Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Voi ahdistus!!

Luulin eilen aamulla ihan oikeasti, että luvassa olisi yksi päivä muiden joukossa. Kirjoitin blogiani, heräilin rauhassa ja sitä rataa silleen. Aloin kuitenkin aamupalaa pupeltaessa ihmetellä, miksi suussani tuntuu niin kipeältä oikean takaikenen juuressa, siinä kohtaa josta joskus vuosia sitten on leikattu viisuri pois. Jomotus ei mennyt ohi, joten nappasin pari buranaa. Kipu hävisi tai ainakin pieneni sellaiseksi, ettei sitä enää huomannut. Aamuvaunuilun, ruokailujen, Uhman nukahtamisen ja  hetken rauhan alkamisen jälkeen se perhana alkoi taas jyskyttää. Ja se jyskytti niin, että oikeasti oli kipeä. Aloin ehkä jollain tasolla ymmärtää, että tarvitsen hammaslääkäriä. Tätä en olisi ihan helpolla myöntänyt, sillä hammaslääkäripelkoni istuu aika lujassa, vaikka viisurien poistostakin on vain hyvät kokemukset. Mutta silti. Ala- asteella aiheutetut traumat istuvat tiukassa. Pakko oli kuitenkin alkaa aikaa varaamaan vahingosta viisastuuneena, sillä viisurin aiheuttaessa pikku kipua, viivyttelin hammaslääkäriin soittoa lähes viikolla siihen saakka, että viimeinen yö meni itkiessä ja valvoessa ja oikea puoleni näytti hamsterin poskelta. Nykyisellä kokoonpanolla ei ole varaa valvoa koko yötä ja jos haluan kiillottaa kruunuani, voin uskotella itselleni, että äitinä täytyy näyttää mallia, eikä saada lasta pelkäämään hammaslääkäriä puolestaan. Joka tapauksessa menen hammaslääkäriin hytisevänä, tutisevana ja hikisenä vikinäpussina, että onnea vain operoivalle hammaslääkärille. Kai ne on siellä muitakin pelkopotilaita nähnyt, mutta täältä tulee omaa luokkaansa oleva tärisijä. Jos aamun vaihtoehdoiksi  annettaisiin, lähtisinkö synnyttämään kaksoset uudelleen vai hammaslääkäriin, valinta voisi olla vaikea. Hyvin, hyvin vaikea.

Jatkoin eilen hienoa ulkoilusuunnitelmaani. Aamun lenkille lähti myös mieheni mukaan, joten Uhmalle saatiin omat vaunut matkaan. Pieni mies käveli itse niin innoissaan ja onnessaan. Liiankin autuaasti, sillä jokaisessa lumipenkassa piti pyöriä, kaikki oksat noukkia ja yksikään luminokare ei saanut jäädä heittämättä. Annoimme hänen rauhassa leikkiä, kunnes homma meni pelleilyksi huonolla tavalla. Piti varoa koirien paskoja pientareilla eikä likaista lunta saanut syödä. Kun Uhma ei enää loppujen lopuksi totellut mitään, hänet nostettiin vaunuihin hirveän huudon säestyksellä. Onneksi se rauhottui.
Kotona sitten hyvä rytmi jatkui, Uhma söi jälleen todella reippaasti ja kaksosillakin oli tullut nälkä. Uhma nukahti päiväunilleen helposti ja kaksoset seurasivat perässä. Kun mieheni oli saanut toimistotyönsä tehtyä, hän tuli sisälle ja sain itse kirjoittaa kirjaprojektiani. Tuohon saakka tiedän, mitä  tapahtui. Sen jälkeen olen hieman epävarma, mutta eräs logiikkani on, että Känkkäränkkä tuli kahden sisaruksensa kanssa kylään. Jokaiselle lapselle oma vieras. Kiva. Ihan veetun kiva.
Laitoin ruokaa, kun Diiva ja Murina olivat vuoron perään tyytymättömiä. Epäilys on, että he kasvattavat leegolandiaa, ainakin Murinan suussa on kohta, jonka puhkeamista odotan päivänä minä hyvänsä. Isälleen he kuitenkin kiukuttelivat duona, kun Uhma oli auttamassa ruuanlaitossa. Onnistuin muuten ihan jätte bra muusissa ja jauhelihakastikkeessa. Kastikkeen tein lähes kilosta jauhelihaa ja muusiin meni kaksi kiloa perunoita. Kun ruokalaji alkaa kyllästyttämään huomisen jälkeen, sekoitan kaiken keskenään, jatkan maidolla ja kananmunalla, jolloin saan siitä jauhelihaperunasoselaatikon uuniin. Helppoa.
Kun lopetin ruuanlaiton, katsoi Uhmakin parhaaksi mennä auttamaan pikkusisaruksia huudossa.  Uhma olisi halunnut kylppäriin leikkimään, huusi, kun isä ei lähtenyt mukaan. Murina ei viihtynyt lattialla eikä sitterissä, mutta sylissäkin piti kiemurrella. Diiva halusi tuttia, muttei kuitenkaan, maitoakin piti huutaa, mutta sitä saadessa senkin todettiin olevan pahaa. Laitoin nopeasti keittiön kuntoon, ruokin lapset ja jälleen alkoi kolmikon pukeminen, mikä oli ihan loistavaa Diivan ja Murinan edelleen huutaessa. Uhma sentään rauhoittui kun tajusi pääsevänsä ulos.
Hieman jännitin, kuinka Uhma on pelkästään äitin kanssa ulkona. Ensimmäinen vartti oli unelmaa, hän ei yrittänyt pois seisomalaudalta ja itse kävellessään kulki vaunujen vieressä hitaasti mutta varmasti. Vartin jälkeen saimme kaverini lenkkiseuraksi. Tuosta hetkestä alkoi se pelleily. Jokaista tikkua piti laittaa suuhun. Jäädä lumihankeen istumaan. Kiivetä lumikasojen päälle. Mitään muuta en kieltänyt kuin tikkujen syömisen. Mutta siitä kiellosta seurasi karkuun juokseminen. Nappasin pojan, nostin seisomalaudalle ja jatkoimme matkaa. Muutaman kerran hän yritti tiputtautua siitä pois, mutta nappasin kiinni, nostin takaisin ja korotin pari kertaa ääneni, jonka jälkeen hän hieman kiukutellen pysyi paikoillaan (terveiset vain sille yhdelle ohikulkeneelle rouvallekin, jonka pää kääntyi meihin päin tokaistessani "nyt pysyt siinä perkele" Uhmalle). Kun kiukuttelu loppui, sai Uhma jälleen kävellä itse. Pääosin koko reissu meni aika lailla vituiksi. Kilometrejä taisi tuurilla kertyä juuri ja juuri kaksi ja aikaa meni tunti. Sisään tullessamme vaunujengi huusi ja Uhma teki tahtia. Epäilen vahvasti, onko lapsilla menossa tutkimus "mitä kaikkea täytyy tehdä ennen kuin saadaan äiti hullujenhuoneelle". En ole sitä viitsinyt heille kertoa, mutta aika lähellä ovat, jos eilisillan tahdissa jatkavat. Päässäni hakkaa lupaus, että joka päivä ulos ainakin kaksi kertaa... No, Uhman on korkea aika harjoitella sitä kävelyä vaunujen vieressä, eihän sitä opi ellei opeta. Ja jos käytös olisi hieman parempaa, kun on äidin kanssa keskenään... Tänään taas koetetaan.
Loppuilta olikin sitten kaksosten osalta aika kiukkuista meininkiä. Maito, huuto, maissinaksu, huuto, puuro, huuto, syli, huuto, lattia, huuto, sänky, huuto.... Onneksi se uni aina jossain kohtaa tulee. Murinakin rauhoittui lopulta tuttiin, josta olen erityisen onnellinen, viikko sitten moinen härpäke ei olisi tullut kysymykseenkään.
Uhma oli viimeisen tunnin yllättävän rauhallinen. Kun kiukku meinasi iskeä, menimme hoitamaan kissat. Uhmalla on tuossa hommassa tärkeä osa, hän kaataa kissoille maidon ja veden kuppiin ja kuivaruuan ruokakippoon. Viimeisenä hän kantaa hiekkapussin (pakastepussi jossa on päivän tuotokset) takaovelle ja avatessani sen laskee sen siihen oven viereen, josta voin kuljettaa sen roskiin seuraavalla tupakkatauolla. Kaiken tuon Uhma tietää ja tekee ilman apuja. Eilen tulikin sitten  Uhmalle halu koettaa jotain uutta. Putsatessani hiekkalaatikkoa Uhma täytti normaalisti kuivaruokakippoa. Pieni nyrkki otti pussista kourallisen naksuja laittaakseen ne kippoon. Mutta tällä kertaa olikin eri suunta. Kourallinen raksuja meni pienen pojan suuhun. Aluksi vain katsoin monttu auki tuota, mutta Uhman aloittaessa onnellisen rouskutuksen sain toimintakyvyn takaisin ja ronkkisin suurimmat raksut pois. Jommankumman haluan nyt kyseenalaistaa, kuivaruuan maun tai poikani makuaistin. Sen verran tyytyväisenä hän narskutti suuhun jäänyttä murenaa ja lisääkin olisi halunnut, mutta ilkeä äiti kielsi sen. Onko kissojen ruoka oikeasti herkullista niin, että ihminenkin voi sitä syödä irvistämättä, vai onko pienen lapsen makuaisti avoimempi eri mauille kuin aikuisen?

Eilisillan yhteenvetona voisin kyllä todeta, että ehkä on ihan kiva mennä hammaslääkäriin pikku tauolle tästä hullun myllystä. Itse asiassa korvieni vielä soidessa eilisillan pauhua, hammaslääkärin poran ääni saattaa vain rauhoittaa. Taidankin ottaa vain loman kannalta aamun reissun, niin ei tarvitse sitäkään jännittää.


1 kommentti:

  1. Mä oon käynyt lähiaikoina niin paljon hammaslääkärissä viettämässä omaa aikaa, että jään kaipaamaan sitä :)

    VastaaPoista