Tai oli ainakin tänä aamuna. Oikeastaan piti herätä jo neljältä, siis tosi aikaisin, mutta kumpikaan, ei Diiva eikä Murina, ei syönyt lähelläkään neljää. Oli vain kello yhden ja kello jälkeen viiden ruokailut. Jälkeen viiden ruokailussa oli väsyttävinään niin paljon, että päätin nukkua puoleen. Herätyskello vaan puhelimesta päälle ja puhelin korvan alle niin, että se olen todellakin minä joka siihen herää eikä mies toisella puolen taloa. Lopputulos? Herätyskello soi, painoin torkkua, käänsin kylkeä. Herätyskello, torkku, kyljenkääntö. Kunnes kello tuli kuusi ja muistutin itseäni, miten täydellinen aamurauha on sen nousemisen arvoista.Zombi nousi luolastaan, auringonnousua odotellessa. Nyt on tullut nukuttua aika perusteellisesti, eilen aamulla peräti puoli kahdeksaan saakka ja viime yön unille menin illalla jo ennen kymmentä. Pitäisi taas arki jaksaa ihan helposti.
Eilisaamun pidennys kylläkin johtui rauhattomasta yöstä. Juuri silloin, kun mieheni oli hieman ottamassa omaa aikaa työhuoneellaan, koko homma meinasi hajota käsiin. Diiva ja Murina olivat koko alkuyön olleet todella rauhattomia, eikä mikään auttanut. He pyörivät poikittain, äksäksi, sivuttain, jalat lomittain pinnojen väliin pinnasuojista huolimatta. Kokeilin maitoa, tuttia, lisävilttiä, silittelyä, mutta ei. Totesin, etten pitkään aikaan olekaan valvonut heidän kahden kanssa, joten ajattelin syödä kohtaloni kuin kilon suklaalevyn ainakin, hymy huulilla. Kahden jälkeen heräsin Uhman itkuun ja yritin mahdollisimman äkkiä päästä rauhoittelemaan pientä. Syy itkuun selvisi äkkiä, vaippa oli tullut läpi. Samaan aikaan kun Uhma nyyhkytti puoliunessa sylissäni, kuulin kuinka Murinalla iski nälkä. Laskin Uhman sänkyyn, sanoin äidin tulevan kohta ja kiirehdin asettelemaan tuttipulloa Murinalle unirievun kanssa automaattisyötölle. Sitten juoksin (=yritin edetä mahdollisimman nopeasti ja äänettömästi--> kompuroin Uhman leluihin ja siitä innostuneena kirosin ja tyydyin ripeään kävelyyn jalkoihini katsoen) itkevää Uhmaa vastaan uusi yöpuku ja puhdas vaippa mukana. Uhma oli herännyt sen verran, että unen saavuttaminen oli haasteellinen homma ja tavoista poiketen annoin hänelle unimaidon. Onneksi mieheni tuli jo sisälle ja tuli vuorostaan Uhman viereen häntä rauhoittelemaan, niin itse pääsin antamaan Diivalle pudonneen tutin. Ihan oikeasti, välillä sitä miettii itsekseen, että mitä ***tua, miten mä tähän jouduin? Ja kuva nunnaluostarista nousee mieleeni. Jos olisin muuttanut sellaiseen, olisi ympärilläni rauhaa ja hiljaisuutta. Hui, mikä ajatus, hiljaisuutta?!?! Vaihtoehtoa ajatellessa täytyy olla kiitollinen laumasta, joka pitää huolen, ettei omat ajatukset kuulu.
Vaikka nyt viikonlopun ajan onkin ollut ihan hieman tuota pakkasen- ja tuulentuntua, olen tunnollisesti pakannut lapset ja ulkoillut heidän kanssaan. Kyllä siinä aikaa ja hermoja kuluu, kun kaikille laittaa kunnon lämpövarustukset, mutta lämpiminä he ovat pysyneet, kaksoset ovat nukkuneet ja Uhma saanut reippailla. Ja Uhmankin kanssa tuo kävely on alkanut sujua aivan loistavasti, nyt hän kävelee suurimman osan lenkistämme itse ja todellakin kävelee, ettei jää temppuilemaan minnekään. Olen myös saanut todeta, ettei ole mikään ihme, että talvisin näkee katulamppuja ja muita metallitolppia, joissa kasvaa lapsia kielestä kiinni, sillä nuo ihmeelliset jutut vetää Uhmaa puoleensa kuin suklaa äitiään. En ole viitsinyt kieltää Uhmaa "älä sitten laita kieltäsi siihen", sillä silloin lopputulos todella olisi arvattavissa. Olen vain käynyt nappaamassa Uhman uudelleen matkaan. En kyllä ymmärrä, miksi kaikki metallinen vetää poikaani puoleensa, onko hänen sisällään kenties magneetti??
Riemuisa ja samalla myös pelottava uutinen on, että Diiva on oppinut ryömimään. Ei kovinkaan kovin, eikä niinkään varmasti, mutta niin tuo pieni tyttö vetää sinne, minne haluaa, jos määränpää vain ei ole liian kaukana. Mieheni sanoi, että niin nuo pikkuhiljaa oppivat liikkumaan. Tajusin saman asian ja heti perään sen, että heidän vauva- aikansa alkaa kohta olla ohi. Heistä kasvaa taaperoita. He eivät enää pysy sylissä. Paniikkiani nosti samaan syssyyn se, kun etsin Diivalle sopivaa yöpukua laatikosta ja sain asettaa kolme pieneksi jäänyttä pukua sivuun. Niitä ei enää milloinkaan tarvita. Hui. Pelottavaa, ahdistavaa ja nostalgista. Ja kuitenkin koko ajan mennään lähemmäksi sitä aikaa, kun saan nukkua yöt kokonaan, juoda kahvia nostamatta persettä penkistä ja lauseeni alkavat jollain muulla sanalla kuin "ei" tai "älä". Pelottavaa ja kuitenkin jotain sellaista, jota odotan.
Mutta turha tuollaisia sinänsä on miettiä, jos edelleen keskittyy päivään kerrallaan, ehtii nauttimaan näistä ajoista, kun lapsille äiti on koko maailma. Yritä tässä sitten tasapainoilla, kun etenemiseen on monta tapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti