Nimittäin itselleni. Eilen sähköpostissani oli jotain niin kivaa, erityistä ja piristävää, että onnistuin aika luontevasti hyppimään seinille valtava hymy naamalla. Koska asia kuitenkin on vasta alkutekijöissä, kerron vain sen verran, että näyttää siltä, että saatan saada rakkaasta harrastuksestani itselleni sivutyön. Ja ei, nyt en tarkoita puhumista, lasten hoitoa tai television katsomista, vaan kirjoittamista. Voi olla, että saan alkaa kirjoittaa julkaisuun tulevia tekstejä. Kerron heti lisää kun jotain uutta ilmenee. Mutta todennäköisesti saan alkaa merkata itselleni deadlineja kalenteriin, voi onnea. Malttamattomalle odottaminen on kaikkein pahinta.
Sain eilen onnistuneesti näperrettyä joulukoristeet paikoilleen. Uhma tuotti lievän pettymyksen, sillä olin aivan varma että päiväni olisi mennyt huutaen jälleen jo tutuksi tulleita "ei", "älä ota",, "et koske" ja "lopeta"- komentoja. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jopa keittiön pöydälle asettamani pieni pöytäliina, jonka päälle laitoin pari tuikkukippoa, saivat olla rauhassa. Ihmetykseni oli suuri. Kerran Uhma meni sorkkimaan keittiön ikkunassa olevaa valonauhaa, mutta jätti ne sitten rauhaan. Ehkä vielä tänä jouluna voin olla levollisin mielin koristeiden kanssa, mutta aion valmistautua henkisesti jouluihin vuoden, kahden päästä, jolloin kolmikko voi yhdessä rakentaa suunnitelmia tyyliin "mene sä kontalleen tohon maahan, niin mä tuun seisoon sun päälle kun toi on mun reppuselässä, niin se yltää sit tohon". Ehkä se pätee jo aiemmin ja muihinkin asioihin kuin koristeisiin. Olen kuitenkin varautunut ihmispyramideihin. Tätä varten ovat myös lapsivakuutukset kunnossa.
Piparkakkutaloa en saanut tehtyä, sillä totesin, ettei taikina riitä. Onneksi tässä vielä on aikaa tehdä vaikka mitä ja kaikkea, eli ei se nyt niin päivän päälle ole. Hiljaa hyvää tulee ja onpa ainakin jokaiselle päivälle jotain tekemistä. Voisinkin tehdä vielä myöhästyneet joulukalenterit itselleni ja miehelleni. Luukkuihin laittaisin jokaiselle päivälle tehtävän. Itselleni mm. "tee piparkakkutalo ja pyyhi pölyt kirjahyllystä", "käy läpi Uhman vanhat vaatteet", "leivo pullaa ja sulata pakastin". Miehelleni taas hiukan helpompi lista kuten "tuo kaupasta konvehtirasia", "ripusta jouluvalot" ja "hae uusi imuri". Idea on sen verran hyvä että sellaisen voisi ehkä vaikka toteuttaa.
En nyt muista, hehkutinko täällä jo taas uutta bisnesideaani, mutta sain tuossa päivänä eräänä leipoessani aivan loistavan ajatuksen. Tahdon perustaa oman leipomon, jonka nimi olisi "ei tullut homo kaapista, vaan piirakka uunista". Mikä innovaatio jälleen valtasikaan mieleni. Jos ei muuta, niin ainakin haluan keittiöessun, jossa tämä teksti on. Eikös kuulostakin loistavalta? Juu, ihan liikaa aikaa ajatella.
Olen päivä päivältä turhautuneempi Diivan ja Murinan soseen syömiseen. Siis, he syövät todella hyvin, siinä ei ole ongelmaa. Mutta kun ne pikku kullanmurut on löytäneet kätensä. Yritäpä saada tungettua lusikka kahden nyrkin välistä. Ota kädet pois edestä, laita sose suuhun, odota sekunti ja taas on nyrkit suussa. Maailma on täynnä sosetta. Murina on ehkä se taiteellisempi, hän onnistuu levittämään ruuan paljon laajemmalti. Hiuksiin, otsaan, hihoihin, jalkoihin, korvaan... Tällä hetkellä värikkäin sose on itse tekemäni mango ja/tai porkkana. Hoksasin kuitenkin, että on ehkä viimein aika hieman käydä kääntymässä sosehyllyllä, sillä kuningatarsosettakaan en oikein itse viitsi tehdä. Eipä kai se niin kamalaa ole, jos muutaman purkin jopa ostaisi, ettei kaikkia itse tee. Ja täytyyhän pikku Picassojen päästä tekemään kunnon jälkeäkin, oranssiin väriin on jo niin kyllästytty, että tummanliila on tervetullutta vaihtelua. Diivallakin on aivastellessa hauskempaa, kun on hiukan värikkäämpää. Kutsun sitä suihkumaalaukseksi.
Uhma on ottanut tehtäväkseen säikäytellä äitiään. Tai ei välttämättä säikäyttää, mutta ainakin yllättää. Ja koska olen hieman mielikuvituksella höystetty ihminen, onnistun säikähtämään. Ensimmäisellä kerralla en varsinaisesti säikähtänyt. Uhma oli päiväunilla ja kaksosetkin unen rajamailla. Itselläni meni silmät väkisin kiinni rauhan laskeuduttua. Ei kulunut varmaan paria minuuttia kauempaa, kun edestäni alkoi kuulua Uhman selitys. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa herännyt ja tullut olkkariin.
Toisella kertaa sitten oikeasti säikähdin kunnolla. Uhman uniaika oli jo ja itse laitoin vielä viimeisiä ilta- askareita keittiössä. Palasin ajatuksissani olohuoneeseen, kun yllättäin Uhma hyökkää eteeni, nostaa kätensä ja kiljaisee "pöö". Kyllä, alle kaksivuotias lapseni onnistui pelästyttämään äitinsä aika lahjakkaasti. Ohjasin Uhman sänkyynsä ja sinne hän onneksi sitten jäi. Sainkin eilen ajatuksen, että Uhman sängyn yläpuolelle kattoon voisi kiinnittää niitä pimeässä hohtavia tähtiä, kuunsirppejä ja planeettoja. Voisi Uhmakin lopettaa iltaravailut. Vaikka onhan ne jo vähentyneet, mutta saisi loppua kokonaan, nykyään nukahdan sohvalle vasta kymmenen maissa, kun ennen olen jo puolelta sahannut tukkeja.
Uhmasta on oikeasti tulossa juuri samanlainen puunhalaaja kuin äitinsä on. Hän söi eilen ruokaansa todella reippaasti, kalapuikkoja, perunaa ja kananmunavalkokastiketta. Niin hyvin söi, että lautanen tuli tyhjäksi. Sanottuaan kiitti Uhma nousi pöydästä ja huomasin, että suussa oli vielä hieman kalapuikkoa jäljellä. Mennessään olohuoneeseen Uhma huomasi koiramme takkahuoneessa portin takana ja pysähtyi. Hän meni portille, otti suustaan viimeisen kalapuikkopalan ja ojensi sen koiralle. Koira tietenkin söi sen oikein onnellisena. Mitä itse saatoin tehdä, muuta kuin katsoa lähes kyyneleet silmissä poikaani, joka ilmiselvästi tallustelee jalanjäljissäni. Viisivuotiaana hän alkaa kantamaan kotiin loukkaantuneita lintuja, pelastaa hiiriä kissoilta ja vie parhaimman viltin ulos, jonne oravat pääsevät lämmittelemään.
Nyt on aivan pakko hehkuttaa tilaamiani joululahjoja. Kaverini teki tilausta mulletoi:sta, josta sitten itsekin otin tavaraa. Se on kyllä sellainen verkkokauppa, että oikein harmittaa, ettei ole aiemmin tullut tutustuttua sen tarjontaan. Otin sieltä lahjan myös miehelleni, jonka paljastan vasta joulun jälkeen, sillä eihän sitä tiedä, jos hänkin olisi aktiivinen lukijani. Lisäksi otin paketin avaimenperiä. Yhdessä paketissa on kolme, eli siitä riittää siskolleni ja veljelleni, viimeisen ehkä jätän itselleni. Se ei ole mikä tahansa avaimenperä, vaan kehitetty juuri kaltaisilleni harvapäille, joihin myös siskoni ja veljeni lukeutuvat. Jos avainnippu on kadoksissa eikä jaksa etsiä, niin ei tarvitse muuta tehdä kuin viheltää. Avaimenperä vastaa uikuttamalla ja vilkuttamalla valoja. Aivan varmasti löytyy. Toivon todella, ettei kenellekään käy julkisella paikalla niin, sillä kuva ihmisestä, joka kulkee edestakaisin ja viheltelee, on myötähäpeällisen koominen. Voin kuvitella itseni kotona kulkemassa huoneesta toiseen suu supussa ja koira perässä. Mutta, maailmankaikkeuden paras keksintö kuitenkin.
Veljenpojalleni tilasin aivan ihanan laserpyssysetin. Se sisältää kaksi pyssyä ja kaksi kilpeä. Pyssyillä tähdätään kilpeen ja jos siihen osuu, kuuluu kilvestä ääni. Tarpeeksi monen osuman jälkeen kilpi ilmoittaa, että elämät loppu. En varsinaisesti kannata aseita, mutta lasereista ei ole vaaraa kenellekään, lisäksi kilpi on puolueeton tuomari poliisi ja rosmo- leikkiin. Jos veljenpoika ei siitä tykkää, voin pitää sen ja yllyttää mieheni mukaan takapihalle leikkimään. Naapurit voisi soittaa jonkunlaisen partion tarkistamaan hullut, jotka leikkivät tähtien sotaa. Tämäkin on loistava keksintö, josta uskon veljenpoikani pitävän.
Nyt olisi hyvä hetki vielä tehdä siskontytölle joululahjatilaus. Kuusivuotias on nyt aivan innoissaan vakoilusta, joten kaikki vakoilutarvikkeet on in. Luulen, että tilaan hänelle kiikarit, jotka ottavat valokuvia ja videokuvaa, selailin sellaisia eilen, hintakaan ei ollut paha, alle viisikymppiä. Lisäksi ne ovat kivat, vaikka vakoiluvaihe menisikin ohi. Ennemmin yksi kunnollinen tarvike, kuin setillinen pilipalikrääsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti