Yritän ehtiä

...siis kirjoittaa koko kirjoituksen tänään ja julkaistakin sen. Uhma on nyt viime päivinä noussut pelottavan aikaisin. Tars itsekin sulautua siihen rytmiin ja nousta ihan piirun verran aikaisemmin, mutta... niin. Kuten aiemmin kerroin, pyörin kuin leivitettävä lihanpala jauhoissa ennen nousemista. Täytyy tuplata vitamiinimäärä, että saa kaiken aikaiseksi.

Eilinen oli hieman metelipainotteinen. Aamu meni loistavasti, sain tehtyä suklaisen lumikakkunikin ja ennustin rauhallista päivää. Hah, voin heti yliviivata raskaalla kädellä ennustajan tulevaisuuden ammattilistaltani. Murina  jätti syystä tai toisesta ensimmäiset päiväunet väliin. Hiukan päälle neljän kuukauden ikäinen lapsihan pärjääkin ilman päiväunia? Käytännössä kyllä, mutta ääni on sitten sen mukaista.
Kaverini tuli käymään ja Murinan kiukku oli edelleen äänekästä. Poika rauhottui, kun nostin hänet sylissäni lähes seisomaan. Siinä hän tyytyväisenä tillitteli ja nauroi maailman menoa. Pointti oli siinä, että hän kokee olevansa liian matalalla.
Sen ajan kun joimme kaverini kanssa kahvia ja leikitimme kaksosia, Uhma keinui sisällä olevassa keinussaan. Kävin tunnollisesti antamassa hänelle vauhtia välillä, kun ne hiipuivat liian hitaiksi. Taisin jäädä kahvipöytään kuitenkin jumittamaan hetkeksi, kun vauhti lähes loppui, mutta Uhma ei ilmoittanut siitä. Vilkaistessani häntä saatoin vain todeta poikani nukahtaneen keinuun. Oho ja wau. Jotkut lapset siis nukkuvat mihin vain olleessaan riittävän väsyneitä.
Kannettuani Uhman sänkyynsä kaksoset viihtyivät lattialla. Tsemppasimme kaverini kanssa heitä kääntymisyrityksissä ja Murina yllätti! Hän heitti itsensä muutaman yrityksen jälkeen hienosti vatsalleen ja näytti sen jälkeen niin pollealta, että huomasi hänen tehneen jotain suurta. Oli oikein loistava juttu, että kaverini oli käymässä, sillä juuri hän on myös Murinan kummitäti.

Ilta meni sitten yllättävän rauhallisesti, välillä Murina huusi jotain. Kaksoset tappelivat esineestä ensimmäistä kertaa keskenään. Jokainen varmasti tietää sen pieneenkin käteen sopivan hymynaamahelistimen? Olen sitä tarjonnut nyt kaksosille ja Murina on ihan innoissaan siitä aina. Eilen kaivoin Diivalle äitiyspakkauksen mukana tulleen hammasrahnuttimen, mutta totesin että hänen kätensä ovat hieman liian pienit saamaan siitä kunnon otetta. Niinpä nappasin Murinalta hymynaaman ja annoin sen Diivalle ja tarjosin hammasrahnutinta suurikouraisemmalle Murinalle. Ja paskat. Murina ei siitä innostunut. Yritin esitellä purulelun hienoja puolia, kuinka siinä on sormimaisia ulokkeita jotka voi laittaa suuhun eikä tarvitse napata äidin sormia. Ei kelvannut, kiukku oli uskomaton. Ajattelin sitten vaihtaa lelut vielä kertaalleen keskenään. Diivan puristusote oli ihan uskomaton hymynaamasta, hän ei siitä irti päästänyt, jonka vuoksi Murina jatkoi vieressä kitinää. Lupaavaa, todella lupaavaa. Voi kuinka malttamattomana odotankaan heidän kasvuaan. Onneksi leikkihuoneissa on ovet. Onneksi...

Uhmallakin oli eilen ilta hieman vaikea. Hän huusi, kun ei saanut jotain periksi. Huusi, kun häntä katsoi. Huusi, jos hänelle puhui. Mutta annettakoon se anteeksi, isä oli jälleen koko päivän pois, joten jollain tavalla sitä huomiota, edes negatiivista piti yrittää saada. Jos kiukku taas johtui jostain muusta ja se toistuu tänään, voin jälleen kyseenalaistaa henkiinjäämiseni. Sillä mieheni jää päivän koulutuksen jälkeen kaverinsa luokse hieman viihteelle  ja koska matkaa on reilut sata kilometriä, hän jää sinne myös yöksi. Jälleen saan hoitaa pikku hobbitit itsekseni. Mutta, koska olen niin monta kertaa aiemminkin todistanut selviäväni mistä vain, on tuleva vuorokausi taas läpihuutojuttu. Mieheni menoista on kevyidenkin laskujen mukaan kertynyt minulle oikeus kuukauden lomaan. Kun kaikki kolme lasta huutavat tahtoikäänsä ja miehelläni on kesäloma tai muu vastaava, nostan kädet ilmaan, vilkutan ja lähden pikku lomalle. Hyvä suunnitelma mutta toteutus kusee. Ihan kuin pystyisin olemaan näistä erossa päivää kauempaa. Mieli ehkä muuttuu tahtojen vallatessa talon. Pelastuskortti on takataskussa.

Jos lapset antavat myöten, kokoan tänään viimein piparkakkutalon jota olen työn ja tuskan kanssa koristellut ja varjellut sen osia. Todennäköisesti koko haihatus romahtaa viimeisillä metreillä. Ja jos näin oikeasti sattuu käymään, perinne, joksi piparkakkutalon tekoa suunnittelin, loppuu jo heti ensimmäiseen jouluunsa.

Saas kattoo mitä päivä tuo tullessaan. Ihan vain kaikkien iloksi sekä koska olen ylpeä tästä, liitän loppuun kuvan suklaisesta lumikakustani. Aiiivan ihuna. Ja hyvänmakuinenkin hei.

Hän on siin talon keskuspaikalla, omalla joulualttarillani, jossa kukkii/on aloittamassa kukinnan tällä hetkellä  yhteensä vain noin  kahdeksan hyasinttia. Oho. Lempikukka? En kerro.