Neuvolauutisia

Ihan oikeesti, luulin eilen aamulla että ehtisin kirjoittamaan. Enkä tiedä, mistä tällainen yltiöoptimistisuus oikein tuli. Ehkä siitä, että nousi reilu puoli tuntia herätyskellon soiton jälkeen? Vai siksi, että pesuhuoneeseen mennessäni astuin (luojan kiitos kuivuneeseen) kissanoksennukseen, jota oli mieltäylentävää pyyhkiä lattiasta? Se optimistisuus taisi alkaa karista siinä vaiheessa, kun yritin lähettää eräästä tilaustyöstä kuvia eteenpäin ja läppärini päätti aloittaa jumituksen. Se ei ole pysäyttänyt kosketushiirtä varmaan lähes puoleen vuoteen, mutta eilen iski tilt! Sammutin koneen ja käynnistin uudelleen todeten, että suunnitelmissani olisin sillä kellonlyömällä ollut jo herättämässä kaksosia. Koneen käynnistymistä odotellessa päätin käydä hermosauhuilla muistaen, että takkini taskussa oli yksi tupakka, joten en ottanut ulos uutta askia. Se yksi tupakka, jonka piti rauhoittaa hermoni, olikin poikki.
Tuossa vaiheessa viimeistään totesin, että ylimääräinen kirjoittelu jää. Vartin aikataulustani myöhässä lähdin kaksosten huoneeseen pakkaamaan hoitolaukkua ja kolistelemaan. Yritin mahdollisimman hiljaa ottaa muualta talosta tavaraa ja laskea ne huoneeseemme hiukan kovemmin, ettei Uhma herää ja jotta kaksoset heräisivät. Tosi helppoa, joopajoo.

Pääsimme perille neuvolaan, noin viisi minuuttia myöhässä. Matkalta soitin sinne, että tulossa ollaan, nou hätä. Hävetti silti, koska matkaa kotoa neuvolaan on se puolitoista kilometriä. Laiska myöhästyy ja luo uuden merkityksen käsitteelle akateeminen vartti. Fiuuuu.
Neuvola meni hyvin, Diiva taisi loukkaantua vaatteiden riisumisesta ja vieraan ihmisen tutkimuksista. Hymytytöstäni lähti pieni kitinä koko tutkimuksen ajan. Painoa hänelle oli kertynyt 6,5 kiloa ja pituutta 64,8 senttiä. Kitinä loppui juuri sopivasti ennen rokotuksia. Huuto alkoi ensimmäisestä piikistä, mutta yllättävän äkkiä se loppui. Kova mimmi. Laitoin hänet kaukaloon ajatellen, että neiti voisi nukahtaa veljensä tutkimuksen aikana, mutta sieltä hän tillitteli maailman menoa tyytyväisenä. Rokotuksista ei siis seurannut mitään maata mullistavaa.
Murina otti tutkimisen paljon rennommin. Hän hymyili ja keimaili silmät loistaen neuvolatädille, jokelteli jutteli ja kirkui. Vaaka pysähtyi 8,5 kilon kohdalle ja pituudessa päästiin 69,5 senttiin. Iiiiiso poika. Rokotus meni oikein hyvin, toista piikkiä äijä ei edes huomannut ja toisesta lähti vain pieni huuto, joka meni alkujärkytyksen jälkeen ohi.
Lopputuloksena tutkimuksiin, Diivaa saa jo istuttaa joka ruokailulla syöttötuolissa ja muutenkin, selkärangasta on hävinnyt "vauvanpyöreys" eli se on suora. Murinalla on kaarevuutta ihan hiukan ja neuvolantäti suositteli, että vain yksi kerta päivän ruokailuista olisi syöttötuolista. Ihan hyvä vaihtoehto vielä sen aikaa kun Uhma on taantunut vauvavaiheeseen ja haluaa istua syöttötuolissa. Lisäksi neuvolantäti neuvoi vaihtamaan nuo vauvapuurot tavalliseen kaurapuuroon tai neljän viljan puuroon, koska niissä on enemmän ravintoarvoja. Ja päivän aterioiden väliin voi lisätä yhden hedelmäsoseen. Ihan vain, että Diiva, tuo äitin pikku ikiliikkuja, jolle ruoka maistuu satunnaisesti, saisi lisää painoa. Pituuskäyrä on notkolla ylöspäin, mutta painokäyrä aaaalas. Niin sen arvelinkin olevan. Itseni olisikin hyväksi liikkua enemmän kuin kuluttaa, mutta ei tuollaisen pian puolivuotiaan rääpäleen. Kasvaa täytyy!  Lapset kasvavat, aikuiset lihovat. Blah.

Tänään alkaa päivä numero kuusi ilman suklaata. Eilen kaverin käydessä kylässä avasin kaapista häntä varten suklaalevyn ja nuuhkisin itse sen ihanaa tuoksua. Luulen tietäväni, miltä Bella Swanin veri tuoksui Edward Cullenin nenään. Mutta annoin olla. Sen sijaan lisäsin jälleen lusikallisen kaakaota maitokahvini sekaan. Alkaa tuntua pikkuhiljaa siltä, että suonissani veri pääsisi liikkeelle, kun suklaavirtaukset vähenevät. Omituista. Aloin tosin miettiä sitä, miten yleensä käy, kun ihminen yrittää puuttua luonnon systeemeihin. Huonosti. Miten itseni käy, kun keskeytän kroppani normaalin suklaatoiminnan ja annan terveellisille elinaineille tilaa? Pelottavaa. Aion olla niinkin aktiivinen että käyn hakemassa tänään kuntosalikortin salille, jonne pääsee sisälle kortilla puoli yhdeksään saakka ja saa treenata niin pitkään kuin haluaa. Suunnittelin, että kävisin aina kaksosten mentyä nukkumaan tekemässä jotain kevätjuhlaliikkeitä. Ajatus ei tunnu niin vastenmieliseltä, kuin jokin aika sitten. Ensimmäistä "lihas"(läski)revähdystä odotellessa. Lisäksi tänään saattaa itsehillintääni koetella leipomusaikeeni, löysin ohjeen suklaisesta juustokakusta. Pakkohan se on koettaa tehdä. Mielenkiintoiseksi ohjeen tekee se, ettei siihen tule liivatetta eikä sitä hyydytetä, vaan se laitetaan uuniin. Kahviseura saa sitten kertoa, millainen siitä tuli. Itse katselen ulkonäköä ja teen kuolemaa.

Sain facebookissa tapahtumakutsun. Kutsun johdosta näen siihen lisättyjä kuvia vauvoista, lapsista ja nuorista, jotka ovat sairastaneet tai sairastavat jotain ikävämpää sairautta, syöpää, kasvainta tai muuta vastaavaa. Eteeni on tullut kuvia alle vuoden ikäisistä vauvoista, joiden elämä on päättynyt liian varhain. Itku ei ole ollut kaukana kyyneleiden noustessa silmiin. Noiden kuvien katselu on saanut muodostettua jälleen uuden ajattelutavan. Ihan sama, kuinka paljon lapseni huutaisivat. Siis, totta kai pyrin siihen, ettei heillä ole syytä huutaa, mutta turhan kiukutteluitku ei enää ikinä nosta ***utuskäyrää. Jokainen huuto on merkki tärkeimmästä: siitä että lapseni hengittää. Edellisyönä Murina oli rauhaton ja sain nousta kerran tunnissa laittamaan tuttia hänelle. Väsyneenä alkoi hieman ärsyttää, kunnes muistutin itseäni siitä, että lapsensa menettäneet äidit tekisivät varmasti ihan mitä tahansa, että saisivat kuulla saman vitinän ja olisivat maailman onnellisimpia, jos saisivat yöllä antaa vauvalleen tuttia. Ärsytys hävisi ja Murinan rauhoituttua jäin vain tuijottelemaan häntä ja siskoaan. Jokainen huuto, kitinä ja ääni on merkki hengityksestä, eli elämästä. Annetaan lasten huutaa, se kertoo siitä tärkeimmästä lahjasta.