Olin eilen ihan kuutamolla aamulla, kun mies ei lähtenytkään töihin. Vei hetken totutella ajatukseen, että voin rauhassa tehdä joitain asioita ilman, että tarvitsee miettiä lasten rytmiä. Sain siis heti aamusta keiteltyä kaksosille bataattia ja kesäkurpitsaa ja tehtyä joulupiparin pappapuolelleni. Uhma teki perinteiset ja nukahti päiväunille keinuunsa. Päätimme mieheni kanssa, että ennen päiväunien pois jättämistä kokeilemme auttaisiko hieman myöhemmin sänkyyn laittaminen. Mieheni ehdotti kymmentä, itse olen hieman niin ja näin asian kanssa, siinä on oma iltarauha mennyttä ja jos Uhma ei kuitenkaan heti rauhoitu, kello tikittää jo lähemmäs yhtätoista ennen unta. Päätimme kuitenkin, että koetamme pari kertaa, tuottaako tulosta. Jos ei, jää ne päiväunet pois.
Illalla sen sitten laitoin Uhmaa nukkumaan puoli kymmeneltä. Iltahyppääminen alkoi ja päätin koettaa perhetyöntekijämme neuvoa, että olisin myös makuuhuoneessa ja katkaisisin sängystä nousemisen heti alkuun. Uhma pysyi sängyssä, mutta huomasin, ettei uni ollut helposti saavutettavissa. Uhma kääntyili, kieri ja pyöri. Kerran kun jo luulin hänen rauhoittuneen, kuului vai "kitti" ja naamaani sohotettiin tyhjällä maitopullolla. Kävin täyttämässä sen ja Uhma alkoi juoda. Hyvin toimi. Heräsin ennen yhtätoista ja Uhmakin oli saavuttanut unen. En viitsinyt kysyä mieheltäni, oliko Uhma kenties hypännyt itse ollessani unimaassa. Alan kaartua päiväunettomuuden puoleen.
Joululahjatoiveeni on uudistunut. En halua imuria tai mitään muutakaan. En tahdo itselleni mitään. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että kadonnut, 8- vuotias Arttu löytyisi ja pääsisi viettämään joulua perheensä luo. Että tällä tarinalla olisi onnellinen loppu ja pienen koululaisen vanhemmat saisivat elämänsä parhaan joululahjan, lapsensa kotiin. Olen säännöllisesti käynyt Ilta- Sanomien nettisivulla katsomassa, joko pieni lapsi on löytynyt. Kuulostaa hieman tekopyhältä, mutta niin se vain on. Omien lapsien myötä pystyy helpommin samaistumaan toisten vanhempien murheisiin. Tekisin kuolemaa, jos oma lapseni katoaisi enkä tietäisi missä on. Katkeaisin huolesta jos siskon- tai veljeni lapsista joku häviäisi. Mitään niin kamalaa ei toivo kenellekään ja tällainen murhe ja huoli saa kaikki myötätuntoni osakseen. Rakas joulupukki, hae Arttu kotiin. En itse tarvitse mitään, kunhan vain viaton ihmisenalku pääsee takaisin rakkaidensa pariin turvallisesti. Lopeta vanhempien huoli ja lapsen pelko.
Seuraavaksi täytyy jälleen käyttää hyödykseen google mapsia ja etsiä ajo- ohjeet yksityiseen sotaveteraani vanhainkotiin, sillä lähden Uhman kanssa tänään joulukierrokselle ja aiomme mennä yllättämään myös pappapuoleni. Sinne on matkaa, jonka vuoksi siellä ole tullut käytyä. Lisäksi kierrokseemme kuuluu mummut ja muut. Aion myös mennä hautausmaalle kynttiläkassin kanssa. Monta, liian monta hautaa tarvitsee kynttilän. Sytytän kynttilän myös erään pienen pojan haudalle. En tiedä, olenko aiemmin kertonut, mutta isäni haudalle vievän polun varrella on vanha kivi, jossa kerrotaan siinä lepäävän alle kolme kuukautta vanhan pojan. Kivi on kymmeniä vuosia vanha. Kukaan ei vie siihen mitään. Paikka on hoitamaton ja unohdettu. Olen jättänyt tässä reilun kolmen vuoden aikana siihen kukkasia ja muita samalla kun olen käynyt isäni haudalla. Ihan vain siksi, ettei kivi olisi niin surullisen ja yksinäisen näköinen. Kolme kuukautinen vauva tarvitsee kynttilän.
Niinpä siis tämäkin äidiksi kutsuttu ihminen "rauhoittuu" joulun viettoon. Palaan asiaan varmaan taas joulupäivänä taikka sitten viimeistään torstaina, enhän kauan malta pitää näppejäni näppäimistöstä erossa.
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.
Olkoon joulu iloinen ja lämpöinen,
soikoon lasten laulu ja nauru iloinen.
Syrän, Syrän, Syrän
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti