Tiijättekö, en todellakaan aio valittaa siitä että toiveeni on toteutunut. Ulkona on viimein kunnolla lunta ja pakkastakin niin että siellä todellakin on kylmä. Ja juu, voin sanoa että siellä on kylmä, jos alkaisin väittää ettei ole, nauraisi lämpömittarin näyttämät -18.9 astetta räkäistä naurua naamalleni. Mutta myönnytyksestäni huolimatta aion nauttia kun talvi on viimein saapunut tällekin puolella maata. Kaikki on asennekysymyksiä. Hoksasin, ettei pelkässä supersankarin aamutakissa voi mennä tupakalle, ellei halua jäätyä sinne lumiukon puolisoksi. Kannattaa laittaa vaikka takki, myssyhuivi ja hanskat. Ja kannattaa ottaa sytkäri sisälle lämpenemään, ettei tarvitse iskeä ja hakata kiroillen sitä hieman kylmettynyttä sytytinparkaa, joka toimii yhtä hyvin kuin tulpaton mopo. Tosin, lievä harmistuksen aalto pitää ihmisen astetta lämpimämpänä. Paitsi ettei se yksi aste tuolla parinkymmenen joukossa paljon tunnukaan.
Täytyy myös yrittää muistaa liikenteeseen lähtiessä, että siellä on pakkasta. Jos aiemmin selvisi kevyellä nahkatakilla ja koristehuivilla, nyt kannattaa ottaa kunnon talvitakin lisäksi hanskat ja pipo. Vaikka ei olekaan mitään järkeä lämmittää tyhjää tilaa, korvien olisi kiva pysyä lämpimänä. Nekin ovat tuntevat ulokkeet, ihme kyllä. Aion siis kehua tätä kunnon talvea loppuun saakka, ehkä se kiittää pysymällä edes joulun yli. Lunta, pakkasta ja joulufiilis. Oijoi ja syrän.
Eilen tuli hivenen verran sosiaalitapaus olo, kun olin Uhman ja Diivan kanssa reissussa. Tätini oli ottanut mukaan vaatteita, jotka eivät hänelle enää sovi ja jotka ovat lähestulkoon käyttämättömiä. Lähdin sieltä muhkean vaatekassin kanssa, joka sisälsi muunmuassa ihania yövaatteita, parit loistavat farkut sekä ehdoton suosikkini, laatumerkkinen urheilupaita. Nyt kun omaan sellaisen, on pakko alkaa urheilulliseksi. Tai ainakin voin viimein näyttää sellaiselta. Jos paita kerran on urheilupaita, se hoitaa nimensä puolesta itse työn. Minä käytän sitä ja otan tulokset vastaan. Helppoa.
Lähtiessämme kotiin päin siskoni soitti, että hänellä on kengät minulle. Uudet, hienot talvikengät olivat puristaneet hieman liikaa hänen varpaitaan ja päätti lahjoittaa ne sitten numeroa pienijalkaisemmalle. Uusi vaate- ja kenkäkaappi yhdellä reissulla. Epäilen kyllä vahvasti näitä vinkeiksi, että nainen, päivitäpä asustusta, tai vilkaise edes peiliin. Lupaan yrittää parhaani. Luulen kyllä, että viihdyn tulevaisuudessa yövaatteissa vielä pidemmälle päivään, kun saamani asut olivat ihanan tuntuisia. Minkäs ihminen tavoilleen voi, olenhan vain laiska kotiäiti, joka näemmä elää veronmaksajien rahojen lisäksi sukulaistensa lahjoituksilla. Oho.
Kun eilen illalla saavuin Uhman ja Diivan kanssa kotiin, oli sopivasti kylpyaika. Koska olen nykyään todella pro yksinäni lasten kanssa, mieheni lähti kolaamaan pihaa kun minä laitoin lasten kylpyvedet ja menin koko kolmikon kanssa kylppäriin. Alku meni ihan hyvin, mutta sitten Uhma sai hieman liian suuren ilokohtauksen ja alkoi riehua vedessään niin, että sitä oli kaikkialla. Murina ei oikein innostunut lentävistä vesipisaroista ja aloitti pienen huudon. Diivakin sitten luuli, että ne vesipisarat ei olekaan kiva homma ja alkoi suoranaisesti kirkua. Itse yritin kylvettää Murinaa ja vetää samalla suihkukaapin ovea kiinnemmäs estääkseni veden lentämisen, mutta tottahan Uhma sen halusi avata uudelleen, leikki oli niin kiva. Sain kuitenkin kylvetetty Diivankin Murinan jälkeen ja heidän istuessaan pyyhkeeseen käärittyinä sittereissään oli tilannekin rauhallinen. Uhma tuli jälleen pelottavan kiltisti omasta kylvystään pois ja laittoi itse kylpytakin päälleen. Onneksi tuo pieni muuli edes muutaman kerran päivässä on yhteistyökykyinen. Tai no niin, ilmeisesti kykyä löytyy aina, mutta halukkuutta yhteistyöhön ei. Jos hänellä kerran on TAHTOikä niin miksei hän voi vain tahtoa olla mahdollisimman kiltti, avulias, tottelevainen jajaja...Sellainen kuin Strömsön lapset.
Tälle päivälle on (jälleen) suuria suunnitelmia. Kaavat ja toteutus piparitaloon ainakin heti kun kaksoset uinuvat ensimmäisiä uniaan. Todennäköisesti jossain vaiheessa tartun jälleen oikean käteni jatkeeseen, imuriin. Ja ei, ei se ole vieläkään uusi, vanha pitää edelleen ääntä, eli on "ihan hyvä" mieheni mukaan. Sinänsä voin olla onnellinen hänen logiikastaan, taitaa päteä myös itseeni tuo. Pidän ääntä, eli olen "ihan hyvä" eikä tarvitse vaihtaa. Ehkä ei kannatakaan valittaa tuosta ajatusmaailmasta. Näillä tavoitteilla on hyvä aloittaa, todennäköisesti saan päivän mittaan jotain hypersuper ahaa- elämyksiä, joita lähden toteuttamaan ilman sen suurempaa suunnittelua vain todetakseni, ettei se idea ollutkaan niin hyvä.
Hihhei, ja kirpakkaa pakkasaamua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti