Ensinnäkin Uhma. Uhmahan on kasvattanut koko ajan voimakasta omaa tahtoa ja luonteen kasvua. Hän ymmärtää lauseet ja on alkanut hiljalleen muodostaa sanoja ja toistaa kuulemaansa, allekirjoittanut saa alkaa tarkistamaan sanavarastoaan. Nyt yksi todella iso askel on ollut se, kuinka hän on jo kolmena päivänä tällä viikolla jättänyt päiväunet väliin. Tällä kertaa niinkin onnistuneesti, ettei kovin suurta kiukkua ole ehtinyt muodostua. Tai, jos on, niin se ei ole kestänyt kauan. Kuitenkin siis päiväunettomuus ei ole aiheuttanut äidille halua hakata päätä seinään. Iso lapsi, joka aamulla nukkuu lähelle yhdeksää ja illalla nukahtaa alle viidessä minuutissa, yhdeksän aikoihin. Ja koska huomaa, että lapsi kehittyy ja hoksaa enemmän asioita, on oikein hyvä hetki antaa enemmän vastuuta ja opettaa asioita. Hieno esimerkki on se, miten olen nyt viikon verran käynyt hänen kanssaan läpi sitä, että jos levittää yhden laatikon lelut, ne kerätään ennen seuraavan kippaamista. Ja joka ilta ne lelut myös kerätään. Pieniä kiukkuja on osunut, kun olen mennyt väliin Uhman ollessa uuden laatikon kimpussa, mutta muutaman kerran olen saanut hänet osallistumaan tähän toimintaan. Kyl se siitä, kunhan sinnikkäästi yrittää, selittää ja auttaa. Eräänä päivänä totesin Uhman olevan lujasta luonteestaan huolimatta kiltti ja tottelevainen. Uhma kiukutteli ja melskasi olohuoneessa ja yritti sohaista maitopullolla päähäni. Korotin ääntäni ja komensin, että ellei herra osaa olla kunnolla, niin saa kyllä mennä oitis omaan huoneeseensa. Uhma lähti tumisevin askelin kädet ponnekkaasti heiluen olkkarista. Mielenkiinnosta seurasin suuntaa. Ja omaan huoneeseensa hän meni. Siellä hän jähmettyi, puristi kädet nyrkkiin ja huusi. Koska olen edelleen huono tässä pokan pitämisessä, aloin nauraa. Samalla olin aika ylpeä lapsestani, joka ei varmasti tuntenut samoja fiiliksiä mutsistaan. Mutta, iso poika, joka ensi kuun alussa täyttää kaksi vuotta. Mihin tämä aika on mennyt????
Sitten Murina ja Diiva. Olen nyt kovalla kädellä saanut rankata liian pieniä vaatteita heidän vaatelaatikoistaan pois ja hommata uusia. Pienet kasvaa. Nyt on muutama yö mennyt yhdellä syötöllä, edellisyönä Murina veteli unta koko yön yhtä soittoa, tai oikeastaan söi illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Molemmat nukkuvat iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Suuri, todella suuri ero entiseen. Molemmat alkavat harjoittaa liikkumista tavalla tai toisella, jos lasken heidät olohuoneen matolle ja käyn laittamassa vaikka kahvin keittymään, en takaisin tullessa voi olla varma enää, missä lapset ovat. Koiramme yrittää pysyä niiden perässä, mutta ne perhanat liikkuvat eri suuntiin. Ja jos tuo collie erehtyy jämähtämään liian lähelle näitä pikku tahmanyrkkejä, pieni nyrkki nappaa tukon karvoja matkaansa. Olen odottanut, milloin he saavat sellaisesta tuposta kiinni, mikä ei lähdekään irti, vaan karvoissa roikkuessaan he voivat hilautua koiran mukana paikasta a paikkaan b. Onneksi kuitenkin koiramme on hoksannut, että metrin hajurako pelastaa perskarvat.
Ja viimein eilen sen tein. Kävin hakemassa syöttötuolit. Päädyinkin nyt triptrapin tyylisiin, mutta Emma- merkkisiin lapsen mukana kasvaviin tuoleihin, koska niissä oli niin hyvä tarjous ja koska ne sitten tosiaan menevät monta vuotta, eikä vain vauva- aikaa. Vaikutuksen teki vielä niiden tukevuus ja loistavat liukuesteet pohjissa. Päätin asettaa syöttötuolit ruokailutilanteisiin niin, ettei heillä ole mahdollisuuttakaan potkaista itseään nurin, eli joko niin että ei ole mitään mihin osua, tai sitten niin että syöttötuoli nojaa valmiiksi seinään, ettei se voi kaatua. Mieheni kasasi nuo tuolit eilen heti kun toin ne kotiin. Uhmanhan piti ensimmäiseksi testata ne. Myös Uhman päivällinen sujui loistavasti, sillä hän söi sen syöttötuolissa istuen. Kun kaksoset pääsivät koeajamaan uudet tuolinsa, olivat ilmeet loisteliaat. Istua korkealla ja nähdä kauas. Diivan ruokkiminen sujui viimein niin kuin elokuvissa. Näinä hetkinä tulee jälleen mieleen, miten on oikeasti pärjätty silloin, kun kaikkia näitä arkea helpottavia asioita ei ole ollut?? Myönnän olevani totaalinen kermaperse, enkä todennäköisesti olisi pärjännyt aiemmassa ajassa hetkeäkään. Hatunnosto näille sankareille, jotka sen teki.
Tänään on lopulta tulikoepäivä. Pakkaan kaikki kolme lasta mukaani ja lähden kotipaikkakunnalleni. Yksin. En todellakaan tiedä, mitä siitä tulee ja kuinka sujuu. Onneksi siellä on sitten paikan päällä lisäkäsiä, mutta hiukan silti jänskättää. Joskus se kuitenkin on pakko tehdä, joten miksei jo nyt. Varaudun pahimpaan jotta voin yllättyä positiivisesti. Nouu hätä. Ja jos muutkin selviytyvät liikenteeseen useamman lapsen kanssa, niin enköhän itsekin. Nih. Pois turha ressi.
Ilmoitan vielä, että olen aloittanut itsensäkidutusjakson. Oikeasti, siinä vaiheessa jos minua voi teititellä, koska se on mää ja mun perse, on aika hiukan miettiä, syödäkö salaattia vai suklaata. En nyt ottanut mitään tavoitteita, paitsi sen, ettei tarvitse vaihtaa vaatekokoa yhtään isompaan. Aion olla suklaa-popcorn-sipsi-karkki-limsa-herkkulakossa. En tiedä kuinka kauan, ajattelin vetää sen ajatuksella, että katson kuinka kauan pystyn kieltäytymään noista. Itseni tuntien niin saatan olla ilman kaikkein kauiten. Jos vaikka mieleni tekee sortua, lasken että olen ollut x- päivää ilman herkkuja, jospa olisin vielä yhden näyttääkseni että pystyn. Ja vielä yhden, ja vielä yhden. Alan olla niin ylpeä itsestäni, että en tahdo sortua vaan tehdä kunnon ennätyksen kieltäytymyksen tiellä. Kaksi päivää on jo kulunut. Ekana päivänä olin valmis tekemään mitä vain, kaksi synttärilahjasuklaalevyä huusi kaapin pohjalta olevansa siellä. Kierin tuskissani ja mietin, josko ihan yksi pala vain. Räkäinen nauru irtosi tuon ajatuksen kirvoittamana, meikäläisen yksi pala tarkoittaa yhtä riviä. Eikä kahta ilman kolmatta, kolmas kerta toden sanoo, neljä on sopivan parillinen luku, kerta kiellon päälle ja hups, siinä se levy meni. Niinpä jätin levyt kaappiin, mutta päästäkseni eroon tuosta suklaahimosta keitin itselleni kahvia ja laitoin lusikallisen kaakaojauhetta maitokahvini joukkoon. Se toimi. Kupillisen jälkeen alkukantainen suklaanhimoni alkoi laantua. Lisäksi tein itselleni fetasalaattia ja oli mielenkiintoinen kokemus huomata, että rehut maistuivat ihan hyvälle ilman Hesen lisukkeitakin. Kaksi päivää olen taistellut. Tästä tulkoon kolmas. Itken sitten täällä suruissani, mitä tehdä. Tuon kaakaon aion sallia kahvini joukkoon, jos se auttaa taistelussa.
 |
| Kuva nyt tuli hieman pienellä, mutta siinä ne meidän uudet istuimet ovat. Rakastuin syöttötuolien pehmusteiden väriin oitis. |
Ja sitten vielä lisään linkin lastenlauluun, joka tuli eräs aamu Pikku Kakkosessa ja jonka tallensimme Uhmalle, joka rakastaa musiikkia. Tuo on ollut tallennuksessa noin viikon ja eilen vasta pysähdyin kuuntelemaan sanat. Alkoi hävettää ja naurattaa. Tuure Kilpeläinen on keksinyt loistavat, 2000-luvun sanat lasten liikennelauluun. Enää ei varoiteta autoista, vaan niiden kuskeista. Myönnän itsekin puhuvani puhelimeen ajaessa, mutta tämän kappaleen myötä tuota asiaa täytyy harkita. Kappale kertoo loistavasti, millaista aikuisten liikennekäyttäytyminen on. Siis, ihan sama, onko sulla lapsia vai ei, mutta jos on auto tai edes ajokortti, kuuntelepa sanat. Ajatuksella. Kolahtiko? Niin muhunkin.
http://yle.fi/ohjelmat/1917997
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti