Tittidyy

Otteeni on päässyt lipsumaan, kun en ihan joka päivä kirjoitakaan tekstiä. Yksi hyvä syy on lämmin, pehmeä sänky. Tai siitä niin pehmeästä tiedä ja sängystä vielä vähemmän, viisi senttiä paksu patja ei ehkä täytä sängyn määritelmiä, mutta paksun untuvapeiton kanssa siitä saa ihan mukavan paikan hengailla. Myös kissat ovat todenneet tämän. Illan teema on nykyään toistuvasti "etsi puolessa minuutissa asento, jossa haluat nukkua ensimmäiset viisi tuntia". Karvaelukat tuntuvat vaanivan hetkeä, jolloin nousen olohuoneen sohvalta siirtyäkseni patjalle. Minuutin sisään asetelma on kuten viralliselta puunhalaajalta saattaa odottaakin; epämukava itselle, mutta toinen kissa makaa mahdollisimman leveästi jalkojen päällä ja toinen roikkuu kynsillä kyljen päällä. Jos menen aikaisin nukkumaan, saapuu myös koiramme tuohon kokoonpanoon patjan viereen niin, että kuono kihnuttaa korvaani. Hyvä saavutus pieneltä patjalta, vaatimattomat neljä henkeä 80 sentin leveydessä. Toinen kissani todella aina kipuaa kyljen tai lonkan päälle. Edelliskesänä niin tehdessään lattialla maatessani kyläilemässä ollut siskontyttöni totesi "kissan kivunneen korkealle vuorelle". Tuolloin kissa oli lonkkani päällä. Katsoin tarpeelliseksi aloittaa ruokatarkkailut ja vuorenpienennyksen.

Eilen aamulla sain kiskottua itseni jo kuuden aikoihin ylös, mutta en saanut edes kahvinkeitintä napsautettua tippumaan, kun Uhma tallusteli myös keittiöön silmät sirrillään. Kuudelta, jeij. Kuudes aistini varoitti, että pieni känkkäränkkä saattoi olla eräs päivän vieraista. Yllättävän hyvin se meni, asiaan saattoi auttaa kolmen tunnin unet, jotka Uhma iltapäivällä kiskaisi. Tuolloin myös Murina ja Diiva nukkuivat, joten saatoin rauhassa juoda kahvia, tehdä hieman kotitöitä ja katsoa tuota uutta riippuvaisuussarjaani, Täydellisiä Naisia. 

Keksin eilen kotitöitä tehdessäni loistavan vinkin. Meillä on kuivausrumpu, jota en siis todellakaan vaihtaisi mihinkään. Se on loistava näin lapsi- ja lemmikkiperheessä, mitään ei tarvitse ripustaa kuivumaan ja eläinten karvat jää suodattimeen. Plus että pyykistä tulee täydellisen pehmeää. Ainoa negatiivinen asia on, että se ei viikkaa pyykkejä. Meilläkin kuivausrumpu tyhjennetään yhdistettyyn "kodinhoito"/takkahuoneeseen sohvalle odottamaan viikkauspalvelua, jota ei vielä ainakaan ole näkynyt. Kissat kyllä kiittävät tästä kasasta, siinä on välillä kiva nukkua ja taata, että kyllä jostain vaatteesta aina pari karvaa löytyy. Viime perjantaina sitten kunnostauduin ja viikkasin tuolta sohvalta kolme koneellista pyykkiä pois. Olisin varmasti vielä vitkutellut, mutta todetessani sukkien loppuneen vaatekaapistani ja Diivankin bodyjen vähentyneen uhkaavasti, oli pakko tarttua toimeen Uhman päiväunien aikaan. Eilen sitten  sai jälleen pyöräyttää talon kaikkia vehkeitä. Kuivausrumpu lopetti käyntinsä juuri Uhman päiväunien aikaan, ja intouduin tekemään historiaa: viikkasin rummusta tulleet pyykit HETI. Kissat katsoivat järkyttyneinä vierestä ja kaksosten vaatelaatikot eivät meinanneet mennä kiinni kaikkien vaatteiden tullessa puhtaina ja viikattuina paikoilleen. Katselin ihmeissäni "kodinhoito"/takkahuoneen sohvaa, joka näytti orvolta ilman normaalia vaatekerrosta. Näky kyllä oli niin rauhoittava, että suunnittelin vastaisuudessakin tekeväni saman tempun. Eli vinkki: viikkaa pyykit heti kun ne ovat kuivat, niin et joudu kulkemaan paljain jaloin huomatessasi, ettei sinulla ole sukkia vaatekaapissa. Etkä myöskään joudu tonkimaan puhtaita eriparisukkia pyykkikasasta. 

Sunnuntaina kaksoset täyttivät neljä kuukautta. Olin järkyttynyt heitä katsellessani. Neljä kuukautta. Vastahan kotiuduimme sairaalasta. Juuri viime yönä nousin neljän aikaan Diivan kanssa, kun pieni hillerini ei erottanut yötä ja päivää ja niiden käyttötarkoituksia. Sitten koin hyvän omatunnon puuskan; enää en ole huono äiti, vaan voin EU- laillisesti syöttää tiettyjä soseita ja vellejä heille. Kukaan ei osoita sormella ja toru. Siis ainakaan sosesyötössä. 

Mietin asiaa myös pidemmälle. Noin vuosi sitten nuo tiitiäiset alkoivat kasvaa sisälläni. Tai hiukan reilu, sillä joulukuun lopulla jo ihmettelin, että miksi hammasharjan laitto suuhun potkaisee tavarat ulos lähes lauseen koko merkityksessä. Myös väsymykseni oli infernaalista, tuolloin uutena vuotena kaverini vitsaili sohvallamme että aivan takuuvarmasti olen raskaana. Sama kaveri sitten ultraan lähtiessäni sanoi "katotaa vaan niin siellä on kaksi ja oveen jää äijäs muotoinen reikä". Ainoa, mikä ei pitänyt paikkaansa, oli mieheni muotoinen reikä ovessa. Hän oli uutisen kuultuaan sen verran suolapatsas, ettei hänestä olisi ollut liikkumiseen. Oma reaktioni taisi olla vielä järkyttyneempi. Hauskinta asiassa oli se, että kävimme paluumatkalla Anttilassa ja menin korttihyllylle. Ensimmäisenä otin käteeni kortin, jossa oli kaksi elämästä nauttivaa kissanpentua ja niiden yläpuolella luki "kaksin aina kaunihimpi". Nyt harmittaa, etten ostanut tuota korttia. Lähinnä näytin keskisormea ***tuilevalle kohtalolle. On se hauska tyyppi. 

Päivät on menneet todella kivuttomasti muutaman päivän. Se johtuu varmaan siitä, että tein lasten kanssa sopimuksen, etteivät he huuda, kiukuttele tai muutenkaan kiusaa äitiä, ettei äidin tarvitse koko ajan valittaa kaikesta. Sovimme, että kerran viikossa on känkkäränkkäpäivä, sekin on silloin kun myös isä on kotona. Vielä ollaan pysytty sopimuksessa, mutta katsotaan ja ihmetellään. Tietysti Uhma kokeilee välillä rajojaan ja haluaa palavasti jotain periksi, mutta en voi syyttää mitään muuta kuin geeniperimää, joka minulta tulee. Itsekin haluan koko ajan jotain, miksei siis lapsenikin? Kun hän oppii kunnolla puhumaan, aloitamme yhdessä mankumisen. Siskon tyttöni kyllä on varmaan tahtoiässään vetänyt parhaan: "minä haluan..minä haluan..minä haluan JOTAIN". Eli jotain on pakko haluta, kun sen hienon sanan oppii. Mikä ettei. Jos katson itseäni, se tahtoikä ei mene äkkiä ohi, jos koskaan. Innolla (hirttoköysi valmiina varastossa) odotan Diivan ja Murinan tulevan myös tuohon ikään. Siihen tosin menee aikaa, ehkä siihen mennessä tiedemiehet ovat kehittäneet kapselin, jota syömällä lasten tahto perustuu haluun olla mahdollisimman kiltti vanhempiaan kohtaan. Toivoa on vielä!

Luulen, että nyt olisi aika lyödä kone kiinni ja siirtyä kauhuleffan puolelle: joulukorttien laittoon. Mieheni tulosti eilen kuvat, mutta vielä olisi niiden leikkaaminen, liimaaminen, liittäminen, koristelu, osoitteet ja lähetys... Eikä taaskaan liian myöhään, vielä tässä on....kaksi päivää aikaa postittaa ne! Koskaan ei ole liian myöhäistä ja pienenpienen paineen alla toimin kaikkein parhaiten. Näin on aina kiva uskotella, kun jokin asia jää viime tippaan.