Jos olisin töissä täällä, olisin jo irtisanoutunut

Onneksi...
- omaan hyvät hermot.
- pääsin eilen hengähtämään
- mieheni on samassa taloudessa

Aloitetaan vaikka sillä, kenelle haluan erityisesti tehdä kunniaa ja nostaa hattua. Aloitan heistä, jotka ovat selviytyneet koliikkivauvasta/vauvoista. Itse todennäköisesti olisin heittänyt pyyhkeen kehään ja alkanut huutamaan kilpaa tämän/näiden kanssa. Uskoisin ainakin näin, sillä Murinan ja Diivan saadessa muutaman minuunit kestäviä huutokohtauksia tuntuu, että en jaksa. Tämä on todiste vain siitä, että olen tottunut liian helppoon elämään. Joka tapauksessa, ne ihmiset jotka selviävät koliikkiajasta, ovat todellisia sankareita. Kukaan ei heitä voi morkata, sillä he, jos jotkut, tietävät elävän elämän otteet ja sen, millainen ääni siitä saattaa lähteä. Wau.
Toinen luokka, joille tahdon osoittaa suurta kunnioitusta, ovat he, jotka ovat yksin lasten kanssa. Miesten on aivan liian helppo lähteä suhteesta, kun arki alkaa käymään liian rankaksi. Tai sitten kemiat eivät muuten vain kohtaa ja ero on lasten etu. Oli syy tilanteeseen mikä hyvänsä, yksinhuoltajia arvostetaan aivan liian vähän. He ovat myös selviytyjiä. En osaa kuvitellakaan, kuinka loppu olisin jos yksin joutuisin pyörittämään pienten lasten taloutta. (En tosin saisi lokeroida vain miehiä häipyväksi osapuoleksi, sillä esimerkiksi oma serkkuni on  kasvattanut nyt tänä päivänä kymmenvuotiasta tytärtään yksin siitä alkaen, kun lapsi oli alle puolen vuoden. Äiti vain otti ja lähti, eikä ole sen jälkeen lastaan nähnyt. Eli, poikkeuksiakin löytyy)

En sitten eilen illalla saanut lisättyä tekstiä. Päällimmäinen syy oli se, että jo kuudelta haaveilin popcornista, colasta, suklaasta ja sohvani lempeästä sylistä. Joka lauantai mieheni poistuu siis yöhuoneeseensa kuuntelemaan radio- ohjelmaa ja itse uppoudun omien tallennusteni pariin. Löytyi kuitenkin myös yksi syy, miksi koneeni sai jäädä kaappiin. Diiva ei halunnut nukkua. Puoli yhdeksältä hän oli silmät apposen auki. Yhdeksään mennessä hän oli  nukahtanut, joten samalla kun Uhma laitettiin sänkyyn, kannoin myös Diivan huoneeseensa. Laitoin iltatoimia ja suunnittelin, mistä sarjasta aloittaisin tv- maratonini. (Joo, tosi maraton jos nukahtaa kesken, yhtä jaksoa katsoin kolme iltaa, kun uni tuli aina muutaman minuutin viiveellä makuuasennon ottamisesta). Mieheni ollessa suihkussa Diiva huusi ensimmäisen kerran. Sain hänet rauhoittumaan. Mieheni lähti työhuoneelleen, Diiva alkoi huutamaan. Rauhoittui. Pääsin itse sohvalle eväiden kanssa, Diiva huusi. Rauhoittui. Pääsin takaisin sohvalle, huuto, rauhoitus. Toistuen noin kolme kertaa. Kun jälleen pääsin mukavaan asentoon sohvalle, huomasin kissani epäilyttävässä asennossa lattialla olevan peiton päällä. Laitoin valot olohuoneeseen ja mitä näinkään. Se ***tanan katti oli oikeasti kussut peiton reunalle. Kipeistä jalkalihaksista huolimatta olin kissan perässä yllättävän ketterästi. Sain juosta talon päästä päähän, mutta lopulta sain sen kiinni ja lähdin pyörittämään omassa tuotoksessaan, jonka jälkeen muistutin, missä se oikea hiekkalaatikko on (vitutustani taisi lisätä se, että alle kaksi tuntia aiemmin olin putsannut heidän molemmat laatikkonsa. Teen sen lähes kellontarkkuudella joka ilta, samalla kun lisään kuivaruokaa, vaihdan kissanmaidon ja lisään vettä. Tähän saakka on kelvannut). Kiireellä nappasin peitosta pussilakanan pois ja kävin tunkemassa molemmat pesukoneeseen valmiiksi aamua odottamaan. Keksin hienon sepitteen omasta kömpelyydestäni ja colan läikkymisestä, mikäli mieheni hoksaisi ihmetellä peiton puuttumista. Mitä vain suojellakseni kissojani, sillä mieheni ei ole hirveän kissarakas, tai siis on, mutta nämä koettelevat välillä hänen hermojaan. Itsekään en tosin sulata kovin kauaa, jos moinen meno jatkuu. Tähän saakka hiekkalaatikkoa käyttänyt kissa jos alkaa yllättäen kuseksia ympäriinsä, on korvien välissä jotain vikaa. Mutta uskon tämän episodin olleen mielenosoitusta, sillä myönnän huomioineeni kissojani surullisen vähän. Eli enemmän huomiota heillekin.
No, kissan käytöksestä stressaantuneena olin jo kiehumispisteessä. Kun jälleen kuulin Diivan huudon, olin valmis kimpoilemaan seinästä toiseen superpallon lailla. Se siitä rauhallisesta illasta. Se niistä lämpimistä poppareista. AAAAARRGHHH!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Vilkaisin kelloa ja totesin, ettei radio- ohjelma ollut vielä alkanut ja soitin miehelleni tämän työhuoneeseen. Taisin sanoa "Tuu sisälle päästämään mut tupakalle kun tää perkeleen kakara ei nuku". En siis puhunut kovin kauniisti tyttärestäni, ja kaduinkin näitä sanoja jälkeenpäin, mutta lohduttaudun sillä, etteivät he kasvaessaan muista sanoja. Mieheni siis tuli päästämään minut jäähylle, jossa poltin kaksi tupakkaa, päästin pari kyyneltä (hemmotellun lapsen vika; jos jokin ei mene oman tahdon mukaan, tulee itku. Elämä karaisee) ja palasin sisälle. Totesin Diivalle, että neiti ilmeisesti haluaa laatuaikaa äidin kanssa. Niinpä otin hänet syliini sohvalle ja aloin katsoa suunnittelemiani ohjelmia. En kuitenkaan malttanut kääntää katsettani Diivasta, sillä hän tillitti silmät suurina niin kauniisti ja katseeseen vastatessa hän hymyili. Muutama jokelluskin tuli, joihin vastasin. Äitiyden parhaimpia hetkiä. Uni ei neidille siis sylissä maittanut ja laitoin hänet kaukaloon, jota aloin heijata. Heti luppasivat silmät. Jatkoin heijaamista, kunnes Murina alkoi ilmoittaa huoneestaan, että ruoka- aika. Siirryin siis ruokkimaan häntä samalla heijaten Diivaa. Murinan ruokailtua lopetin heijaamisen ja tunnustelin tilannetta. Uni oli voittanut pienen, pitkän päivän sankarin. Siirryin takaisin sohvalle päättäen pysyä istuma- asennossa kunnes voin oikeasti olla varma siitä, että lapseni nukkuvat. Siihen loppuvat muistikuvat. Muistan ruokkineeni heidät jossain vaiheessa, mutta seuraava varma herääminen itselläni tuli puoli viiden aikoihin karvaisen, tärisevän nelijalkaisen muodossa. Pieni vahtikoiramme oli säikähtänyt ukkosta ja muistanut, että hei, mammahan nukkuu patjalla lattiatasossa, sen viereen pääsee. Niinpä sitten rauhoittelin koiraa, katselin salamoita sälekaihtimien välistä ja ruokin kaksoset. Sen jälkeen päätin, että on aika nousta, ihan vain taatakseni itselleni varmuudella edes hetken omaa aikaa. Sohvalta patjalle siirtymisestä en saa mitään muistikuvia päähäni. En niin minkäänlaisia. Ihan kuin olisin ollut ranskalaisessa seitinohuessa humalatilassa. Mutta viimeisimpien tietojeni mukaan Colassa on alkoholia vain baareissa, ja sielläkin vain pyydettäessä. Samapa tuo, sainhan kuitenkin nukkua ruhtinaalliset neljä tuntia. Riittäköön se.

Viimeisenä kerron eilisestä huippuhetkestä. Se tunne, kun pitkästä aikaa pääsee hevosen selkään. Ai että. Talli oli ihanan kodikas pieni maalaistalli, jossa oli kuusi asukasta. Toinen toistaan kauniimpia, yhdellä oli iso läsi, jonka johdosta turpa oli lähes vaaleanpunainen. Oma "hoidokkini" oli kaunis tummaruunikko lempeillä silmillä ja pitkällä harjalla. Rakastuin. Hieman ilkikurisen oloinen hoitaa ja olinkin aluksi hieman arka, mutta söin kieleni ja puhdistin jopa kaviot. Tuntui hienolta. Selkään päästessäni sain maailmaan aivan uuden näkökulman, kuinka kauniilta kaikki näytti niinkin korkealta. Ratsastaessa hevonen oli juuri minulle sopiva, sellainen laiskanpulskea jota sai ajaa eteenpäin. Yhtään täyttä kierrosta en saanut ravia pidettyä ja laukkaamaan en herraa saanut kertaakaan, mutta enpä sitten tippunutkaan. Omistajille nauroin huonoa kuntoani ja pahoittelin toisen tytön hiestyvää kypärää. Vaikka olinkin aika avuton päästessäni pitkästä aikaa selkään, tytöt sanoivat, että saan käydä aina halutessani. Oij. Varmasti kerran viikossa. Tullessani alas selästä  olivat jalkani unohtaneet todellisen tehtävänsä. Huomasin myös monta uutta lihasta. Takaisin tallille oli ylämäki ja jalkani huusivat hoosiannaa. En edes kaksosten syntymän jälkeen ole kävellyt yhtä huonosti. Rehellisesti sanoen, eilinen kävely oli kipeämpää kuin synnytyssalista suihkuun kävely. Vatsassanikin tuntui omituiselta, olisikohan siellä kaikkien makkaroiden ja ylimääräisen joulukinkkuläskin alla kenties joku pieni lihas, joka oli suuttunut löytymisestään?
Nyt aamulla herätessä ja jaloitellessa ei tilanne ole mennyt paremmaksi. Sattuu, sattuu ja sattuu. Mutta oli kyllä sen arvoista. Kipu on merkki lisätreenin tarpeesta. Aloimme vasta tutustua tämän suuren kaverin kanssa, jatkoa odotellessa. Voi riemua!

Ketä kiinnostaa leffateatteri jos naapurissa on pornokauppa?

Eilen eräs ystäni tuli käymään pitkästä aikaa. Hän saapui keskelle aamun vaativinta aikaa, jolloi jokainen lapsi  oli jotain vailla, eli huutomäärä oli sen mukaista. No, ystäväni on kärsinyt eräänlaisesta vauvakuumeesta, joten ironisesti hymyillen toivotin hänet tervetulleeksi keskelle hullunmyllyä. Hän pääsi heti ruokkimaan Diivaa Murinan huutaessa sylikaipuuta minun leikatessa Uhman bodya auki, sillä korvatulehduspotilaamme vatsa ei kaikista gefilustipoista huolimatta pitänyt antibiootista ja sontaa oli kertynyt lähes kainaloihin saakka. Koska uhrasin mieluummin bodyn kuin sotkin lapseni hiukset sonnalla, ei jäljelle jäänyt kuin taitava saksinta.
Kyseinen ystäväni on vieraista parasta laatua, sillä hänellä ei ole kiire pois. Vietimme laadukasta juoruilua samalla kun hoidimme pikku trioani, eikä häntä edes kauhistuttanut välillä nouseva äänitaso. Jopa kahvia ehdimme juomaan. Mieheni tullessa kotiin kävimme ostoksilla, sillä olen sinnikkäästi päättänyt väsätä kutsukortit kaksosten ristiäisiin ihan itse. Ystäväni kysyessä Tiimarissa, mitä kaikkea tarvitsen, käskin häntä ensimmäiseksi etsimään hirttonarua epätoivon hetkiäni varten. Rakastan kyseistä kauppaa, paljon kaikkea krääsää, mitä voin kokea tarvitsevani ja perustella jollain logiikalla ostokseni. Ystäväni sai todistaa, miten  yliväsymys ja harvoin ihmisten  ilmoilla käynti vaikuttavat yltiösosiaalisen, äärettömän positiivisen ja kahvilla virkeystasoaan ylläpitävän persoonaan. Voin kertoa olleeni kuin pupu kevään korvalla.
Toisen kerran pääsin ihmisten ilmoille pari tuntia ostosten jälkeen. Lähdimme nimittäin syömään ystäväni kanssa. Kun ajelimme pienen kaupungin läpi, kävimme seuraavanlaisen  keskustelun:
Minä: kato, tosta lävestä kun menee sisään, niin siellä on....
Ystävä: joo, leffateatteri, kyl mäkin jotain tiedän.
Minä: ei vaan pornokauppa ja strippiluola, sitä et tiennyt.
Ystävä: mut eiks siel oo kans leffateatteri?
Minä: joojoo, mut ketä kiinnostaa leffateatteri jos naapuris on pornokauppa?
(olen kerran vieraillut kyseisessä liikkeessä, tuolloin kysyn miespuoliselta myyjältä suosituksia lesboparin kihlajaislahjaan.)
Mielipiteeni todisti oikeelliseksi se, että päästessämme syömään vieressämme istui muutama noin kymmenvuotias poika, jotka puhuivat liukuvoiteesta vaikka naaman edessä oli hampurilaisia.

Olen koko päivän kirjoittanut tätä tekstiä, sillä tänään nousin liian myöhään saadakseni rauhallisen aamun. Jälleen joudun lopettamaan, sillä nyt on LAUANTAI ja lähden katsomaan tulevaa hermolepuutustani. Illalla, kun rauha laskeutuu, palaan kertomaan lisää, mikäli jään henkiin tästä päivästä. Oij, nyt tää lähtee!

Voivatko alushousut kääntyä jalassa itsestään väärinpäin?

Minun mielestäni voivat. Vaikka kuinka tarkistan laittavani kyseiset mukavuusvaatteet oikeinpäin, saan seuraavaksi huomata että ne ovat väärinpäin jalassa. Oikeasti. Kuinka mielelläni laittaisin tämän väsymyksen piikkiin ja olisin tyytyväinen, kun en osaa pukea oikein juuri sitä vaatekappaletta, joka ei ulkopuolisille näy, eikä esimerkiksi paidan saumat loista muille (tietystikin avoimena ja suurisuisena ihmisenä minun täytyy muistaa mainita asia, joka varmasti kiinnostaa kaikkia). Väsyneenä nyt voi tehdä ihan mitä vain, eilenkin sekä Diivan että Uhman perseenpesussa sain huomata unohtaneeni heille sukat jalkaan. Tapausta äidilleni nauraessa totesin, että niin kauan kuin vaippa menee bodyn tai housujen päälle, väsymykseni on keskiluokkaa. Mutta siis, en voi todellakaan syyttää väsymystä omasta pukeutumisestani, sillä kääntyneiden alushousujen kirous on kulkenut kannoillani vähintään neljä vuotta. Töissä ollessani työkaverini muisti aina vuoron aluksi kysyä, onko onni oikein vai väärin. Työtoverini on myös esikoiseni kummitäti, joten yövuorojemme sisäpiirivitsit olivat kohtuullisen henkilökohtaisia. Eli vastauksena kysymykseen, joko minulla on jonkinasteinen trauma housujen pukemisesta enkä vain osaa tehdä sitä oikein, tai sitten en omista muuta kuin molemminpuolinsaumallisia (keksin aamun kunniaksi uuden sanahirviön) housuja, tai sitten itse onni kääntää ne väärinpäin, jotta olisin joka päivä onnekas. Valitsen hyville päiville viimeisen vaihtoehdon ja huonommille keskimmäisen. Mutta en suostu löytämään itsestäni vikaa.

Kuinka moni seuraa Salattuja Elämiä? Itselleni se tarkoittaa illan ja kaksosten rauhoittumista, puoli tuntia täysin ajatuksetonta olemassaoloa ja sohvalle muodostuvaa ahterinkuvaa. Olen kuitenkin hieman hajamielisesti seurannut sitä viimeaikoina, mutta edellisillan loppu ja eilisen jakson alku saivat lähes kyyneleet silmiini. Kakarana pitämäni Peppi hommasi omin avuin papin vankilaan ja nai Sergein. Myönnän menneeni kananlihalle ja jälleen tunsin lievää katkeruutta Peppiä näyttelevää naista kohtaan. Töissä ja kotona menee hyvin; töissä saa sanoa tahdon ehkä koko sarjan komeimmalle miehelle (pieni rikollistausta ja pahapoika teema tekee Sergeistä vielä paremmannäköisen) ja kodin saa sitten jakaa poikamaisen veikeän Jirin kanssa. Joo, olen katkera tälle näyttelijälle. Ja halukkaat voivat ihmetellä miesmakuani, olen sitä itsekin kummeksinut, sillä oma mieheni ei muistuta näistä kumpaakaan ja silti on mielestäni maailman komein... Myöhästyneet hormonit vai hieman vinksahtanut mieli?
Salkkareista jatkaakseni, kyseinen sarjahan on ollut iltapäivälehtien hampaissa jo aika kauan. Eikä mitenkään positiivisella tavalla, vaan aina on moitittu esitysaikaa ja tapahtumia. (Tuli muuten mieleen, Kauniissa ja Rohkeissakin on esitetty väkivaltaa ja kaikkea ja se on tullut vielä aikaisemmin telkkarista, miksei siihen puututa? Entä sitten Päivien Viemää? Ja kuinka moni muistaa Nelosen sarjan Passions? Eivät nekään tapahtumiensa puolesta aina ole ollut lapsille sopivia, silti niistä ei ole mainittu mitään. Vaikka ovatkin ulkomaisia, ei tarvitse osata kieltä jos näkee, että joku osoittaa toista aseella.) Nyt kun on ollut paljon juttua Kotkan lapsikaappauksen motiivista, on poliisi ottanut lehtien mukaan tutkintaan, oliko tv:ssä esitetty Mentalist yllyttäjänä tapahtuneeseen. MIKSI, oi MIKSI iltapäivälehdet ole ottaneet näkökulmaa, että Salatut Elämät olisi myös voineet sekoittaa nuoren miehen pään sieppaamaan koulutytön? Siellähän Aaro ja Anni ryöstivät Severin. Kyllä jollain aasinsillalla nämä kaksi asiaa saataisiin varmasti liittymään toisiinsa niin, että Salattujen käsikirjoittajat pääsisivät sieppaajan naapuriselliin vaikkapa rikokseen yllyttämisestä. Pitäisikö itse ottaa vaikkapa Ilta-Lehteen yhteyttä ja esittää tällainen vaihtoehto? Tai oikein Seiskaan, voisin saada vinkkipalkkiota 77€ joilla voisin ostaa vuoden muovipussit.

Aikaisin nouseminen kannattaa. Kelloni soitti puoli kuusi ja kuuteen mennessä aarteeni, rakas moccamasterini  oli keittänyt minulle pannullisen kahvia. Kävin hakemassa päivän lehden ja siirryin koneeni ääreen. Olen saanut kirjoitettua jo vaikka kuinka ilman, että olen kertaakaan joutunut rauhoittamaan kaksosia. Uhma nukkuu nätisti ja maailmassa (no ainakin minun pienessä sadan neliön valtakunnassani) vallitsee rauha. Kaksi kuppia kahvia on mennyt, eikä itkuhälytin inahtanutkaan, kun olin tupakalla. Täydellinen aamu, jonka ansiosta jaksan ottaa päivän vastaan. Eilinen oli hieman kiukkupainotteinen. Päivän Diiva ja Murina vain nukkuivat, mutta illalla duo availi ääntään. Okei, availi on väärä sana. He eivät taaskaan olleet mihinkään tyytyväisiä, oikeammin sanottuna, miten voi nauttia kylläisyyden tunteesta ja puhtaasta vaipasta sekä sylistä, jos vatsaan sattuu. Ihan kuin krapulaiselle tarjoiltaisiin kaunis kesäaamu jossa linnut laulavat, kahvi tuoksuu ja maailma on täynnä mahdollisuuksia. Ei huomaa hyviä asioita, kun ei ole mahdollisuutta nauttia niistä. Turvakaukaloihin molemmat sitten rauhoittuivat ja nukahtivat. Koliikkikeinukaan ei aina kelpaa, vaan turvakaukalo, jota heijataan ilmassa, on se juttu. Mitä vain, kunhan saan autettua pieniä reppanoita. Kamalinta on, kun ei itse pysty auttamaan. Uhmalla taas oli eilen pelottavan paljon havaittavissa piirteitä äidistään. Pahalla tuulella, hyppi seinille, kiukutteli. Kaksi sekuntia ja nauroi, leikki  ja oli hauskaa. Varsinainen tunnepommi. Toivon, etteivät ne jää hänen ominaisiksi piirteikseen, sillä kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, ettei ole helppoa. Jos juuri kimpoilet seinille ja muututkin hyväntuuliseksi, siltä seinältä voi tulla alas. "Tipuin penikseni päälle", sanoi Walden eilisessä Miehen Puolikkaiden jaksossa.
Odotan mielenkiinnolla, millainen tästä päivästä tulee. Mieheni ainakin on kotona, eli huomattavasti helpompaa on luvassa. Ihan sama, olen saanut aamun itselleni ja huomenna on lauantai, eli pääsen palautumaan lapseksi taas. Hevonen on muuten 168cm korkea, eli aika korkealta tipun, jos niin pääsee käymään. No, jos pääni lyön, ei haittaa, kunhan ei mikään arempi paikka koe kolauksia. Aloin kylläkin miettiä, että mitä jos teloisin itseäni niin, että käsi tai jalka olisi toimintakyvytön? Se olisi armoloma ja maailmanloppu samaan aikaan. Ja parantaisi taas kekseliäisyyttä, jotenkin saisin keksittyä tavat toimia normaalisti. Ja hei, enhän minä tipu. Kunhan herkuttelen ajatuksella. Hevonen on kuulemma kiltti helpon B:n osaaja, eli juuri passeli. Toivon vain pääseväni selkään ilman, että reväytän mitään, ei tuo taipuisuus ole samanlaista kuin nuorena. Tai ketteryys. Oij, olisipa jo huominen.
Pakko hehkuttaa, että olen onnekas, kun mieheni on tällainen. Tiedän liian monta perhettä, jossa äiti ei pääse minnekään, ellei hommaa yhdelle lapselle ulkopuolista hoitajaa, kun isä ei suostu olemaan lapsensa kanssa. Täälläpä on alusta asti ollut kaikki mahdollista. Kun kaksoset olivat kuukauden, sain mennä parturiin. Pääsin alusta saakka yksin kauppaan, eikä mikään ehdotukseni ole saanut mieheni teilausta. Olen täydellisen onnellinen miehestäni, enkä unohda kertoa siitä, myös hänelle.

Tässäpä tämä aamunavaus, enempää en uskalla kirjoittaa, sillä pienet ihmiset todennäköisesti myös hoksaavat, että yö on ohi. Ai niin, sekä Diiva että Murina ja myös Uhma nukkuivat täydellisen yön. Ihanaa.
Kiitos kun sain jakaa aamuhetkeni kanssanne, myös alushousuinformaation, jota ilman ette todennäköisesti olisi tätä päivää selvinnyt.

Ei se aina ole helppoa, eikä joka hetkestä edes ole pakko nauttia

Voinen olla rehellinen ainakin omasta äitiydestäni. Muista en tiedä, mutta koen olevani paljon muutakin kuin äiti, sillä ei se, miten elin ja millainen olin 23 vuotta ennen kuin minusta tuli äiti, muutu noin vain. Enkä usko, että tarvitseekaan muuttua kokonaan. Kysymys on lähinnä tärkeysjärjestyksestä, lasten edusta, sekä tietysti myös omasta hyvinvoinnista. Olen vasta viime aikoina sisäistänyt kunnolla lauseen "kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin". Myönnän ihan suoraan, että eilinen oli aika lailla helvettiä. Diiva aloitti yöllä valvottamisen hieman jälkeen kolme, jonka jälkeen säännöllisesti tunnin välein oli pientä kitinää. Uhman korvatulehdus ei ollut rauhoittunut kunnolla ensimmäisen päivän antibioottien kanssa tietenkään ja pieni lämpö taisi kiusata lisäksi, eli hänkin heräili yöllä itkemään. Tietysti itsekin havahduin siihen, kun esikko oli tyytymätön oloonsa. Koska yö oli raskas, en aamulla jaksanut nousta niin aikaisin, että olisin saanut rauhan tunnin. Sen puolen tunnin aikana kun yritin ehtiä juoda kahvia ja polttaa tupakan rauhassa, juoksin kaksosten huoneessa noin kaksikymmentä kertaa. Uhma heräsi mieheni kanssa samoihin aikoihin, tällöin myös Diiva ja Murina katsoivat olevansa valmiita päivän haasteisiin. Koska mieheni oli sopinut menevänsä katsomaan yrityksensä uutta työtä, jäin kolmen hyvin kiukkuisen lapsen kanssa keskenäni. Väsyneenä. Kiukkuisena. Voin kertoa, että talo toimii, jos sieltä löytyy edes yksi hyväntuulinen tapaus. Eilen aamulla ei löytynyt. Koko ajan joku huusi, vinkui, kiukutteli, itki, vaati ruokaa. Tunsin hyvän äitiyden paineiden painavan hartioitani ja epätoivon itkun lähestyvän. Murina huusi sitterissä, sylissä, kaukalossa, lattialla, mikään ei kelvannut. Uhmalla oli nälkä mutta mikään ei maistunut ja sinä aikana kun olin vaihtamassa Diivan vaippaa, halusi hän käydä kaikki kaapit ja laatikot läpi. Tunsin kaiken leviävän käsiini ja koska rehellisesti lupasin kertoa, myönnän sen, että haaveilin, että edes yhdeksi päiväksi tai yöksi joku ottaisi lapset hoitoonsa. Itsekkäästi ajateltu, ainakin joidenkin mielestä. Sillä hetkellä se kaikki tuntui niin vaikealta, epätoivoiselta ja hermoja riistävältä. Laitoin Uhmalle maitopullon käteen ja lastenohjelmat televisiosta. Jätin huutavan Murinan sitteriin ja laskin Diivan toiseen. Ulkona sytytin tupakan ja muutaman henkäyksen vedettyäni hautasin kasvot käsiini mutisten edes parista rauhan tunnista, jolloin saisi vaikka nukkua. Sisällä odotti täysi sirkus, mutta tupakan palaessa filtteriin tiesin olevani valmis jälleen kohtaamaan sen. Vaikka tupakointi ei ole suositeltavaa tai terveellistä, jopa neuvolassa oli hyväksyvästi nyökytelty kun kerroin laittavani itseni jäähylle kun tuntuu että pää hajoaa. Kaksi minuuttia ei vahingoita lapsia, mutta uudelleen synnyttää allekirjoittaneen. Lisäksi näen takapihaltamme tilanteen ikkunoista koko ajan, eli en kuitenkaan päästä lapsia silmistäni. 

Selviydyin tilanteesta tunnissa. Uhmalle suppo, suurin huutaja Murina syliin ja Diivalle maitoa. Murina oli kaiketi niin väsynyt huutamiseen, että nukahti. Diiva teki samoin saatuaan vatsansa täyteen, olihan pieni parka nukkunut yön huonosti. Uhma katseli hetken aikaa televisiota, mutta supon vaikuttaessa piristyi ja talutti minut mukaansa leikkimään. 

Odotin mieheni saapuvan kotiin kahteentoista mennessä, hän kun oli sanonut viipyvänsä niin vähän aikaa kuin vain voisi. Mutta hieman puolenpäivän jälkeen hän soitti ja sanoi joutuneensa heti jäämään kokopäivätöihin. Vaikka lapset nukkuivatkin ja maassa oli rauha, oli tämä uutinen se, joka sai näinkin karaistuneen aikuisen itkemään. Mietin, kuinka pitkä aika yli neljä tuntia tulee olemaan, jos sama show jatkuu kovinkin pian. Koska kuitenkin olen pääosin hyvin positiivinen luonne, itkin kaksi minuuttia, keräsin itseni ja aloin keräillä Uhman leluja takaisin huoneeseen. Isäni äiti, sukumme vanhin ja myös todennäköisesti viisain, on sanonut, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Uskon häntä, enkä vähiten sen vuoksi, että hän on itse selvinnyt täysissä järjissään kahden lapsensa hautaamisesta. Päätin siis, että minäkin selviän päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuosista. Vauva- aika on todella lyhyt. Koko ajan mennään helpompaan suuntaan. Joskus saan vielä nukkua. Joskus toivon lasteni palaavan takaisin lapsiksi, sellaisiksi jotka vain kaipaavat äidin syliin. 

Mutta nyt on nyt, ja koen itseni hieman ylikuormitetuksi. Tiedän kaipaavani ja ennen kaikkea tarvitsevani omaa aikaa ja hengähdystaukoa. Kuinka nautinkaan kauppareissusta, jolloin hyvin pirullisesti virnuillen kuuntelen muiden lasten huutoa nostaen käteni ylös, kun ei itse tarvitse reagoida. Mutta kauppareissutkin ovat lyhyitä. Ne ovat täynnä ajatustyötä ja samalla mietin kuitenkin kotiasioita. Niinpä elvytän vanhan harrastukseni. Mieheni antoi siunauksensa jo tälle, niinpä menen nyt tulevana lauantaina katsomaan hevosta, jota minun olisi tarkoitus alkaa vuokraamaan pari kertaa kuukaudessa. Kuinka onnelliseksi tunsin itseni, kun ajattelin itseni hevosen selkään pitkällä hiekkatiellä, jota reunustavat ruskastuneet puut. Vaikka taivaalta tulisikin sadetta, se kuuluisi asiaan. Pari kertaa kuukaudessa saan siivota hevosen karsinan, harjata tuota jaloa eläintä, ratsastaa, ehkä tippua ja nousta uudelleen selkään.  Ennen kaikkea saan sitä omaa aikaa, saan pari kertaa kuukaudessa olla se sama 10- vuotias tyttö, jonka elämään mahtui vain hevoset ja tulevaisuuden haaveet. Ja mikä parasta, tuon takauman jälkeen saan palata kotiin ja todeta haaveiden käyneen toteen. Ja vaikka todellisuus ei ole niin ruusuista kuin haaveissa, se on sitä parasta, eli totta. 

Tämä päivä on siis mennyt jo paremmin, vaikka mies on jälleen töissä. Myös Uhman korvat alkavat asettua. Olen ehtinyt miettiä, millä keinoin käytetyt vaipat saisi muutettua rahanarvoiseksi keksinnöksi. Tässä taloudessa niitä kertyy niin, että olen harkinnut jättäväni ulkoroskiksen kannen päälle kahvipaketin aina tyhjennyspäivänä, noinniinkuin pahoitteluna taloutemme aiheuttavasta ongelmahajuhaitasta. Ei ole helppoa roskakuskien elämä, ensi kesää ja lämpimiä päiviä odotellessa. Aij. En siis vielä ole keksinyt mitään kovin toimivaa menetelmää käytetyille vaipoille. Mieli tekisi kokeilla "avovaimon kosto"- tai "kannattiko vetää överit"- patenttia paskavaipoilla täytetyillä muovipusseilla, joita on haudutettu lattialämmityksen päällä muutama viikko. Ikävä kyllä meillä ole tiloja moiselle, enkä tiedä, kuinka kauan onnistuisin pitämään luonnonsuojeluviranomaiset kaukana tontiltamme. Markkinointipuhe olisi jo valmiina; "Oliko siippasi jälleen yöjalassa? Löysitkö vieraan naisen alushousut autostanne ja olet varma, ettei miehelläsi ole piilofetissiä? Tahdotko osoittaa miehellesi, millaisia sinun päiväsi ovat? Nyt kostoon, muistutukseen ja oman mielihyvän korotukseen pussillinen tavaraa, joka on epäterveellisempää kuin pernarutto, helpompaa kuin väkivalta, rehellisempää kuin kansanedustajien puheet ja ennen kaikkea, täysin laillista. Tarjoile paskaa mieluummin kuin puhut sitä. Nyt myös somaan lahjapakkaukseen laitettuna, että varmasti herättää puolison uteliaisuuden ja avaamisen tarpeen. Lisämaksusta happivarusteet mukaan itseäsi varten. Emme korvaa hajun tuhoamia huonekaluja, lemmikkejä, hajuelimiä tai rakennuksia. Soita ja tilaa, nyt vain xxxx€". Sujuva? Koukuttava? Loistava menestys, joka avaisi monia ovia. Mutta tuote on vasta kehittelyasteella. Kaksosten tarvitsee aloittaa kiinteät, ennen kuin pystyn tekemään täydellisen paketin. Ehkä minulla vielä on tulevaisuus.  

Kutsumaton vieras

Näitä lasten vanhempien iloja ovat tietysti kaikki ihanat lastensairaudet. Viikko sitten tuuletin onnellisena flunssan häipymistä, joka oli Uhman lisäksi iskenyt kyntensä myös kaksosiin. Kaksosten kanssa käytiinkin varmuudeksi lääkärissä heidän iästään johtuen, mutta Uhmalta vain pyyhittiin nenää ja annettiin iltaisin suppoa rauhoittamaan pienen oloa.
Edellisyönä Uhma nukkui astetta rauhattomammin. Itse en moista tiedostanut, mutta mieheni silmien alle nousseet silmäpussit huusivat esikoisen kanssa kilpaa aamun mittaa. Aluksi meinasimme, että Uhmalle on viimein alkanut kasvamaan ne viimeiset leekot, vampyyrin kulmahampaat. Annoimme lääkettä ennen päiväunia. Päikkyjen (jotka olivat lähes kolmetuntiset) jälkeen pinnasängystä kuului onnellinen höpötys ja ajattelin, että vanhempien diagnoosi osui oikeaan. Kävin hakemassa Uhman pois sängystä ja ihmettelin, kun lapseni oli hieman lämmin. Ajattelin, ettei ihmettely kannata, jos lapsi on juuri nukkunut lämpimässä kolme tuntia, on kehokin saavuttanut normaalia korkeamman lämmön hetkellisesti. Kiukuttelu kuitenkin alkoi lähes heti, kun Uhma hoksasi kannettavan tietokoneeni, jota olin laittamassa pois. Koneen turvaan siirtäminen nosti aikamoisen äänen, eikä mikään auttanut. Niinpä oli aika napata lapsi ja lähteä mittaamaan lämpöä, eikä se äidinvaisto ollutkaan niin väärässä. Lääkkeen antamisesta oli noin kolme tuntia, eli sen saattoi olettaa pitävän vaikutusta yllä ja silti Uhman lämpö oli 38,4. Lääkärit ja neuvola ovat sanoneet, että kolmekasi ja puolen yli menevä lasketaan vasta kuumeeksi, mutta puolentoista vuoden aikana olen todennut, että hänen normaali lämpönsä on 37,5 paikkeilla. Lisäsin vielä pronaxenin vaikutuksen yhtälöön ja totesin lapseni selvinneen flunssasta, mutta kuumeen saapuneen hieman jäljessä. Onneksi pronaxenin kanssa voi käyttää myös panadolia, joten ei muuta kuin suppo paikoilleen. Päivä meni kohtuullisen hyvin, kuume pysyi aisoissa ja Uhma oli jopa rauhallinen. Diiva ja Murina taas olivat hieman äksyjä. Oletan, että heidän vatsansa on kovalla ja soitin edellisenä päivänä asiasta lääkäriinkin, voiko mahaa pehmittää jollain. Neuvoksi annettiin mallasuute, jos mahallaan olo ja pumppaus eivät auta. Koska olemme kaikkia näitä kotikonsteja harjoittaneet kuukauden päivät, totesin että mallasuute voisi helpottaa. Kuitenkin tuo ilta sujui hyvin, joten en lähtenyt apteekkiin. Eilen taas kiukun jatkuessa passitin mieheni käymään apteekissa ja annoin ensimmäiset suositusannokset maidon joukkoon. Odotin pienten vatsan reagoivan ensimmäiseen yritykseen kivuliaasti, mutta onneksi ilta sujui pientä kiukkua vaille normaalisti. Tällä hetkellä he ovat kohta kaksitoista tuntia nukkuneet, tietenkin syöden välillä. Mutta Diivakin jätti jokaöisen kukkumisvaiheen väliin. Jatkan mallasuutteen kanssa kunnes vatsat lähtevät toimimaan. Lupaan informoida erittäin tarkasti, kun se osoittaa voimansa ja tämän talon paskaralli alkaa.
Pidemmän johdannon jälkeen kerron tästä varsinaisesta kutsumattomasta vieraastamme. Viime yö meni kaksosten kanssa hyvin, mutta Uhma- parka heräili itkuun noin tunnin välein. Se alkoi heti nukahtamisen jälkeen ja loppui kaksi tuntia sitten pronaxenin ja valvomisen vaikutuksiin. Soittelin sitten heti seitsemältä lääkärin ajanvaraukseen, että meidän pojalla on nyt sitten varmaankin se korvatulehdus. Klo. 11.20 selviää, olinko oikeassa. Sääliksi kävi niin Uhmaa kuin miestäkin, joista kumpikaan ei pahemmin siis nukkunut. Enpä sitten kyllä minäkään, mutta kiveen hakattu fakta on, että se olen tässä perheessä minä, joka selviää vähimmillä unilla. Yliväsymyksen puolelle mennessä kaikki alkaa lähinnä naurattamaan ennemmin kuin itkettämään. Itkuvaihekin tosin löytyy, heti naurun jälkeen. (Liika valvominen vastaa monella tapaa promillen humalaa, terveisin yhdestä siideristä shown pystyyn laittava nainen.....)
Ja hei, olen aika hyvin selittänyt millä tavoin lääkitsen lapsiani, joten haluan kertoa, ettei kukkahattutätien kuitenkaan tarvitse huolestua. Suosin lääketeollisuutta lasten kanssa vain silloin kun sille on oikeasti tarvetta ja jos tiedän, että niin saan lapsilleni helpomman olon. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kuume ja korvasärky ovat pahempia kuin lääke kipuja helpottamaan, eikä vatsakivun kanssa ole todellakaan helppo tehdä yhtään mitään. Sanon tämän ihan vain siksi, kun tiedän että on olemassa kaikkia maailmanparantajia, joiden mielestä mitään lääkkeitä ei pidä käyttää. Meillä on jokaisella omat käytännöt ja mielipiteet ja varmasti kaikki ovat kanssani siitä samaa mieltä, että jokainen on omasta mielestään oikeassa. Niin myös minä.

Selailin aamulla puhelimen kanssa Ilta-Sanomien uutisia. Kannatti, sillä löysin todellisen skandaalin. Tai no joo, skandaali on jo vanhennut, mutta sitä tutkitaan yhä. Herttuatar Katesta otetut nakukuvat. Kamalaa. Sen naisen ei enää kannata näyttää kasvojaan missään, nakukuvat pilasivat hänen maineensa ja elämänsä. Hän ei voi enää nauttia prinssistään, linnastaan tai ylellisestä elämästä. Hänen nakukuviensa vuoksi Kiinassa järisi maa ja Afrikassa lapset kuolee nälkään. Maailma on paska paikka elää. Mutta siis, nyt aamun otsikoissa kerrottiin, että sisäpiiriläisiä epäillään vinkistä, milloin kuvat kannatti mennä ottamaan. Ja poliisi etsii tontilta dna- jälkiä, että syyllinen/kuvaaja saataisiin kiinni. What?!?!?!?!?!?!? Ihan oikeasti. Jos et kestä julkisuutta, älä hakeudu sellaiseksi. Jos et halua ihmisten näkevän sinua alasti, älä ole alasti. Jos yhdet nakukuvat kaatavat koko hovin maineen, eikö koko hovin kannattaisi kaatua? Kate on kaiken lisäksi kaunis ja solakka nainen, kannattaisi olla ylpeä. Alkaa pikkuhiljaa ärsyttämään ihme kohkaus salakuvista ja hovin maineesta. Maailmassa on isompiakin asioita, mutta nyt ne idiootit teettävät poliiseilla töitä selvittääkseen mieluummin kuvaajan, kuin vaikka raiskaajia, murhaajia tai pedofiileja. Jos kuvaaja ja ilmiantaja saadaan joskus kiinni, he todennäköisesti istuvat vankilassa kauemmin kuin yksikään suomalainen veropetoksesta (josta siis saa tämän maan kovimmat tuomiot, kun yrittää piilotella rahoja verottajalta). Tars varmaan yrittää saada napattua jostain näitä kuuluisia nakukuvia ja lyödä blogin taustaksi, ihanvainnoinniinkuin kannatusmielessä.

Ugh, suuri äiti on puhunut.

Tieto lisää tuskaa!

Kirjanpito tuli tehtyä viimeisimmän viikon osalta. Voin suositella sekä välttämään että tekemään. Välttämään sen puolesta, että nyt ei ole toivoakaan löytää kukkaroa enää, sen verran kovin ja nopeasti se lähti karkuun vinkuen kuin porsas joulun lähestyessä. Ylensyöttämisestä pakoreaktio ei johtunut, vaan nimenomaan siitä että kevyenä on helpompi juosta karkuun. Viikon saldo kaikkineen oli 331 euroa ja senttejä päälle. Summittaiset ostokset, joita ei joka viikko tai edes kuukausi tehdä, tietysti pienentävät summan hieman reilu kahteen sataan, sillä tulin ostaneeksi kantoliinan helpottamaan arkea, sekä muutaman kirjanpitovälineen, kuten vihon etc. Silti. 200euroa talouden pyörittämiseen. Vanhaa rahaa 1200markkaa. Vaikka niin ei saisi ajatella, mutta kyllä se väkisinkin mieleen nousee. Kun olin lapsi ja ainoa joka asui kotona, äiti osti ruokaa velaksi lähikauppaan niin että maksoi sen aina kuun lopussa, eli vanhan ajan luottokortti siis. Kuukausilaskut olivat siinä 1300 markan luokkaa. Saman verran, kuin nykyään kuluu viikossa minulla. Helvetti. Kerään muutaman kuukauden noita kuitteja ja lähetän Kelalle ilmaisten mielipiteeni lapsilisien suhteuttamisesta kuukausittaisiin menoihin. Liitteeksi otan kopion joko keskisormestani tai perseestäni. Jälkimmäinen todennäköisesti on siihen mennessä pienentynyt sen verran, että se voisi herättää kyseisen laitoksen tädit huomaamaan, kuinka ahtaalla eletään. Varsinkin jos laitan kuvan kaveriksi "ennen"- kuvan myös. Vertailkoot siitä.
Kirjanpitoa voisin suositella taas sen puolesta, että pääsee oikeasti silmäilemään, kuinka paljon eri hyödykkeisiin oikeasti rahaa menee. Maitopurkki yksinään ei ole kallis, mutta jos perheessä on kaksi ihmistä, jotka elävät sillä (ei, en tarkoita Diivaa ja Murinaa vaan Uhmaa ja miestäni), viikkokulutus menee lähelle 25:ttä euroa. Kaksosten ruokaan taas uppoaa rahaa lähelle neljäkymppiä. Viikon leivät päällisineen ovat viidentoista euron luokkaa, varsinainen ruoka menee kahteenkymppiin (kiitos taitavan suunnitteluni, joka päivä on tarjolla terveellistä kotiruokaa, mutta teen yhtä lajia kerralla paljon tai sitten niin, että seuraavana päivänä voi soveltaa), välipalat, eli jugurtit ja hedelmät osuivat myös viiteentoista euroon. Tietysti laskin myös tupakointiini kuluvan summan, joka oli hieman yli kolmekymppiä. Ensin riemastuin, kun summa jäi alle luulemani, mutta kun hieman vertailin, niin enemmän terveyteni tappamiseen kuluu rahaa kuin viikon ruokiin. En kuitenkaan harkinnut vähentämistä, en tämän apinalauman tämän hetkisessä tilanteessa. Viimeiseksi laskin uteliaisuudesta vielä viikossa kauppakasseihin kuluvan summan. Euro ja kaksikymmentä. Kuulostaa pieneltä, mutta vuositasolle heittäessä voisin yrittää ottaa tavaksi napata kauppaan omat pussit, niitä kun kuitenkin kertyy. Siis oikeasti, laskekaa mukana: viikossa 1,2€, kuukaudessa 4,8€--->vuodessa aika paljon ja vähän päälle!!!(siis tarkemmin 57,6€, ei paljon naurata.) Vaippoja en laskenut vielä, paketit ovat sen verran isoja että kuukausitasolla niiden laskeminen on järkevämpää. Joka tapauksessa, ai helvetti. Joko ymmärrätte otsikon??

Eilinen sujui yllättävän kiitettävästi ottaen huomioon mieheni kunnostautumisen ja oman univelkani. Molemmat kummilapseni olivat käymässä äiteineen ja eräs erittäin rakkaaksi lyhyessä ajassa tullut ystävä kävi myös. Seuraa riitti ja jokaisella lapsella oli koko ajan syli tarjolla. Diiva ja Murina tuntuvat aina iltaa kohden ottavan kiukkuisen vaiheen niin, että vain syli kelpaa. Pieniä vatsavaivoja on havaittavissa, jotka illalla tuntuvat yltyvän niin, että varsinainen mielikuvituksen mestari saa olla, että löytyy helpottava asento. Mukavuudenhaluni saa nyt pienen kolauksen, sillä täysin helpolla en tule pääsemään. Tähän saakka olen käytännössä katsoen alkanut nukuttamaan kaksosia siinä puoli kahdeksan maissa niin, että yhdeksältä Uhman mennessä sänkyyn olisi talo hiljainen ja minullakin aikaa tehdä omia ja myös vain olla. Aamulla tajusin menneeni perse edellä puuhun. Nimittäin, en totuttanut Uhmaakaan nukuttamiseen, niin en todellakaan ala päivystämään kaksosten sängyn vierellä tuntia. Talon kapasiteettikaan ei riitä siihen. Joten tänä iltana vien kaksoset edelleen puoli kahdeksan maissa sänkyyn, mutta jätän sinne ja kitinöiden yltyessä käyn tuputtamassa tuttia ja tarjoilemassa ruokaa. Mutta ensimmäisestä äännähdyksestä en niin tee. Vielä ei ole myöhäistä korjata aloittamaansa virhettä ja vaikka alku olisikin vaikea ja hermoni riekaleina, lopussa kiitos seisoo. Kun vielä alan sijoittamaan heitä sänkyyn jo ajoissa, pieni huuto tai kitinä ei häiritse Uhmankaan unia, kun menee kuitenkin vasta yhdeksältä sänkyyn. Yö voi olla vaikeampi, Diiva heräsi jälleen hieman ennen neljää ja halusi vain köllötellä äidin sylissä. Silloin häntä ei voi huudattaa, ettei Uhma herää. Vaikka mukavan suuri omakotitalomme onkin, huoneet eivät ole niin etäällä toisistaan, etteikö huuto kuuluisi myös Uhman korviin. Mutta eiköhän nämäkin mene ajan myötä helpommaksi. Päivä kerrallaan tilanteeseen mukautuen, niin hyvää tulee. Ja edelleen, viidentoista vuoden kuluttua toivon, että Diiva haluaisi äidin syliin yöllä neljän aikaan.

Olen miettinyt jo kauan nykytilannetta ja itseäni vanhempia nuoria. Tai siis, aloitetaan melkein alusta. Nythän joka kunta lomauttaa ja irtisanoo hoiva- alalla työskenteleviä. Eniten kärsivät vanhukset ja lapset. Kertoo siitä, että suuret päättäjät osaavat ottaa huomioon vain oman ikäluokkansa edustajat. (Pitää kyllä myöntää, että en tiedä näihin päätöksiin vaikuttaneita tekijöitä, jollakin logiikalla nekin on tarvinnut tehdä. En siis voi täysin arvostella näitä asioita, kun tietoni eivät riitä kantani riittävään perusteluun)
Huomasin tuossa päivänä eräänä facebook- keskustelun, jonka aloittaja ei ollut kaverini, mutta päivitys oli avoin ja kaverini kommentoidessa se näkyi myös minulle. Oman kaverini kommentti oli hymiö, joka liittyi itse päivitykseen, jossa ihmeteltiin lasten kykyä kysellä joka asiasta. Loput kommentit olivat itse päivittäjän ja jonkun hänen kaverinsa välistä naureskelua lasten kustannuksella. Molemmat olivat vakaasti sitä mieltä, ettei ikinä aio hommata lapsia, kun "ne on niin tyhmiä ja rasittavia, aaaargh!!". Lasten luontaista kyselyä asioihin halveksuttiin ja pidettiin ärsyttävänä, heidän puhdasta ajatusmaailmaansa ja yksinkertaista (tarkoitan siis, etteivät he väännä asioista vaikeita) logiikkaansa aliarvioitiin. Jos olisin päässyt kommentoimaan tätä ketjua, olisin kirjoittanut suurinpiirtein näin: "onneksi te olette tajunneet joskus jostain kysyä, kuinka ehkäisy toimii, koska maailma ei kaipaa yhtään lasta tuollaisilta, ettekä te luonteellanne sellaista ansaitsekaan". Ansaitseminen on ehkä väärä sana. On ymmärrettävää, etteivät kaikki halua lapsia. Maailmassa on myös ärsyttäviä lapsia, mutta se ei ole heidän vikansa, vaan kasvatuksen. Lasten kysely taas on normaalia. Miten kukaan ikinä oppisi mitään, jos ei kysyttäisi. Minäkin kysyin viime viikolla mieheltäni, miksi en saa heittää vessanpyttyyn sitä tyhjää rullaa, joka mainoksissakin heitetään. Sain vastauksen, enkä enää koe pakottavaa tarvetta tehdä niin. Ja mielestäni, jos lapsi kysyy ja saa asianmukaisen vastauksen, on todennäköisempää välttää vahingot, kun lapsi tietää, miksi jotain kielletään. Olen siis sitä mieltä, että tämän päivän aikuiset, ikähaarukka 20-50, väheksyy eniten sitä, mitä olemme olleet ja sitä, mitä meistä tulee. Eli lapsia ja vanhuksia. Joku voisi muistuttaa näitä oman navan valloittajia siitä.

Aamu alkoi neljältä

...kun rakas tyttäreni halusikin kuunnella vesisadetta ja hymyillä äidin sylissä. Osasin ottaa asian jo rennommin kuin edellisyönä ja siirryimme katsomaan jälleen televisiota. Jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota siihen, ettei mieheni ja Uhman huoneesta kuulunut muuta kuin Uhman uninen tuhina. Laitoin olkkariin valot päälle ja kurkistin huoneeseen todetakseni, ettei sängyssä nukkunut ketään. Veri kohisi suonissa ja lievä raivo meinasi ottaa vallan. Sen verran täytynee jälleen valottaa, että kaksosten syntymästä alkaen mies on ottanut tavakseen mennä lauantai- iltaisin pihalle työhuoneeseensa istumaan, tekemään töitä, juomaan muutaman kaljan, eli siis viettämään laatuaikaa itsensä kanssa. Hän siis on poistunut vasta kun jokainen lapsi on oikeasti nukkunut. Tällöin olen itsekin laittanut popcornit tulille ja avannut cola-tölkin ottaakseni ehtooksi sohvalla. Puolen yön aikoihin mieheni on yleensä saapunut sisälle. Mutta ei tällä kertaa. Ensimmäisenä mieleeni nousi, että se perkeleen kusipää on lähtenyt kaupungille. Ennen lopullisen tuomion julistamista ja kirosanavaraston tyhjentämistä päätin kuitenkin tarkistaa työhuoneen tilanteen. Laitoin neidin koliikkikeinuun itkuhälyttimen kanssa ja kävelin ulko- ovelta sen viiden metrin matkan työhuoneelle, jonka ovi olikin kutsuvasti raollaan. Ja mitä löysin? Vaikka kuinka yritin katsoa eri kulmista ja siristää silmiäni, ei se lattialla kuorsaava jokaisen naisen lähes- toiveuni ollut murtovaras. Ei, ei todellakaan. Ylpeyttä ja rakkautta uhkuen totesin löytäneeni mieheni, harmi vain että yhden tähden Jallu oli löytänyt hänet ensin. (Rakkaat kanssasisaret, jos miehellänne on oma työhuone, takaan ja alleviivaan että jokaisella on varmasti oma eväskori siellä.) Olkia kohauttaen totesin, että nukkukoon ja kärsiköön selkävaivoista sitten herätessään. Mieheni maksan tuntien en uskalla lyödä vetoa, kumpi tulee olemaan pahempi, kipu huonosti nukutusta yöstä työhuoneen lattialla vai krapula, joka odottaa heräämisen rajamailla. Oli kumpi vain, lainaan äitini sanoja "Jumala tautia lisätköön".
Tulin siis takaisin sisälle, nappasin Diivan syliin ja jatkoimme television katselua. Diivan nukahdettua katsoin kelloa ja totesin olevan aamukahviaika, tulihan kello jo viisi. Vitutusta enemmän mieheni abstrakti asetelma työhuoneessa nauratti. Kolmen lapsen äitinä en voi suositella krapulaa kenellekään, joka saa viettää sen kolmen lapsen kanssa. Hah. Onneksi tuo kokokansantauti ei iske syyttömiin. Tupakkaa poltellessani totesin olevani lievästi sadisti, kun hykertelin tietäessäni, mikä miestäni odottaisi. Vahingonilo on paras ilo. Kunhan olen blogini kirjoittanut, menen etsimään valmiiksi Uhman kovaäänisimmät lelut hänen omasta huoneestaan.

Lupasin tällä kertaa kertoa viisihenkisen perheen kukkarosta, joka tärisee pelosta noin viitenä päivänä viikossa ja uskaltaa nukkua vain öisin. Totesin kuitenkin, että teen sen maanantai- iltana tai tiistai- aamuna. Silloin olen nimittäin pitänyt viikon verran pilkuntarkkaa talouskirjanpitoa ja voin antaa kohtuutarkkoja lukuja. Jos oikein haluan loistaa ja löytää itsestäni it- nörtin, otan kuvan raiskatusta kukkarostani ja liitän tänne. Päätin alkaa pitämään kirjanpitoa muutaman viikon, että näen tarkkaan, mihin ne rahat menevät, voiko jossain säästää (muussa kuin tupakanpoltossa) ja ennen kaikkea, kuukaudenkin jälkeen voin heittää mieheni silmille vihon kuitteineen, merkkauksineen ja laskelmineen ja joko pyytää häneltä osuutta ruokarahaan tai sopia kauppavuorot. (Tähän asti käytäntö erilliset asuntolainat, mies maksaa laskut, eli sähkön, öljyn, veden, jätehuollon, jne. ja minä käyn kaupassa, on ollut hyvä. Mutta uskon vieväni kuluissa voiton tällä erää.)

Seuraavaksi esittäisin pienen pyynnön. Jos tekstini yhtään kiinnostavat, suosittelisin kurkkaamaan sivua http://huomiseneilinen.blogspot.fi/. Olen kauan pyöritellyt kirjaideaa mielessäni, kirjoittanutkin aina kappaleen pari ja sitten taas unohtanut hankkeen hetkeksi. Totesin, että jos täällä saisin aktiivisen lukijakunnan, joka haluaisi lisää, joutuisin tekemään itselleni jonkinasteista deadlinea ja saisin projektini joskus loppuun. Toivoisin kerääväni sinne myös kommentteja, negatiivista tai positiivista, sillä ei väliä, sillä molemmat on merkki siitä, että kirjoitukseni herättää jotain ajatuksia. Sen verran voin kertoa aiheesta, että kirjoitus kiusaajan näkökulmasta tehty kertomus koulukiusaamisesta, sen vaikutuksista ja  siitä selviämisestä. Innoituksen olen ideaani saanut "Älä usko, älä toivo, älä rakasta"- kirjasta, jonka kirjoittaja on ruotsalainen Johanna Nilsson. Lapsuuteni lempikirja.

Täällä alkaa talo heräämään, rakas Murinani on silmät täysin auki. Taidan siis siirtyä kotiäidin elämään aamurauhani saaneena. Mieskin saapui sisälle tunti sitten, nappasi särkylääkettä ja kuorsaa nyt sohvalla. Jään samalla siis pohtimaan, saavatko näin pienet lapset traumoja, jos äiti tunkee tyynyn isin kurkkuun. Taidan kuitenkin pidättyä sadistisuudessa ja antaa miehen elää lapsilauman keskellä. *Hykertelee itsekseen ja lähtee etsimään Uhman sähkökitaraa valmiiksi odottamaan heräämistä*

Kiitos seurastanne. Lupaan palata asiaan, ehkä jo illalla.

Paska juttu mutta niin on kertojakin

Onneksi, siis totaalinen tuuri että nousin eilen aikaisin ja sain oman rauhani. Päivä meni siinä, että melkein koko ajan joku rakkaasta triostamme huusi. Pakko myöntää, että tuo kaksostiimi on aika ajoin rasittava. Ei kelpaa koliikkikeinu, ei kantoliina, ei syli, ei maito, ei siis todellakaan mikään. Yritän aina muistaessani lohduttautua sillä, että tämä vauva- aikakin on niin lyhyt ja ohimenevä, että joskus viidentoista vuoden kuluttua toivon, että nämä ulvovat kotona eivätkä kylillä tai muualla. Pikku Diiva halusi lisäksi nyt yöllä olla hetken hereillä syötyään. Yritin pitää pääni siinä, etten ottaisi yöaikaan lasta sängystä, yö on yö, jolloin nukutaan ja päivisin sitten seurustellaan. Mutta taatakseni muun talon unirauhan, jouduin ottamaan neidin syliin. Siinä hän sitten tillitteli. En tosin jutellut hänelle mitään, etsin vain asentoa, jossa hän olisi tyytyväinen. Aikani huoneessamme istuttuani totesin, että jos kerran ollaan hereillä, voin katsoa rakkaalta tallentavalta digiboksiltamme tallennuksiani. Tällä ajatuksella siirryin olohuoneeseen, josta saatoin samalla kuunnella Uhman ja isänsä tuhinaa naapurihuoneesta. (Nukun siis itse kaksosten kanssa heidän huoneessaan, odotusaikana totesin sen parhaimmaksi ratkaisuksi taatakseni muiden unirauhan sekä sen, että Uhma saa edelleen nukkua tottumassaan huoneessa. Ja mukavuudenhaluinen äiti tietenkin ajattelee asian niin, että tulevaisuudessa tarvitsee vain yksi lapsi vieroittaa omaan huoneeseen, kun kaksoset osaavat sen syntymästään alkaen)
Diiva sitten jaksoi valvoa puolitoista tuntia ja itse sain katsoa Todistettavasti Syyllisen maanantailta. Hyvä sarja, mutta tämänkertainen jakso päästi itkun, koska tutkittava kohde oli 9- vuotiaan lapsen murha. Sisältäen myös pedofiilisia piirteitä. Aaargh! Joka kerta, kun tuo mokoma aihe nousee esiin, niskakarvani nousevat pystyyn. Oikeastaan, vielä enemmän asioista jaetut rangaistukset vituttavat. Ehdollista pari kuukautta, hieman suojelua vankilassa etteivät oikeasti pahat pojat pääse käsiksi, sitten vapautus. Yea right. Näin ne pedofiilit oppivat. Olen facebookissa liittynyt ryhmään "Ei hyssyttelyä pedofiileille- kaikki tiedot julkisiksi" ja voin todeta ryhmän olevan juuri se, mitä siviilit kaipaavat. Iltapäivälehdet ja muut kyllä kertovat tuomioista ja teoista, mutta nimet pysyvät suuressa pimennossa. Kyseinen ryhmä julkaisee pedofiliasta tuomittujen nimiä ja paikkakuntia, jota todella arvostan. Joissain lehdissä arvosteltiin ryhmän laillisuutta ja eettisyyttä ja lopputuloksena todettiin sen olevan laillinen, sillä ryhmän ylläpitäjä tunnollisesti poistaa provosoivat ja väkivaltaiset kirjoitukset ja ryhmä ajaa vain nimensä mukaista asiaa, joka mielestäni on eettisesti enemmän oikein kuin Suomen laki. Olen monesti miettinyt lasteni huutaessa, että he eivät ilkeyttään huuda, kyseessä on itku, jolla ilmaistaan hätää. Mikään ei ole viattomampaa kuin lapsen itku. Mikään ei ole viattomampaa kuin lapsi. Miksi siis kohdella mitenkään oikeudenmukaisesti aikuista, joka pystyy koskemaan siihen kaikkein pyhimpään ja viattomimpaan? Ja miksi kaikki päättäjät vielä suojelevat näitä kusipäitä? Melkein muodostaa sellaisen kuvan, että nämäkin kuuluvat jollain tavalla lapsipornobisnekseen/pedofiilirinkiin, kun ei kerran kunnon tuomioista ole tietoakaan. Lopetan aiheen käsittelyn tähän, etten omaa vitutuksen multihuipentumaa siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi haluaa herätä.

Lopuksi haluaisin kertoa eilisestä aamupäivästäni. Käytännössä päivä alkoi hyvin, mahduin vihdoinkin koon 36- farkkuihin, joihin olen tähdännyt kauan. Nyt, kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, siitä tuli todellista. Onnellisena jätin farkut jalkaani ja suuntasin pirteänä ostoksille. Ensimmäisenä pysähdyin ostamaan tupakkaa.  (Koska lapsiperheessä menee rahaa kaikkeen muuhunkin, olen päätynyt vaihtamaan merkkiä huomattavasti halvempaan, nyt teen joka askin kohdalla säästöä 0,70 euroa, joissain tapauksissa peräti 1,2. Ja joo, olisi se lopettaminen parempi, mutta jos jollain saan pidettyä pään kasassa tässä hullunmyllyssä, suodaan se minulle) Ihana kassatäti kysyi paperit. Loistavaa. Papereita katsottuaan hän vielä totesi, että kyllä sen verran nuori oot että paperit kehtaa kysyä. Itse totesin, että mitä vanhempana paperit kysytään, sen parempi. Ja uskallanpa vielä polttaa muutaman savukkeen kun iho ei kerran ole niin paljon vanhentunut. Seuraavaksi siirryin tekemään päivittäisostokset kukkaroni täristessä pelosta taskussani (seuraavassa tekstissä voisin oikeastaan käsitellä viisihenkisen perheen taloutta. Oikein hyvä ehkäisykeino). Ilman kauppalistaakin uskoin muistaneeni kaiken. Pakkasin kassit ja lähdin autolle. Siirtäessä kassejan autoon huomasin varastaneeni kaupasta. Viherpippurikastikepaketti oli jäänyt kärryjen perälle niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään. Ensimmäinen ajatus oli, että säästinpä jotain. Kukkaro hyrisi onnellisena taskussa. Sitten mieleeni muistui Murphyn laki. Ja miten kävi? Lastasin ostokset autooni, vein kärryt parkkiin ja kävelin läpi parkkialueen ja kaupan, vain jonottaakseni perjantaiaamun jonoissa ja maksaakseni 1,8 euroa. Mitään hyvää ei kohdalleni vastapainoksi sattunut. Mutta enpä joutunut pelkäämään pahaakaan.

Vain minä (ja karvaiset kasat)

Voin myöntää olevani outolintu. Viimeisimmällä syötöllä kello viisi otin puhelimen ja asetin herätyskellon soittamaan tunnin kuluttua. Miksikö? Koska mikään ei ole ihanampaa, kuin kaikessa rauhassa nukkuva talo, jonka ainoa liikkuva tekijä olen minä. Kellon soidessa harkitsin sänkyyn jäämistä, mutta sekä Diiva että Murina vaativat pientä rauhoittelua. Se kuitenkin tapahtui kymmenessä minuutissa, jona aikana maksoin puhelinlaskun puhelimen netissä. Tuona aikana näin tilini saldon ja totesin, että vielä riittävät rahat kauppareissuun. Kauppareissusta ajattelin, mitä kaikkea tulee ostaa. Siitä lähti johdannainen, että kauppaan kannattaa lähteä heti aamusta näin perjantaina, jos vihaa ihmispaljouksia ja tungoksia kuten minä. Niinpä siis nousin ja napsautin jo illalla lataamani kahvinkeittimen päälle. Ja nyt, kun olen juonut kupillisen kahvia ja polttanut tupakan, voin kertoa etten kadu. Nämä aamuhetket ovat yksin minun, (josta nuo eläimet toki ottavat kaiken ilon irti) enkä joudu laskemaan tuoretta kahvikupillista jonnekin sellaiseen paikkaan, johon Uhma ei yletä ja jonne sen unohdan, josta löytäessäni sen on tuoreudesta jäljellä vain hyvin hämärä ajatus. Tupakalle menen tietysti itkuhälyttimen kanssa, jos Murina tai Diiva kuitenkin viattoman unensa läpi huomaavat, että äiti on poistunut äiti- arealta. Harvemmin niin käy, eikä hiljainen itkuhälytin häiritse pahettani, vaan voin rauhassa nauttia takapihallamme heräävästä syysaamusta. Täydellistä. Lisäksi olen huomannut, näin  kahdenkin kerran jälkeen, että blogi on hauska juttu. Saan kirjoittaa, purkaa ajatuksia ja selittää omiani. Niinpä siitä tulee yksi rentoutumisrituaali lisää. Tapansa kullakin?

Jouduin taas eilen illalla mielessäni kertaamaan parisuhteen odotuksia, edellytyksiä ja vaikutteita. Jouduin muistuttamaan itseäni, että vaikka lapset eivät tuhoa parisuhdetta, ne saattavat aina hetkellisesti viedä siitä jotain. Rehellisesti sanoen, iltaisin kun kaikki kolme nukkuvat vihdoin ja viimein, alan itse olla niin puhki päivästä, että mieluiten vain olen. Mutta silti minussa heräävät myös se puoliso sekä nainen. Eilenkin illalla menin mieheni viereen hellyydenkaipuussa, kuten kirjoitinkin. Sain toki silittelyä ja lämpöä osakseni, mutta mikään ei viitannutkaan mihinkään eroottisempaan. Vaikka itsekin olin väsynyt ja tiedän, että mieheni väsyy enemmän ja helpommin kuin minä, otin pienen loukkauksen itsetuntooni. Väsyneet aivoni teettivät hauskoja kysymyksiä, kuten "enkö kelpaa", "olenko liian lihava", "onko kaksi raskautta ja kolme synnytystä pilanneet minut", jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Voin helposti myöntää omaavani todella huonon itsetunnon ja siitä saan kiittää ihania ala- ja yläastemuistojani. Nykyään olen paljon itsevarmempi ja tiedän näyttäväni ihan mukiinmenevältä, mutta helposti pystyn vajoamaan näihin kannattamattomiin ajatuksiin. Kun lopulta itse nukahdin sohvalle mieheni viereen ja hänen minua siitä herätellessä tajusin, että ehkä kannattaa myöntää itselleen jotain. Vika ei löydy allekirjoittaneesta. Mitään vikaa ei itse asiassa ole. Pitkät päivät saavat väkisinkin ihmisen väsyneeksi, ja kun lopulta on lupa ottaa rennosti, haluaa vain maata äksänä sohvan nurkassa. Ja voipi olla, että mieheni haluaisi jotain, mutta herrasmiehenä ajattelee minun olevan juurikin niin väsynyt, ettei tahdo iltaisin "rasittaa" omalta osaltaan.
Tiedä häntä, kyllä ne asiat muuttuvat lasten myötä. Sitten ne taas muuttuvat. Ja jälleen. Olen aina hokenut, että vihaan muutoksia. Vuosien saatossa olen kuitenkin joutunut toteamaan, että oli muutos sitten positiivinen tai negatiivinen, sopeudun siihen nopeasti ja valittamatta. Johtuneeko tämä siitä, että jos kerran vihaan muutoksia, haluan kääntää sellaiset sitten mahdollisimman äkkiä normaaliksi arjeksi? Niin tai näin, voin kokea sopeutumiseni todelliseksi vahvuudeksi.  Lisäksi kaikki tilanteet, joita elämä heittää eteen, eivät ole lopullisia. Pienet lapseni eivät ikuisesti valvota öisin. Ei, se loppuu noin puolen vuoden kuluttua. Sitten noin 14-15 vuoden kuluttua saan jälleen kukkua yöni, odottaen teinieni saapumista kotiin ja huolehtien siitä, missä he ovat.Tähän dilemmaan tarvinnee kysyä neuvoa äidiltäni, onhan hän hengissä kolmen lapsen murrosiästä, eikä hänellä ainakaan näytä hirveästi harmaitakaan olevan.

Selvä, tämä aamu loppui nyt. Esikkomme Uhma alkoi kiljua, eli hän ja isänsä nousevat noin kymmenen minuutin sisällä. Kone piiloon, jos haluan sen selviävän elossa. Päivän jatkoja!

Yhtä en vaihda....

...tai kahta. Tai kolmea. Oikeastaan neljää. Pah, paskat, pidän koko setin ja yritän elää helpompaa elämää.
Ensimmäiset, joista en luopuisi, ovat tietenkin lapseni, joista vanhin, rakas Uhmamme parhaillaan heräsi unistaan itkemään. Armas mieheni on rauhoittelemassa, vastapainoksi siitä, että vielä puoli tuntia sitten juoksin maitopullo kourassa noin kymmenen kertaa kaksosten huoneeseen. Diiva söi, nukahti, heräsi näläntunteeseen, söi, nukahti, tunsi nälkää ja söi. Tunti sitten nostin kädet ilmaan voitonmerkiksi; kaikki lapset nukkuvat. Hehhee, täs on pari muuttujaa.
Palatakseni listaan. Raskaista, rakkaista lapsistani en siis luopuisi. Toisena sijalle nousee mieheni, joka todella tietää olevansa ikä ja käyttäytyy sen mukaisesti. Niin raivostuttava kuin hän joskus onkin, on hän myös ihana. Se, missä menee hänen kanssaan hermot, korvaantuu jossain muussa. Enkä itsekään täydellinen ole, tosin sen meinaan välillä unohtaa, luonnollisesti. Kolmansiksi nousevat nuo karvaiset oliot, joita kodissamme myös juoksee. Näin syksyisin, kun ne alkavat muodostamaan talviturkkia, revin omaa kuontaloani heidän karvojensa sekaan ja juoksen imurin kanssa koiran perässä. Mutta silti. Tänäkin aamuna oli ihana herätä, kun kissa nukkui vatsani päällä. Kissalle se pikainen herääminen ja käännähdykseni ei varmaan ollut niin nautinnollinen. Sitten päästään listani tämänhetkisiin suosikeihin: turvakaukalo. Murina kärsii välillä niin kovista vatsanpuruista, että huuto kuuluu varmasti naapuriin, ehkä jopa kaupungillekin, eikä tällaisen kivistyksen saapuessa mikään syliasento tai pumppaus auta. Eilen illalla, juuri uniaikaan, Murina alkoi huutamaan. Yllättävän äkkiä keksin koittaa kaukaloa. Heijasin kaukaloa ilmassa kymmenisen sekuntia, kun Murina jo rauhoittui. Minuutin päästä uskalsin laskea kaukalon lattialle ja jatkaa siinä kiikuttamista. Nukahti. Enkä uskaltanut alkaa leikkimään Uhman tai Diivan unirauhan kanssa, vaan annoimme Murinan nukkua yön kaukalossa. Eikä missään ole nukkunut aikaisemmin paremmin. Kaksitoista tuntia kahdella syöttökerralla, hurraa!!! Missä se sälli tänään nukkuu? Kaukalossa. Yritin toki normaalisti sänkyäkin, mutta miksi kiusata lasta, jos tietää, missä hänen on hyvä olla.
Tulin eilen ostaneeksi kantoliinan, joka on myös suosikkilistallani. Diiva, oma sylivauvamme, ei muualla olisikaan. Ja vaikka hieman aloittelija olinkin kyseisen värkin kanssa, sain sen niin tukevaksi, että uskalsin Diiva liinassa lähteä vaihtamaan Murinan vaippaa. Hyvin meni, eikä kukaan itkenyt/huutanut. Hurraa!!!!
Viimeiseksi mainitsen vielä päivien kulkua helpottavat, tänään hankitut koliikkikeinut. Vaikka nekään ei koko aikaa meidän herrasväelle kelpaa, ovat ne ajaneet asiansa ainakin puoliksi. Ja kun ne käytettyinä ostettiin ja näin ollen maksoivat vain puolet alkuperäisestä hinnastaan, voin sanoa rahojen saaneen vastinetta. Kaikki, mikä helpottaa kaksosten oloa, helpottaa myös vanhempien ja Uhman oloa, ja kaikki on siis kotiin päin. Kaksoset eivät siis kärsi varsinaisesta koliikista, mutta ajoittaisista itkuista ja pienestä kipristelystä osaa vetää johtopäätöksen, ettei se elämä ole noin pienenäkään helppoa.

Tämän iltainen blogiteksti jää nyt hieman lyhyeksi. Kello on jo paljon, ja haluan vielä ehtiä kiehnäämään tuon aikuisen lapsen viereen. Parisuhdetta ei saa unohtaa, ja haasteellisen päivän jälkeen on hyvä vain edes olla lähekkäin. Omalta osaltani nämä tarinat päättyvät siihen, kun mies tönäisee ja käskee siirtymään sänkyyn kuorsaamaan. Kiitos arvon vierailijat, menen nauttimaan siitä olotilasta, kun tahdon helliä miestäni, enkä iskeä isointa keittiöveistä häneen.

Oma aika

Blogin aloittaminen kuulostaa niin kovin helpolta ja sitä alku onkin. On huikeaa valita värejä, ihailla ja ihmetellä. Mutta kun siirrytään itse pääasiaan, korvien välissä lyö tyhjää ja näppäimistö naputtaa omiaan. Kuinka aloittaa kirjottaminen? Kirjoitan nimettömänä ja kasvottomana, sillä en tahdo liian tuttujen tunnistavan kirjoittajaa. (Tietojakin olen hivenen muunnellut, hätävarjelun liioittelun vainoharhaisuutta) En siis voi (tahdo) kovin suuria taustatietoja antaa, mutta pääpointtinahan toimii se, miten arki kulkee kolmen alle kaksivuotiaan ja yhden aikuisen lapsen kanssa. En voi luvata kovin jännittäviä hetkiä, mutta saatan luoda joillekin yhden lapsen äideille ajatuksen, että huonomminkin voisi mennä;)

Kuinka siis aloitan tämän uuden harrastuksen, jonka tarkoitus on pääosin toimia terapiana? Yleiskatsaus synnytyksestä tähän päivään voisi ehkä tuoda lukijat lähemmäs kokonaisuutta ja pystyisin itsekin hahmottamaan, miten tuottaa parhaiten todellisuutta kuvaavaa tekstiä.

Jotta en joutuisi toistamaan itseäni ja saadakseni yksilöityä lapseni, kutsutaan heitä peitenimillä. Sovitaan siis, että kaksostyttö on jo varhain esille tulleen luonteensa mukaisesti Diiva ja olkoon häntä muutaman minuutin vanhempi herrasmies ääntelynsä ansiosta Murina. Heidän onnekas isoveljensä saakoon nimen ikäänsä ja käytöksensä perustuen, eli Uhma. (Olen jo kauan ollut sitä mieltä että pojasta olisi pitänyt tulla Kunto, isin hieman humalassa kontatessa kotiin voisi naapurit puistella päätään ja todeta "sieltä se Kunnon isi tulee")
 Diiva ja Murina syntyivät siis pari kuukautta sitten. Voin kertoa, että sateinen ja kylmä kesä pelastivat henkeni, enkä todellakaan muiden tavoin surrut sitä, etten päässyt grillaamaan itseäni rannalle. Isoveli otti kaksoset vastaan yllättävän kohteliaasti. Vertailukohtana voisi pitää koiran haistaessa virkaveljen jättämää läjää kadunkulmassa; pakko käydä katsomassa, mitä siellä on, mutta jättää asia omaan arvoonsa. Vasta viimeisen kahden viikon aikana Uhma on hyväksynyt, että ne pirpanat ovat tulleet jäädäkseen. Positiivista ja Uhman kunniaksi on sanottava, että hän ei ole sitten edes negatiivista huomiota osoittanut näille tovereilleen. Niitä vain ei yksinkertaisesti ole ollut olemassa. Laitokselta tultuamme Uhma taisi osoittaa reagoimisen merkkejä, minun ei tarvinnut kuin mennä huoneeseen ja jo alkoi huuto. Äidistä taisi tulla hetkeksi vihollinen, kun moisia kitiseviä palloja kantoi kotiin. Onneksi huudot ja kiukuttelut asettuivat suurimmalta osin.
Nyt vihdoin, kahden kuukauden taistelun jälkeen, olen saavuttanut kaksosille jonkinasteisen rytmin. Tärkein siinä on se, että vihdoin yö on yö ja päivä on päivä. Öisin syödään ja nukutaan, päivisin kitistään, syödään, jutellaan ja ihmetellään. Pientä taistelua tässäkin asiassa vielä saattaa olla, mutta kumpaakaan ei tarvitse sängystä nostaa. Voitto!!! Molemmat tuntuvat kärsivän pienistä mahapuruista, joita olen erilaisin taikatempuin yrittänyt helpottaa. Pari onnistunutta temppua ja yksi totaalinen aallonpohja. Aallonpohja huudatti pieniä kaksi ja puoli tuntia kuin koliikkilapsia konsanaan. Kyseinen aika ja duon riemukonsertti sai minut kunnioittamaan koliikkilasten äitejä niin, etteivät koneeni näppäimistä riitä kirjaimet sitä kuvaamaan, sillä itse olisin varmaan hypännyt ikkunasta jos se huuto olisi jatkunut kauankin. Kyseessä kuitenkin oli vain "loistava vatsalääke, joka helpottaa vauvojen oloa". Hei kyllä, juu, ihan ehdottomasti. Pahin vihollisenikaan ei saisi suositustani kyseiselle lääkkeelle. No, päivä kerrallaan. Pientä kitinää kestää aina. Diiva nyt kuitenkin on nimensä mukainen ja yrittää saada kaiken huomion. Sylissä olisi hienoa keikistellä koko ajan, eikä siitä tule mitään jos jompikumpi veljistä yrittää varastaa äidin kädet. Tämän viikon hurjimusostokseni tulee olemaan kantoliina. Uhman kanssa en moisia härpäkkeitä kokenut tarpeellisiksi, mutta koska vielä ei lähimarketin hyllyistä löydy ruumiiseen kiinnitettäviä lisäkäsiä, täytyy käyttää hyödyksi jo olemassa olevat avut. (Orjakin kävi mielessä, mutta se olisi laiton. Ja au pairit ovat yleensä kohtuu hyvännäköisiä nuoria tyttöjä, eikä tällä itsetunnolla vielä oteta sellaista saman katon alle)
Mainittakoon, että talostamme löytyy myös sekalainen eläintarha. Koiraa ja kissaa juoksentelee pisin lattioita ja koiraparka on aivan sekaisin kun ei tiedä ketä vahtia. Jos se vaivautuisi tekemään kissojen kanssa yhteistyötä, jokaiselle löytyisi oma vahti. Mutta se ei ole lämmennyt ajatukselle.

Kaiken kaikkiaan alku on mennyt nopeasti. Vaativia ja raskaita päivät on, sitä ei yksinkertaisesti voi kieltää, Mutta pienen kajahtaneisuuden ansiosta koen tämän mukavaksi. Lievän itsepäisyyden ansiosta yritän saavuttaa päivän aikana mahdollisimman paljon osoittaakseni pärjääväni myös yksi. Toki täällä se mieskin on, mutta töissä päivät, eli yksin saan päivisin jakaantua moneen osaan. Ajatuksellisesti vielä pystyn kyseiseen temppuun, mutta fyysisesti en vielä ole keksinyt siihen keinoa. Tai, saisinhan itsestäni vaikka kuinka monta osaa, mutta operaation jälkeen ne osat tuskin olisivat toimintakunnossa, eikä niitä enää voisi liittää toimivaksi yhtälöksi.

Yrityksistä huolimatta aloituksesta taisi tulla sekava. Ehkä saan muutaman harjoituksen jälkeen napattua kiinni siitä punaisesta langasta ja ujutettua  sen myös tänne mukaan. Samalla tyylillä lähdetään kuin Diivan ja Murinan saapuessa taloon: kokeillaan, tehdään parhaamme, haetaan omaa tyyliä ja pyydellään anteeksi ymmärryksen puutetta.
Nyt villasukat jalkaan ja ikkunan ääreen kuuntelemaan sadetta ja tuulta. Valvon, kunnes Diiva ja Murina ovat syöneet yön ensimmäisen satsin. Jos erehtyisin nukahtamaan, he saisivat odottaa pääruokalajia aamuun, tai ainakin siihen kun isä saa itsensä liikkeelle. Yleisen kotirauhan ja lasten parhaan nimissä valvon ja rentoudun. Palataan asiaan jälleen uusin sanoin ja vanhoin näppäimin.