Olin siis eilen jouluostoksilla. Olin todellakin ansainnut sen muutaman tunnin rauhallisen hetken aamun huutokonserttien ja taisteluiden jälkeen. Ja ei, ei kaupungillakaan todellakaan ollut rauhallista, mutta eipä tarvinnut reagoida muiden ääniin, vaihtaa yhtään vaippaa ja muutenkin sai omistautua itselleen.
Ensimmäisen upean, ihanan, täydellisen löydön tein kirpputorilta, jonne pysähdyimme. Vanhanaikainen lasten soittorasia, jossa on sisällä vieteriukkoa, junarataa ja palloa. Rakastuin siihen heti ja tietenkin ostin sen. Siis itselleni joululahjaksi. Lapset saavat koskea siihen vasta sitten kun osaavat olla rikkomatta sitä. Liitän lopuksi kuvan tästä kapineesta, joka pääsee kunniapaikalle kirjahyllyyn.
Kirpputorilla oli myös niin herttainen mummeli oletetun lapsenlapsensa kanssa. Yllättäin hyllyjen välistä alkoi kuulua "älä laita sitä siihen! Ei se siihen kuulu! Että sä oot tyhmä, miten sä voit olla noin idiootti!!!" Toooosi herttainen vanha mummeli. Poika oli arviolta parin-kolmenkymmenen ja nätisti pakkasi oletetun isoäitinsä tavaroita. Pisteet pojalle tai vanhemmille siitä, että ainakin kunnioitusta (vai oliko se pelkoa?) vanhoja ihmisiä kohtaan löytyy. Mietin kyllä, olisiko siinä ollut bisnesväli, jos olisi mennyt pojalta kysymään, mitä hän olisi ollut valmis maksamaan pakotiestä.
Ostokset sujuivat hyvin ja löysin kaiken tarpeellisen. Olen hämmästynyt, kaikki lahjat ovat kunnollisia ja käytännöllisiä. Unohtamatta sitä että ne ovat kuitenkin kivojakin. Huomenna teen listan merkeistä, joista huomaa kasvaneensa aikuiseksi. Ja yritän löytää myös jotain merkkiä siitä, että olen täysvaltainen lapsi.
Ja kertoakseni jotain eilisaamusta... Huutoa. Huutoa. Kiukkua. Huutoa. Jatkanko? Saakohan tähän lisättyä äänitallennetta, jos vastaavanlaisen konsertin alkaessa tallentaisin ja lisäisin teidänkin iloksi. Paitsi, etten ole ainoa, jonka luota löytyy onkesteri, joten eiköhän jokainen tiedä, mitä tarkoitan. Murina oli jälleen vaativin ja tyytymättömin ja Uhma halusi sotkea, kieltäessäni alkoi tietty kiukku. Diiva tillitteli kohtuullisen rauhallisesti sitterissään, mutta todetessaan molempien veljiensä huutavan, päätti hän ilmeisesti olla lojaali pikkusisko ja ryhtyi mukaan. Murina oli todellinen sylivauva, ainoa paikka josta hän piti. Uhma tietenkin oli lievästi kateellinen. Ensimmäisen puolitoista tuntia jaksoin hokea itselleni "tästä tulee vielä hyvä päivä", mutta huutojen jatkuessa ja käsieni loppuessa luovuin tuosta ajattelumallista pitäen itseäni idioottina. Paras oli se, että ollessani vessassa oli Uhma päättänyt kaataa mehunsa lasistaan sellaiseen leikkikuppiinsa. Hieno ja onnistunut tähtäys, hän oli tehnyt sen lattialla itse istuen ollakseen mahdollisimman vakaa. Muuten hyvä idea, mutta siinä perkeleen kupissa on reikä pohjassa!!!!! Eli, äidin pikku Sherlokit, missä se mehu oli? Lattialla! Kiitin siinä vaiheessa pelottavan optimistisena itseäni siitä, etten ole pessyt lattioita taas hetkeen. Jotain positiivista. Mutta tällä menolla saa pikkuhiljaa sitten alkaa pesemään!
Olettaa voi, että huutaminen ja kiukuttelu on kuluttavaa. Sen huomasi sitten puolenpäivän jälkeen, jolloin Murina sammui ensimmäisenä. Olihan hän kukkunut taas jo kuusi tuntia lähes putkeen, parin minuutin unet oli puolessa välissä ottanut. Seuraavana pelistä poistui Uhma. Mihin hän nukahti? Keinuunsa. Kannoin pienen sänkyynsä, jonne hän jäi tuttimeren keskelle. Diiva nukahti viimeisenä. Huokaisin helpotuksesta ja katsellessani kaksosia ja kurkatessani makuuhuoneeseen Uhmaa, totesin jälleen omistavani maailman ihanimmat lapset. Päiväuni x 3 vain on niin kaunista katseltavaa ja sen aiheuttama rauha hellii korvia. Kaikki matematiikan yhtälöt kalpenevat tuon lausekkeen rinnalla (Tai no, edelleen liputan säännön "kahdesta miinuksesta tulee yksi plussa"- puolesta, sillä muutenhan lapseni eivät olisi noin täydellisiä).
Kun aamupäivä kerran oli noin hektinen, hieman jännitin, miten miehelläni sujuu ilta tähtisilmiemme kanssa. Palatessani ostoksilta podin jo huonoa omatuntoa peräti neljän tunnin reissusta. Kaverini sanoi hyvin: "Lopeta tollanen, vaikka sä oletkin niiden äiti, niin niillä on myös isä". Aloin miettiä, milloin olen päästänyt itseni tällaiseksi ressiperseeksi? Tulin lopputulokseen, että se kulkee geeniperimässä ja voimistuu iän myötä. Äitini äiti on siitä elävä esimerkki.
No, päästessäni kotiin mietin jälleen, erehdyinkö ovesta. Diiva ja Murina olivat nukkumassa, Uhma tyytyväisenä vastassa ja kämppä näytti muutenkin siltä, että sinne oli kiva palata. Tiskikone oli tyhjennetty ja jopa mieheni oli elossa ihan hyväntuulisena. Turhaan stressasin ja soimasin itseäni.
Uhman viimeisen hereilläolotunnin käytimme käytännön hommiin mieheni mennessä toimistoonsa hoitamaan asioita. Uhma sai kaataa kissojen juomakuppiin kissanmaidon, yhtään ei mennyt yli tai viereen. Hän sai myös kaataa veden toiseen kuppiin, jälleen onnistuen. Viimeisenä piti lisätä kuivaruokaa ja siinä jouduin auttamaan hiukan, mutta pääosin poika teki tuonkin homman itse. Ainoa, jonka minä jouduin hoitamaan, oli hiekkalaatikon putsaus. Uhma kasvaa ja oppii. Hiukan reilu vuosi ja talossa on kolme osaavaa lasta jotka helpottavat äitinsä työtaakkaa. Nyt ymmärrän miksi näitä kannattaa tehdä.
Lisäys lauantaiaamuiseen listaan: Jos joku tulee kyselemään, eikö tuo ole raskasta kun on kaksi, tms, kannatan vastausta: "Ei se näin ole niin raskasta, mutta miehen rakastajattaren kolmosten ollessa hoidossa on jo vähän kiire".
No niin, meikäläinen alkaa valmistautua aamun, aamupäivän ja iltapäivän vieraisiin. On nääs vähän liikennettä luvassa.
 |
| Eik ookkin aika ihuna?? Kaverini ei ymmärtänyt innostustani, mutta itse rakastuin tähän. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti