Voin myöntää olevani outolintu. Viimeisimmällä syötöllä kello viisi otin puhelimen ja asetin herätyskellon soittamaan tunnin kuluttua. Miksikö? Koska mikään ei ole ihanampaa, kuin kaikessa rauhassa nukkuva talo, jonka ainoa liikkuva tekijä olen minä. Kellon soidessa harkitsin sänkyyn jäämistä, mutta sekä Diiva että Murina vaativat pientä rauhoittelua. Se kuitenkin tapahtui kymmenessä minuutissa, jona aikana maksoin puhelinlaskun puhelimen netissä. Tuona aikana näin tilini saldon ja totesin, että vielä riittävät rahat kauppareissuun. Kauppareissusta ajattelin, mitä kaikkea tulee ostaa. Siitä lähti johdannainen, että kauppaan kannattaa lähteä heti aamusta näin perjantaina, jos vihaa ihmispaljouksia ja tungoksia kuten minä. Niinpä siis nousin ja napsautin jo illalla lataamani kahvinkeittimen päälle. Ja nyt, kun olen juonut kupillisen kahvia ja polttanut tupakan, voin kertoa etten kadu. Nämä aamuhetket ovat yksin minun, (josta nuo eläimet toki ottavat kaiken ilon irti) enkä joudu laskemaan tuoretta kahvikupillista jonnekin sellaiseen paikkaan, johon Uhma ei yletä ja jonne sen unohdan, josta löytäessäni sen on tuoreudesta jäljellä vain hyvin hämärä ajatus. Tupakalle menen tietysti itkuhälyttimen kanssa, jos Murina tai Diiva kuitenkin viattoman unensa läpi huomaavat, että äiti on poistunut äiti- arealta. Harvemmin niin käy, eikä hiljainen itkuhälytin häiritse pahettani, vaan voin rauhassa nauttia takapihallamme heräävästä syysaamusta. Täydellistä. Lisäksi olen huomannut, näin kahdenkin kerran jälkeen, että blogi on hauska juttu. Saan kirjoittaa, purkaa ajatuksia ja selittää omiani. Niinpä siitä tulee yksi rentoutumisrituaali lisää. Tapansa kullakin?
Jouduin taas eilen illalla mielessäni kertaamaan parisuhteen odotuksia, edellytyksiä ja vaikutteita. Jouduin muistuttamaan itseäni, että vaikka lapset eivät tuhoa parisuhdetta, ne saattavat aina hetkellisesti viedä siitä jotain. Rehellisesti sanoen, iltaisin kun kaikki kolme nukkuvat vihdoin ja viimein, alan itse olla niin puhki päivästä, että mieluiten vain olen. Mutta silti minussa heräävät myös se puoliso sekä nainen. Eilenkin illalla menin mieheni viereen hellyydenkaipuussa, kuten kirjoitinkin. Sain toki silittelyä ja lämpöä osakseni, mutta mikään ei viitannutkaan mihinkään eroottisempaan. Vaikka itsekin olin väsynyt ja tiedän, että mieheni väsyy enemmän ja helpommin kuin minä, otin pienen loukkauksen itsetuntooni. Väsyneet aivoni teettivät hauskoja kysymyksiä, kuten "enkö kelpaa", "olenko liian lihava", "onko kaksi raskautta ja kolme synnytystä pilanneet minut", jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Voin helposti myöntää omaavani todella huonon itsetunnon ja siitä saan kiittää ihania ala- ja yläastemuistojani. Nykyään olen paljon itsevarmempi ja tiedän näyttäväni ihan mukiinmenevältä, mutta helposti pystyn vajoamaan näihin kannattamattomiin ajatuksiin. Kun lopulta itse nukahdin sohvalle mieheni viereen ja hänen minua siitä herätellessä tajusin, että ehkä kannattaa myöntää itselleen jotain. Vika ei löydy allekirjoittaneesta. Mitään vikaa ei itse asiassa ole. Pitkät päivät saavat väkisinkin ihmisen väsyneeksi, ja kun lopulta on lupa ottaa rennosti, haluaa vain maata äksänä sohvan nurkassa. Ja voipi olla, että mieheni haluaisi jotain, mutta herrasmiehenä ajattelee minun olevan juurikin niin väsynyt, ettei tahdo iltaisin "rasittaa" omalta osaltaan.
Tiedä häntä, kyllä ne asiat muuttuvat lasten myötä. Sitten ne taas muuttuvat. Ja jälleen. Olen aina hokenut, että vihaan muutoksia. Vuosien saatossa olen kuitenkin joutunut toteamaan, että oli muutos sitten positiivinen tai negatiivinen, sopeudun siihen nopeasti ja valittamatta. Johtuneeko tämä siitä, että jos kerran vihaan muutoksia, haluan kääntää sellaiset sitten mahdollisimman äkkiä normaaliksi arjeksi? Niin tai näin, voin kokea sopeutumiseni todelliseksi vahvuudeksi. Lisäksi kaikki tilanteet, joita elämä heittää eteen, eivät ole lopullisia. Pienet lapseni eivät ikuisesti valvota öisin. Ei, se loppuu noin puolen vuoden kuluttua. Sitten noin 14-15 vuoden kuluttua saan jälleen kukkua yöni, odottaen teinieni saapumista kotiin ja huolehtien siitä, missä he ovat.Tähän dilemmaan tarvinnee kysyä neuvoa äidiltäni, onhan hän hengissä kolmen lapsen murrosiästä, eikä hänellä ainakaan näytä hirveästi harmaitakaan olevan.
Selvä, tämä aamu loppui nyt. Esikkomme Uhma alkoi kiljua, eli hän ja isänsä nousevat noin kymmenen minuutin sisällä. Kone piiloon, jos haluan sen selviävän elossa. Päivän jatkoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti