Jokainen hengittää? Kaikki ovat kunnossa? Kellekään ei jäänyt traumoja? Hyvä. Se siitä maailmanlopusta. Tai siis väitetystä sellaisesta.
Olin eilen hetkellisesti totaalisen varma, että minä ja lapset ollaan ainoat, jotka jäivät maailmanlopusta henkiin. Pikainen kierros eläin- ja ruokakauppaan sekä apteekkiin todisti oletukseni vääräksi. En ole ikinä ennen ollut niin väärässä. Emme olleet ainoat selvinneet. Ellei maailmanloppu sitten tullut ihmisten muodossa (mikä ei tänä päivänä olisi mitenkään mahdotonta).
Murina teki kyllä henkilökohtaista maailmanloppua koko eilisen aamupäivän. Pienellä ei ollut mikään hyvin, huutoa tuli siitä, kun ei saanut ruokaa, siitä kun sai ruokaa, siitä kun ei päässyt syliin, siitä kun pääsi syliin... Ei ollut pienen ihmisen elämä helppoa. Kun jälleen muistin heidän olevan jo reilut neljä kuukautta, aloin miettiä hampaiden mahdollista puhkeamista. Joo, häpeäkseni myönnän ettei hampaat ollut ensimmäisenä mielessä, vaikka jätkä kuolaa niin että isompia lätäköitä saa väistellä ja pienempiin liukastuu. Niinpä sitten nappasin kaksosten purulelun ja aloin yhden sakaran kanssa reippaasti rahnuttelemaan sällin ikeniä. Johan rauhoittui. Murina hoksasi helpottavan olon ja purulelun yhteyden, sillä parissa tunnissä hän hoksasi itse, miten homma tehdään. Siinä hän sitten loppuillan heilui purulelun kanssa.
Uhman ja Murinan ollessa eilisaamuna hieman haastavampia Diiva möllötteli sitterissä, katseli maailmanmenoa ja nauroi jokaiselle sanomalleni jotain. Ihme likka. En todellakaan ymmärrä, mistä hän tuollaiset tyynen rauhalliset geenit on saanut. Kun hän on riittävän kauan tillitellyt maailmaa, harjoitellut lattialla etenemistä ja nauttinut äidin sylistä, nukahtaa hän tyytyväisenä unille. Ilman taistelua. Jälleen perustelen täydellisen lapsen matematiikan kaavalla: kahdesta miinuksesta tulee yksi plussa.
Illalla yöunille laitto oli hieman haasteellista, kun neiti halusi koko ajan kääntyä vatsalleen. Maidon malttoi juoda, mutta taas vatsalleen. Käänsin, laitoin tutin, menin olohuoneeseen, kului muutama minuutti ja sitten kuului huuto. Tämä toistui muutaman kerran, ennen kuin levoton pikkuneiti malttoi jäädä selälleen.
Päätin eilen illalla, että on aika koettaa taas sitä, ettei Uhma nuku päiväunia. Poika ramppasi yli tunnin verran sängystä pois, eikä se uni tullut millään. Alkuun päivistä tulee varmasti jossain vaiheessa kunnon väsymyskiukuttelua, mutta sille ei sitten mahda mitään. Kunhan päiväunettomuus vakiintuu, vakiintuu sellainen rytmikin, että päivätkin menee helposti. Ainakin näin yltiöoptimistinen ihminen sisälläni haluaa vakuuttaa. Saattaa olla, että mennään pers eellä puuhun, mutta yrittänyttä ei laiteta. Katsotaan, mitä on luvassa.
Kävimme mieheni kanssa hienon keskustelun tässä eräänä aamuna. Mainitsin, että joulun alennusmyynneistä aion katsoa itselleni imurin. Mieheni sitten todellisena herrana talossa totesi, ettei tähän taloon tule uutta imuria, kun sellaista ei tarvita. Minä ilmoitin, että niin kauan, kun hän imuroi noin neljä kertaa vuodessa ja minä loput päivät, ei hänen tarvitse kertoa, mihin laitan rahani. "Jos siinä uudessa imurissa on yhtään lyhyempi johto, pienempi pölypussi tai huonompi imuteho, hakkaan sen jo ovella paskaksi", oli ytimekäs, lähes aikuisen ihmisen vastaus. Lupasin jättää vanhan imurin hänen käyttöönsä, jos se kerran niin tärkeä on. Uuteen imuriin ei tarvitse kenenkään muun koskea. Keskustelu päättyi siihen.
Eilen sitten jälleen imuroidessani niitä iänikuisia pölypalloja, roskia ja neulasia (tekokuusemme on pelottavan aidon tuntuinen, kun se varistaa neulasiakin) totesin uuden imurin jäävän henkiin. Sain vaihtaa johdon paikkaa kolme kertaa, eli todennäköisesti pidemmän johdon löytäminen ei kovin haasteellista ole. Tämänhetkinen imuri työntää näppärästi roskat nurkkiin, joten tätä ominaisuutta hyödyntäen ja rikkaimurin kanssa kasat imuroiden vannon, että jopa lasten leikki- imurissa on suurempi imuteho. Eli ainoa, joka täytyy muistaa tarkastaa imuria ostaessa on, että pölypussi on tarpeeksi suuri. Ja edelleen, varmasti jätän tuon vanhan räyskän siivouskaappiin. Jospa mieheni sitten joskus parin vuoden kuluttua raaskii kantaa sen pois kun huomaa, ettei se saa riittävää ulkoilutusta. Toiset parit riitelevät rahasta, toiset läheisyydestä, meillä on aiheena tuo imuri. Jokainen tavallaan, oli se tapa kuinka naurettava tahansa.
Jos tänään saan viimeiset joululahjat pakettiin ja muutenkin kaiken muun jouluhomman kuntoon, on maanantaille enää jäljellä joulusiivous. Tai ihan vaikka pelkkä siivous, joka joka tapauksessa tulisi tehtyä. Mutta on sitten siistiä, kun itse valkoparta saapuu ilahduttamaan (oonkohan tässäkin liian optimistinen, jos aamulla imuroin ja pesen lattiat ja pukki saapuu illalla? Toooodennäköisesti).
Diiva päätti jo herätä. On siis aika omistaa aamu tyttärelle. Jos vain maltan hakea hänet sängystä, hän on sen verran suloisen kuuloinen huudellessaan, jutellessaan ja naureskellessaan sängyssään. Taidan kuunnella hetken. Syrän lapsilleni, syrän kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti