...kun rakas tyttäreni halusikin kuunnella vesisadetta ja hymyillä äidin sylissä. Osasin ottaa asian jo rennommin kuin edellisyönä ja siirryimme katsomaan jälleen televisiota. Jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota siihen, ettei mieheni ja Uhman huoneesta kuulunut muuta kuin Uhman uninen tuhina. Laitoin olkkariin valot päälle ja kurkistin huoneeseen todetakseni, ettei sängyssä nukkunut ketään. Veri kohisi suonissa ja lievä raivo meinasi ottaa vallan. Sen verran täytynee jälleen valottaa, että kaksosten syntymästä alkaen mies on ottanut tavakseen mennä lauantai- iltaisin pihalle työhuoneeseensa istumaan, tekemään töitä, juomaan muutaman kaljan, eli siis viettämään laatuaikaa itsensä kanssa. Hän siis on poistunut vasta kun jokainen lapsi on oikeasti nukkunut. Tällöin olen itsekin laittanut popcornit tulille ja avannut cola-tölkin ottaakseni ehtooksi sohvalla. Puolen yön aikoihin mieheni on yleensä saapunut sisälle. Mutta ei tällä kertaa. Ensimmäisenä mieleeni nousi, että se perkeleen kusipää on lähtenyt kaupungille. Ennen lopullisen tuomion julistamista ja kirosanavaraston tyhjentämistä päätin kuitenkin tarkistaa työhuoneen tilanteen. Laitoin neidin koliikkikeinuun itkuhälyttimen kanssa ja kävelin ulko- ovelta sen viiden metrin matkan työhuoneelle, jonka ovi olikin kutsuvasti raollaan. Ja mitä löysin? Vaikka kuinka yritin katsoa eri kulmista ja siristää silmiäni, ei se lattialla kuorsaava jokaisen naisen lähes- toiveuni ollut murtovaras. Ei, ei todellakaan. Ylpeyttä ja rakkautta uhkuen totesin löytäneeni mieheni, harmi vain että yhden tähden Jallu oli löytänyt hänet ensin. (Rakkaat kanssasisaret, jos miehellänne on oma työhuone, takaan ja alleviivaan että jokaisella on varmasti oma eväskori siellä.) Olkia kohauttaen totesin, että nukkukoon ja kärsiköön selkävaivoista sitten herätessään. Mieheni maksan tuntien en uskalla lyödä vetoa, kumpi tulee olemaan pahempi, kipu huonosti nukutusta yöstä työhuoneen lattialla vai krapula, joka odottaa heräämisen rajamailla. Oli kumpi vain, lainaan äitini sanoja "Jumala tautia lisätköön".
Tulin siis takaisin sisälle, nappasin Diivan syliin ja jatkoimme television katselua. Diivan nukahdettua katsoin kelloa ja totesin olevan aamukahviaika, tulihan kello jo viisi. Vitutusta enemmän mieheni abstrakti asetelma työhuoneessa nauratti. Kolmen lapsen äitinä en voi suositella krapulaa kenellekään, joka saa viettää sen kolmen lapsen kanssa. Hah. Onneksi tuo kokokansantauti ei iske syyttömiin. Tupakkaa poltellessani totesin olevani lievästi sadisti, kun hykertelin tietäessäni, mikä miestäni odottaisi. Vahingonilo on paras ilo. Kunhan olen blogini kirjoittanut, menen etsimään valmiiksi Uhman kovaäänisimmät lelut hänen omasta huoneestaan.
Lupasin tällä kertaa kertoa viisihenkisen perheen kukkarosta, joka tärisee pelosta noin viitenä päivänä viikossa ja uskaltaa nukkua vain öisin. Totesin kuitenkin, että teen sen maanantai- iltana tai tiistai- aamuna. Silloin olen nimittäin pitänyt viikon verran pilkuntarkkaa talouskirjanpitoa ja voin antaa kohtuutarkkoja lukuja. Jos oikein haluan loistaa ja löytää itsestäni it- nörtin, otan kuvan raiskatusta kukkarostani ja liitän tänne. Päätin alkaa pitämään kirjanpitoa muutaman viikon, että näen tarkkaan, mihin ne rahat menevät, voiko jossain säästää (muussa kuin tupakanpoltossa) ja ennen kaikkea, kuukaudenkin jälkeen voin heittää mieheni silmille vihon kuitteineen, merkkauksineen ja laskelmineen ja joko pyytää häneltä osuutta ruokarahaan tai sopia kauppavuorot. (Tähän asti käytäntö erilliset asuntolainat, mies maksaa laskut, eli sähkön, öljyn, veden, jätehuollon, jne. ja minä käyn kaupassa, on ollut hyvä. Mutta uskon vieväni kuluissa voiton tällä erää.)
Seuraavaksi esittäisin pienen pyynnön. Jos tekstini yhtään kiinnostavat, suosittelisin kurkkaamaan sivua http://huomiseneilinen.blogspot.fi/. Olen kauan pyöritellyt kirjaideaa mielessäni, kirjoittanutkin aina kappaleen pari ja sitten taas unohtanut hankkeen hetkeksi. Totesin, että jos täällä saisin aktiivisen lukijakunnan, joka haluaisi lisää, joutuisin tekemään itselleni jonkinasteista deadlinea ja saisin projektini joskus loppuun. Toivoisin kerääväni sinne myös kommentteja, negatiivista tai positiivista, sillä ei väliä, sillä molemmat on merkki siitä, että kirjoitukseni herättää jotain ajatuksia. Sen verran voin kertoa aiheesta, että kirjoitus kiusaajan näkökulmasta tehty kertomus koulukiusaamisesta, sen vaikutuksista ja siitä selviämisestä. Innoituksen olen ideaani saanut "Älä usko, älä toivo, älä rakasta"- kirjasta, jonka kirjoittaja on ruotsalainen Johanna Nilsson. Lapsuuteni lempikirja.
Täällä alkaa talo heräämään, rakas Murinani on silmät täysin auki. Taidan siis siirtyä kotiäidin elämään aamurauhani saaneena. Mieskin saapui sisälle tunti sitten, nappasi särkylääkettä ja kuorsaa nyt sohvalla. Jään samalla siis pohtimaan, saavatko näin pienet lapset traumoja, jos äiti tunkee tyynyn isin kurkkuun. Taidan kuitenkin pidättyä sadistisuudessa ja antaa miehen elää lapsilauman keskellä. *Hykertelee itsekseen ja lähtee etsimään Uhman sähkökitaraa valmiiksi odottamaan heräämistä*
Kiitos seurastanne. Lupaan palata asiaan, ehkä jo illalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti