Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Jos olisin töissä täällä, olisin jo irtisanoutunut

Onneksi...
- omaan hyvät hermot.
- pääsin eilen hengähtämään
- mieheni on samassa taloudessa

Aloitetaan vaikka sillä, kenelle haluan erityisesti tehdä kunniaa ja nostaa hattua. Aloitan heistä, jotka ovat selviytyneet koliikkivauvasta/vauvoista. Itse todennäköisesti olisin heittänyt pyyhkeen kehään ja alkanut huutamaan kilpaa tämän/näiden kanssa. Uskoisin ainakin näin, sillä Murinan ja Diivan saadessa muutaman minuunit kestäviä huutokohtauksia tuntuu, että en jaksa. Tämä on todiste vain siitä, että olen tottunut liian helppoon elämään. Joka tapauksessa, ne ihmiset jotka selviävät koliikkiajasta, ovat todellisia sankareita. Kukaan ei heitä voi morkata, sillä he, jos jotkut, tietävät elävän elämän otteet ja sen, millainen ääni siitä saattaa lähteä. Wau.
Toinen luokka, joille tahdon osoittaa suurta kunnioitusta, ovat he, jotka ovat yksin lasten kanssa. Miesten on aivan liian helppo lähteä suhteesta, kun arki alkaa käymään liian rankaksi. Tai sitten kemiat eivät muuten vain kohtaa ja ero on lasten etu. Oli syy tilanteeseen mikä hyvänsä, yksinhuoltajia arvostetaan aivan liian vähän. He ovat myös selviytyjiä. En osaa kuvitellakaan, kuinka loppu olisin jos yksin joutuisin pyörittämään pienten lasten taloutta. (En tosin saisi lokeroida vain miehiä häipyväksi osapuoleksi, sillä esimerkiksi oma serkkuni on  kasvattanut nyt tänä päivänä kymmenvuotiasta tytärtään yksin siitä alkaen, kun lapsi oli alle puolen vuoden. Äiti vain otti ja lähti, eikä ole sen jälkeen lastaan nähnyt. Eli, poikkeuksiakin löytyy)

En sitten eilen illalla saanut lisättyä tekstiä. Päällimmäinen syy oli se, että jo kuudelta haaveilin popcornista, colasta, suklaasta ja sohvani lempeästä sylistä. Joka lauantai mieheni poistuu siis yöhuoneeseensa kuuntelemaan radio- ohjelmaa ja itse uppoudun omien tallennusteni pariin. Löytyi kuitenkin myös yksi syy, miksi koneeni sai jäädä kaappiin. Diiva ei halunnut nukkua. Puoli yhdeksältä hän oli silmät apposen auki. Yhdeksään mennessä hän oli  nukahtanut, joten samalla kun Uhma laitettiin sänkyyn, kannoin myös Diivan huoneeseensa. Laitoin iltatoimia ja suunnittelin, mistä sarjasta aloittaisin tv- maratonini. (Joo, tosi maraton jos nukahtaa kesken, yhtä jaksoa katsoin kolme iltaa, kun uni tuli aina muutaman minuutin viiveellä makuuasennon ottamisesta). Mieheni ollessa suihkussa Diiva huusi ensimmäisen kerran. Sain hänet rauhoittumaan. Mieheni lähti työhuoneelleen, Diiva alkoi huutamaan. Rauhoittui. Pääsin itse sohvalle eväiden kanssa, Diiva huusi. Rauhoittui. Pääsin takaisin sohvalle, huuto, rauhoitus. Toistuen noin kolme kertaa. Kun jälleen pääsin mukavaan asentoon sohvalle, huomasin kissani epäilyttävässä asennossa lattialla olevan peiton päällä. Laitoin valot olohuoneeseen ja mitä näinkään. Se ***tanan katti oli oikeasti kussut peiton reunalle. Kipeistä jalkalihaksista huolimatta olin kissan perässä yllättävän ketterästi. Sain juosta talon päästä päähän, mutta lopulta sain sen kiinni ja lähdin pyörittämään omassa tuotoksessaan, jonka jälkeen muistutin, missä se oikea hiekkalaatikko on (vitutustani taisi lisätä se, että alle kaksi tuntia aiemmin olin putsannut heidän molemmat laatikkonsa. Teen sen lähes kellontarkkuudella joka ilta, samalla kun lisään kuivaruokaa, vaihdan kissanmaidon ja lisään vettä. Tähän saakka on kelvannut). Kiireellä nappasin peitosta pussilakanan pois ja kävin tunkemassa molemmat pesukoneeseen valmiiksi aamua odottamaan. Keksin hienon sepitteen omasta kömpelyydestäni ja colan läikkymisestä, mikäli mieheni hoksaisi ihmetellä peiton puuttumista. Mitä vain suojellakseni kissojani, sillä mieheni ei ole hirveän kissarakas, tai siis on, mutta nämä koettelevat välillä hänen hermojaan. Itsekään en tosin sulata kovin kauaa, jos moinen meno jatkuu. Tähän saakka hiekkalaatikkoa käyttänyt kissa jos alkaa yllättäen kuseksia ympäriinsä, on korvien välissä jotain vikaa. Mutta uskon tämän episodin olleen mielenosoitusta, sillä myönnän huomioineeni kissojani surullisen vähän. Eli enemmän huomiota heillekin.
No, kissan käytöksestä stressaantuneena olin jo kiehumispisteessä. Kun jälleen kuulin Diivan huudon, olin valmis kimpoilemaan seinästä toiseen superpallon lailla. Se siitä rauhallisesta illasta. Se niistä lämpimistä poppareista. AAAAARRGHHH!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Vilkaisin kelloa ja totesin, ettei radio- ohjelma ollut vielä alkanut ja soitin miehelleni tämän työhuoneeseen. Taisin sanoa "Tuu sisälle päästämään mut tupakalle kun tää perkeleen kakara ei nuku". En siis puhunut kovin kauniisti tyttärestäni, ja kaduinkin näitä sanoja jälkeenpäin, mutta lohduttaudun sillä, etteivät he kasvaessaan muista sanoja. Mieheni siis tuli päästämään minut jäähylle, jossa poltin kaksi tupakkaa, päästin pari kyyneltä (hemmotellun lapsen vika; jos jokin ei mene oman tahdon mukaan, tulee itku. Elämä karaisee) ja palasin sisälle. Totesin Diivalle, että neiti ilmeisesti haluaa laatuaikaa äidin kanssa. Niinpä otin hänet syliini sohvalle ja aloin katsoa suunnittelemiani ohjelmia. En kuitenkaan malttanut kääntää katsettani Diivasta, sillä hän tillitti silmät suurina niin kauniisti ja katseeseen vastatessa hän hymyili. Muutama jokelluskin tuli, joihin vastasin. Äitiyden parhaimpia hetkiä. Uni ei neidille siis sylissä maittanut ja laitoin hänet kaukaloon, jota aloin heijata. Heti luppasivat silmät. Jatkoin heijaamista, kunnes Murina alkoi ilmoittaa huoneestaan, että ruoka- aika. Siirryin siis ruokkimaan häntä samalla heijaten Diivaa. Murinan ruokailtua lopetin heijaamisen ja tunnustelin tilannetta. Uni oli voittanut pienen, pitkän päivän sankarin. Siirryin takaisin sohvalle päättäen pysyä istuma- asennossa kunnes voin oikeasti olla varma siitä, että lapseni nukkuvat. Siihen loppuvat muistikuvat. Muistan ruokkineeni heidät jossain vaiheessa, mutta seuraava varma herääminen itselläni tuli puoli viiden aikoihin karvaisen, tärisevän nelijalkaisen muodossa. Pieni vahtikoiramme oli säikähtänyt ukkosta ja muistanut, että hei, mammahan nukkuu patjalla lattiatasossa, sen viereen pääsee. Niinpä sitten rauhoittelin koiraa, katselin salamoita sälekaihtimien välistä ja ruokin kaksoset. Sen jälkeen päätin, että on aika nousta, ihan vain taatakseni itselleni varmuudella edes hetken omaa aikaa. Sohvalta patjalle siirtymisestä en saa mitään muistikuvia päähäni. En niin minkäänlaisia. Ihan kuin olisin ollut ranskalaisessa seitinohuessa humalatilassa. Mutta viimeisimpien tietojeni mukaan Colassa on alkoholia vain baareissa, ja sielläkin vain pyydettäessä. Samapa tuo, sainhan kuitenkin nukkua ruhtinaalliset neljä tuntia. Riittäköön se.

Viimeisenä kerron eilisestä huippuhetkestä. Se tunne, kun pitkästä aikaa pääsee hevosen selkään. Ai että. Talli oli ihanan kodikas pieni maalaistalli, jossa oli kuusi asukasta. Toinen toistaan kauniimpia, yhdellä oli iso läsi, jonka johdosta turpa oli lähes vaaleanpunainen. Oma "hoidokkini" oli kaunis tummaruunikko lempeillä silmillä ja pitkällä harjalla. Rakastuin. Hieman ilkikurisen oloinen hoitaa ja olinkin aluksi hieman arka, mutta söin kieleni ja puhdistin jopa kaviot. Tuntui hienolta. Selkään päästessäni sain maailmaan aivan uuden näkökulman, kuinka kauniilta kaikki näytti niinkin korkealta. Ratsastaessa hevonen oli juuri minulle sopiva, sellainen laiskanpulskea jota sai ajaa eteenpäin. Yhtään täyttä kierrosta en saanut ravia pidettyä ja laukkaamaan en herraa saanut kertaakaan, mutta enpä sitten tippunutkaan. Omistajille nauroin huonoa kuntoani ja pahoittelin toisen tytön hiestyvää kypärää. Vaikka olinkin aika avuton päästessäni pitkästä aikaa selkään, tytöt sanoivat, että saan käydä aina halutessani. Oij. Varmasti kerran viikossa. Tullessani alas selästä  olivat jalkani unohtaneet todellisen tehtävänsä. Huomasin myös monta uutta lihasta. Takaisin tallille oli ylämäki ja jalkani huusivat hoosiannaa. En edes kaksosten syntymän jälkeen ole kävellyt yhtä huonosti. Rehellisesti sanoen, eilinen kävely oli kipeämpää kuin synnytyssalista suihkuun kävely. Vatsassanikin tuntui omituiselta, olisikohan siellä kaikkien makkaroiden ja ylimääräisen joulukinkkuläskin alla kenties joku pieni lihas, joka oli suuttunut löytymisestään?
Nyt aamulla herätessä ja jaloitellessa ei tilanne ole mennyt paremmaksi. Sattuu, sattuu ja sattuu. Mutta oli kyllä sen arvoista. Kipu on merkki lisätreenin tarpeesta. Aloimme vasta tutustua tämän suuren kaverin kanssa, jatkoa odotellessa. Voi riemua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti