Oma aika

Blogin aloittaminen kuulostaa niin kovin helpolta ja sitä alku onkin. On huikeaa valita värejä, ihailla ja ihmetellä. Mutta kun siirrytään itse pääasiaan, korvien välissä lyö tyhjää ja näppäimistö naputtaa omiaan. Kuinka aloittaa kirjottaminen? Kirjoitan nimettömänä ja kasvottomana, sillä en tahdo liian tuttujen tunnistavan kirjoittajaa. (Tietojakin olen hivenen muunnellut, hätävarjelun liioittelun vainoharhaisuutta) En siis voi (tahdo) kovin suuria taustatietoja antaa, mutta pääpointtinahan toimii se, miten arki kulkee kolmen alle kaksivuotiaan ja yhden aikuisen lapsen kanssa. En voi luvata kovin jännittäviä hetkiä, mutta saatan luoda joillekin yhden lapsen äideille ajatuksen, että huonomminkin voisi mennä;)

Kuinka siis aloitan tämän uuden harrastuksen, jonka tarkoitus on pääosin toimia terapiana? Yleiskatsaus synnytyksestä tähän päivään voisi ehkä tuoda lukijat lähemmäs kokonaisuutta ja pystyisin itsekin hahmottamaan, miten tuottaa parhaiten todellisuutta kuvaavaa tekstiä.

Jotta en joutuisi toistamaan itseäni ja saadakseni yksilöityä lapseni, kutsutaan heitä peitenimillä. Sovitaan siis, että kaksostyttö on jo varhain esille tulleen luonteensa mukaisesti Diiva ja olkoon häntä muutaman minuutin vanhempi herrasmies ääntelynsä ansiosta Murina. Heidän onnekas isoveljensä saakoon nimen ikäänsä ja käytöksensä perustuen, eli Uhma. (Olen jo kauan ollut sitä mieltä että pojasta olisi pitänyt tulla Kunto, isin hieman humalassa kontatessa kotiin voisi naapurit puistella päätään ja todeta "sieltä se Kunnon isi tulee")
 Diiva ja Murina syntyivät siis pari kuukautta sitten. Voin kertoa, että sateinen ja kylmä kesä pelastivat henkeni, enkä todellakaan muiden tavoin surrut sitä, etten päässyt grillaamaan itseäni rannalle. Isoveli otti kaksoset vastaan yllättävän kohteliaasti. Vertailukohtana voisi pitää koiran haistaessa virkaveljen jättämää läjää kadunkulmassa; pakko käydä katsomassa, mitä siellä on, mutta jättää asia omaan arvoonsa. Vasta viimeisen kahden viikon aikana Uhma on hyväksynyt, että ne pirpanat ovat tulleet jäädäkseen. Positiivista ja Uhman kunniaksi on sanottava, että hän ei ole sitten edes negatiivista huomiota osoittanut näille tovereilleen. Niitä vain ei yksinkertaisesti ole ollut olemassa. Laitokselta tultuamme Uhma taisi osoittaa reagoimisen merkkejä, minun ei tarvinnut kuin mennä huoneeseen ja jo alkoi huuto. Äidistä taisi tulla hetkeksi vihollinen, kun moisia kitiseviä palloja kantoi kotiin. Onneksi huudot ja kiukuttelut asettuivat suurimmalta osin.
Nyt vihdoin, kahden kuukauden taistelun jälkeen, olen saavuttanut kaksosille jonkinasteisen rytmin. Tärkein siinä on se, että vihdoin yö on yö ja päivä on päivä. Öisin syödään ja nukutaan, päivisin kitistään, syödään, jutellaan ja ihmetellään. Pientä taistelua tässäkin asiassa vielä saattaa olla, mutta kumpaakaan ei tarvitse sängystä nostaa. Voitto!!! Molemmat tuntuvat kärsivän pienistä mahapuruista, joita olen erilaisin taikatempuin yrittänyt helpottaa. Pari onnistunutta temppua ja yksi totaalinen aallonpohja. Aallonpohja huudatti pieniä kaksi ja puoli tuntia kuin koliikkilapsia konsanaan. Kyseinen aika ja duon riemukonsertti sai minut kunnioittamaan koliikkilasten äitejä niin, etteivät koneeni näppäimistä riitä kirjaimet sitä kuvaamaan, sillä itse olisin varmaan hypännyt ikkunasta jos se huuto olisi jatkunut kauankin. Kyseessä kuitenkin oli vain "loistava vatsalääke, joka helpottaa vauvojen oloa". Hei kyllä, juu, ihan ehdottomasti. Pahin vihollisenikaan ei saisi suositustani kyseiselle lääkkeelle. No, päivä kerrallaan. Pientä kitinää kestää aina. Diiva nyt kuitenkin on nimensä mukainen ja yrittää saada kaiken huomion. Sylissä olisi hienoa keikistellä koko ajan, eikä siitä tule mitään jos jompikumpi veljistä yrittää varastaa äidin kädet. Tämän viikon hurjimusostokseni tulee olemaan kantoliina. Uhman kanssa en moisia härpäkkeitä kokenut tarpeellisiksi, mutta koska vielä ei lähimarketin hyllyistä löydy ruumiiseen kiinnitettäviä lisäkäsiä, täytyy käyttää hyödyksi jo olemassa olevat avut. (Orjakin kävi mielessä, mutta se olisi laiton. Ja au pairit ovat yleensä kohtuu hyvännäköisiä nuoria tyttöjä, eikä tällä itsetunnolla vielä oteta sellaista saman katon alle)
Mainittakoon, että talostamme löytyy myös sekalainen eläintarha. Koiraa ja kissaa juoksentelee pisin lattioita ja koiraparka on aivan sekaisin kun ei tiedä ketä vahtia. Jos se vaivautuisi tekemään kissojen kanssa yhteistyötä, jokaiselle löytyisi oma vahti. Mutta se ei ole lämmennyt ajatukselle.

Kaiken kaikkiaan alku on mennyt nopeasti. Vaativia ja raskaita päivät on, sitä ei yksinkertaisesti voi kieltää, Mutta pienen kajahtaneisuuden ansiosta koen tämän mukavaksi. Lievän itsepäisyyden ansiosta yritän saavuttaa päivän aikana mahdollisimman paljon osoittaakseni pärjääväni myös yksi. Toki täällä se mieskin on, mutta töissä päivät, eli yksin saan päivisin jakaantua moneen osaan. Ajatuksellisesti vielä pystyn kyseiseen temppuun, mutta fyysisesti en vielä ole keksinyt siihen keinoa. Tai, saisinhan itsestäni vaikka kuinka monta osaa, mutta operaation jälkeen ne osat tuskin olisivat toimintakunnossa, eikä niitä enää voisi liittää toimivaksi yhtälöksi.

Yrityksistä huolimatta aloituksesta taisi tulla sekava. Ehkä saan muutaman harjoituksen jälkeen napattua kiinni siitä punaisesta langasta ja ujutettua  sen myös tänne mukaan. Samalla tyylillä lähdetään kuin Diivan ja Murinan saapuessa taloon: kokeillaan, tehdään parhaamme, haetaan omaa tyyliä ja pyydellään anteeksi ymmärryksen puutetta.
Nyt villasukat jalkaan ja ikkunan ääreen kuuntelemaan sadetta ja tuulta. Valvon, kunnes Diiva ja Murina ovat syöneet yön ensimmäisen satsin. Jos erehtyisin nukahtamaan, he saisivat odottaa pääruokalajia aamuun, tai ainakin siihen kun isä saa itsensä liikkeelle. Yleisen kotirauhan ja lasten parhaan nimissä valvon ja rentoudun. Palataan asiaan jälleen uusin sanoin ja vanhoin näppäimin.