- Seinää päin juokseminen (siis aikuiset, Uhmalle tämä on vielä suosikkiharrastus).
- Katolta hyppääminen (koirankopin katolla ei niin väliä).
- Tyhmyys on sitä, että kaupassa kuljet tosi nättien joulukorttien ohi suoraan koristehyllylle ja napsit kimallegeelejä ja enkelitarroja aivan innoissasi kärryyn. Se into on muuttunut illalla kymmenen aikaan sykkiväksi elimeksi otsalla ja mielikuva kauniista itsetehdyistä korteista onkin irvistävä, kaunis 25 sentin joulukortti. Ne eivät olisi syösseet vararikkoon, ne olivat kauniita, niitä oli tarjolla. Mutta ei, tyhmä kulkee nokka pystyssä ohi tuhahtaen, että laiskat ostaa.
Tyhmä myös aamulla huomaa oikeassa kädessä vuosia piileskelleen jännetupintulehduksen koputtavan. Ilmeisesti se on halunnut päästä toivottamaan myös hyvää joulua. Eikä mikään ihme. Leikkasin eilen 42 kuvaa valokuvapaperista. Tein sen todella pikkutarkasti, tietenkin. Tuo oli rento osuus, saatoin leikata ja katsoa sivusilmällä täykkäreitä lasten nukkuessa.
No juuh, kun olin leikannut kuvat, piti niille saada vankka pohja. Liimasin ne kartongille. Mieheni tosin oli laskenut hieman väärin ja liimasin "vain" 32 kuvaa kartongille. Annoin hetken kuivua ja kun kaksoset olivat jo yöunillaan, leikkelin sitten nuo kuvat uudelleen. Leikeltyäni tein yhden koekortin nähdäkseni, oliko inspiraationi hyvä. Olihan se! Ja eikun leikkaamaan voipaperia, rei´ittämään sitä ja kortteja, leikkaamaan reunat hyviksi ja liittämään ne nauhalla.
Uhman mennessä nukkumaan (tämä siis oli kohtuullisen hyvin onnistunut testi; Uhma ei sörkkinyt askarteluja, vaan seurasi mielenkiinnolla. Eli vastaisuudessakin voin hoitaa pikkuaskarteluja hänen hereilläollessaan, jos on tarve) jäin sitten edelleen leikkelemään ja solmimaan naruja. Naru loppui kun yksi kortti oli jäljellä. 31 joulukorttia. Kun sitten tuo vaihe oli ohi, oli aika koristella. Kaunis tarra, kimalletta ja blablablaa. Tupakkatauon ja kaihoisan ja katkeran kaupan korttien muistelun jälkeen sain jatkettua homman loppuun. Hurraa minulle! Jätin kortit kuivaamaan glitteriä yöksi keittiön pöydälle ja ihmekin tapahtui, kun kissat eivät halunneet tuhota niitä. Tänään sitten ne täytyy jossain vaiheessa enää kirjoittaa loppuun, laittaa kuoriin ja kuoriin osoitteet ja postimerkit. Huomenna mies saa jättää ne postilaatikkoon, juuri oikeana päivänä että ehtii menoon mukaan. Miten niin olin myöhässä? Ja sen vain sanon, että nämä kortit on parempi kehystää, säästää ja palvoa. En enää ikinä tee kortteja.
Kokeilin eilen Vauva- lehdessä ollutta ohjetta jouluisesen suklaisesta lumikakusta. Tai siis, tein sen koristeet, sillä ne saavat kovettua pari päivää. Koristeet ovat siis itsetehtyjä marenkikuusia. En ikinä ole tehnyt marenkia itse, joten oli aika koettaa. Ihastuin siihen ja aion vastaisuudessakin hyödyntää tuota ohjetta koristeiden teossa. Ainoa vain, että se todella saa jähmettyä pari päivää. Ai niin, nyt voisinkin pyytää anteeksi kaverilta, jota pyysin tuomaan maanantaiaamuna jauhopussin aikomuksenani leipoa tämä kakku. Aloin sitten selata ohjetta tarkemmin kaverini ollessa kylässä ja totesin että puolet aineista puuttuu, mutta voinen soveltaa. Kaverini lähti ja aloin tavata tekstiä tarkemmin. Anna jähmettyä pari vuorokautta. Ok. Enpäs sitten silloin leiponut.
Marengit onnistuivat taikinan puolesta hyvin. Hieman masensi ohjeen viimeinen kohta jossa käskettiin vatkaamaan 10-15 minuuttia, mutta onneksi Uhma oli apuna ja sai vatkata sen aikaa kun otin itselleni kahvia. Olin siis toki koko ajan toimintaetäisyydellä, mutta eipä apuani tarvittu kun jätkä vatkasi kuin vanha tekijä. Eikä yrittänyt tunkea sormia vatkaimeen tai nostaa sitä pois kulhosta.
Kun seos oli valmis, sulloin sen pussiin ja aloin pursottaa kuusenmuotoisia koristeita. Pursotettuani hieman hopeapalloja ja nonparelleja koristeeksi ja valmis. Lopputuloksena oli muutama kuusta muistuttava möykky, loput sitten hiukan merihevosen näköisiä ja sellaisia kasoja, joiden päälle vältetään kadulla astumasta.
Uhma koetteli eilen hermoja, mutta oli kuitenkin kiltti. Hän heräsi jälleen hiukan yli kuusi, eli en siis aamulla saanut väsättyä niitä kortteja. Sen vuoksi myös pojan elämässä ei mikään tuntunut olevan hyvin ja äidin pikku piirteet korostuivat kun haluttiin muttei tahdottu, kaikki huoneet oli tylsiä ja kiellot nostivat huudon. Huutaminen ilmeisesti oli kivaa, sillä Uhma järjesti itselleen kuntopiirin tapaisen kierroksen: olohuoneen palkintokaappi; ei, -> huuto. Eteisen laatikostoon murtautuminen, ei, -> huuto. Kaksosten huoneen kaappi, ei, ->huuto. Päiväunien jälkeen tilanne tasottui hieman. Tyhjentäessäni tiskikonetta illalla annoin Uhmalle koneesta korin, jossa on veitset, haarukat ja lusikat yms. Uhma meni laatikostolle ja alkoi tyhjentää. Kauhatkin meni oikeaan laatikkoon ja aterimet oikeille paikoilleen omassa laatikossaan. Taisin loistaa ylpeydestä pahemmin kuin pöydällä ollut kynttelikkö. Pieni, rakas, raivostuttava ja kultainen riiviöni. Ja samanlaisia on vielä kaksi kasvamassa.
Diiva ja Murina ovat ilmeisesti päättäneet, etteivät he enää jaksa olla varsinaisia vauvoja. Pystyyn, istumisasentoon pönkääminen on niin kovaa, että Murina ainakin tuntuu onnistuvan siinä joka kerta paremmin sylissä ollessaan. Eikä hänen tarvitse olla edes sylissä, sitterissäkin hän treenaa vatsalihaksiaan päästäkseen parempaan asentoon. Diivakin yrittää, mutta ei ihan onnistu, jolloin pääsee sellainen parku, ettei enää toista kertaa tule mieleenkään yrittää pitää häntä sylissä makuullaan. Että mikä ajatuskin!
Näyttää myös siltä, että ihan lähipäivinä molemmat onnistuvat heittämään itsensä selältä vatsalleen, yritys on todella kovaa. Tässä toiminnassa taas Diiva on määrätietoisempi ottaessaan oikein vauhtia yritykseensä. Lopputuloksena on se, että hän on pyörinyt lattialla 360 astetta mutta ei ole ihan vatsallaan kuitenkaan. Suloista sinnikkyyttä, jonka seuraaminen on aina yhtä mielenkiintoista ja suloista. Pikku möngertäjät. Uhmakin tuntuu seuraavan sisarustensa ponnistuksia uudella silmällä. Ilmeisesti hänkin huomaa, että ne tyypit, mitkä ennen pysyi aika lailla paikallaan, liikkuu sittenkin. Odottakoon vaan, kun ne oikein alkaa liikkua. Oma toivomukseni on, että niille riittäisi ihan tuo mahalleen pääsy ja Uhman tarkkailu.
Kerroinko, että kokeilin pari päivää sitten Murinalle ja Diivalle kukkakaali-perunasosetta? Ja sen, ettei se oikein kelvannut, josta olin hyvilläni, sillä kyseisen mössön haju on kamala. No, sitä oli vielä puolen purkkia eilen jääkaapissa, enkä halunnut heittää sitä pois. Lämmitin sen kanssa itse tekemäni porkkana-bataattikuution ja sekoitin. Johan kelpasi. Eli ilmeisesti kukkakaalin maku on yksinään aika mauttomaan perunaan sekoitettuna liian voimakas, joten jos vastaisuudessa haluan lasten syövän sitä, sekoittelen sitä vaikka juuri porkkanaan. En tosin halua, sillä en halua sen soseen tuoksua tänne enää. Syödään kasvisgratiinia sitten, kun he kasvavat.
Koska olen kuitenkin hieman ylpeä eilisistä saavutuksistani, liitän loppuun kuvia niistä. Ei kaikkein hienoimpia, mutta ainakin uniikkeja. Ja osittain todistus siitä, että olen hieman sadistisen lisäksi myös masokisti.
 |
| Näistä ei nyt niin selvää saa, mutta ideaa näkyy.... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti