tosiaan menevät monta vuotta, eikä vain vauva- aikaa. Vaikutuksen teki vielä niiden tukevuus ja loistavat liukuesteet pohjissa. Päätin asettaa syöttötuolit ruokailutilanteisiin niin, ettei heillä ole mahdollisuuttakaan potkaista itseään nurin, eli joko niin että ei ole mitään mihin osua, tai sitten niin että syöttötuoli nojaa valmiiksi seinään, ettei se voi kaatua. Mieheni kasasi nuo tuolit eilen heti kun toin ne kotiin. Uhmanhan piti ensimmäiseksi testata ne. Myös Uhman päivällinen sujui loistavasti, sillä hän söi sen syöttötuolissa istuen. Kun kaksoset pääsivät koeajamaan uudet tuolinsa, olivat ilmeet loisteliaat. Istua korkealla ja nähdä kauas. Diivan ruokkiminen sujui viimein niin kuin elokuvissa. Näinä hetkinä tulee jälleen mieleen, miten on oikeasti pärjätty silloin, kun kaikkia näitä arkea helpottavia asioita ei ole ollut?? Myönnän olevani totaalinen kermaperse, enkä todennäköisesti olisi pärjännyt aiemmassa ajassa hetkeäkään. Hatunnosto näille sankareille, jotka sen teki.

Tänään on lopulta tulikoepäivä. Pakkaan kaikki kolme lasta mukaani ja lähden kotipaikkakunnalleni. Yksin. En todellakaan tiedä, mitä siitä tulee ja kuinka sujuu. Onneksi siellä on sitten paikan päällä lisäkäsiä, mutta hiukan silti jänskättää. Joskus se kuitenkin on pakko tehdä, joten miksei jo nyt. Varaudun pahimpaan jotta voin yllättyä positiivisesti. Nouu hätä. Ja jos muutkin selviytyvät liikenteeseen useamman lapsen kanssa, niin enköhän itsekin. Nih. Pois turha ressi.

Ilmoitan vielä, että olen aloittanut itsensäkidutusjakson. Oikeasti, siinä vaiheessa jos minua voi teititellä, koska se on mää ja mun perse, on aika hiukan miettiä, syödäkö salaattia vai suklaata. En nyt ottanut mitään tavoitteita, paitsi sen, ettei tarvitse vaihtaa vaatekokoa yhtään isompaan. Aion olla suklaa-popcorn-sipsi-karkki-limsa-herkkulakossa. En tiedä kuinka kauan, ajattelin vetää sen ajatuksella, että katson kuinka kauan pystyn kieltäytymään noista. Itseni tuntien niin saatan olla ilman kaikkein kauiten. Jos vaikka mieleni tekee sortua, lasken että olen ollut x- päivää ilman herkkuja, jospa olisin vielä yhden näyttääkseni että pystyn. Ja vielä yhden, ja vielä yhden. Alan olla niin ylpeä itsestäni, että en tahdo sortua vaan tehdä kunnon ennätyksen kieltäytymyksen tiellä. Kaksi päivää on jo kulunut. Ekana päivänä olin valmis tekemään mitä vain, kaksi synttärilahjasuklaalevyä huusi kaapin pohjalta olevansa siellä. Kierin tuskissani ja mietin, josko ihan yksi pala vain. Räkäinen nauru irtosi tuon ajatuksen kirvoittamana, meikäläisen yksi pala tarkoittaa yhtä riviä. Eikä kahta ilman kolmatta, kolmas kerta toden sanoo, neljä on sopivan parillinen luku, kerta kiellon päälle ja hups, siinä se levy meni. Niinpä jätin levyt kaappiin, mutta päästäkseni eroon tuosta suklaahimosta keitin itselleni kahvia ja laitoin lusikallisen kaakaojauhetta maitokahvini joukkoon. Se toimi. Kupillisen jälkeen alkukantainen suklaanhimoni alkoi laantua. Lisäksi tein itselleni fetasalaattia ja oli mielenkiintoinen kokemus huomata, että rehut maistuivat ihan hyvälle ilman Hesen lisukkeitakin. Kaksi päivää olen taistellut. Tästä tulkoon kolmas. Itken sitten täällä suruissani, mitä tehdä. Tuon kaakaon aion sallia kahvini joukkoon, jos se auttaa taistelussa.

Kuva nyt tuli hieman pienellä, mutta siinä ne meidän uudet istuimet ovat. Rakastuin syöttötuolien pehmusteiden väriin oitis. 

Ja sitten vielä lisään linkin lastenlauluun, joka tuli eräs aamu Pikku Kakkosessa ja jonka tallensimme Uhmalle, joka rakastaa musiikkia. Tuo on ollut tallennuksessa noin viikon ja eilen vasta pysähdyin kuuntelemaan sanat. Alkoi hävettää ja naurattaa. Tuure Kilpeläinen on keksinyt loistavat, 2000-luvun sanat lasten liikennelauluun. Enää ei varoiteta autoista, vaan niiden kuskeista. Myönnän itsekin puhuvani puhelimeen ajaessa, mutta tämän kappaleen myötä tuota asiaa täytyy harkita. Kappale kertoo loistavasti, millaista aikuisten liikennekäyttäytyminen on. Siis, ihan sama, onko sulla lapsia vai ei, mutta jos on auto tai edes ajokortti, kuuntelepa sanat. Ajatuksella. Kolahtiko? Niin muhunkin.

http://yle.fi/ohjelmat/1917997

Tee itsestäsi koekaniini

- Ja huomaat arvostavasi itsestäänselvyytenä pitämiäsi asioita paljon enemmän.

Kaikki lähti siitä kun olin keittämässä kahvia ja jäin tuijottamaan tyhjyyteen. Jokainen varmaan tietää tällaisen ihmejähmetyskohtauksen kun katse vain kiinnittyy jonnekin vailla kohdetta? Yritin samalla saada tehtyä projektini valmiiksi hapuillen kahvinporolaatikkoa paikaltaan. Havahduin ja päätin, miksen koettaisi. Pieni testi sokeana, silmät kiinni alkoi.

Vedet olivat keittimessä valmiina, mutta porot piti saada armaan moccamasterini suodatinosuuteen. Käsikopelolla löysin mittalusikan ja tarkkaan tähdäten ja hapuillen laitoin vaaditun määrän paikallleen. Moccikseni on yksinkertaisinta ja halvinta laatua, eli suodatinpussipaikka on irroitettava, eli sekin piti asettaa paikoilleen. Tähän hommaan, jonka normaalisti saan valmiiksi puolessa minuutissa, upposi tällä kertaa kokonaiset pari minuuttia. Todistinpa kuitenkin sen, että pystyn keittämään kahvia vaikka silmät kiinni. Sähkökatkon aikana ei siis ole ongelmia. Muuta kuin se puuttuva sähkö.
Testini jatkui vaatteiden pukemisella. Mieheni onneksi oli kotona ja lasten kanssa takkahuoneessa, niin saatoin välttää ylimääräiset henkilövahingot. Epäonnekseni mieheni oli kotona, en voinut yrittää kaikusuunnistustekniikkaa hapuillessani keittiöstä makuuhuoneeseen. Seinä, klomps. Sohva, tumps. Matonreuna, oho. Kompurointia on pakko harrastaa, ettei kaadu. En tiedä, kumpi olisi loppupeleissä enemmän kiinnittänyt mieheni huomion, hyödytön kiljahtelu lepakkomaisesti vai nuo pienet tömähdykset ja perkeleet mitättömän pienellä matkalla, joka jälleen vei yli tuplasti normaalin ajan. Tosin, mieheni ei todennäköisesti hämmästy enää mistään päähänpistostani.
Selvisin kuitenkin makuuhuoneeseen, vain uuden ongelman äärelle. Vaatteet? Muistin jättäneeni farkkuni yöpöytäni päälle edeltävänä iltana. Käsikopelolla, tunnustelulla ja lahkeen pituutta käsin mittaamalla varmistin, että löytämäni housut todella olivat omani, eivätkä mieheni. Tajusin että farkut olivat helpoin osuus, kun ne olivat hollilla. Vaatekaappini, jonka järjestyksessä pito on aina ollut suurin ongelmani, tuntui hyökkäävän suljettuja silmiäni päin. Missä ***vetissä kaikki sukat olivat? Löysin pari irrallistakin sukkaa, joiden ansiosta jäin miettimään, onko Uhma ollut kaapillani vai onko kyseessä leskisukat, joiden pareissa on ollut reikiä, vaiko kenties asumuserosukat, joiden pari on hävinnyt kuivausrummun syövereihin. Päätin olla rohkea ja nappasin kaksi vapaana melskaavaa sukkaa käteeni. Peppi Pitkätossukin käyttää eriparisukkia, miksen siis itsekin? Näppituntumani ei ollut riittävä kertomaan, laitoinko sukat oikeinpäin jalkoihin.
Seuraavaksi paita. Hommassa ei sinänsä ollut vaikeutta, sillä tiesin, että nenäni edessä on hylly täynnä toppeja, pitkähihaisia paitoja, lyhythihaisia paitoja, rentoja paitoja, bilepaitoja. Mutta... Kuinka löytää päivään sopiva, eli ihan peruspaita, pakkaslukemaan nähden ehkä pitkähihainen? Koska vaatekaappini näyttää valmiiksi kuivausrummun sisällöltä, en ottanut stressiä sen sekoittamisesta. Käsieni läpi kulki monta erilaista paitaa ja toppia, kunnes löysin pitkähihaisen. Vedettyäni sen päälleni totesin sen olevan mallia vanha minä, joka ei ollut elänyt suklaalla. Sillä hetkellä kiitin leikkiväni sokeaa, sillä en nähnyt tuota pikku makkarapötköä, jonka liian lyhyt pitkähihainen ja farkut muodostivat väliinsä. Lihamestarikin olisi varmasti ollut kateellinen. Otin paidan pois päältäni, heitin sen muiden päälle ja päätin laittaa seuraavan käsiin osuvan, oli siinä hihoja tai ei. Eipä tietenkään ollut, vaan naruolkaiminen toppi, josta ilmeisesti olin leikannut pesulapun pois oikein pikkutarkasti, joten mokoman oikeinpäin saaminen oli arpapeliä. Päätettyäni, että nutun ollessa nurin, on onni oikein, huokaisin. Aikaa oli mennyt...Arvioni mukaan kymmenen minuuttia. Mistäs minä silmät ummessa kellostakaan olisin tarkkaan tiennyt.
Sitten matka vessaan. Räminä, kolina ja perkeleet olivat jo totuttua luokkaa. Kumma juttu, asuttuani tässä talossa neljä vuotta, en vieläkään siis hahmota, missä täällä on seinät. Vessassa jälleen uusi ihmetys: dödö. Missä? Onneksi mieheni on tarkempi tavaroistaan ja niille on sentilleen määritetyt paikat. En siis pelännyt korostavani maskuliinista puoltani. Enpä kyllä löytänyt dödöänikään. Hiusten harjauksen jälkeen päätin, että avaan silmäni ja tarkistan vauriot.
Hiusten jakaus oli sekaisin, jos sitä edes oli. Olin levittänyt vessakoristani monta tavaraa pöydälle etsiessäni dödöä, mitä ei näkynyt edes silmät auki. Sukissani oli samaa paria olevat sukat, toinen niistä oli väärinpäin. Toppini oli ihme kyllä oikeinpäin, mutta hivenen huolimattomasti rypyssä.
Käänsin sukkani oikeinpäin, suoristin topin ja tein mielessäni listan.

*Siivoa vaatekaappi.
*Siivoa vessatavarat.
*Löydä jokaiselle tavaralle oma paikka ja pidä ne siellä.
*Arvosta näkökykyäsi, se ei ole oikeasti itsestäänselvyys!!!

Tuo viimeinen on tärkein. Jos nyt sokeutuisin, joutuisin opettelemaan kaiken alusta. En voisi aluksi hoitaa lapsiani normaalisti. En näkisi heidän hymyään. Noin puolet maailmastani häviäisi. Kaikki, mistä nautin, olisi pois, ainakin siihen asti, että osaisin tehdä ne uudella tekniikalla. Lukeminen, kirjoittaminen, television katselu, lasten tuijottaminen ylpeyttä tuntien. Testi oli onnistunut ajattelumaailmaa avartaen.
Hetken aikaa harkitsin korvatulppien ja korvasuojien kanssa kuurouskokeilua, mutta todennäköisesti nauttisin talossa vallitsevasta hiljaisuudesta, että liimaisin ne muutamaksi vuodeksi päähäni. Ehkä tämä yksi testi riitti hetkeksi. Seuraavaa päähänpistoa odottaen.

Mielenkiintoisia unia, osa hui

Oikeasti, voisi sanoa, etten oo nukkunut viime yönä. Zisus mitä unia ja uneksijana allekirjoittanut, merkki siitä että nyt se korvienväli on tosissaan tehnyt jonkun ylimääräisen pyöräytyksen.
Ensimmäisessä (tai viidennessä, sadannessa tai satakolmannessatoista) unessa  seikkailin jossain vanhassa talossa etsien merkkiä isäni läsnäolosta (isäni kuolemasta tulee nyt tiistaina neljä vuotta). Samalla etsin äitiäni, joka siis elää. Talossa oli monta kerrosta ja olin vanhanaikaisen kellarin sementtisissä rappusissa, joissa ei ollut valaistusta. Heitin suosikkikahvimukini (äitiä vähän väsyttää- tekstillä varustettu, älkää kysykö miksi tuo muki oli mukana, kenties siksi että juon näemmä unissanikin kahvia. Näillä unilla on kaiketi pakko.) alimmalle askelmalle, josta se kimposi sementtiseen kattoon ja tuolta rysähti takaisin alas. Mutta unessa se ei mennyt rikki ja olin aivan varma, ettei isäni ollut antanut tuon mukin hajota. Nyt hereillä ollessa mietin, että tuo on merkki siitä, että äitiä tulee vastaisuudessakin väsyttämään. Hetken seikkailtuani löysin äitini nukkumasta joidenkin rappusten yläpäästä. Talo muuttui kotitalokseni ja olin taluttamassa äitiä sisään ja soittamassa ambulanssia hänelle varmuuden vuoksi. Kahvimuki toisessa kädessä. Uni päättyi, tai sitten siirryin seuraavaan. Kahvikuppi jäi tuohon uneen.
 Seuraavassa muistamassani unessa olin sukulaiseni talon toisessa kerroksessa. Tuossa unessa sukulaiseni eivät asuneet tuossa talossa, vaan ulkomaalainen perhe, joka oli murhattu. Murjaaha oli edelleen talossa ja itse puin tyytyväisenä vaatteita päälleni suihkun jälkeen. Kunnes murhaaja tuli yläkertaan. Tuolloin juoksin kattotasanteen ovelle, josta hyppäsin terassin katolle ja terassin katolta maahan. Kuin ninja, ilman kompurointia, ilman venähdyksiä ja ketterästi kuin pieni fretti. Ihan toista kuin tosielämässä totuttu pullero jalkapainot nilkoissa heilumassa. No, tuolla ulkona sitten oli tietysti vahteja joista sain yhden kimppuuni. Se yritti heitellä pakenevaa uniminääni käsikranaateilla, mutta osuikin itseensä koko ajan. Juoksin naapurin hallien taakse piiloon kun tuo vahti otti pyssyn esille. Tein todella fiksun näköistä siksakkia, ettei osuisi. Tuolloin heräsin. Kiitos Diivalle, jolla oli nälkä.
Yksi uni on muistoilta lyhyt, mutta omituinen. Oltiin kaverin kanssa lähdössä lappiin liftaten. Kauheella kiireellä valmistin suurtalouskeittiömäisessä huoneessa kalapuikkoja, perunaa ja kananmunavalkokastiketta niin, ettei miehelleni tulisi nälkä reissumme aikana. Jossain vaiheessa mieheni soitti, ettei tarvitse kokata, hän elää kebabin kanssa tuon pikkumatkamme ajan. Seuraavaksi mieheni soitti, etten voikaan lähteä kun lapsille tuli vesirokko. Jätin perunat levylle, kalapuikot pannulle ja lähdin kotiin.
Myös sitä seuraava uni oli lyhyt, mutta sitäkin pelottavampi. Olin oman auton kanssa liikenteessä vanhalla kotipaikkakunnallani, jossa aioin pysähtyä syrjäisellä huoltoasemalla tankkaamaan. Pujottelin isompien rekkojen läpi ja päätin mennä sisältä ostamaan merkkareita, jotka ovat taas tulossa kauppoihin ensi kuun alussa. Käännyin ovelta takaisin autolle kun huomasin, että tuo takapajuinen, pieni huoltamo oli täynnä entisiä  seurustelukumppaneita ja ihastuksia ja säätöjä, joista ei koskaan tullut mitään (ja ei, kyseessä ei ole monen sadan ihmisen joukko, vaan noin parinkymmenen, joista yli puolet on ollut yläasteen ihastumisia ja kaukaa tuijotteluita, kyseessä siis neljän pöydän huoltamo, joka on helppo saada täyteen). Poistuin ja lähdin kotimatkalle ja koko kotimatkan ajoin tyhjällä tankilla, mutta auto kulki silti.
Viimeinen uni, joka jäi mieleeni ja josta heräsin Murinan ähinään, oli jälleen rikollispainotteinen. Olin vanhassa koulussamme risteilyllä (joo, kelluva koulu) ja ruokasalissa oli buffettiaika. Olin rehtorin (joka oli täykkäreistä poliisi, joka viimeisissä jaksoissa yritti saada Breen vankilaan, se pulska ja kalju) kanssa vessassa suunnittelemassa, miten saisimme yhden huumediilerin kiinni. Menin ruokasaliin normaalisti tietäen, että se diileri tarkkailisi koko salia ja että rehtorin tarkoitus oli valmistaa tuolle diilerille lihapullataikina, jonka joukkoon olisi survottu kilo jotain huumausainetta. Aikani oltuani salissa menin vessaan pissalle, jolloin oveen koputettiin ja vanha yläasteaikainen, miespuolinen kaveri tuli koputtamaan, että nyt tarttis maistaa näitä lihapullia. Ilmoitin olevani housut kintuissa, jolloin kaiffari pyöritti vessan oven ali  yhden lihapullan ja pyysi maistamaan. Maistoin ja totesin kyseessä olevan hyvin onnistunut erä. Tuolloin Murinalle tuli nälkä.

Joko ymmärrätte, miksi äiti on vähän väsynyt tänä aamuna? Ei vanha jaksa näin mielenkiintoisia unia. Jos päivät touhuan, ihan kuin öisin kiinnostaisi juoksennella karkuun pyssyjä ja murhaajia. Jos tuossa huumelihapullassa sattui olemaan jotain piristävää mukana, niin mikä ettei, mutta eipä kyllä tunnu siltä. Hassuinta on, etten ole ajatellut mitään noiden unien paikkaa, henkilöä tai muutakaan aihetta niin, että ne tulisi siitä. Isää totta kai olen miettinyt ja suunnitellut vieväni kynttilän hänelle sunnuntaina, mutta en enempää. Pitänee kai todeta, että minä ja mielikuvitukseni, maailman onnistunein ja pelottavin yhdistelmä.

Näiden unien kirjoitteluun menikin jo sen verran aikaa, etten enempää sitten tällä enää kirjoittele. Tai täytyy kyllä hiukan hehkuttaa, tänään, siis vihdoinkin tänään, menen ostamaan ne syöttötuolit meidän kaksikolle. Olen niistä niin innoissani ja onnessani, tiedä sitten miksi. Onko se hyvän äidin merkki, kun lapset saa jotain, olen jo tyytyväinen, enkä itse tarvitse mitään(imuria ei enää lasketa, kun se kököttää tuolla nurkassa. Ai niin, sen verran hyvä imuri on että myös mieheni käytti sitä eilen, ihan vapaaehtoisesti ja pyytämättä. Hiukan mustis olin Irmasta, mutta päätin, että kai mieheni on kerran oikeutettu koettamaan, miten kunnon imuri toimii. Tulevaisuudessa voin sitten jo tapella imurointioikeuteni puolesta)? Taidan hiukan käynnistellä innokkuusmoottoria ja selailla vielä kahden lastentarvikeliikkeen valikoimia, että osaan ensimmäisellä mennä oikeaan paikkaan.

Syrän.