Se totuus tulee? Vai tuleeko sieltä juuri se mitä heille opetetaan? Henkilökohtaisella kokemuksella voinen kertoa, että se, mitä muut lapset opettavat, saattaa parhaiten mennä perille. Ainakin jos kyseessä on oma sisarus. Tahdon jakaa kanssanne kaksi lapsuuden tapahtumaani, joista itselläni ei ole muistikuvaa mutta olen saanut kuulla niistä kiitos kuusi vuotta vanhemman isosiskoni. Pakko kyllä myöntää, ettei hävetä edes. Naurattaa senkin edestä.
Tapahtuma 1:
On ollut siskoni 12- vuotissynttärit ja tietysti koko suku on ollut meillä sitä juhlimassa. Itse kuuden vanhana olen tietenkin ollut hieman mustasukkainen siskoni saamasta huomiosta (tästä ei ole mainintaa mutta sisäisen prinsessani tuntien voisin vahvasti olettaa näin). Niinpä olen sitten päättänyt hurmata koko suvun juuri oppimallani runolla. Mammat ja tädit odottivat jännittyneenä, kunnes aloitin.
"***tu ***lu seinäs killu
kahden karvan varassa
karvat katkes ja ***lu ratkes"
Joo..... En tiedä, moniko lukija on kyseisen "runon" kuullut. Ilmeistä päätellen tuo lyriikan helmi oli ollut suurelle osalle sukulaisista aika uusi, kuulemma. Päälle tiedustelu, mistäs sinä tollaisen runon olet oppinut, johon pienen tytön ylpeydellä sain vastata "sisko opetti". Tralalallallaa...
Ehkä, jos tulevaisuudessa joku lapsistani haluaa lausua yllättäin runon, haluan siitä ensin yksityisesityksen. Tai mitäpä suotta, tuollaisista tilanteista tulee hyviä, elämän läpi muisteltavia vitsejä.
Seuraava tapahtuma taas varoittaa siitä, että kannattaa oikeasti miettiä, mitä sanoo lasten kuullen. Kuten edellinenkin todisti, lapsi ei ymmärrä kaikkien sanojen merkitystä. Joten..
Tapahtuma 2:
Olen ollut ihan lapsi, mutta osannut kuitenkin puhua. Tätini on ajanut pihaamme ja tulossa sisälle, kun 17 vuotta vanhempi isoveljeni on todennut "tollakin on perse kuin maapallon puolikas".
Haa! Kipikipikipikip! "Täti, veli sano et sullon perse ku maapallon puolikas". Veljeni on katsonut parhaimmaksi poistua.
Että silleen. Hillitkää kielenne lasten kuullen. Tai mitäpä suotta, jää sitten jotain muisteltavaa ja vauvakirjan täytettä. En tosin usko, että tuota lausumaani runoakaan olisi kirjoitettu kirjaan, jos sellaista olisi täytetty. Mitä turhaan, kun tapahtuma on niin ikimuistoinen, että se muistetaan muutenkin.
Vierailijat sivullani ovat moninkertaistuneet! Kiitos jokaiselle, jopa niille jotka ovat vain vahingossa eksyneet tänne. Kiitos uusille seuraajille sekä viimeisimmille kommentoijille. Kommentit ovat olleet positiivisia ja jälleen saaneet hymyilemään. Kaarina kiitteli rehellisestä tekstistä. Ole hyvä, olen tainnut luvata, etten kaunistele tai lässytä, vaan kerron sen totuuden mitä koen, tunnen tai mitä on tapahtunut. Kuten joskus jo mainitsin, kukaan (okei, ehkä muutama) ei jaksa lukea lässytystä ja vielä harvempi uskoo siihen, varsinkaan kun talossa on kolme alle kaksivuotiasta.
Ajoin eilen Diivalle ja Murinalle neljän viljan vellin. Ei tullut vaivaa, joten neljä viljaa kerralla koitettu, jokaista voi antaa erikseenkin. Laiska mutsi. Mutta menköön.
Diivalla on kova kiire lattialla. Oikeasti, jalat tekee jo ryömimisliikettä, onneksi pienen kädet on ilmassa kuin lentokoneen siivet, eli jalkatyöskentelystä yksinään ei ole hyötyä.
Murinalla taas toimii käsitekniikka oikein loistavasti, kun hän jo osaa käännelläkin itseään lattialla, onneksi jalat ei ole vielä päässeet ideaan. Taas huomaa, että sisarusten välisestä yhteistyöstä saataisiin yksi liikkuva lapsi. Mutta, heillä ei ole mikään kiire hoksata liikkumistapoja. Ei ollenkaan, todellakaan, mitenkään. Olen antanut itselleni pari pistettä jaksamisesta, luulen että sitten voisi sijoitus tippua jos nuo nyt alkaisi yhtä aikaa ryömimään, kävelemään, etenemään... Ehkä siihen menee vielä vuosi. Kiitos, kyllä.
Uhma oli eilen lystikäs. Päivä meni hyvin, tällä kertaa hän nukkui hyvät päiväunetkin joiden aikana koristelin siirappileipiä. Illalla kaksosten jo nukkuessa ja mieheni ollessa toimistossa laitoin iltapalaa meille. Uhma söi aluksi ihan reippaasti, mutta sitten lähti olohuoneeseen. Sieltäkin hän pari kertaa tuli ottamaan kuorman suuhun. Homma toimi siihen saakka kunnes hän löysi maitopullonsa. Tyhjän sellaisen. Hän tuli pyytämään lisää, jolloin ilmoitin että ensin syödään kunnon ruoka. Hiukan kiukuttelua, vähän roikuntaa jääkaapilla (josta seurasi jääkaapin oven aukeaminen ja Uhman suusta "oooho") ja sitä rataa. Sanoin, että yksi haarukallinen ruokaa ja sitten voin laittaa maitoa. Uhma tuli ja otti sen haarukallisen. Tunsin itseni voittajaksi ja kaadoin Uhmalle maidon. Uhma otti kädestäni kiinni, ohjasi sen suunsa alle ja sylkäisi viimeisimmän suullisen siihen. Äitiys ei sovi minulle, kun saatoin vain nauraa, enkä torunut yhtään.
Toinen kerta, jolloin nauroin, vaikka ei olisi saanut, oli hetki edellisen jälkeen, kun Uhma aloitti jälleen sotkemisen maitonsa kanssa. Olin itse vielä keittiössä ja huomasin Uhman sotkevan. Kiljaisin, ettei saa sotkea, jolloin Uhma hommaansa keskittyneenä säikähti, piilotti maitopullon ja pyyhkäisi maidot pois. Varoitin, että kerta vielä ja otan pullon pois. Kului kaksi minuuttia ja sain Uhman kiinni samasta hommasta. Noustessani pöydästä Uhma tarrasi pulloonsa kaksin käsin ja lähti juoksemaan karkuun. En voinut kuin nauraa lapseni tarkkanäköisyyttä ja reaktionopeutta. Anteeksi, olen kai huono kasvattaja, mutta kiukun sijaan Uhmakin nauroi ottaessani pullon pois. Sen sentään tein.
Taas on aika aloittaa aamun toiminnat, kaksoset ovatkin jo hereillä. Olen siis jäljessä aikataulustani, sillä kukaan tai mikään ei herättänyt viiden aikaan. Luotin ihan varmasti siihen että Diiva tai Murina herättää nälällään viiden aikoihin, mutta hah! Niin nukkuivat. Sisäinen kelloni sitten varttia vaille kuusi vihjaisi, että kannattaa nousta, jos haluaa omaa rauhaa.... Lumista talviaamua rakkaat lukijat, syrän!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti