Huomenta, on aamu ja täydellinen rauha maassa. Tästä päivästä tulee (toivon mukaan, kannattaako vielä liputtaa, sitä en tiedä...) loistava. Ihan vain siksi, koska mieheni menee tänään autokaupoille. Vanha automme, johon koko perhettä ei saa mahtumaan, myytiin eilen. Tilalle tulee iso auto. Mieheni on löytänyt kahdeksan paikkaisen jättiläisen, joka saattaa siis tänään saapua pihaamme, jos  se vain on kelvollinen. Hurrei!! Ainoa, mikä hivenen, ihan vähäsen vain mietityttää on se, että siinä perkeleessä on automaattivaihteet. Kuulemma kaikissa noissa isommissa on, eli automaatti joka tapauksessa. Mietin kovin, pitäisikö siihen takalasiin taiteilla ensimmäisiksi kuukausiksi taiteilla iso lappu, jossa lukee jotain tyyliin "ratissa NAINEN joka ei ole ennen ajanut automaattivaihteista autoa, muista turvaväli". Lappu siis minun ajojani varten. Olen kerran ajanut automaattia ja silloin takanani ajanut mopopoika meinasi päästä takaluukkuun ilmaiskyytiin, kun luulin painavani kytkintä mutta se olikin jarru. Tarvinnee ostaa joku köysi ja köyttää vasen jalka jonnekin, missä se tajuaa ettei sitä tarvita. Jossain vaiheessa mieheni ostaa myös firmalleen oman auton, joten silloin täältä on päivisinkin mahdollista päästä liikenteeseen lasten  kanssa, kun tila- auto on pihassa miehen ollessa firman autolla töissä. Huippua! Mutta ne automaattivaihteet... Onneksi on vakuutus!

Uuden auton lisäksi tänään tapahtuu sellainen, että tämä mamma lähtee (joo, tiedän, TAAS) baarikierrokselle. Nyt ei ole bändejä luvassa, mutta hyvää seuraa taas sitäkin enemmän. Pääsen muutaman työtoverini kanssa hieman entisen kotipaikkakuntani paikalliseen rälläämään. Ehkä pikku muistilista auttaisi illan toimintaa...
- Ei shotteja! Unohda ne, jätä ne muille, älä mene niiden kanssa edes samaan pöytään. Kerro näille vanhoille ystäville, että maksasi on vieläkin hieman vihainen niille. Vaikka itse mieluummin valitsisit shotit kuin maksan, muista, että maksan kanssa joudut elämään joka päivä, shotit ovat kavereita vain yhden illan. Tai siis, kaveriksi naamioituneita vihollisia. EI SHOTTEJA!!!
- Ei kaikkea mahdollista sekaisin. Vaikka ne näyttäisivät kuinka nätiltä edessäsi pöydällä, karpalovodka, batterykossu, kuiva omenasiideri kahden sentin kossupohjalla ja appelsiinibreezer EIVÄT SOVI YHTEEN sekoitettuna mahalaukussasi. Vatsan ja maksan yhteistyö toimii niin, että erittäin äkäinen sisäinen pieni hottentotti potkaisee tuon koko sekamelskan ulos. Maistui hyvältä juodessa ja näytti kauniilta pöydässä, mutta se ulosanti on kuin joku soittaisi viulua lätkämailan kanssa, jota ei ole hiottu loppuun.
- Kun on juonut liikaa, lasi vettä on paras kaveri. LASI VETTÄ, LASI VETTÄ, LASI VETTÄ!! Kerro tämä myös kuskille, joka ainoana täyspäisenä kaverina osaa tuoda sen lasin vettä, eikä tequilapaukkua koska näytät muka liian selvältä.
- Vaikka kuinka olet maailman paras, täydellinen ja ehdottomasti se kaikkein mukavin asiakas, mikä tahansa baari on oikeutettu antamaan porttikielto siinä vaiheessa, kun haluat tanssia pöydällä, tapella sen yhden idiootin kanssa joka ei viisivuotiaana antanut sinulle sitä muumitikkaria tai uhitellessasi metriä pidemmälle portsarille.
- Vaikka koko ravintolan henkilökunta rakastaa juuri sinua eikä kukaan haluaisi koskaan luopua asiakkaasta joka on yhtä sivistynyt, fiksu ja filmaattinen, koskee valomerkki myös sinua. Etenkin sinua. Ensimmäisenä.
- Muista tipit. Asiakaspalvelijana varmasti muistat, miten mieltäsi lämmittää edes se 50 sentin kolikko, joka jää vitosesta jäljelle maksaessasi 4,50 euron juomaa. Jokainen, joka suostuu sinulle (ja muille apinoille) myymään alkoholia ja kykenee toimimaan selvinpäin koko baarikansan keskellä, ansaitsee sen pienen kiitoksen hyvistä hermoista.
- Muista osoitteesi. Naapurit eivät varmasti kiittele, jos heidän ovellaan joku räpeltää ja kiroaa avaimien sopimattomuutta aamuyön hiljaisina tunteina. Pyydä kuskia avaamaan ovi.

Olikohan siinä kaikki? Jos jollain tulee jotain mieleen, voi kertoa. Kunhan muistan ensimmäisen ja toisen ohjeeni, ei viimeisiä tarvita. Joka tapauksessa, hauska ilta luvassa. Näen työtovereita ja saan pitää hauskaa. Juon beroccaa, niin en myöskään kärsi aamulla. Jos ottaisinkin berocan poretabletit mukaan ja joisin koko illan kossuvissyä noilla tableteilla höystettynä, olisiko se varmin tapa olla hyvässä kunnossa?

Niin tai näin, päivä saadaan viettää vielä ihan kotioloissa lasten kanssa. Uhma on jälleen omatahtoinen, äänekäs tapaus. Hän on ottanut jälleen tavaksi huutaa korvat lukkoon, jos kuulee sanan ei. Melkein tunnistan hänessä itseni, ainoa vain, että hänelle se on sallittua tuossa iässä, kun taas meikäläisen pitäisi yrittää olla aikuinen. Hmjooo... Eilisiltana Uhma tosin yllätti erittäin positiivisesti. Isänsä oli työhuoneella ja kaksoset jo nukkumassa. Kävin hakemassa Uhman yövaatteet ja puhtaan pyyhkeen sohvan päälle pyllypesua varten. Menin keittiöön tekemään jotain, mitä en nyt muista ja joka ei tarinan osalta ole edes oleellista. Palatessani olohuoneeseen Uhma jo makasi pyyhkeen päällä selällään odottaen iltatoimia alkavaksi. Itku meinasi päästä, niin ylpeä olin pienen ihmisen oma- aloitteisuudesta. Ihan vain senkin takia, kun yleensä sen lapsen perässä saa juosta paikasta a paikkaan b saadakseen hänet ensin kiinni, sitten hirveän huudon saattelemana vaihtamaan vaippaa ja yövaatteiden laiton jälkeen hikituotoksella voisi kastella Saharan autiomaan. Miksi elää helppoa elämää kun yhtä hyvin voi olla äiti?

Koska talossa on edelleen rauha maassa ja kahviakin pannussa vielä jäljellä, luulen kirjoittavani tulevaa kirjaani vielä tovin. Yritän saada mahdollisimman paljon aikaan kun huomenna aamulla en varmastikaan kirjoittele. Tai, ties vaikka tulisin tänne antamaan aamu viiden ajatuksia reissuni jälkeen...

Hurraa rauhalle!

Kaikki aina kohkaavat maailmanrauhan puolesta, mutta itse kyllä olen sitä mieltä, että kotirauhaa tulee arvostaa enemmän. Ensinnäkin siksi, että se on mahdollista. Toiseksi siksi, että kun se ihana rauha, hiljaisuus ja seesteisyys laskeutuu, voit palkita ja kiittää siitä suurimmalti osin itseäsi. Kuten nyt. Uhma nukahti vartti sitten, Diiva kymmenen minuuttia ja sinnikkäin lapseni Murina vielä hieman taistelee untaan vastaan, mutta uskallanpa väittää, että viidessä minuutissa hänkin seikkailee unimaailmassa. Nyt on vain sen verran uusi juttu meneillään, että tämä natsimutsi siirsi kaksostenkin päiväunet sänkyyn. Diiva kohautti olkiaan ja nukahti, Murina valmistautuu maailmanloppuun. Syy päikkypaikan vaihtoon on natsimutsin logiikassa. Sitterissä ei ole täydellisessä makuuasennossa ja liikkumavaraa on vähemmän. Nuo kaksi kun alkavat olla hieman levotonta sorttia ja koko ajan tarvitsisi huitoa ja kääntyillä. Kunhan Murina on malttanut ummistaa silmänsä, kaadan itselleni kupin (ehkä kaksikin) kahvia ja "napostelen" (lue: kukaan ei ehdi edes niitä näkemään) pari suklaapatukkaa.

Aamulla en hirveästi omaa, rauhallista aikaani ehtinyt saamaan, sillä Murina hoksasi mahdollisuuden kahdenkeskiseen hetkeen äidin kanssa. Enpä laittanut sitä ollenkaan pahakseni, mitä enemmän olen lapsiani seurannut, sitä enemmän olen tullut siihen  lopputulokseen, että Murina on se, joka eniten vaatii syliä ja viihdykettä. Etten kuitenkaan olisi liian puolueellinen, olen tyytyväinen siihen, että joinakin aamuina Diiva herää ennen muita ja iltaisin taas Uhma on lapsista ainoana hereillä viimeisen tunnin. Tasa- arvoa jo pienestä pitäen. Me ei olla kokoomus.

Ihme kyllä, rakkaat lapseni eivät ole keksineet mitään sen suurempia temppuja, joista nyt voisin kirjoittaa tunnelmallisen tarkasti. Hyvät maut tuntien en aio kovin tarkasti kertoa siitä, kuinka Uhman isompi hätä yllätti juuri kylvyn aikaan. Se täytyy tässä kuitenkin mainita, sillä aion säästää tekstit ja teettää niistä kolme kirjaa lasteni kasvaessa. Ihan vain, jotta voisin lahjoittaa jokaiselle oman kappaleen. Taidan tehdä sen heidän ollessa siinä 15- vuoden iässä. Henkinen ehkäisykapseli, joka muistuttaa, että nämä geenit sitten periytyvät. Alle viisikymppisenä en isoäidiksi aio.

Koska lapsistani riittää nyt vähemmän kerrottavaa, taidan omistaa seuraavat rivit eräälle erittäin hurmaavalle persoonalle, itselleni. Olen nimittäin tehnyt suurensuuria tulevaisuuden suunnitelmia. Täydellistä aikajanaa en ole ehtinyt tehdä, mutta sanoisinko että mukana on lähitulevaisuuden aikeita sekä hieman kauemmas ulottuvia. Tässä tärkeimpiä:

*Ylioppilaskirjoitukset. Kiitos ammattitutkintoni, en koko lukion oppimäärää joudu suorittamaan, vaan ne kurssit, jotka aion kirjoittaa, riittää. Syksyllä 2013 aion kirjoittaa ensimmäiset kolme ainetta, ainakin ruotsin ja siihen samaan yhteiskuntaopin ja psykologian. Keväälle 2014 sitten jää äidinkieli, englanti ja matematiikka. Voin sitten kesällä ylioppilasjuhlissani todeta "joo, parin vuoden sisään tuli synnytettyä kaksoset ja suoritettua kaksi tutkintoa". Ihan vain vaatimattomasti. Ja ihan vain saadakseni sanoa noin hienon lauseen aion  todellakin suorittaa ylioppilastutkinnon kunnialla ja seuraavan puolentoista vuoden sisällä.

*Kirjoitan kirjan. Ehkä kaksi. Aiheita ainakin on kaksi, mutta aloitan itselleni tällä hetkellä läheisemmästä aiheesta ja pyrin saamaan sen kesään mennessä valmiiksi. Tiedä sitten, julkaistaanko sitä koskaan minään muuna kuin tulostettuna paperinippuna, mutta ihmisellä on oltava tavoitteita.

*Teen kotityötä, jonka aloittamiseen saan valmiudet todennäköisesti tänään. Kerron sitten tämän päivän jälkeen, mitä se tarkalleen ottaen on. Aloitan kuitenkin siksi, että saan ostettua joskus myös itselleni jotain. Kuten imurin (eipä sitä siis joululahjaksi tullut). Lapsilla on kaikkea, eläimillä on kaikkea ja jääkaappi on aina täynnä, joten palkitakseni itseäni jossain muussa kuin suklaan muodossa, on asialle tehtävä jotain. Suklaassa ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta jos söisin sellaista aina sen ansaitessani, olisi arse entistä larsempi.

*Lapset. Kolme lasta. Kolme paskatykkiä. Kolme pissavaippaa. Kolme nälkäistä suuta. Kolme syliä kaipaavaa ihmisalkua, joihin saa upotettua rakkautta määrittelemättömän määrän. Ja jota saa vähintään yhtä paljon takaisin. Päätyöni on huolehtia näistä kolmesta pienestä tähtisilmästä/apinasta.  Kun he nukkuvat tai leikkivät omiaan, ehdin toteuttaa palan milloin mitäkin suunnitelmaa. Vaihtoehtoisesti voin lukea Uhmalle iltasaduksi ruotsin kielioppia.

Paljon on suunnitelmia ja sitäkin enemmän tavoitteita ja itsepäisyyttä toteuttaa tuo kaikki. Aloin kyllä miettiä yhtäläisyyksiä itseni ja joulupukin välillä. Molemmilla täytyy olla jotain maagisia kykyjä voidakseen täyttää työnsä määräajassa. Itselläni on Berocca Boozt, mitäköhän oiva ukki käyttää?

Se on arki ny!

Nyt se on ohi ja paluu arkeen voi alkaa! Enää ei tarvitse stressata sitä, onko kaikille lähetetty joulukortti. Ei joudu miettimään keskellä yötä, tuliko se viimeinenkin lahja paketoitua. Saa rauhassa syödä niitä viimeisiä jouluruokia, joiden kanssa tuskaili vielä aattona keskellä päivää. Surullista on se, ettei enää kauaa voi liittää sanaa "joulu" asioiden eteen. Olen antanut itselleni luvan syödä "joulusuklaata" ja "jouluruokaa", koska ne kuuluvat tähän aikaan. Vielä uutena vuotena voi mässyttää joulun röniä, vaikka todellisuudessa kyseessä on kaupasta joulun jälkeen ostettu suklaarasia osa 13. Uuden vuoden jälkeen sitten tarvitseekin aloittaa kilpailu kavereiden kanssa, kuka tekee parhaimmat lupaukset uudelle vuodelle. Vielä jännittävämpää on katsoa, kuka ensimmäisenä pyörtää pyhät lupauksensa. Itse en ole koskaan päässyt tammikuuta pidemmälle. Mutta saavutus sekin. Voin aina sanoa yrittäneeni ja olleeni toverihengessä mukana.

Jouluaatto oli meillä ihanan rauhallinen. Iltapäivällä siskoni, äitini ja siskoni tytär tulivat eikä mennyt kauaakaan, kun saimme aloittaa aikuisten suosiman joulun kohokohdan: syömisen. Tein klassisen virheen, kuten aina kun ruokalajeja on monta. Mukamas ottaa vähän lautaselle jokaista sorttia, mutta silti lautasen reunoja ei näy ja kulun ruokatarjoiluilta pöydän ääreen voi nähdä lattialle tippuneesta ruuasta. Koira kiittäisi, jos jaksaisi, mutta ylensyönti vaivaa sitäkin.

Pukki tuli sitten aika pian ruokailun jälkeen tonttunsa kanssa. En voi muuta kuin kehua kyseistä tyyppiä, hän oli niin sydämellinen, aidon oloinen ja ihana. Haluan saman pukin ensi vuonnakin. Kaikki lahjat he jakoivat, missä meni hieman aikaa, sillä lahjoja oli PALJON. Jopa Diivalle ja Murinalle, vaikka olinkin ajatellut, ettei heille vielä paljoa osteta, kun he eivät mitään ymmärrä odottaakaan. Itsekin sain pari pakettia, josta saatoin päätellä maailmankaikkeuden unohtaneen liiallisen humalani kuukausi sitten, muutamat kiroilut ja parit huudot. Minuun ei siis mene enää läpi, ettei pukki tuo lahjoja jos on ollut tuhma.
Uhma sai pelottavan paljon leluja ja vaatteita. Lelujakin tuli jälleen sen verran, että on ihan pakko taas lähipäivinä käydä läpi lelulaatikot ja heittää rikkinäiset tai muuten vain jätelelut surutta pois. Oma suosikkini oli leikkikeittiö, jonka sain eilen illalla laitettua omaan keittiööni. Voimme kokkailla yhdessä. (Joopajooooo....Ihan kuin Uhmalle kelpaisi mikään leikkijuttu, jos vaihtoehtona on aito. Mutta kyllä hän itsekseen tykkää keittiöllään kokkailla. Ja ruokailla leikkiruokailuvälineiden kanssa ja juoda leikkimukista maitoa.)

Koska en ole hetkeen törmännyt mieltä ylentäviin uutisiin ja koska eilen viimein onnistuin, on pakko jakaa tämä ilo kanssanne! Osoitteesta http://www.stara.fi/2012/12/26/eu-maarasi-varoituksen-lapsi-voi-tukehtua-jalkapalloon/ voi lukea, kuinka EU ajattelee vain parastamme holhouksellaan. Hei, ihan oikeasti!!!! Näyttäkää lapsi, joka saa tukehduttua tuohon omaa päätänsä tuplasti suurempaan leluun. Hallelujaa idiootit, ei sellaista ole!!!! Uusi tavoite, isona minusta tulee joku sellainen tyyppi, joka voi myös tehdä tuollaisia päätöksiä tai ainakin osallistua niiden tekoon. Ensimmäinen, jota alan vaatia, on asia jota aloin eilen pohdiskelemaan tämän uutisen luettuani. Eli, kun minä päätän asioista, tulee kissoihin, koiriin ja muihin vastaaviin lemmikeihin TATUOIDA teksti  "Varoitus, saattaa purra  tai raapia, ei niille, joilla ei ole voimassaolevaa jäykkäkouristusrokotetta". Samalla tyylillä mennään isompien eläinten kanssa, haluan ehdottomasti hevosiin tatoinnit "varoitus, saattaa purra tai potkia, älä lähesty edestä tai takaa". Miehille taas otsaan teksti "varoitus, saattaa tarrautua pitkäksi aikaa kiinni, älä lähesty mistään suunnasta". Oij, olisi se hienoa olla tekemässä oikeasti tärkeitä varoituksia.

Hyvää joulua

Voi huhhuh mikä uni!!! Näin uusinnan kaksosten synnytyksestä. Ja kyllä, noiden samojen pilttien, mitkä nyt parhaillaan nukkuu pinnasängyissään köhnättyään yön edestakaisin, mennen mahalleen, haluten selälleen, syöden ja todeten ettei olekaan nälkä. No, nyt he siis nukkuvat. Olen melkein jo tänään sen näköinen kun huomisaamuksi suunnittelin; lilat silmäpussit ja hieman verestävät silmät. Enkä siis aikonut hommata krapulaa, vaan olen yksinkertaisesti tietoinen siitä että tämä oma "minäitseitseitse"- jouluhössötykseni aiheuttaa stresseineen ja valvomisineen pienen värikaaren kasvoilleni. Mutta siis, näin sellaista unta, että olin ensin synnyttämässä Diivan (Diiva oli syntyessään b- vauva) ja pääsin hänen kanssaan kotiin sen jälkeen kun oli sovittu synnytyspäivä parin viikon päähän Murinalle. Heille tuli siis unessani hieman isompi ikäero. Muistan, kun menimme unessa mieheni kanssa uudelleen synnärille, joka oli yläasteeni ja jossa yläastekaverini seikkailivat reppu selässä. Siellä oli sitten matikanluokasta tehty synnytyssali ja luokkakaverini kävivät jututtamassa minua. Muistan sanoneeni "tää on omalta osaltani viimeinen kerta kun synnytän, ihan varmasti". Note yourself: älä juo kahvia iltakuuden jälkeen, älä syö joulupipareita illalla ja hakkaa päätäsi seinään ennen nukkumista, että varmasti nukut syvää unta. Keskustele alitajuntasi kanssa siitä, ettei sitä ole olemassa aikavälillä 22-06.

Olin eilen ihan kuutamolla aamulla, kun mies ei lähtenytkään töihin. Vei hetken totutella ajatukseen, että voin rauhassa tehdä joitain asioita ilman, että tarvitsee miettiä lasten rytmiä. Sain siis heti aamusta keiteltyä kaksosille bataattia ja kesäkurpitsaa ja tehtyä joulupiparin pappapuolelleni. Uhma teki perinteiset ja nukahti päiväunille keinuunsa. Päätimme mieheni kanssa, että ennen päiväunien pois jättämistä kokeilemme auttaisiko hieman myöhemmin sänkyyn laittaminen. Mieheni ehdotti kymmentä, itse olen hieman niin ja näin asian kanssa, siinä on oma iltarauha mennyttä ja jos Uhma ei kuitenkaan heti rauhoitu, kello tikittää jo lähemmäs yhtätoista ennen unta. Päätimme kuitenkin, että koetamme pari kertaa, tuottaako tulosta. Jos ei, jää ne päiväunet pois.
Illalla sen sitten laitoin Uhmaa nukkumaan puoli kymmeneltä. Iltahyppääminen alkoi ja päätin koettaa perhetyöntekijämme neuvoa, että olisin myös makuuhuoneessa ja katkaisisin sängystä nousemisen heti alkuun. Uhma pysyi sängyssä, mutta huomasin, ettei uni ollut helposti saavutettavissa. Uhma kääntyili, kieri ja pyöri. Kerran kun jo luulin hänen rauhoittuneen, kuului vai "kitti" ja naamaani sohotettiin tyhjällä maitopullolla. Kävin täyttämässä sen ja Uhma alkoi juoda. Hyvin toimi. Heräsin ennen yhtätoista ja Uhmakin oli saavuttanut unen. En viitsinyt kysyä mieheltäni, oliko Uhma kenties hypännyt itse ollessani unimaassa. Alan kaartua päiväunettomuuden puoleen.

Joululahjatoiveeni on uudistunut. En halua imuria tai mitään muutakaan. En tahdo itselleni mitään. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että kadonnut, 8- vuotias Arttu löytyisi ja pääsisi viettämään joulua perheensä luo. Että tällä tarinalla olisi onnellinen loppu ja pienen koululaisen vanhemmat saisivat elämänsä parhaan joululahjan, lapsensa kotiin. Olen säännöllisesti käynyt Ilta- Sanomien nettisivulla katsomassa, joko pieni lapsi on löytynyt. Kuulostaa hieman tekopyhältä, mutta niin se vain on. Omien lapsien myötä pystyy helpommin samaistumaan toisten vanhempien murheisiin. Tekisin kuolemaa, jos oma lapseni katoaisi enkä tietäisi missä on. Katkeaisin huolesta jos siskon- tai veljeni lapsista joku häviäisi. Mitään niin kamalaa ei toivo kenellekään ja tällainen murhe ja huoli saa kaikki myötätuntoni osakseen. Rakas joulupukki, hae Arttu kotiin. En itse tarvitse mitään, kunhan vain viaton ihmisenalku pääsee takaisin rakkaidensa pariin turvallisesti. Lopeta vanhempien huoli ja lapsen pelko.

Seuraavaksi täytyy jälleen käyttää hyödykseen google mapsia ja etsiä ajo- ohjeet yksityiseen sotaveteraani vanhainkotiin, sillä lähden Uhman kanssa tänään joulukierrokselle ja aiomme mennä yllättämään myös pappapuoleni. Sinne on matkaa, jonka vuoksi siellä ole tullut käytyä. Lisäksi kierrokseemme kuuluu mummut ja muut. Aion myös mennä hautausmaalle kynttiläkassin kanssa. Monta, liian monta hautaa tarvitsee kynttilän. Sytytän kynttilän myös erään pienen pojan haudalle. En tiedä, olenko aiemmin kertonut, mutta isäni haudalle vievän polun varrella on vanha kivi, jossa kerrotaan siinä lepäävän alle kolme kuukautta vanhan pojan. Kivi on kymmeniä vuosia vanha. Kukaan ei vie siihen mitään. Paikka on hoitamaton ja unohdettu. Olen jättänyt tässä reilun kolmen vuoden aikana siihen kukkasia ja muita samalla kun olen käynyt isäni haudalla. Ihan vain siksi, ettei kivi olisi niin surullisen ja yksinäisen näköinen. Kolme kuukautinen vauva tarvitsee kynttilän.

Niinpä siis tämäkin äidiksi kutsuttu ihminen "rauhoittuu" joulun viettoon. Palaan asiaan varmaan taas joulupäivänä taikka sitten viimeistään torstaina, enhän kauan malta pitää näppejäni näppäimistöstä erossa.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille. 

Olkoon joulu iloinen ja lämpöinen,
soikoon lasten laulu ja nauru iloinen.

Syrän, Syrän, Syrän

Eletään vielä

Jokainen hengittää? Kaikki ovat kunnossa? Kellekään ei jäänyt traumoja? Hyvä. Se siitä maailmanlopusta. Tai siis väitetystä sellaisesta.
Olin eilen hetkellisesti totaalisen varma, että minä ja lapset ollaan ainoat, jotka jäivät maailmanlopusta henkiin. Pikainen kierros eläin- ja ruokakauppaan sekä apteekkiin todisti oletukseni vääräksi. En ole ikinä ennen ollut niin väärässä. Emme olleet ainoat selvinneet. Ellei maailmanloppu sitten tullut ihmisten muodossa (mikä ei tänä päivänä olisi mitenkään mahdotonta).

Murina teki kyllä henkilökohtaista maailmanloppua koko eilisen aamupäivän. Pienellä ei ollut mikään hyvin, huutoa tuli  siitä, kun ei saanut ruokaa, siitä kun sai ruokaa, siitä kun ei päässyt syliin, siitä kun pääsi syliin... Ei ollut pienen ihmisen elämä helppoa. Kun jälleen muistin heidän olevan jo reilut neljä kuukautta, aloin miettiä hampaiden mahdollista puhkeamista. Joo, häpeäkseni myönnän ettei hampaat ollut ensimmäisenä mielessä, vaikka jätkä kuolaa niin että isompia lätäköitä saa väistellä ja pienempiin liukastuu. Niinpä sitten nappasin kaksosten purulelun ja aloin yhden sakaran kanssa reippaasti rahnuttelemaan sällin ikeniä. Johan rauhoittui. Murina hoksasi helpottavan olon ja purulelun yhteyden, sillä parissa tunnissä hän hoksasi itse, miten homma tehdään. Siinä hän sitten loppuillan heilui purulelun kanssa.

Uhman ja Murinan ollessa eilisaamuna hieman haastavampia Diiva möllötteli sitterissä, katseli maailmanmenoa ja nauroi jokaiselle sanomalleni jotain. Ihme likka. En todellakaan ymmärrä, mistä hän tuollaiset tyynen rauhalliset geenit on saanut. Kun hän on riittävän kauan tillitellyt maailmaa, harjoitellut lattialla etenemistä ja nauttinut äidin sylistä, nukahtaa hän tyytyväisenä unille. Ilman taistelua. Jälleen perustelen täydellisen lapsen matematiikan kaavalla: kahdesta miinuksesta tulee yksi plussa.
Illalla yöunille laitto oli hieman haasteellista, kun neiti halusi koko ajan kääntyä vatsalleen. Maidon malttoi juoda, mutta taas vatsalleen. Käänsin, laitoin tutin, menin olohuoneeseen, kului muutama minuutti ja sitten kuului huuto. Tämä toistui muutaman kerran, ennen kuin levoton pikkuneiti malttoi jäädä selälleen.

Päätin eilen illalla, että on aika koettaa taas sitä, ettei Uhma nuku päiväunia. Poika ramppasi yli tunnin verran sängystä pois, eikä se uni tullut millään. Alkuun päivistä tulee varmasti jossain vaiheessa kunnon väsymyskiukuttelua, mutta sille ei sitten mahda mitään. Kunhan päiväunettomuus vakiintuu, vakiintuu sellainen rytmikin, että päivätkin menee helposti. Ainakin näin yltiöoptimistinen ihminen sisälläni haluaa vakuuttaa. Saattaa olla, että mennään pers eellä puuhun, mutta yrittänyttä ei laiteta. Katsotaan, mitä on luvassa.

Kävimme mieheni kanssa hienon keskustelun tässä eräänä aamuna. Mainitsin, että joulun alennusmyynneistä aion katsoa itselleni imurin. Mieheni sitten todellisena herrana talossa totesi, ettei tähän taloon tule uutta imuria, kun sellaista ei tarvita. Minä ilmoitin, että niin kauan, kun hän imuroi noin neljä kertaa vuodessa ja minä loput päivät, ei hänen tarvitse kertoa, mihin laitan rahani. "Jos siinä uudessa imurissa on yhtään lyhyempi johto, pienempi pölypussi tai huonompi imuteho, hakkaan sen jo ovella paskaksi", oli ytimekäs, lähes aikuisen ihmisen vastaus. Lupasin jättää vanhan imurin hänen käyttöönsä, jos se kerran niin tärkeä on. Uuteen imuriin ei tarvitse kenenkään muun koskea. Keskustelu päättyi siihen.
Eilen sitten jälleen imuroidessani niitä iänikuisia pölypalloja, roskia ja neulasia (tekokuusemme on pelottavan aidon tuntuinen, kun se varistaa neulasiakin) totesin uuden imurin jäävän henkiin. Sain vaihtaa johdon paikkaa kolme kertaa, eli todennäköisesti pidemmän johdon löytäminen ei kovin haasteellista ole. Tämänhetkinen imuri työntää näppärästi roskat nurkkiin, joten tätä ominaisuutta hyödyntäen ja rikkaimurin kanssa kasat imuroiden vannon, että jopa lasten leikki- imurissa on suurempi imuteho. Eli ainoa, joka täytyy muistaa tarkastaa imuria ostaessa on, että pölypussi on tarpeeksi suuri. Ja edelleen, varmasti jätän tuon vanhan räyskän siivouskaappiin. Jospa mieheni sitten joskus parin vuoden kuluttua raaskii kantaa sen pois kun huomaa, ettei se saa riittävää ulkoilutusta. Toiset parit riitelevät rahasta, toiset läheisyydestä, meillä on aiheena tuo imuri. Jokainen tavallaan, oli se tapa kuinka naurettava tahansa.

Jos tänään saan viimeiset joululahjat pakettiin ja muutenkin kaiken muun jouluhomman kuntoon, on maanantaille enää jäljellä joulusiivous. Tai ihan vaikka pelkkä siivous, joka joka tapauksessa tulisi tehtyä. Mutta on sitten siistiä, kun itse valkoparta saapuu ilahduttamaan (oonkohan tässäkin liian optimistinen, jos aamulla imuroin ja pesen lattiat ja pukki saapuu illalla? Toooodennäköisesti).

Diiva päätti jo herätä. On siis aika omistaa aamu tyttärelle. Jos vain maltan hakea hänet sängystä, hän on sen verran suloisen kuuloinen huudellessaan, jutellessaan ja naureskellessaan sängyssään. Taidan kuunnella hetken.  Syrän lapsilleni, syrän kaikille.

Loppuuko maailma??

Sitä odotellessa. Tai siis ei lopu, ei sitten niin kuin todellakaan! En ole turhan takia sormet verillä askarrellut joulukortteja ja ohjeistanut niiden saajia, että kortille kuuluu rakentaa alttari ja palvoa sitä  joka päivä. En ole nyt kahtena iltana ihan vain ilokseni paketoinut lahjoja yrittäen vältellä paperiviiltoja ja hyökkäävää lahjanauhaa, joka tilaisuuden tullen haluaa kuristaa käyttäjänsä. En ole koristellut taloa joulukuntoon, tehnyt ostoslistaa ja joulupipareita vain toivottaakseni jonkun ***vetin maailmanlopun tervetulleeksi. Ehei, uskallakin maailma loppua, niin todellakin näytän, miten se loppuu. Prkl. Tämänkin ajan olisi voinut ottaa rennosti, jos kukaan ei oikeasti enää huomista tule näkemään. Hah.

Pieniä maailmanlopun enteitä oli kyllä tarjolla enemmänkin. Listaanpa seuraavaksi eiliset asiat, jotka olivat omasta mielestäni maailmanlopun enteitä.
*
Laitoin päivävaatteet päälle ennen yhdeksää. Supersankarin aamutakkini huusi tuskissaan koko päivän.
*
Popcorneja paahtaessani mikro lopetti pyörimisen. Eivätkä popcornit edes olleet valmiit! Taattu henkilökohtainen katastrofi.
*
Uhma totteli kieltäessäni häntä. Oikeasti. En kuvitellut tapahtumaa, vaan hän ei mennyt Diivan sänkyyn aikeistaan huolimatta. Enkä joutunut edes korottamaan ääntä.
*
Sain katsottua Salatut Elämät keskeytyksettä.

Listaan voisi vielä lisätä sen, että nousin tänä aamuna jo puoli viisi ihan virkeänä ihmettelemättä asiaa sen enempää. Ilman herätyskelloa. Olen ollut hieman aamu- uninen kukuttuani iltaisin kymmentä pidemmälle. Lisää berocca booztia ja muita vitamiineja, sillä vuodenvaihteen jälkeen, jos sellainen nyt tulee, täytyy kuitenkin jaksaa kukkua hieman enemmän. Projekteja luvassa.

Arvatkaapa, mitä pikku Murina teki edellispäivänä. Ryömi. Minimaalisen matkan, mutta ryömi. Saman hän teki eilen. Molemmilla kerroilla oli muitakin ihmisiä asian näkemässä, eli en vain kuvitellut juttua. Olen yltiöylpeä pojastani ja samalla kauhuissani. Lapseni ei ilmiselvästi noudata suunnitelmaani, johon sisältyy se, etteivät he liiku ennen vuoden ikää. Uskon kuitenkin, että tuo pienten matkojen eteneminen on vain vahinko, eikä hän vielä hetkeen tiedosta itsekään sitä, että se jaloilla ja käsillä viuhtominen edistää eteenpäin pääsyä.
Mietin eilen, kuinka Uhman kanssa ihan innoissani odotin hänen ensimmäisiä konttauksia ja tietoista etenemistä. Nyt en odota niitä ihan niin äkkiä tapahtuvaksi, sillä kun nuo pikku hillerit alkavat tietoisesti liikkua niin, ettei itsesuojeluvaisto ole vielä riittävästi kehittynyt, olen pulassa. Ehkä joudun jossain vaiheessa suututtamaan joitakin kukkahattutätejä ja hommaamaan heille leikkikehän.

Mieheni keräsi edellisiltana pisteet ja korosti niitä eilen. Edellisiltana vinguin (siis se sisäinen prinsessa) sohvalla Uhmalle, että äitis HALUAAAAAA joulukuusen. Erinäisistä syistä olen luopunut luonnonkuusen hankinnasta. Syinä on Uhma ja etenkin nuo kaksi pientä eläintä, joilla on ylikasvaneet kynnet ja jotka kuvittelevat näyttelevänsä "paluu luontoon"- maratonia. Luonnonkuusi säilyisi tässä talossa pystyssä ehkä kolme minuuttia.
No, vinkumisestani taisi kulua tunti, kun mieheni lähti käymään ulkona. Ja hetken kuluttua hän palasi sisälle kantaen tekokuusta mukanaan. Eikä se ollut yhtään ruma tai teollisen näköinen. Se oli kotoisa. Ainoa miinuspuoli siinä oli, ettei se tuoksunut aidolta. Se tekijä pelasti sen kissoilta, niitä ei kiinnostanut. Mieheni pystytti tuon kauniin jäljitelmän olohuoneemme nurkkaan. Tuijotin sitä onnellisena koko illan.
Eilen töistä tullessaan mieheni toi kaupasta tullessaan koristeet tuohon ihmeeseeni kynttilöistä alkaen. Ei kulunut kauaakaan, kun kuusta koristi punaiset sydämet ja kultaiset köynnökset kynttilöineen ja tähtineen. Siitä tuli kaunis, kotoisa ja täydellinen. Yksi maailmanlopun enne myös oli se, ettei Uhma koskenut siihen tai repinyt koristeita. Oho, wau ja upeaa.

Tänään olisi luvassa hieman leivontaa, siivousta, siivousta ja siivousta. Aion tänäänkin kokeilla, jos vaikka saisin päivävaatteet jälleen päälle ennen yhdeksää. Hei oikeasti, aattoon on enää kolme yötä.  Jotenkin tuntuu, että vasta oli elokuu ja kävin puhaltamassa kaksoset ohimennen synnärillä. Nyt kun katsoo ulos, ei kesäkuukausista ole tietoakaan ja hypin riemusta ilmaan kun voin todeta, että saadaan viettää valkea joulu. Ihanaa. Loistavaa. Upeaa.
Syrän joululle, syrän lumelle, syrän jokaiselle lukijalleni. Ei sieltä mitään maailmanloppua tule, niin paljon on vielä tekemättä.

Huuto, nauru, rauha

Huh!

Olin siis eilen jouluostoksilla. Olin todellakin ansainnut sen muutaman tunnin rauhallisen hetken aamun huutokonserttien ja taisteluiden jälkeen. Ja ei, ei kaupungillakaan todellakaan ollut rauhallista, mutta eipä tarvinnut reagoida muiden ääniin, vaihtaa yhtään vaippaa ja muutenkin sai omistautua itselleen.
Ensimmäisen upean, ihanan, täydellisen löydön tein kirpputorilta, jonne pysähdyimme. Vanhanaikainen lasten soittorasia, jossa on sisällä vieteriukkoa, junarataa ja palloa. Rakastuin siihen heti ja tietenkin ostin sen. Siis itselleni joululahjaksi. Lapset saavat koskea siihen vasta sitten kun osaavat olla rikkomatta sitä. Liitän lopuksi kuvan tästä kapineesta, joka pääsee kunniapaikalle kirjahyllyyn.
Kirpputorilla oli myös niin herttainen mummeli oletetun lapsenlapsensa kanssa. Yllättäin hyllyjen välistä alkoi kuulua "älä laita sitä siihen! Ei se siihen kuulu! Että sä oot tyhmä, miten sä voit olla noin idiootti!!!" Toooosi herttainen vanha mummeli. Poika oli arviolta parin-kolmenkymmenen ja nätisti pakkasi oletetun isoäitinsä tavaroita. Pisteet pojalle tai vanhemmille siitä, että ainakin kunnioitusta (vai oliko se pelkoa?) vanhoja ihmisiä kohtaan löytyy. Mietin kyllä, olisiko siinä ollut bisnesväli, jos olisi mennyt pojalta kysymään, mitä hän olisi ollut valmis maksamaan pakotiestä.
Ostokset sujuivat hyvin ja löysin kaiken tarpeellisen. Olen hämmästynyt, kaikki lahjat ovat kunnollisia ja käytännöllisiä. Unohtamatta sitä että ne ovat kuitenkin kivojakin. Huomenna teen listan merkeistä, joista huomaa kasvaneensa aikuiseksi. Ja yritän löytää myös jotain merkkiä siitä, että olen täysvaltainen lapsi.

Ja kertoakseni jotain eilisaamusta... Huutoa. Huutoa. Kiukkua. Huutoa. Jatkanko? Saakohan tähän lisättyä äänitallennetta, jos vastaavanlaisen konsertin alkaessa tallentaisin ja lisäisin teidänkin iloksi. Paitsi, etten ole ainoa, jonka luota löytyy onkesteri, joten eiköhän jokainen tiedä, mitä tarkoitan. Murina oli jälleen vaativin ja tyytymättömin ja Uhma halusi sotkea, kieltäessäni alkoi tietty kiukku. Diiva tillitteli kohtuullisen rauhallisesti sitterissään, mutta todetessaan molempien veljiensä huutavan, päätti hän ilmeisesti olla lojaali pikkusisko ja ryhtyi mukaan. Murina oli todellinen sylivauva, ainoa paikka josta hän piti. Uhma tietenkin oli lievästi kateellinen. Ensimmäisen puolitoista tuntia jaksoin hokea itselleni "tästä tulee vielä hyvä päivä", mutta huutojen jatkuessa ja käsieni loppuessa luovuin tuosta ajattelumallista pitäen itseäni idioottina.  Paras oli se, että ollessani vessassa oli Uhma päättänyt kaataa mehunsa lasistaan sellaiseen leikkikuppiinsa. Hieno ja onnistunut tähtäys, hän oli tehnyt sen lattialla itse istuen ollakseen mahdollisimman vakaa. Muuten hyvä idea, mutta siinä perkeleen kupissa  on reikä pohjassa!!!!! Eli, äidin pikku Sherlokit, missä se mehu oli? Lattialla! Kiitin siinä vaiheessa pelottavan optimistisena itseäni siitä, etten ole pessyt lattioita taas hetkeen. Jotain positiivista. Mutta tällä menolla saa pikkuhiljaa sitten alkaa pesemään!

Olettaa voi, että huutaminen ja kiukuttelu on kuluttavaa. Sen huomasi sitten puolenpäivän jälkeen, jolloin Murina sammui ensimmäisenä. Olihan hän kukkunut taas jo kuusi tuntia lähes putkeen, parin minuutin unet oli puolessa välissä ottanut. Seuraavana pelistä poistui Uhma. Mihin hän nukahti? Keinuunsa. Kannoin pienen sänkyynsä, jonne hän jäi tuttimeren keskelle. Diiva nukahti viimeisenä. Huokaisin helpotuksesta ja katsellessani kaksosia ja kurkatessani makuuhuoneeseen Uhmaa, totesin jälleen omistavani maailman ihanimmat lapset. Päiväuni x 3 vain on niin kaunista katseltavaa ja sen aiheuttama rauha hellii korvia. Kaikki matematiikan yhtälöt kalpenevat tuon lausekkeen rinnalla (Tai no, edelleen liputan säännön "kahdesta miinuksesta tulee yksi plussa"- puolesta, sillä muutenhan lapseni eivät olisi noin täydellisiä).

Kun aamupäivä kerran oli noin hektinen, hieman jännitin, miten miehelläni sujuu ilta tähtisilmiemme kanssa. Palatessani ostoksilta podin jo huonoa omatuntoa peräti neljän tunnin reissusta. Kaverini sanoi hyvin: "Lopeta tollanen, vaikka sä oletkin niiden äiti, niin niillä on myös isä". Aloin miettiä, milloin olen päästänyt itseni tällaiseksi ressiperseeksi? Tulin lopputulokseen, että se kulkee geeniperimässä ja voimistuu iän myötä. Äitini äiti on siitä elävä esimerkki.
No, päästessäni kotiin mietin jälleen, erehdyinkö ovesta. Diiva ja Murina olivat nukkumassa, Uhma tyytyväisenä vastassa ja kämppä näytti muutenkin siltä, että sinne oli kiva palata. Tiskikone oli tyhjennetty ja jopa mieheni oli elossa ihan hyväntuulisena. Turhaan stressasin ja soimasin itseäni.
Uhman viimeisen hereilläolotunnin käytimme käytännön hommiin mieheni mennessä toimistoonsa hoitamaan asioita. Uhma sai kaataa kissojen juomakuppiin kissanmaidon, yhtään ei mennyt yli tai viereen. Hän sai myös kaataa veden toiseen kuppiin, jälleen onnistuen. Viimeisenä piti lisätä kuivaruokaa ja siinä jouduin auttamaan hiukan, mutta pääosin poika teki tuonkin homman itse. Ainoa, jonka minä jouduin hoitamaan, oli hiekkalaatikon putsaus. Uhma kasvaa ja oppii. Hiukan reilu vuosi ja talossa on kolme osaavaa lasta jotka helpottavat äitinsä työtaakkaa. Nyt ymmärrän miksi näitä kannattaa tehdä.

Lisäys lauantaiaamuiseen listaan: Jos joku tulee kyselemään, eikö tuo ole raskasta kun on kaksi, tms, kannatan vastausta: "Ei se näin ole niin raskasta, mutta miehen rakastajattaren kolmosten ollessa hoidossa on jo vähän kiire".

No niin, meikäläinen alkaa valmistautua aamun, aamupäivän ja iltapäivän vieraisiin. On nääs vähän liikennettä luvassa.

Eik ookkin aika ihuna?? Kaverini ei ymmärtänyt innostustani, mutta itse rakastuin tähän. 

Lasten suusta...

Se totuus tulee? Vai tuleeko sieltä juuri se mitä heille opetetaan? Henkilökohtaisella kokemuksella voinen kertoa, että se, mitä muut lapset opettavat, saattaa parhaiten mennä perille. Ainakin jos kyseessä on oma sisarus. Tahdon jakaa kanssanne kaksi lapsuuden tapahtumaani, joista itselläni ei ole muistikuvaa mutta olen saanut kuulla niistä kiitos kuusi vuotta vanhemman isosiskoni. Pakko kyllä myöntää, ettei hävetä edes. Naurattaa senkin edestä.

Tapahtuma 1:
On ollut siskoni 12- vuotissynttärit ja tietysti koko suku on ollut meillä sitä juhlimassa. Itse kuuden vanhana olen tietenkin ollut hieman mustasukkainen siskoni saamasta huomiosta (tästä ei ole mainintaa mutta sisäisen prinsessani tuntien voisin vahvasti olettaa näin). Niinpä olen sitten päättänyt hurmata koko suvun juuri oppimallani runolla. Mammat ja tädit odottivat jännittyneenä, kunnes aloitin.
"***tu ***lu seinäs killu
kahden karvan varassa
karvat katkes ja ***lu ratkes"
Joo..... En tiedä, moniko lukija on kyseisen "runon" kuullut. Ilmeistä päätellen tuo lyriikan helmi oli ollut suurelle osalle sukulaisista aika uusi, kuulemma. Päälle tiedustelu, mistäs sinä tollaisen runon olet oppinut, johon pienen tytön ylpeydellä sain vastata "sisko opetti". Tralalallallaa...
Ehkä, jos tulevaisuudessa joku lapsistani haluaa lausua yllättäin runon, haluan siitä ensin yksityisesityksen. Tai mitäpä suotta, tuollaisista tilanteista tulee hyviä, elämän läpi muisteltavia vitsejä.

Seuraava tapahtuma taas varoittaa siitä, että kannattaa oikeasti miettiä, mitä sanoo lasten kuullen. Kuten edellinenkin todisti, lapsi ei ymmärrä kaikkien sanojen merkitystä. Joten..

Tapahtuma 2:
Olen ollut ihan lapsi, mutta osannut kuitenkin puhua. Tätini on ajanut pihaamme ja tulossa sisälle, kun 17 vuotta vanhempi isoveljeni on todennut "tollakin on perse kuin maapallon puolikas".
Haa! Kipikipikipikip! "Täti, veli sano et sullon perse ku maapallon puolikas". Veljeni on katsonut parhaimmaksi poistua.

Että silleen. Hillitkää kielenne lasten kuullen. Tai mitäpä suotta, jää sitten jotain muisteltavaa ja vauvakirjan täytettä. En tosin usko, että tuota lausumaani runoakaan olisi kirjoitettu kirjaan, jos sellaista olisi täytetty. Mitä turhaan, kun tapahtuma on niin ikimuistoinen, että se muistetaan muutenkin.

Vierailijat sivullani ovat moninkertaistuneet! Kiitos jokaiselle, jopa niille jotka ovat vain vahingossa eksyneet tänne. Kiitos uusille seuraajille sekä viimeisimmille kommentoijille. Kommentit ovat olleet positiivisia ja jälleen saaneet hymyilemään. Kaarina kiitteli rehellisestä tekstistä. Ole hyvä, olen tainnut luvata, etten kaunistele tai lässytä, vaan kerron sen totuuden mitä koen, tunnen tai mitä on tapahtunut. Kuten joskus jo mainitsin, kukaan (okei, ehkä muutama) ei jaksa lukea lässytystä ja vielä harvempi uskoo siihen, varsinkaan kun talossa on kolme alle kaksivuotiasta.

Ajoin eilen Diivalle ja Murinalle neljän viljan vellin. Ei tullut vaivaa, joten neljä viljaa kerralla koitettu, jokaista voi antaa erikseenkin. Laiska mutsi. Mutta menköön.
Diivalla on kova kiire lattialla. Oikeasti, jalat tekee jo ryömimisliikettä, onneksi pienen kädet on ilmassa kuin lentokoneen siivet, eli jalkatyöskentelystä yksinään ei ole hyötyä.
Murinalla taas toimii käsitekniikka oikein loistavasti, kun hän jo osaa käännelläkin itseään lattialla, onneksi jalat ei ole vielä päässeet ideaan. Taas huomaa, että sisarusten välisestä yhteistyöstä saataisiin yksi liikkuva lapsi. Mutta, heillä ei ole mikään kiire hoksata liikkumistapoja. Ei ollenkaan, todellakaan, mitenkään. Olen antanut itselleni pari pistettä jaksamisesta, luulen että sitten voisi sijoitus tippua jos nuo nyt alkaisi yhtä aikaa ryömimään, kävelemään, etenemään... Ehkä siihen menee vielä vuosi. Kiitos, kyllä.

Uhma oli eilen lystikäs. Päivä meni hyvin, tällä kertaa hän nukkui hyvät päiväunetkin joiden aikana koristelin siirappileipiä. Illalla kaksosten jo nukkuessa ja mieheni ollessa toimistossa laitoin iltapalaa meille. Uhma söi aluksi ihan  reippaasti, mutta sitten lähti olohuoneeseen. Sieltäkin hän pari kertaa tuli ottamaan kuorman suuhun. Homma toimi siihen saakka kunnes hän löysi maitopullonsa. Tyhjän sellaisen. Hän tuli pyytämään lisää, jolloin ilmoitin että ensin syödään kunnon ruoka. Hiukan kiukuttelua, vähän roikuntaa jääkaapilla (josta seurasi jääkaapin oven aukeaminen ja Uhman suusta "oooho") ja sitä rataa. Sanoin, että yksi haarukallinen ruokaa ja sitten voin laittaa maitoa. Uhma tuli ja otti sen haarukallisen. Tunsin itseni voittajaksi ja kaadoin Uhmalle maidon. Uhma otti kädestäni kiinni, ohjasi sen suunsa alle ja sylkäisi viimeisimmän suullisen siihen. Äitiys ei sovi minulle, kun saatoin vain nauraa, enkä torunut yhtään.
Toinen kerta, jolloin nauroin, vaikka ei olisi saanut, oli hetki edellisen jälkeen, kun Uhma aloitti jälleen sotkemisen maitonsa kanssa. Olin itse vielä keittiössä ja huomasin Uhman sotkevan. Kiljaisin, ettei saa sotkea, jolloin Uhma hommaansa keskittyneenä säikähti, piilotti maitopullon ja pyyhkäisi maidot pois. Varoitin, että kerta vielä ja otan pullon pois. Kului kaksi minuuttia ja sain Uhman kiinni samasta hommasta. Noustessani pöydästä Uhma tarrasi pulloonsa kaksin käsin ja lähti juoksemaan karkuun. En voinut kuin nauraa lapseni tarkkanäköisyyttä ja reaktionopeutta. Anteeksi, olen kai huono kasvattaja, mutta kiukun sijaan Uhmakin nauroi ottaessani pullon pois. Sen sentään tein.

Taas on aika aloittaa aamun toiminnat, kaksoset ovatkin jo hereillä. Olen siis jäljessä aikataulustani, sillä kukaan tai mikään ei herättänyt viiden aikaan. Luotin ihan varmasti siihen että Diiva tai Murina herättää nälällään viiden aikoihin, mutta hah! Niin nukkuivat. Sisäinen kelloni sitten varttia vaille kuusi vihjaisi, että kannattaa nousta, jos haluaa omaa rauhaa.... Lumista talviaamua rakkaat lukijat, syrän!!!

Wau

Viikonlopun aikana on tapahtunut eräänlainen kävijäennätys blogini sivuilla ja yksi uusi seuraajakin on löytynyt. Ihanaa, kiitos ja syrän! Tietysti se edesauttoi, kun itse jaoin linkin facessa, mutta joka tapauksessa. Olen otettu.
Kolmaskin Anonyymi oli jättänyt kommentin tekstin "Koska se lomailu oikein alkaa" alle. Kuten kaikki muutkin, tämäkin kommentti ilahdutti ja nosti mieltäni. Eniten liikutuin kohdasta "täyrellä syrämmellä". Kiitos. Syrän.

Painotun tekstissäni nyt lähinnä lauantaisen läpikäymiseen, sillä eilinen oli aika perusjuttu. Olin taas kotipaikkakunnallani, tällä kertaa kaksoset mukana. Sain kotiin tuotavaksi kevyen säkillisen joululahjoja siskoni luota. Paketointipalvelu, hihhhei!!!
Sen verran pitää kyllä kertoa, etten ole ihan varma, palasinko eilen oikeaan taloon. Täällä oli nimittäin tiskikone tyhjennetty ja täytetty, paistinpannu tiskattu, yhden koneellisen pyykit viikattu sekä paketoitu joululahja, mikä tänään täytyy viedä postiin. En vielä ole oikein saanut selkoa, onko mies korvattu jollain uudella värkillä vai olenko väärässä talossa, mutta lupaan pitää teidät ajan tasalla, sillä tilanne on sen verran hämärä, että sitä on pakko tutkia.

Lauantai antoi niin monta ohjenuoraa, että teen listan opeistani. Kirjaan ne tapahtumajärjestyksessä.


- Aloita aamusi erehtymällä luulemaan, että elät Strömsössä. Mitä aikaisemmin heräät, sitä kauemmin tämä kaunis illuusio säilyy.

- Palaudu omaan maailmaasi viisi minuuttia viimeisenkin lapsen heräämisen jälkeen ja ensimmäisen mehulasin kaatumisen jälkeen.

- Ihmettele aamun seitsemännen kahvikupin kohdalla, miksi maku on erilainen. Tiirikoi ajatuksiasi. Kun toteat laittaneesi kahvin joukkoon äidinmaidonkorviketta, ala miettiä ja juokse tarkistamaan vauvojen tuttipullojen sisältö. Muistele myös, saiko esikoinen kenties kissanmaitoa lasiinsa. Päätä, ettet hämmästy mistään.

- Pyörrä edellinen päätös huomaamalla esikoisen kokanneen siirappileipiä siivilän ja vispilän kanssa. Murua, joka mahtuu siivilästäkin läpi, on keittiön lattia täynnä. Hurraa itsellesi, kun hillitset kirosanaryöpyn.

- Leiki jälleen olevasi Strömsöläinen ja yritä saada koko remmi mukaan ideaan, jossa olette yhdessä leikkihuoneessa tosi hienosti viihtyen. Luovuta, kun Uhma suuttuu siitä, ettei saakaan uutta siirappileipää ja kiljaisee niin kovaa, yllättäen ja korkealta, että molemmat kaksoset säikähtää ja alkaa myös huutaa.

- Kun olet saanut kaksoset rauhoittumaan, aseta heidät mukavasti sittereineen olohuoneeseen, anna molemmille lelu käteen ja poistu pihalle Uhman edelleen huutaessa. Yritä sulkea silmät, korvat ja ajatukset hetkeksi. Älä ole huomaavinasi Uhman askellusta kielletylle laatikolle.

- Kelloa katsoessasi päätä yrittää Uhmaa päiväunille.

- Puolentoista tunnin yrityksen jälkeen luovuta. Sadun lukeminen, silittäminen, takaisin sänkyyn kantaminen tai mikään muukaan taikatemppu ei auta. Lapsen silmät sojottavat väsyneinä joka suuntaan, mutta viedessäsi lapsen sänkyyn saat kuunnella iloista laulua.
Luovuta. Niittaa itsesi huonoksi äidiksi. Ole tyytyväinen, että kaksoset ovat nukkuneet koko taistelun ajan.

- Yritä kestää väsyneen lapsen kiukku turhista asioista. Muistuta itseäsi, ettei se ole turha vaan maailman tärkein niin pienelle ja väsyneelle lapselle. Katso kelloa ja hypi riemusta ilmaan todetessasi, että pian on helpompaa, kun mies saapuu.

- Pidä bileet sen kunniaksi, että Diivakin kääntyi selältä mahalleen. Vain kaksi päivää veljensä jälkeen. Avaa mieleesi epäilys, josko nuo kaksi sittenkin olisivat oikeita kaksosia.

- Hurraa hetki miehen saapumisen jälkeen. Lyö sen jälkeen päätä todella kovin seinään herätäksesi viimein siitä harhaluulosta kokonaan, että eläisit edes puoliksi Strömsössä. Sait miehesi kotiin, mutta et avuksesi, vaan neljänneksi lapseksi. Lähde tupakalle.

- Lasten kylpyhetken ja maailman rauhoittumisen jälkeen lähde kauppaan hakemaan maitoa. Ilmoita miehelle samalla pysähtyväsi työpaikallasi. Poikkea tavoistasi ja juo ansaittu kalja. Huomaa, kuinka hyvä idea se oli.

- Nauti työkavereiden seurasta, oluen mausta ja leikittele ajatuksella, että soittaisit miehelle puhelun "täsh o nyh pari muuttujaa, mut mä tuun shih joshkush...."

- Päätä hillitä itsesi ja nauti virkistyneestä mielestä. Palaa kotiin, jossa viimeinenkin lapsi on nukahtanut ja ota mallia hänestä.

Päivät on vaan välillä niin ihanan helppoja ja yhteensopivia. Ja jos ihmisen muisti ja ajatuksenkulku ovat tällaisia, ei mikään ihme jos maidotkin menevät keskenään sekaisin, varsinkin kun niitä on jääkapissa kolmea sorttia. Onneksi olin itse ainoa joka asiasta loppujen lopuksi kärsi.

Hei, oikeasti muuten, käsitättekö! Viikon kuluttua on aattoaamu. Viikko!!! Vasta hetki sitten odottelin joulukuuta alkavaksi ja nyt se on jo kohta ohi... Ja viimeiset joululahjahankinnat on luvassa tälle viikolle. Hurrei!!

Hyvää, ihanaa, täydellistä ja lumista maanantaiaamua. Aloitetaan se kaikki sillä ajatuksella, että taas ollaan niin kuin Strömssöössä. Aloitetaan se ajattelu heti, kestää kauemmin. Suurennellaan sitä, niin siitä lähtee suurempi ääni kuplan puhketessa! Syrän.

Onko noi kaikki sun?

Olen nyt niin paljon saanut lukea mitä hauskempia kommentteja kaksosista/kolmosista vierailta ihmisiltä, että tein oikein listan parhaimmista heitoista. Keksin niihin myös takaisin nasevia kommentteja tulevaisuutta varten, jos itse saan kuulla jotain vastaavaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että olen itse saanut olla rauhassa huomautuksilta ja kysymyksiltä vieraiden suunnalta. En myöskään varmasti ikinä tulisi näin nasevasti kenellekään vastaamaan, mutta aina on hauska leikitellä ajatuksella. Ja negatiivisen palautteen eliminoimiseksi (sisäinen hemmoteltu prinsessani ei kestä sellaista yhtään!!!) sanon, etten tee tätä pahalla, vaan huumorilla. Ja suosittelen kuitenkin vastaamaan kärsivällisesti tyhmiin/ärsyttäviin kysymyksiin, vaikka kuinka kyllästyttäisi. Paitsi riippuu kysyjän/sanojan asenteesta. Ylimielisille idiooteille saa aina antaa hiukan takaisin...
Enkä olisi saanut tätä aikaiseksi ilman ihania monikkoäitejä ja heidän upeaa faceryhmäänsä, joka on päivieni pelastus. Kollegoista on aina apua, on kyse sitten idiooteista ihmisistä tai vauvan yöheräilystä.


Onko noi kaikki sun?
- Ei, kun mä tykkään keräillä näitä ja ottaa mukaan ku nään kivan näköisen. Mullon kotona hyllyt piukassa näitä.
- Ei, yksi/kaksi kaveria synnytti samaan aikaan mutta ne ei sitten jaksaneetkaan niin lahjoitti lapsensa mulle.
- Mä en ole ihan varma, mutta luulisin että on näillä isäkin jossain.

Siis kaksoset...mä en kyllä jaksaisi!
- Kaksi? Mitä ***tua, niitä piti olla kolme (tai kolmosten tilanteessa neljä), mihin se yksi oikein jäi?
- En mäkään jaksaisi, mutta onneksi mulla on tää Tuutikki auttamassa (taputtele olematonta ihmistä selkään ja katsele hymyillen)

Noiden kanssa on varmaan tosi raskasta?
- En tiedä kun nyt vasta oon ensimmäistä kertaa näiden kanssa, tähän saakka on ollut hoitaja kun oon ollut hieman latautumassa.
- No nyt kun kerran kysyit niin aion jättää yhden tonne parkkipaikalle. Soitakko jonkun hakemaan sen sieltä?
- Ei, kuule, kun kaikki sanoo et siinä se kaksi menee kuin yksikin niin meillä hoidetaan vain yhtä.

Onko nuo luomut?
- Joo, ihan itse kasvatin luomumaatilalla (tai vaikka farmvillessä). Päivisin kävin kastelemassa ja tarkistamassa että kaikki on hyvin.
- Toinen on ja toinen ei, saatiin yksi aikaiseksi normaalilla koiratyylillä ja mentiin sitten lääkäriin että halutaan kopio.
- Ei, ensin oltiin fyysisissä hoidoissa ennen raskautta ja nyt synnytyksen jälkeen käydäänkin henkisissä hoidoissa. Tässä ei ole mitään luomua.

Siinähän se kaksi menee kuin yksikin!
- Ihanaa, juuri sun kaltaista positiivista ihmistä oon etsinyt. Annatko puhelinnumerosi niin soittelen sua aina lapsenvahdiksi kun tulee tarve?
- Sä olet juuri se mitä me tarvitaan. Ehditkö tulee meille ja näyttämään, miten ne kaksi saadaan menemään samalla tavalla kuin yksi?

Mun käy kyllä sua niin sääliksi!
- Miksi ihmeessä? (tämän aion tehdä jos saan vastaavanlaisen kommentin joltain. Teen sen rauhallisesti ja todella onnellisen hymyn kanssa. Ja odotan innolla perusteluja)
- En minäkään sääli miehiä, vaikka niillä on kaksi pallia. Enkä naisia, kun niillä on kaksi tissiä. Kukaan ei varmasti luopuisi toisesta, vaan nauttii molempien olemassaolosta. Niin aion minäkin tehdä (tämä ei sovi kolmosiin ja on muutenkin hiukan huono heitto, mutta menköön nyt).

Siis onko nuo vaan erimunaiset? Meillä on identtiset! (niin hämmästyttävää kuin se onkin, tällainenkin kommentti on olemassa)
- Siis joo, vaikka kuinka tekohetkelläkin yritettiin ja käytettiin vain yhtä munaa, se jotenkin tuplaantui....

Riittääkö maito noille molemmille?
- Kohtuullisesti, mutta kyllä ne välillä joutuu huutamaan aika kauan ennen kuin taas pisara tihkuu.
- Haluatko koettaa?

Synnytitkö normaalisti ?
- Mulla on synnytys dvd:llä, voin lainata sen jos haluat?
- En, siellä oli lääkäri millä skalpelli vaan viuhui ja koko huone oli teurastamon näköinen.
- Kaikki nuo näyttävät ulos tulleen, että ihan normaalisti taisi tapahtua.
- En muista kun olin sen verran huuruissa.

Kyllä teillä varmasti nyt rahaa riittää kun noin monesta sitä saatte.
- Joo ja kun säästetään vielä kierrättämällä, laitetaan yhdelle toisen käytetty vaippa ja toiselle syötetään uudelleen yhden puklut. Tämä on raharikkaiden elämää.
- Sen takia nää vähän tehtiinkin kun on niin kannattava bisnes.

Siinä ainakin taustatyöni mukaan yleisimmät kommentit ja kysymykset. Jos tulee lisää mieleen, kertokaa, myös hyviä vastauksia otetaan vastaan tulevaisuuden varalle.

Kiitos Gizzmolle kehuista kakun suhteen, tunsin onnistuneeni sen teossa. Ehkä vielä joskus saan leipomon jonka nimi on jo aiemmin mainitsemani "Ei tullut homo kaapista vaan piirakka uunista". Jos Uhma ei herää vielä hetkeen, voin liittää kakun ohjeen loppuun. Painotan jo valmiiksi, ettei resepti ole omani vaan löytyy Vauva- lehden numerosta 12/2012 ja on Leena Kurtin blogissa www.pionilaakso.com.

Hieman jännitin eilen aamulla päivän kulkua Uhmankin herätessä jälleen aikaisin ja mieheni lähtiessä koulutukseen ja jääden sinne yöksi. Hyvinhän tuo meni, meillä oli kahviseuraa aamun ajan ja lapset tyytyväisiä. Uhma sai jonkun kiukkukohtauksen ruoka- aikaan. Ratkaisin asian käymällä tupakalla ja sisään palatessani hän oli jälleen iloinen ja sopuinen itsensä ja ruokakin maistui.
Ruokailu ei ollut ihan niin helppo homma kuin luulin, muutaman haarukallisen jälkeen Uhma kippasi mehulasin lattialle. Turvallisuussyistä hänen lasinsa eivät onneksi koskaan ole täynnä, mutta kyllä sitä tuntui riittävän kun konttailin pöydän alla. Uhma parka säikähti niin että alkoi itkeä. Rauhoittelin häntä sanomalla, ettei vahingoille mitään voi. En tosin voi olla varma, itkikö hän mehua, jota ei ehtinyt juomaan vai sitä, että se kaatui. No, sain siivottua sotkun ja jatkoimme. Alle minuutti ja maitolasi oli kipattu pöydälle. Taas tuli itku. Ilmeisesti itku olikin väsymyksen aiheuttamaa tunnekuohuntaa, sillä ruuan jälkeen Uhma halusi keinumaan, eikä ketään varmaan ylläty kun kerron, että hän jälleen nukahti siihen.

Diivalla oli eilen kääntymisyrityksessä todella yritystä. Oli ihan milleistä kiinni, ettei se onnistunut. Jospa sitten tänään? Hänen yrityksensä on niin voimakasta, että vaikka pieni ei pääse vatsalleen, liikkuu hän silti lattialla. Heilautukset ovat niin kovia että hän on viidessä minuutissa ihan eri paikassa kuin mihin hänet laskin. Murina taas ei enää hirveästi selällään viihdy. Lisäksi hän hoksasi, että pystyy käsillään kääntämään itseään niin, ettei joudu koko ajan tuijottamaan samaan suuntaan. Pyörii kuin onnenpyörä. Äidin vauvat kasvavat isoiksi.

Ilta meni nopeasti ja sain kaksoset nukkumaan ilman huutoja. Hiukan epäröin Uhman suunnitelmia siksi aikaa, kun olin antamassa Diivalle ja Murinalle unimaitoa, mutta turhaan. Uhma teki keittiössä suurieleisesti tuttikeittoa. Hän oli kerännyt pieneen kattilaan kymmenkunta tuttia, ottanut vispilän ja sekoitti sitä palatessani kaksosten huoneesta.
Uhman nukkumaanmeno oli hieman sompaamista, muutaman kerran normaalia enemmän sälli nousi ja yritti hiipparoida olohuoneeseen. Aloin miettiä erittäin vahvoja magneetteja patjan sisälle ja niiden vastakappaleita ommeltuna Uhman yöpukuun. Hylkäsin idean kuitenkin uskoen, että lastensuojelulla voisi olla mielipiteensä asiasta. Antaa rampata, kunhan nukkuu yönsä.

Jaha, Uhma heräsi. Laitan ohjeen huomenna, jos ehdin. Tai halukkaat voivat käydä katsomassa sen  oikean tekijänsä sivulta. Lisään tähän taas kuvan eilisestä taidonnäytteestäni, joka meni hiukan.. No, päätelkää kuvasta ja kuvatekstistä.

Klamydian sanoja lainatakseni: "hyi ***ka **ora yök, ja ammattimies piti olla". Valmiit elementit asennettu vinoon ja perustukset valettu miten sattuu. Hyvää joulua.

Yritän ehtiä

...siis kirjoittaa koko kirjoituksen tänään ja julkaistakin sen. Uhma on nyt viime päivinä noussut pelottavan aikaisin. Tars itsekin sulautua siihen rytmiin ja nousta ihan piirun verran aikaisemmin, mutta... niin. Kuten aiemmin kerroin, pyörin kuin leivitettävä lihanpala jauhoissa ennen nousemista. Täytyy tuplata vitamiinimäärä, että saa kaiken aikaiseksi.

Eilinen oli hieman metelipainotteinen. Aamu meni loistavasti, sain tehtyä suklaisen lumikakkunikin ja ennustin rauhallista päivää. Hah, voin heti yliviivata raskaalla kädellä ennustajan tulevaisuuden ammattilistaltani. Murina  jätti syystä tai toisesta ensimmäiset päiväunet väliin. Hiukan päälle neljän kuukauden ikäinen lapsihan pärjääkin ilman päiväunia? Käytännössä kyllä, mutta ääni on sitten sen mukaista.
Kaverini tuli käymään ja Murinan kiukku oli edelleen äänekästä. Poika rauhottui, kun nostin hänet sylissäni lähes seisomaan. Siinä hän tyytyväisenä tillitteli ja nauroi maailman menoa. Pointti oli siinä, että hän kokee olevansa liian matalalla.
Sen ajan kun joimme kaverini kanssa kahvia ja leikitimme kaksosia, Uhma keinui sisällä olevassa keinussaan. Kävin tunnollisesti antamassa hänelle vauhtia välillä, kun ne hiipuivat liian hitaiksi. Taisin jäädä kahvipöytään kuitenkin jumittamaan hetkeksi, kun vauhti lähes loppui, mutta Uhma ei ilmoittanut siitä. Vilkaistessani häntä saatoin vain todeta poikani nukahtaneen keinuun. Oho ja wau. Jotkut lapset siis nukkuvat mihin vain olleessaan riittävän väsyneitä.
Kannettuani Uhman sänkyynsä kaksoset viihtyivät lattialla. Tsemppasimme kaverini kanssa heitä kääntymisyrityksissä ja Murina yllätti! Hän heitti itsensä muutaman yrityksen jälkeen hienosti vatsalleen ja näytti sen jälkeen niin pollealta, että huomasi hänen tehneen jotain suurta. Oli oikein loistava juttu, että kaverini oli käymässä, sillä juuri hän on myös Murinan kummitäti.

Ilta meni sitten yllättävän rauhallisesti, välillä Murina huusi jotain. Kaksoset tappelivat esineestä ensimmäistä kertaa keskenään. Jokainen varmasti tietää sen pieneenkin käteen sopivan hymynaamahelistimen? Olen sitä tarjonnut nyt kaksosille ja Murina on ihan innoissaan siitä aina. Eilen kaivoin Diivalle äitiyspakkauksen mukana tulleen hammasrahnuttimen, mutta totesin että hänen kätensä ovat hieman liian pienit saamaan siitä kunnon otetta. Niinpä nappasin Murinalta hymynaaman ja annoin sen Diivalle ja tarjosin hammasrahnutinta suurikouraisemmalle Murinalle. Ja paskat. Murina ei siitä innostunut. Yritin esitellä purulelun hienoja puolia, kuinka siinä on sormimaisia ulokkeita jotka voi laittaa suuhun eikä tarvitse napata äidin sormia. Ei kelvannut, kiukku oli uskomaton. Ajattelin sitten vaihtaa lelut vielä kertaalleen keskenään. Diivan puristusote oli ihan uskomaton hymynaamasta, hän ei siitä irti päästänyt, jonka vuoksi Murina jatkoi vieressä kitinää. Lupaavaa, todella lupaavaa. Voi kuinka malttamattomana odotankaan heidän kasvuaan. Onneksi leikkihuoneissa on ovet. Onneksi...

Uhmallakin oli eilen ilta hieman vaikea. Hän huusi, kun ei saanut jotain periksi. Huusi, kun häntä katsoi. Huusi, jos hänelle puhui. Mutta annettakoon se anteeksi, isä oli jälleen koko päivän pois, joten jollain tavalla sitä huomiota, edes negatiivista piti yrittää saada. Jos kiukku taas johtui jostain muusta ja se toistuu tänään, voin jälleen kyseenalaistaa henkiinjäämiseni. Sillä mieheni jää päivän koulutuksen jälkeen kaverinsa luokse hieman viihteelle  ja koska matkaa on reilut sata kilometriä, hän jää sinne myös yöksi. Jälleen saan hoitaa pikku hobbitit itsekseni. Mutta, koska olen niin monta kertaa aiemminkin todistanut selviäväni mistä vain, on tuleva vuorokausi taas läpihuutojuttu. Mieheni menoista on kevyidenkin laskujen mukaan kertynyt minulle oikeus kuukauden lomaan. Kun kaikki kolme lasta huutavat tahtoikäänsä ja miehelläni on kesäloma tai muu vastaava, nostan kädet ilmaan, vilkutan ja lähden pikku lomalle. Hyvä suunnitelma mutta toteutus kusee. Ihan kuin pystyisin olemaan näistä erossa päivää kauempaa. Mieli ehkä muuttuu tahtojen vallatessa talon. Pelastuskortti on takataskussa.

Jos lapset antavat myöten, kokoan tänään viimein piparkakkutalon jota olen työn ja tuskan kanssa koristellut ja varjellut sen osia. Todennäköisesti koko haihatus romahtaa viimeisillä metreillä. Ja jos näin oikeasti sattuu käymään, perinne, joksi piparkakkutalon tekoa suunnittelin, loppuu jo heti ensimmäiseen jouluunsa.

Saas kattoo mitä päivä tuo tullessaan. Ihan vain kaikkien iloksi sekä koska olen ylpeä tästä, liitän loppuun kuvan suklaisesta lumikakustani. Aiiivan ihuna. Ja hyvänmakuinenkin hei.

Hän on siin talon keskuspaikalla, omalla joulualttarillani, jossa kukkii/on aloittamassa kukinnan tällä hetkellä  yhteensä vain noin  kahdeksan hyasinttia. Oho. Lempikukka? En kerro. 

Mitä on tyhmyys?

- Sitä että tekee saman virheen useammin kuin kolme kertaa. (Uteliaisuudesta voi tehdä sen vielä toisenkin kerran, jos siitä ei toisella kerralla tulisikaan virhettä. Useimmiten kyllä tulee.)
- Seinää päin juokseminen (siis aikuiset, Uhmalle tämä on vielä suosikkiharrastus).
- Katolta hyppääminen (koirankopin katolla ei niin väliä).
- Tyhmyys on sitä, että kaupassa kuljet tosi nättien joulukorttien ohi suoraan koristehyllylle ja napsit kimallegeelejä ja enkelitarroja aivan innoissasi kärryyn. Se into on muuttunut illalla kymmenen aikaan sykkiväksi elimeksi otsalla  ja mielikuva kauniista itsetehdyistä korteista onkin irvistävä, kaunis 25 sentin joulukortti. Ne eivät olisi syösseet vararikkoon, ne olivat kauniita, niitä oli tarjolla. Mutta ei, tyhmä kulkee nokka pystyssä ohi tuhahtaen, että laiskat ostaa.

Tyhmä myös aamulla huomaa oikeassa kädessä vuosia piileskelleen jännetupintulehduksen koputtavan. Ilmeisesti se on halunnut päästä toivottamaan myös hyvää joulua. Eikä mikään ihme. Leikkasin eilen 42 kuvaa valokuvapaperista. Tein sen todella pikkutarkasti, tietenkin. Tuo oli rento osuus, saatoin leikata ja katsoa sivusilmällä täykkäreitä lasten nukkuessa.
No juuh, kun olin leikannut kuvat, piti niille saada vankka pohja. Liimasin ne kartongille. Mieheni tosin oli laskenut hieman väärin ja liimasin "vain" 32 kuvaa kartongille. Annoin hetken kuivua ja kun kaksoset olivat jo yöunillaan, leikkelin sitten nuo kuvat uudelleen. Leikeltyäni tein yhden koekortin nähdäkseni, oliko inspiraationi hyvä. Olihan se! Ja eikun leikkaamaan voipaperia, rei´ittämään sitä ja kortteja, leikkaamaan reunat hyviksi ja liittämään ne nauhalla.
Uhman mennessä nukkumaan (tämä siis oli kohtuullisen hyvin onnistunut testi; Uhma ei sörkkinyt askarteluja, vaan seurasi mielenkiinnolla. Eli vastaisuudessakin voin hoitaa pikkuaskarteluja hänen hereilläollessaan, jos on tarve) jäin sitten edelleen leikkelemään ja solmimaan naruja. Naru loppui kun yksi kortti oli jäljellä. 31 joulukorttia. Kun sitten tuo vaihe oli ohi, oli aika koristella. Kaunis tarra, kimalletta ja blablablaa. Tupakkatauon ja kaihoisan ja katkeran kaupan korttien muistelun jälkeen sain jatkettua homman loppuun. Hurraa minulle! Jätin kortit kuivaamaan glitteriä yöksi keittiön pöydälle ja ihmekin tapahtui, kun kissat eivät halunneet tuhota niitä. Tänään sitten ne täytyy jossain vaiheessa enää kirjoittaa loppuun, laittaa kuoriin ja kuoriin osoitteet ja postimerkit. Huomenna mies saa jättää ne postilaatikkoon, juuri oikeana päivänä että ehtii menoon mukaan. Miten niin olin myöhässä? Ja sen vain sanon, että nämä kortit on parempi kehystää, säästää ja palvoa. En enää ikinä tee kortteja.

Kokeilin eilen Vauva- lehdessä ollutta ohjetta jouluisesen suklaisesta lumikakusta. Tai siis, tein sen koristeet, sillä ne saavat kovettua pari päivää. Koristeet ovat siis itsetehtyjä marenkikuusia. En ikinä ole tehnyt marenkia itse, joten oli aika koettaa. Ihastuin siihen ja aion vastaisuudessakin hyödyntää tuota ohjetta koristeiden teossa. Ainoa vain, että se todella saa jähmettyä pari päivää. Ai niin, nyt voisinkin pyytää anteeksi kaverilta, jota pyysin tuomaan maanantaiaamuna jauhopussin aikomuksenani leipoa tämä kakku. Aloin sitten selata ohjetta tarkemmin kaverini ollessa kylässä ja totesin että puolet aineista puuttuu, mutta voinen soveltaa. Kaverini lähti ja aloin tavata tekstiä tarkemmin. Anna jähmettyä pari vuorokautta. Ok. Enpäs sitten silloin leiponut.
Marengit onnistuivat taikinan puolesta hyvin. Hieman masensi ohjeen viimeinen kohta jossa käskettiin vatkaamaan 10-15 minuuttia, mutta onneksi Uhma oli apuna ja sai vatkata sen aikaa kun otin itselleni kahvia. Olin siis toki koko ajan toimintaetäisyydellä, mutta eipä apuani tarvittu kun jätkä vatkasi kuin vanha tekijä. Eikä yrittänyt tunkea sormia vatkaimeen tai nostaa sitä pois kulhosta.
Kun seos oli valmis, sulloin sen pussiin ja aloin pursottaa kuusenmuotoisia koristeita. Pursotettuani hieman hopeapalloja ja nonparelleja koristeeksi ja valmis. Lopputuloksena oli muutama kuusta muistuttava möykky, loput sitten hiukan merihevosen näköisiä ja sellaisia kasoja, joiden päälle vältetään kadulla astumasta.

Uhma koetteli eilen hermoja, mutta oli kuitenkin kiltti. Hän heräsi jälleen hiukan yli kuusi, eli en siis aamulla saanut väsättyä niitä kortteja. Sen vuoksi myös pojan elämässä ei mikään tuntunut olevan hyvin ja äidin pikku piirteet korostuivat kun haluttiin muttei tahdottu, kaikki huoneet oli tylsiä ja kiellot nostivat huudon. Huutaminen ilmeisesti oli kivaa, sillä Uhma järjesti itselleen kuntopiirin tapaisen kierroksen: olohuoneen palkintokaappi; ei, -> huuto. Eteisen laatikostoon murtautuminen, ei, -> huuto. Kaksosten huoneen kaappi, ei, ->huuto. Päiväunien jälkeen tilanne tasottui hieman. Tyhjentäessäni tiskikonetta illalla annoin Uhmalle koneesta  korin, jossa on veitset, haarukat ja lusikat yms. Uhma meni laatikostolle ja alkoi tyhjentää. Kauhatkin meni oikeaan laatikkoon ja aterimet oikeille paikoilleen omassa laatikossaan. Taisin loistaa ylpeydestä pahemmin kuin pöydällä ollut kynttelikkö. Pieni, rakas, raivostuttava ja kultainen riiviöni. Ja samanlaisia on vielä kaksi kasvamassa.

Diiva ja Murina ovat ilmeisesti päättäneet, etteivät he enää jaksa olla varsinaisia vauvoja. Pystyyn, istumisasentoon pönkääminen on niin kovaa, että Murina ainakin tuntuu onnistuvan siinä joka kerta paremmin sylissä ollessaan. Eikä hänen tarvitse olla edes sylissä, sitterissäkin hän treenaa vatsalihaksiaan päästäkseen parempaan asentoon. Diivakin yrittää, mutta ei ihan onnistu, jolloin pääsee sellainen parku, ettei enää toista kertaa tule mieleenkään yrittää pitää häntä sylissä makuullaan. Että mikä ajatuskin!
Näyttää myös siltä, että ihan lähipäivinä molemmat onnistuvat heittämään itsensä selältä vatsalleen, yritys on todella kovaa. Tässä toiminnassa taas Diiva on määrätietoisempi ottaessaan oikein vauhtia yritykseensä. Lopputuloksena on se, että hän on pyörinyt lattialla 360 astetta mutta ei ole ihan vatsallaan kuitenkaan. Suloista sinnikkyyttä, jonka seuraaminen on aina yhtä mielenkiintoista ja suloista. Pikku möngertäjät.  Uhmakin tuntuu seuraavan sisarustensa ponnistuksia uudella silmällä. Ilmeisesti hänkin huomaa, että ne tyypit, mitkä ennen pysyi aika lailla paikallaan, liikkuu sittenkin. Odottakoon vaan, kun ne oikein alkaa liikkua. Oma toivomukseni on, että niille riittäisi ihan tuo mahalleen pääsy ja Uhman tarkkailu.

Kerroinko, että kokeilin pari päivää sitten Murinalle ja Diivalle kukkakaali-perunasosetta? Ja sen, ettei se oikein kelvannut, josta olin hyvilläni, sillä kyseisen mössön haju on kamala. No, sitä oli vielä puolen purkkia eilen jääkaapissa, enkä halunnut heittää sitä pois. Lämmitin sen kanssa itse tekemäni porkkana-bataattikuution ja sekoitin. Johan kelpasi. Eli ilmeisesti kukkakaalin maku on yksinään aika mauttomaan perunaan sekoitettuna liian voimakas, joten jos vastaisuudessa haluan lasten syövän sitä, sekoittelen sitä vaikka juuri porkkanaan. En tosin halua, sillä en halua sen soseen tuoksua tänne enää. Syödään kasvisgratiinia sitten, kun he kasvavat.

Koska olen kuitenkin hieman ylpeä eilisistä saavutuksistani, liitän loppuun kuvia niistä. Ei kaikkein hienoimpia, mutta ainakin uniikkeja. Ja osittain todistus siitä, että olen hieman sadistisen lisäksi myös masokisti.

Näistä ei nyt niin selvää saa, mutta ideaa näkyy.... 

Tittidyy

Otteeni on päässyt lipsumaan, kun en ihan joka päivä kirjoitakaan tekstiä. Yksi hyvä syy on lämmin, pehmeä sänky. Tai siitä niin pehmeästä tiedä ja sängystä vielä vähemmän, viisi senttiä paksu patja ei ehkä täytä sängyn määritelmiä, mutta paksun untuvapeiton kanssa siitä saa ihan mukavan paikan hengailla. Myös kissat ovat todenneet tämän. Illan teema on nykyään toistuvasti "etsi puolessa minuutissa asento, jossa haluat nukkua ensimmäiset viisi tuntia". Karvaelukat tuntuvat vaanivan hetkeä, jolloin nousen olohuoneen sohvalta siirtyäkseni patjalle. Minuutin sisään asetelma on kuten viralliselta puunhalaajalta saattaa odottaakin; epämukava itselle, mutta toinen kissa makaa mahdollisimman leveästi jalkojen päällä ja toinen roikkuu kynsillä kyljen päällä. Jos menen aikaisin nukkumaan, saapuu myös koiramme tuohon kokoonpanoon patjan viereen niin, että kuono kihnuttaa korvaani. Hyvä saavutus pieneltä patjalta, vaatimattomat neljä henkeä 80 sentin leveydessä. Toinen kissani todella aina kipuaa kyljen tai lonkan päälle. Edelliskesänä niin tehdessään lattialla maatessani kyläilemässä ollut siskontyttöni totesi "kissan kivunneen korkealle vuorelle". Tuolloin kissa oli lonkkani päällä. Katsoin tarpeelliseksi aloittaa ruokatarkkailut ja vuorenpienennyksen.

Eilen aamulla sain kiskottua itseni jo kuuden aikoihin ylös, mutta en saanut edes kahvinkeitintä napsautettua tippumaan, kun Uhma tallusteli myös keittiöön silmät sirrillään. Kuudelta, jeij. Kuudes aistini varoitti, että pieni känkkäränkkä saattoi olla eräs päivän vieraista. Yllättävän hyvin se meni, asiaan saattoi auttaa kolmen tunnin unet, jotka Uhma iltapäivällä kiskaisi. Tuolloin myös Murina ja Diiva nukkuivat, joten saatoin rauhassa juoda kahvia, tehdä hieman kotitöitä ja katsoa tuota uutta riippuvaisuussarjaani, Täydellisiä Naisia. 

Keksin eilen kotitöitä tehdessäni loistavan vinkin. Meillä on kuivausrumpu, jota en siis todellakaan vaihtaisi mihinkään. Se on loistava näin lapsi- ja lemmikkiperheessä, mitään ei tarvitse ripustaa kuivumaan ja eläinten karvat jää suodattimeen. Plus että pyykistä tulee täydellisen pehmeää. Ainoa negatiivinen asia on, että se ei viikkaa pyykkejä. Meilläkin kuivausrumpu tyhjennetään yhdistettyyn "kodinhoito"/takkahuoneeseen sohvalle odottamaan viikkauspalvelua, jota ei vielä ainakaan ole näkynyt. Kissat kyllä kiittävät tästä kasasta, siinä on välillä kiva nukkua ja taata, että kyllä jostain vaatteesta aina pari karvaa löytyy. Viime perjantaina sitten kunnostauduin ja viikkasin tuolta sohvalta kolme koneellista pyykkiä pois. Olisin varmasti vielä vitkutellut, mutta todetessani sukkien loppuneen vaatekaapistani ja Diivankin bodyjen vähentyneen uhkaavasti, oli pakko tarttua toimeen Uhman päiväunien aikaan. Eilen sitten  sai jälleen pyöräyttää talon kaikkia vehkeitä. Kuivausrumpu lopetti käyntinsä juuri Uhman päiväunien aikaan, ja intouduin tekemään historiaa: viikkasin rummusta tulleet pyykit HETI. Kissat katsoivat järkyttyneinä vierestä ja kaksosten vaatelaatikot eivät meinanneet mennä kiinni kaikkien vaatteiden tullessa puhtaina ja viikattuina paikoilleen. Katselin ihmeissäni "kodinhoito"/takkahuoneen sohvaa, joka näytti orvolta ilman normaalia vaatekerrosta. Näky kyllä oli niin rauhoittava, että suunnittelin vastaisuudessakin tekeväni saman tempun. Eli vinkki: viikkaa pyykit heti kun ne ovat kuivat, niin et joudu kulkemaan paljain jaloin huomatessasi, ettei sinulla ole sukkia vaatekaapissa. Etkä myöskään joudu tonkimaan puhtaita eriparisukkia pyykkikasasta. 

Sunnuntaina kaksoset täyttivät neljä kuukautta. Olin järkyttynyt heitä katsellessani. Neljä kuukautta. Vastahan kotiuduimme sairaalasta. Juuri viime yönä nousin neljän aikaan Diivan kanssa, kun pieni hillerini ei erottanut yötä ja päivää ja niiden käyttötarkoituksia. Sitten koin hyvän omatunnon puuskan; enää en ole huono äiti, vaan voin EU- laillisesti syöttää tiettyjä soseita ja vellejä heille. Kukaan ei osoita sormella ja toru. Siis ainakaan sosesyötössä. 

Mietin asiaa myös pidemmälle. Noin vuosi sitten nuo tiitiäiset alkoivat kasvaa sisälläni. Tai hiukan reilu, sillä joulukuun lopulla jo ihmettelin, että miksi hammasharjan laitto suuhun potkaisee tavarat ulos lähes lauseen koko merkityksessä. Myös väsymykseni oli infernaalista, tuolloin uutena vuotena kaverini vitsaili sohvallamme että aivan takuuvarmasti olen raskaana. Sama kaveri sitten ultraan lähtiessäni sanoi "katotaa vaan niin siellä on kaksi ja oveen jää äijäs muotoinen reikä". Ainoa, mikä ei pitänyt paikkaansa, oli mieheni muotoinen reikä ovessa. Hän oli uutisen kuultuaan sen verran suolapatsas, ettei hänestä olisi ollut liikkumiseen. Oma reaktioni taisi olla vielä järkyttyneempi. Hauskinta asiassa oli se, että kävimme paluumatkalla Anttilassa ja menin korttihyllylle. Ensimmäisenä otin käteeni kortin, jossa oli kaksi elämästä nauttivaa kissanpentua ja niiden yläpuolella luki "kaksin aina kaunihimpi". Nyt harmittaa, etten ostanut tuota korttia. Lähinnä näytin keskisormea ***tuilevalle kohtalolle. On se hauska tyyppi. 

Päivät on menneet todella kivuttomasti muutaman päivän. Se johtuu varmaan siitä, että tein lasten kanssa sopimuksen, etteivät he huuda, kiukuttele tai muutenkaan kiusaa äitiä, ettei äidin tarvitse koko ajan valittaa kaikesta. Sovimme, että kerran viikossa on känkkäränkkäpäivä, sekin on silloin kun myös isä on kotona. Vielä ollaan pysytty sopimuksessa, mutta katsotaan ja ihmetellään. Tietysti Uhma kokeilee välillä rajojaan ja haluaa palavasti jotain periksi, mutta en voi syyttää mitään muuta kuin geeniperimää, joka minulta tulee. Itsekin haluan koko ajan jotain, miksei siis lapsenikin? Kun hän oppii kunnolla puhumaan, aloitamme yhdessä mankumisen. Siskon tyttöni kyllä on varmaan tahtoiässään vetänyt parhaan: "minä haluan..minä haluan..minä haluan JOTAIN". Eli jotain on pakko haluta, kun sen hienon sanan oppii. Mikä ettei. Jos katson itseäni, se tahtoikä ei mene äkkiä ohi, jos koskaan. Innolla (hirttoköysi valmiina varastossa) odotan Diivan ja Murinan tulevan myös tuohon ikään. Siihen tosin menee aikaa, ehkä siihen mennessä tiedemiehet ovat kehittäneet kapselin, jota syömällä lasten tahto perustuu haluun olla mahdollisimman kiltti vanhempiaan kohtaan. Toivoa on vielä!

Luulen, että nyt olisi aika lyödä kone kiinni ja siirtyä kauhuleffan puolelle: joulukorttien laittoon. Mieheni tulosti eilen kuvat, mutta vielä olisi niiden leikkaaminen, liimaaminen, liittäminen, koristelu, osoitteet ja lähetys... Eikä taaskaan liian myöhään, vielä tässä on....kaksi päivää aikaa postittaa ne! Koskaan ei ole liian myöhäistä ja pienenpienen paineen alla toimin kaikkein parhaiten. Näin on aina kiva uskotella, kun jokin asia jää viime tippaan. 

Varoitus: saattaa provosoida

Nyt tulee tekstiä laidasta laitaan. Eilen aamulla nimittäin oli totaalinen jumitus ja hakkasin päätäni seinään, kun edes  ajatus ei kulkenut, saati sitten näppäimistö. Tänään on pakko vähän spekuloida linnan juhlia ja tietenkin kertoa päivien kulusta, ehkä hiukan valittaa jostain ja mainostaa tämän päivän vapaata. 

Aloitan siis linnan juhlista. Varoitus, että tämä saattaa olla hieman provosoiva mielipide, sillä on asioita, joissa olen hieman ääripäässä mielipiteideni kanssa, eikä niitä ihan noin muuteta. Eli herkkähipiäisten kannattaa hypätä tämän osuuden yli.

En ole koskaan aikuisiällä (siis iällä, henkisesti en koe olevani vielä aikuinen)  katsonut linnan juhlia. Olen vakaasti pitänyt mielipiteen, kuinka tekopyhää se on, että ihmiset, jotka vuoden ympäri itkevät mediassa köyhien huonoja oloja, painelevat tuohon juhlaan puvussa, jolla kustantaisi monien köyhien kuukauden ruuat ja peräti ehkä asumisenkin. Sikäli en ole tietoisesti boikotoinut juhlia, en vain ole jaksanut katsoa tuntikaupalla kättelyjonoa ja ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä itsenäisyytemme kanssa. 

Tänä vuonna kuitenkin ensimmäistä kertaa seurasin puolella silmällä näitä kimallebileitä, sillä olin kaverini luona, joka taas uskollisesti joka vuosi katsoo tämän ruljanssin. En ehkä ole enää niin kärkevä mielipiteeni kanssa, sillä paikalta löytyi sotaveteraaneja ja lottiakin, tänä vuonna oli myös panostettu ns. "tavallisiin ihmisiin". Mielenkiintoni hieman kohosi, mutta laski jälleen siinä vaiheessa kun presidenttiparin piti pitää kättelytauko ja tuli uutiset. Uutisissa kerrottiin päivän vähävaraisten itsenäisyyspäivän juhlasta. Oli soppajonoja ja nuo pippalot oli ulkona. Välikevennys raskaiden linnanjuhlien keskelle? Loihan se toki hienoa kontrastia kun näytettiin, että näin juhlivat rikkaat ja noin juhlivat ne vähäosaisemmat. Viimeksi mainituilla ei tainnut olla sitä kuuluisaa boolia. Seuraavana päivänä luettuani IS:n nettisivuja tippuivat myös Arhinmäen pisteet. Tyyppi, josta tähän saakka olen pitänyt, tippui listallani aika alas, kun luin hänen jättäneen vähävaraisten juhlan väliin ja illalla pyörähteli linnaan. Avustajansa sanoin Arhinmäki oli sairas ja lepäsi tietoisesti päivän päästäkseen illalla linnan juhliin, ettei hänen luultaisi boikotoivan Niinistöä. En tiedä muista, mutta omalta osaltani miinus oli pidempi kuin olisi ollut linnan juhlien jäädessä väliin. 

Yksi illan viihdyttäjistä oli lehdistö. Katsoimme kaverin kanssa linnanjuhlia. Samuli Edelman teki vakavan mokan, jätti puolisonsa yksin kiiruhtaessaan saliin. Alle kymmenessä minuutissa tuo tapahtuma oli  jo IS:n nettisivuilla. Hieman hitaammin se sinne tuli kuin se kamala asia, että Kike Elomaan hameen helmalle astuttiin. Noin tärkeät ja mullistavat asiat oli tärkeä päivittää sinne oitis. Yhdyn kaverini mielipiteeseen siitä, että linnan juhlien nykyinen tila on lehdistön syytä. Lehdistöhän on kautta aikojen arvioinut pukuja ja auta armias, jos jollakin raukalla on ollut sama puku päällä jo aiemmin. Kukaan kutsutuista ei halua joutua lehdistön häpeäpaaluun. Jotenkin siis ymmärrän paineet, jotka vieraiden niskaan kasautuvat. 

Kaverini mielestä on hienoa, että Suomesta löytyy edes ripe tuollaista suuren maailman glamouria. Onhan se sikäli, mutta eipä siinä enää itsenäisyyttä juhlita, vaan Herrojen palkkojen nousua tai Suomen ulkoistamista maailmalle. Saimme kaverini kanssa aikaiseksi poliittisen väittelyn, joita rakastan, sillä mielipiteeni perustuvat vain mielipiteisiini ja vähemmän faktoihin. Aikani suollettuani näitä argumentteja kaverini huusi "sä oot ku Timo Soini", johon sitten kiljuin takaisin "ja ylpeä joka ikisestä leuastani". Väittely päättyi ilman voittajaa. 

Tulikohan siinä tarpeeksi mielipidettä? Ja sen verran vielä, että kun joskus vielä se kutsu noihin jameihin ilmestyy meidänkin postilaatikkoon (en näe mitään syytä, miksi niin ei kävisi), silloin voin sanoa tietoisesti boikotoivani niitä. Näillä mielipiteillä ei astella sinne, tai tekopyhän kruunu loistaisi omankin pääni päällä. Sinänsä voisin piipahtaa hiukset kampaamatta ja suunnittelemani t-paita rikkinäisten collareiden päällä roikkuen. Kävisin siis ihan pikaisesti irvistämässä Kataiselle. Ihan nopeasti vain. Saisi lehdistö siitä sitten monta vuoden etikettivirhettä. Kutsua odotellessa. 

Politiikasta vielä sen verran, että nyt kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja Saul Schubak on saavuttanut suosioni. IS uutisoi, että tämä lapsilisälausunnoillaan epämiellyttävää julkisuutta saanut tyyppi on blogissaan maininnut, että "vähintään 95% kansanedustajista on haitaksi kansakunnalle". Hyvä Saul! Iso syrän sinulle ja pikku huomautus, että tuosta 95%:sta noin 94% ovat kannaltasi surullista kyllä juuri kokoomuslaisia. Mutta hienoa että myönnät sen. Olet tosi ihq ja minä tosi otettu.  

Nyt on pakko kehua, että rakkaat pienet lapseni ovat olleet yllättävän sävyisiä kaksi viime päivää. Murinalta ja Diivalta on tullut vain sitä arkeen kuuluvaa nälkä- ja väsymysitkua, mutta ei mitään "ylimääräistä". Uhma on normaalisti kokeillut rajoja, mutta totellut aika hienosti. Hän on myös jälleen osoittanut, kuinka ihana isoveli  on. 

Edellisiltana olin olohuoneessa Diivan ja Murinan kanssa. Murina oli suosikkipaikassaan, lattialla vatsallaan ja Diiva sylissäni. Uhma tuli hakemaan minua huoneeseensa. Noustuani Diiva sylissä Uhma jäi katsomaan Murinaa jotenkin säälien. Tomerasti poika käveli pikkuveljensä luo ja alkoi ujuttaa käsiä Murinan vatsan alle, aikeet olivat siis ottaa Murinakin mukaan, ettei raukka jäisi ihan yksin. Oli surullista kieltää Uhmaa tuossa suloisessa yrityksessä, mutta kompromissina laskin Diivan veljensä viereen. Näin kukaan ei jäänyt yksin. 

Uhma on myös kunnostautunut kotitöissä. Tyhjensin tiskikonetta ja normaaliin tapaansa Uhma saapui paikalle. Ensimmäiseksi hän nappasi kattilankansia koneesta. Luulin hänen ryöstävän ne leikkeihinsä, mutta niinpä vain erehdyin, kun katsoin alle kaksivuotiaan lapseni kiikuttavan kannet omalle paikalleen kaappiin. Samoin kävi mieheni eväsrasialle. Uhman napatessa mukin ja lasin käteensä nostin hänet keittiön tasolle oikean kaapin eteen. Muki meni mukihyllylle ja lasi lasihyllylle. Voi ylpeyttä. Uhma on viime päivinä toiminut myös vaippakuskina. Kaikki likavaipat hän kuljettaa roskiin, oli kyse sitten Diivan, Murinan tai omasta vaipasta. Roskiskaapin ovi lyödään äänekkäästi kiinni merkkinä siitä, että homma on toteutunut. Sen jälkeen täytyy taputtaa. Lapsityövoimaa? Ehkä hieman. Mutta niin kauan kun tuo kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, aion ottaa kaiken hyödyn irti. Laskelmieni mukaan nuo hommat ei kiinnosta enää viiden vuoden kuluttua (tosin tuolloin tässä talossa ei  kukaan enää käytä vaippaa, siis toivottavasti).

Diiva ja Murina ovat taas kokeneet uusia makuelämyksiä, suoraan purkista tällä kertaa. Edellisaamuna korkkasin persikkasoseen aamupuuron seuraksi. Luulin makuelämyksen olevan mieluisa, mutta molempien ensireaktio oli lähes samanlainen irvistys kuin puolukkaa kielelle laitaessa. Sen sijaan myöhemmin päivällä tarjoamani bataatti-kesäkurpitsasose upposi heille kuin hotshotti äidilleen. Eilen laitoin kuningatarsosetta puuroon, jonka seurauksena muutama paikka uniriepua myöten sai uuden sävytyksen. Mutta maistui kuitenkin, huomattavasti paremmin kuin persikka. 

Olen ilmeisesti löytänyt oikeanlaisen päivämenun kun edellisyönä Murina ja Diiva ruokailivat vain yhden kerran. Siis yhden ainokaisen. Melkein kokonainen yö. Olin aamulla noustessani aivan sekaisin, siitä se jumitus sitten varmaan johtuikin. 

Enkä nyt kehu ja hehkuta lapsiani sen takia, kun sain reklamaation valituksesta. Nyt vain on sattunut olemaan kaksi helpompaa päivää, mutta luotan siihen, että tämäkin otetaan takaisin jonkun päivän huutokonsertissa. Aivan satavarmasti. Mutta näiden voimalla nekin jaksaa. Eräässä jääkaapissa roikkuvassa kortissa lukee hieno teksti: "tuntuisivatko hienot päivät niin  hyviltä, jos huonoja ei olisi välissä?" Asian ydin on juuri tuossa tekstissä.

Tänään ähden ihan oikeasti yksin, ilman lapsia kotipaikkakunnalleni. Syy tähän on surullinen, menen ystäväni pikkusiskon hautajaisiin. Hautajaisten jälkeen aion kyllä hieman sukuloida ja ottaa omaa aikaa, sillä en usko olevani liikenteessä yksin taas seuraavaan pariin vuoteen. Saa miehenikin pienen maun siitä, millaista täällä päivät keskenään lasten kanssa on. Enkä aio ottaa valituksia vastaan.

Lupasin valittaakin jostain, mutta nyt en vain keksi mitään. Muodon vuoksi voisin sanoa, että imuroin eilen ja se imuri kyllä on totaalisen paska. Kaverini vitsiä lainaten, Uhman  leikkipölynimurikin, josta oli letku poikki, imee paremmin kuin tuo niinkutsuttu imurinraato eteisessä. Joku päivä siitäkin on letku poikki. Ja sen jälkeen ostan itselleni parhaimman joululahjan koskaan. Noin. Tulipa se valituskin, kun oikein haki. Kiitos ja rauhallista lauantaiaamua. Syrän.

Mikä tänään ***uttaa?

Itseäni ei niinkään mikään, olen vallan loistavalla mielellä. Nousin aikaisin toteamaan, että pakkasta on vain pari astetta ja että mieheni on kotiutunut itsenäisyyspäivän juhlinnasta. Mutta eilisestä Anonyymin jättämästä palautteesta voisin päätellä, että häntä lievästi sanoen ärsyttää blogeja postaavat äidit. Koska jokainen, joka vaivautuu jättämään kommentin, ansaitsee vastauksen, saakoon hänkin sellaisen (vaikka palautteesta sikäli voisi päätellä, ettei hän enää tälle sivulle eksy, toinen johtolanka taas näyttää siihen suuntaan, että hänen harrastuksensa on kirota äiti- ihmisten kirjoituksia).

Eli, rakas Anonyymi 5.12.2012. En koe itse niinkään valittavani lapsistani. Uskon sinun lukeneen vain ja ainoastaan eilisen kirjoitukseni, sillä kirjoitan heistä myös positiivisia asioita. Edellispäivä vain sattui menemään kaikin puolin huutokonsertiksi, jonka sitten eilen tilitin. Olen luvannut olla rehellinen kirjoituksissani. Lisäksi koen, että saadessani vuodattaa asiat kirjoittamalla, henkinen paine tasaantuu ja olen jälleen valmis uuteen päivään. Uskon että moni äiti kokee asian samalla tavalla. Blogi on eräänlainen henkireikä. Voin olla väärässäkin, mutta omalta osaltani tämä on juuri sitä. Omaa aikaa.
En myöskään usko, että jaksaisit sen paremmin lukea äitien postauksia, jos jokainen lause olisi tyylillä "meillä ei huudeta milloinkaan, Tupu, Hupu ja Lupu vain hymyilevät, jokeltelevat ja möllöttävät" tai "Liinu ja Tiinu osaa jo kävellä, mutta ne ei kaatuile tai kiipeile mihinkään, vaan osaa varoa ja totella. Eikä kukaan tee koskaan mitään kiellettyä". Uskoisitko edes moista ihmemaata? Epäilen vahvasti. Kukaan äiti ei ainakaan uskoisi.
Se siitä puolustelusta/perustelusta, kukin ottakoon sen miten haluaa. Haluaisin vastavuoroisesti kysyä, miksi sinä sitten luet äitien valitusblogeja, jos ne kerran noin ärsyttävät? Koska et tarkoittanut kommenttiasi vain allekirjoittaneelle, vaan kaikille bloggaaville äideille, kuulostaa siltä että sinulla on vahva kokemus asiasta? Bloggaavat äidit eivät ole ainoa netin anti. Tarjolla on vaikka mitä kummitusliigoista hienoihin kakkublogeihin. Helpottaakseni elämääsi tein hieman tutkimustyötä, ja jos koneesi taas ihan kiusallaankin tuo sinut jälleen näille sivuille, näistä linkeistä pääset äkkiä pois: http://www.ikisinkku.com/ (nimikin jo kertoo, että tässä blogissa ei valiteta lapsista. Pikaisella vilkaisulla kyllä vaikuttaa siltä, että valituksen kohteena on miehet, mutta kirjoittaja on nimestään päätellen sen verran fiksu, ettei ole ottanut koko sikaa makkaran vuoksi. Kannattaa vilkaista. Lapsivapaa areena)& http://vapaaehtoisestilapsettomat.blogspot.fi/ (voisin päätellä, ettei ole vuodatusta lapsista. Mielenkiintoisen tuntuinen blogi, johon aion itsekin yrittää tutustua ehtiessäni). Jos nuokaan ei vielä kiinnosta, voisi osoitteesta http://www.blogilista.fi/avainsana/sinkku löytyä joku hyvä ja mielenkiintoinen. Avainsanana käytin sinkkua, mutta voit toki itse muuttaa sen. Sehän on nykyaikana hienoa, että jos yksi juttu ei miellytä, löytyy kuitenkin varmasti vaihtoehtoja.
Toivon suuresti, että löydät vastaisuudessa mukavia blogeja, joiden lukemisesta nautit. Jos kuitenkin koneellasi hyppii vain samat tylsät valitusblogit, kannattaa palauttaa kone kauppaan, siinä on joku vika. Oma koneeni tottelee, kun haluan päästä mielestäni huonolta sivulta pois. Jos taas tuntuu siltä, että kaikki vituttaa, osta suklaata. Fazerin vaalea maitosuklaa on paras vitutuksenlievittäjä.

Nyt en voi valittaa eilisestä, vaikka kiusallani haluaisinkin. Känkkäränkkä oli lähtenyt ja jättänyt lapseni, joten päivä meni vallan loistavasti. Otin kuitenkin riskin ja tein pullataikinan heti aamusta. Kun Diiva ja Murina nukahtivat, sain pullat leivottua. Tuli korvapuustia, vaniljapullaa ja voisilmäpullaa. Tietenkin Uhman avustuksella. Onnistuin jopa taikinassa, tällä kertaa lopputuloksista ei olisi ollut katapulttiohjuksiksi tai hampaanmurtajiksi, vaan pullat olivat pehmeitä ja jopa maistuivat hyvälle. Juuri kun sain pakastimeen tilaa, se taas täyttyi.

Uhma keksi jälleen uuden käyttötavan tuolille, mutta todisti samalla, että joku varovaisuusnappula on alkanut viimein toimia. Meillä on keittiön ja eteisen välissä keinu, jossa hän tykkää keinua. Ruokkiessani Diivaa ja Murinaa Uhma siirsi keittiön tuolin tuohon keinuun kiinni ja alkoi yrittää omin avuin siihen. Seurasin mielenkiinnolla esikoisen yritystä. Hän sai toisen jalan keinuun, mutta ei löytänyt mitään tarpeeksi tukevaa, mistä pitää kiinni uskaltaakseen siirtää toisenkin jalkansa sinne. Monta yritystä keinun heiluessa toisen jalan ollessa siellä. Asennon korjaamista, kääntymistä ja uutta yritystä. Lopulta Uhma luovutti todeten, että ilman äitiä on liian vaarallista. Hämmästykseni ja iloni oli suuren suuri, kun hän lopetti yrityksen ja siirsi tuolin siihen, mistä olikin sen ottanut. Sen jälkeen hän tuli hakemaan minua avuksi. En tiedä, mistä tuo varovaisuus tai järki on peritty, tuntomerkit eivät viittaa sen paremmin itseeni kuin mieheenikään.

Illalla mieheni tullessa kotiin pääsin heti lähtemään kauppaan. Se oli juuri niin mielenkiintoista kuin odotinkin. Onneksi sain kaverin mukaani, joten en ollut "yksin". Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tein tuttavuutta vauvojen sosehyllyn kanssa. Löysin muutamia soseita, joiden teko ei itse onnistu tai ole taloudellisesti kannattavaa. Lisäksi nappasin (jos lapsilta kysyttäisiin, niin kiusaamismielessä) testimielessä peruna-kukkakaali ja peruna-parsakaalisoseita. Itse en voi sietää niiden hajua, mikä sinänsä on ihme, sillä voin kuitenkin syödä kyseisiä kasviksia (kukka-parsakaaligratiini on ehdottoman syrän) ihan hyvällä ruokahalulla. Luulen että nuo soseet saa heittää yhden yrityksen jälkeen pois, tai sitten lapset yllättävät ja syövätkin oikein hyvällä ruokahalulla. Tänään sen näkee.

Lopuksi eilen mieheni kiinnitti pimeässä hohtavia tähtiä ja planeettoja Uhman sängyn yläpuolelle. En ole varma, oliko niillä suurta vaikutusta, kyllä se poika sieltä sängystä edelleen pois tuli, mutta taistelu loppui yllättävän äkkiä. Uhma kuitenkin oli innoissaan noista uusista koristeista, eli ei ne ihan hukkaankaan menneet.

Toivotan nyt kaikille oikein rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivän aamua. Jos jollain on suvussa veteraani, käykää muistamassa häntä, hän on sen ansainnut. Otetaan rauhallisesti, nyt on sentään pyhäpäivä. Syrän kaikille, maailma on mallillaan.

Milloin se lomailu alkaa?

Tartun jälleen tähän asiaan, eli siihen, miten kotiäitinä on niin helppoa ja ihanaa. Hah! Kertokaa, kun sen aika on, niin alan nautiskelemaan ja kerron asiasta lapsillekin. Vai onko vika siinä, etten ole maininnut asiasta näille hillereille? Ehkä tarvitsee tänään kaivaa Kataisen ja muiden fiksujen ihmisten kommentit taas esiin ja pitää lukutuokio päivän ratoksi, jos sitten voisin vain ottaa rennosti. Nimittäin eilinen oli aika hektinen ja saatan oikeasti väittää kaivanneeni töihin. Vaikka ihan lauantai- sununtaiyön välille, jolloin asiakkaita sammuu ja oksentelee vessaan, huutelee omiaan ja alaikäiset napsii alkoholia pilottitakkien sisälle. Ja ruokaa tilataan niin, että jännetupin tulehdus uhkaa lehtipihvien hakkaamisesta. Kuulostaa ihan lomaleiriltä eilisen rinnalla.

Jos positiivisia asioita haluaa etsiä, niin kuin itse kyllä yleensä yltiöoptimistisena teen, voi rankata sisarusyhteistyön listan kärkeen. Olen aivan varma, että aamun aikana silmäni välttäessä Uhma kävi sopimassa pikkusisarustensa kanssa päivän kulusta. "Aloittakaa huutaminen yksi kerrallaan, ja kun äiti tulee teitä leikittämään, niin mä pääsen tekemään keittiössä omia juttuja ja tyhjentämään vihdoin sen laatikon, mitä se aina kieltää. Ja sitten kun te ette enää jaksa huutaa ja haluatte nukkua, niin mä voin jatkaa sitten siitä. Kokeillaan myös vuoroissa huutamista, kun yksi joutuu vetää henkeä niin toinen jatkaa. Ja kokeillaan myös, miltä se kuulostaa kun huudetaan kaikki samaan aikaan". Uskon suunnitelman menneen aika lailla noin, eikä toteutusta voi moittia. Aamu todellakin meni hyvin, kaikki jopa nukkuivat pitkälle aamuun ja herättyään naureskelivat, söivät hyvin ja maailma oli muutenkin mallillaan. Mutta sitten, ihan yllättäin, alkoi meteli. Suunnitelmaan kuului ilmeisesti myös nukkua mahdollisimman vähän, sillä Uhma ei nukkunut ollenkaan ja Diiva ja Murina taisivat nukkua päivän aikana yhteensä tunnin. He ottivat sellaisia viiden-kymmenen minuutin unipätkiä, vaikka kuinka yritin pitää unen päällä. Uhma kävi milloin missäkin kielletyssä paikassa, kantoi palikkalaatikkonsa keskelle olohuonetta ja kippasi sen sisällön lattialle ja alkoi juniorijalkapalloilijan elkein potkia palikoita ympäri nurkkia. Itse revin hiuksia päästä, lähdin välillä pihalle karkuun ahdistavaa tunnelmaa, sylitin Diivaa ja Murinaa, lämmitin maitoa ja ruokaa, rauhoittelin Uhmaa ja yritin leikkiä hänen kanssaan, sanalla sanoen tein kaikkeni, että päivän kulku olisi kääntynyt paremmaksi ja voitokkaaksi. Ei. Joku korkeampi voima oli päättänyt lähettää kiirastulen koettamaan joulumieleni korkeutta. Ainoa, mikä eilen oli korkealla, oli äänentaajuus.
 Lisäksi saatoin todeta, ettei lapsiportti, joka tähän saakka on estänyt Uhmaa pääsemästä koiran vesi- ja ruokakupeille ja kissojen hiekkalaatikolle, ei olekaan enää este, vaan pelkästään hidaste. Viime viikolla Uhma oppi avaamaan portin, jolloin keksin siihen patenttiratkaisuksi oman vyöni, jolla köytin portin lukkoon. Eilen Uhma reteesti siirsi keittiön tuolin portin eteen ja kiipesi kevyesti tömähtäen yli. Ylpeys poikani ketteryydestä ja kekseliäisyydestä jäi epätoivon alle.
Kun mieheni saapui viimein töistä, olin valmis luovuttamaan työnjohdolliset tehtävät hänelle. Muistin kuitenkin, että yhtä lailla hänellä on ollut rankka päivä töissä, joten päätin pitää itseni hengissä ainakin kaksosten uniaikaan saakka. Tilitin päivän hirveyksistä samalla kun Uhma nätisti sohvalla istuen selitti omalla kielellään herttaisesti hymyillen, miten kiltisti he ovat olleet. Diiva ja Murina hymyilivät sittereistä isälleen kuin taivaan kirkkaimmat planeetat. Mitenniin hirveä päivä? Kilttejä enkeleitähän nuo olivat. Kiitti.

Päätin aamulla herätessäni, etten nuku enää ikinä. Ai että miksi? Koska näin niinkin ihanan pirteää unta, että olin jälleen raskaana. Ja taas odotin kaksosia. Korkeampi voima päätti vittuilla vielä unenkin välityksellä, onnistui, kiitos vain. Harkitsen vakaasti toisen ehkäisykapselin ottamista toiseen käteen. Niitä ei voi olla liikaa ainakaan. Tai sitten matkustan Venäjälle, sieltä löytyy varmasti joku salainen pikku klinikka, jossa riittävän suurta summaa vastaan otetaan sisältäni kaikki lisääntymiseen viittaavatkaan elimet pois. Jos järjestäisin kaveripiirissäni kerjuukeräyksen näinkin hyvän syyn puolesta, saisin varmasti riittävän suuren summan kokoon. Nää on ihan kivoja nää jo olemassa olevat mukulat, ainakin nyt kun jokainen vielä nukkuu, mutta en mä kyl enempää näit halua, ku palautusoikeus kuitenkin puuttuu.

JOS tänään on rauha maassa ja oikeasti hyvä päivä, uskallan leipoa pullaa. Mutta päätöksen teen vasta kahdentoista jälkeen, kun olen seurannut tilannetta ja nähnyt Diivan ja Murinan ensimmäiset päikkärit. Se kuului jo hiukan eiliseen suunnitelmaan, mutta jostain kumman syystä se sitten jäi. Pidän ajatuksen auki tällekin päivälle, mutta en aseta liian suuria odotuksia.
Arvatkaas, muuten, kuka oli jälleen se tositositosi viisas? No allekirjoittanut tietenkin. En yhtään muistanut/ajatellut, että huomenna on pyhäpäivä. Kaupasta saa taas tuoda vaikka ja mitä. Eli tänään sinne on pakko mennä. Onkohan siellä muitakin? Aaaargh. Jos kakarat, siis rakkaat, uniikit lapseni vetävät tämän päivän samanlaisella genrellä kuin eilen, teilaan kaikki vastaantulevat ääliöt ostoskärryjen kanssa. Minulla on siihen oikeus, sillä olen itse niin täydellinen, laiska, muiden verorahoilla elävä kotiäiti, joka pääsee kaikessa niin helpolla.

Varhainen joululahja

Nimittäin itselleni. Eilen sähköpostissani oli  jotain niin kivaa, erityistä ja piristävää, että onnistuin aika luontevasti hyppimään seinille valtava hymy naamalla. Koska asia kuitenkin on vasta alkutekijöissä, kerron vain sen verran, että näyttää siltä, että saatan saada rakkaasta harrastuksestani itselleni sivutyön. Ja ei, nyt en tarkoita puhumista, lasten hoitoa tai television katsomista, vaan kirjoittamista. Voi olla, että saan alkaa kirjoittaa julkaisuun tulevia tekstejä. Kerron heti lisää kun jotain uutta ilmenee. Mutta todennäköisesti saan alkaa merkata itselleni deadlineja kalenteriin, voi onnea. Malttamattomalle odottaminen on kaikkein pahinta.

Sain eilen onnistuneesti näperrettyä joulukoristeet paikoilleen. Uhma tuotti lievän pettymyksen, sillä olin aivan varma että päiväni olisi mennyt huutaen jälleen jo tutuksi tulleita "ei", "älä ota",, "et koske" ja "lopeta"- komentoja. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jopa keittiön pöydälle asettamani pieni pöytäliina, jonka päälle laitoin pari tuikkukippoa, saivat olla rauhassa. Ihmetykseni oli suuri. Kerran Uhma meni sorkkimaan keittiön ikkunassa olevaa valonauhaa, mutta jätti ne sitten rauhaan. Ehkä vielä tänä jouluna voin olla levollisin mielin koristeiden  kanssa, mutta aion valmistautua henkisesti jouluihin vuoden, kahden päästä, jolloin kolmikko voi yhdessä rakentaa suunnitelmia tyyliin "mene sä kontalleen tohon maahan, niin mä tuun seisoon sun päälle kun toi on mun reppuselässä, niin se yltää sit tohon". Ehkä se pätee jo aiemmin ja muihinkin asioihin kuin koristeisiin. Olen kuitenkin varautunut ihmispyramideihin. Tätä varten ovat myös lapsivakuutukset kunnossa.

Piparkakkutaloa en saanut tehtyä, sillä totesin, ettei taikina riitä. Onneksi tässä vielä on aikaa tehdä vaikka mitä ja kaikkea, eli ei se nyt niin päivän päälle ole. Hiljaa hyvää tulee ja onpa ainakin jokaiselle päivälle jotain tekemistä. Voisinkin tehdä vielä myöhästyneet joulukalenterit itselleni ja miehelleni. Luukkuihin laittaisin jokaiselle päivälle tehtävän. Itselleni mm. "tee piparkakkutalo ja pyyhi pölyt kirjahyllystä", "käy läpi Uhman vanhat vaatteet", "leivo pullaa ja sulata pakastin". Miehelleni taas hiukan helpompi lista kuten "tuo kaupasta konvehtirasia", "ripusta jouluvalot" ja "hae uusi imuri". Idea on sen verran hyvä että sellaisen voisi ehkä vaikka toteuttaa.
En nyt muista, hehkutinko täällä jo taas uutta bisnesideaani, mutta sain tuossa päivänä eräänä leipoessani aivan loistavan ajatuksen. Tahdon perustaa oman leipomon, jonka nimi olisi "ei tullut homo kaapista, vaan piirakka uunista". Mikä innovaatio jälleen valtasikaan mieleni. Jos ei muuta, niin ainakin haluan keittiöessun, jossa tämä teksti on. Eikös kuulostakin loistavalta? Juu, ihan liikaa aikaa ajatella.

Olen päivä päivältä turhautuneempi Diivan ja Murinan soseen syömiseen. Siis, he syövät todella hyvin, siinä ei ole ongelmaa. Mutta kun ne pikku kullanmurut on löytäneet kätensä. Yritäpä saada tungettua lusikka kahden nyrkin välistä. Ota kädet pois edestä, laita sose suuhun, odota sekunti ja taas on nyrkit suussa. Maailma on täynnä sosetta. Murina on ehkä se taiteellisempi, hän onnistuu levittämään ruuan paljon laajemmalti. Hiuksiin, otsaan, hihoihin, jalkoihin, korvaan... Tällä hetkellä värikkäin sose on itse tekemäni mango ja/tai porkkana. Hoksasin kuitenkin, että on ehkä viimein aika hieman käydä kääntymässä sosehyllyllä, sillä kuningatarsosettakaan en oikein itse viitsi tehdä. Eipä kai se niin kamalaa ole, jos muutaman purkin jopa ostaisi, ettei kaikkia itse tee. Ja täytyyhän pikku Picassojen päästä tekemään kunnon jälkeäkin, oranssiin väriin on jo niin kyllästytty, että tummanliila on tervetullutta vaihtelua. Diivallakin on aivastellessa hauskempaa, kun on hiukan värikkäämpää. Kutsun sitä suihkumaalaukseksi.

Uhma on ottanut tehtäväkseen säikäytellä äitiään. Tai ei välttämättä säikäyttää, mutta ainakin yllättää. Ja koska olen hieman mielikuvituksella höystetty ihminen, onnistun säikähtämään. Ensimmäisellä kerralla en varsinaisesti säikähtänyt. Uhma oli päiväunilla ja kaksosetkin unen rajamailla. Itselläni meni silmät väkisin kiinni rauhan laskeuduttua. Ei kulunut varmaan paria minuuttia kauempaa, kun edestäni alkoi kuulua Uhman selitys. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa herännyt ja tullut olkkariin.
Toisella kertaa sitten oikeasti säikähdin kunnolla. Uhman uniaika oli jo ja itse laitoin vielä viimeisiä ilta- askareita keittiössä. Palasin ajatuksissani olohuoneeseen, kun yllättäin Uhma hyökkää eteeni, nostaa kätensä ja kiljaisee "pöö". Kyllä, alle kaksivuotias lapseni onnistui pelästyttämään äitinsä aika lahjakkaasti. Ohjasin Uhman sänkyynsä ja sinne hän onneksi sitten jäi. Sainkin eilen ajatuksen, että Uhman sängyn yläpuolelle kattoon voisi kiinnittää niitä pimeässä hohtavia tähtiä, kuunsirppejä ja planeettoja. Voisi Uhmakin lopettaa iltaravailut. Vaikka onhan ne jo vähentyneet, mutta saisi loppua kokonaan, nykyään nukahdan sohvalle vasta kymmenen maissa, kun ennen olen jo puolelta sahannut tukkeja.
Uhmasta on oikeasti tulossa juuri samanlainen puunhalaaja kuin äitinsä on. Hän söi eilen ruokaansa todella reippaasti, kalapuikkoja, perunaa ja kananmunavalkokastiketta. Niin hyvin söi, että lautanen tuli tyhjäksi. Sanottuaan kiitti Uhma nousi pöydästä ja huomasin, että suussa oli vielä hieman kalapuikkoa jäljellä. Mennessään olohuoneeseen Uhma huomasi koiramme takkahuoneessa portin takana  ja pysähtyi. Hän meni portille, otti suustaan viimeisen kalapuikkopalan ja ojensi sen koiralle. Koira tietenkin söi sen oikein onnellisena. Mitä itse saatoin tehdä, muuta kuin katsoa lähes kyyneleet silmissä poikaani, joka ilmiselvästi tallustelee jalanjäljissäni. Viisivuotiaana hän alkaa kantamaan kotiin loukkaantuneita lintuja, pelastaa hiiriä kissoilta ja vie parhaimman viltin ulos, jonne oravat pääsevät lämmittelemään.

Nyt on aivan pakko hehkuttaa tilaamiani joululahjoja. Kaverini teki tilausta mulletoi:sta, josta sitten itsekin otin tavaraa. Se on kyllä sellainen verkkokauppa, että oikein harmittaa, ettei ole aiemmin tullut tutustuttua sen tarjontaan. Otin sieltä lahjan myös miehelleni, jonka paljastan vasta joulun jälkeen, sillä eihän sitä tiedä, jos hänkin olisi aktiivinen lukijani. Lisäksi otin paketin avaimenperiä. Yhdessä paketissa on kolme, eli siitä riittää siskolleni ja veljelleni, viimeisen ehkä jätän itselleni. Se ei ole mikä tahansa avaimenperä, vaan kehitetty juuri kaltaisilleni harvapäille, joihin myös siskoni ja veljeni lukeutuvat. Jos avainnippu on kadoksissa eikä jaksa etsiä, niin ei tarvitse muuta tehdä kuin viheltää. Avaimenperä vastaa uikuttamalla ja vilkuttamalla valoja. Aivan varmasti löytyy. Toivon todella, ettei kenellekään käy julkisella paikalla niin, sillä kuva ihmisestä, joka kulkee edestakaisin ja viheltelee, on myötähäpeällisen koominen. Voin kuvitella itseni kotona kulkemassa huoneesta toiseen suu supussa ja koira perässä. Mutta, maailmankaikkeuden paras keksintö kuitenkin.
Veljenpojalleni tilasin aivan ihanan laserpyssysetin. Se sisältää kaksi pyssyä ja kaksi kilpeä. Pyssyillä tähdätään kilpeen ja jos siihen osuu, kuuluu kilvestä ääni. Tarpeeksi monen osuman jälkeen kilpi ilmoittaa, että elämät loppu. En varsinaisesti kannata aseita, mutta lasereista ei ole vaaraa kenellekään, lisäksi kilpi on puolueeton tuomari poliisi ja rosmo- leikkiin. Jos veljenpoika ei siitä tykkää, voin pitää sen ja yllyttää mieheni mukaan takapihalle leikkimään. Naapurit voisi soittaa jonkunlaisen partion tarkistamaan hullut, jotka leikkivät tähtien sotaa. Tämäkin on loistava keksintö, josta uskon veljenpoikani pitävän.

Nyt olisi hyvä hetki vielä tehdä siskontytölle joululahjatilaus. Kuusivuotias on nyt aivan innoissaan vakoilusta, joten kaikki vakoilutarvikkeet on in. Luulen, että tilaan hänelle kiikarit, jotka ottavat valokuvia ja videokuvaa, selailin sellaisia eilen, hintakaan ei ollut paha, alle viisikymppiä. Lisäksi ne ovat kivat, vaikka vakoiluvaihe menisikin ohi. Ennemmin yksi kunnollinen tarvike, kuin setillinen pilipalikrääsää.