Voi ahdistus!!

Luulin eilen aamulla ihan oikeasti, että luvassa olisi yksi päivä muiden joukossa. Kirjoitin blogiani, heräilin rauhassa ja sitä rataa silleen. Aloin kuitenkin aamupalaa pupeltaessa ihmetellä, miksi suussani tuntuu niin kipeältä oikean takaikenen juuressa, siinä kohtaa josta joskus vuosia sitten on leikattu viisuri pois. Jomotus ei mennyt ohi, joten nappasin pari buranaa. Kipu hävisi tai ainakin pieneni sellaiseksi, ettei sitä enää huomannut. Aamuvaunuilun, ruokailujen, Uhman nukahtamisen ja  hetken rauhan alkamisen jälkeen se perhana alkoi taas jyskyttää. Ja se jyskytti niin, että oikeasti oli kipeä. Aloin ehkä jollain tasolla ymmärtää, että tarvitsen hammaslääkäriä. Tätä en olisi ihan helpolla myöntänyt, sillä hammaslääkäripelkoni istuu aika lujassa, vaikka viisurien poistostakin on vain hyvät kokemukset. Mutta silti. Ala- asteella aiheutetut traumat istuvat tiukassa. Pakko oli kuitenkin alkaa aikaa varaamaan vahingosta viisastuuneena, sillä viisurin aiheuttaessa pikku kipua, viivyttelin hammaslääkäriin soittoa lähes viikolla siihen saakka, että viimeinen yö meni itkiessä ja valvoessa ja oikea puoleni näytti hamsterin poskelta. Nykyisellä kokoonpanolla ei ole varaa valvoa koko yötä ja jos haluan kiillottaa kruunuani, voin uskotella itselleni, että äitinä täytyy näyttää mallia, eikä saada lasta pelkäämään hammaslääkäriä puolestaan. Joka tapauksessa menen hammaslääkäriin hytisevänä, tutisevana ja hikisenä vikinäpussina, että onnea vain operoivalle hammaslääkärille. Kai ne on siellä muitakin pelkopotilaita nähnyt, mutta täältä tulee omaa luokkaansa oleva tärisijä. Jos aamun vaihtoehdoiksi  annettaisiin, lähtisinkö synnyttämään kaksoset uudelleen vai hammaslääkäriin, valinta voisi olla vaikea. Hyvin, hyvin vaikea.

Jatkoin eilen hienoa ulkoilusuunnitelmaani. Aamun lenkille lähti myös mieheni mukaan, joten Uhmalle saatiin omat vaunut matkaan. Pieni mies käveli itse niin innoissaan ja onnessaan. Liiankin autuaasti, sillä jokaisessa lumipenkassa piti pyöriä, kaikki oksat noukkia ja yksikään luminokare ei saanut jäädä heittämättä. Annoimme hänen rauhassa leikkiä, kunnes homma meni pelleilyksi huonolla tavalla. Piti varoa koirien paskoja pientareilla eikä likaista lunta saanut syödä. Kun Uhma ei enää loppujen lopuksi totellut mitään, hänet nostettiin vaunuihin hirveän huudon säestyksellä. Onneksi se rauhottui.
Kotona sitten hyvä rytmi jatkui, Uhma söi jälleen todella reippaasti ja kaksosillakin oli tullut nälkä. Uhma nukahti päiväunilleen helposti ja kaksoset seurasivat perässä. Kun mieheni oli saanut toimistotyönsä tehtyä, hän tuli sisälle ja sain itse kirjoittaa kirjaprojektiani. Tuohon saakka tiedän, mitä  tapahtui. Sen jälkeen olen hieman epävarma, mutta eräs logiikkani on, että Känkkäränkkä tuli kahden sisaruksensa kanssa kylään. Jokaiselle lapselle oma vieras. Kiva. Ihan veetun kiva.
Laitoin ruokaa, kun Diiva ja Murina olivat vuoron perään tyytymättömiä. Epäilys on, että he kasvattavat leegolandiaa, ainakin Murinan suussa on kohta, jonka puhkeamista odotan päivänä minä hyvänsä. Isälleen he kuitenkin kiukuttelivat duona, kun Uhma oli auttamassa ruuanlaitossa. Onnistuin muuten ihan jätte bra muusissa ja jauhelihakastikkeessa. Kastikkeen tein lähes kilosta jauhelihaa ja muusiin meni kaksi kiloa perunoita. Kun ruokalaji alkaa kyllästyttämään huomisen jälkeen, sekoitan kaiken keskenään, jatkan maidolla ja kananmunalla, jolloin saan siitä jauhelihaperunasoselaatikon uuniin. Helppoa.
Kun lopetin ruuanlaiton, katsoi Uhmakin parhaaksi mennä auttamaan pikkusisaruksia huudossa.  Uhma olisi halunnut kylppäriin leikkimään, huusi, kun isä ei lähtenyt mukaan. Murina ei viihtynyt lattialla eikä sitterissä, mutta sylissäkin piti kiemurrella. Diiva halusi tuttia, muttei kuitenkaan, maitoakin piti huutaa, mutta sitä saadessa senkin todettiin olevan pahaa. Laitoin nopeasti keittiön kuntoon, ruokin lapset ja jälleen alkoi kolmikon pukeminen, mikä oli ihan loistavaa Diivan ja Murinan edelleen huutaessa. Uhma sentään rauhoittui kun tajusi pääsevänsä ulos.
Hieman jännitin, kuinka Uhma on pelkästään äitin kanssa ulkona. Ensimmäinen vartti oli unelmaa, hän ei yrittänyt pois seisomalaudalta ja itse kävellessään kulki vaunujen vieressä hitaasti mutta varmasti. Vartin jälkeen saimme kaverini lenkkiseuraksi. Tuosta hetkestä alkoi se pelleily. Jokaista tikkua piti laittaa suuhun. Jäädä lumihankeen istumaan. Kiivetä lumikasojen päälle. Mitään muuta en kieltänyt kuin tikkujen syömisen. Mutta siitä kiellosta seurasi karkuun juokseminen. Nappasin pojan, nostin seisomalaudalle ja jatkoimme matkaa. Muutaman kerran hän yritti tiputtautua siitä pois, mutta nappasin kiinni, nostin takaisin ja korotin pari kertaa ääneni, jonka jälkeen hän hieman kiukutellen pysyi paikoillaan (terveiset vain sille yhdelle ohikulkeneelle rouvallekin, jonka pää kääntyi meihin päin tokaistessani "nyt pysyt siinä perkele" Uhmalle). Kun kiukuttelu loppui, sai Uhma jälleen kävellä itse. Pääosin koko reissu meni aika lailla vituiksi. Kilometrejä taisi tuurilla kertyä juuri ja juuri kaksi ja aikaa meni tunti. Sisään tullessamme vaunujengi huusi ja Uhma teki tahtia. Epäilen vahvasti, onko lapsilla menossa tutkimus "mitä kaikkea täytyy tehdä ennen kuin saadaan äiti hullujenhuoneelle". En ole sitä viitsinyt heille kertoa, mutta aika lähellä ovat, jos eilisillan tahdissa jatkavat. Päässäni hakkaa lupaus, että joka päivä ulos ainakin kaksi kertaa... No, Uhman on korkea aika harjoitella sitä kävelyä vaunujen vieressä, eihän sitä opi ellei opeta. Ja jos käytös olisi hieman parempaa, kun on äidin kanssa keskenään... Tänään taas koetetaan.
Loppuilta olikin sitten kaksosten osalta aika kiukkuista meininkiä. Maito, huuto, maissinaksu, huuto, puuro, huuto, syli, huuto, lattia, huuto, sänky, huuto.... Onneksi se uni aina jossain kohtaa tulee. Murinakin rauhoittui lopulta tuttiin, josta olen erityisen onnellinen, viikko sitten moinen härpäke ei olisi tullut kysymykseenkään.
Uhma oli viimeisen tunnin yllättävän rauhallinen. Kun kiukku meinasi iskeä, menimme hoitamaan kissat. Uhmalla on tuossa hommassa tärkeä osa, hän kaataa kissoille maidon ja veden kuppiin ja kuivaruuan ruokakippoon. Viimeisenä hän kantaa hiekkapussin (pakastepussi jossa on päivän tuotokset) takaovelle ja avatessani sen laskee sen siihen oven viereen, josta voin kuljettaa sen roskiin seuraavalla tupakkatauolla. Kaiken tuon Uhma tietää ja tekee ilman apuja. Eilen tulikin sitten  Uhmalle halu koettaa jotain uutta. Putsatessani hiekkalaatikkoa Uhma täytti normaalisti kuivaruokakippoa. Pieni nyrkki otti pussista kourallisen naksuja laittaakseen ne kippoon. Mutta tällä kertaa olikin eri suunta. Kourallinen raksuja meni pienen pojan suuhun. Aluksi vain katsoin monttu auki tuota, mutta Uhman aloittaessa onnellisen rouskutuksen sain toimintakyvyn takaisin ja ronkkisin suurimmat raksut pois. Jommankumman haluan nyt kyseenalaistaa, kuivaruuan maun tai poikani makuaistin. Sen verran tyytyväisenä hän narskutti suuhun jäänyttä murenaa ja lisääkin olisi halunnut, mutta ilkeä äiti kielsi sen. Onko kissojen ruoka oikeasti herkullista niin, että ihminenkin voi sitä syödä irvistämättä, vai onko pienen lapsen makuaisti avoimempi eri mauille kuin aikuisen?

Eilisillan yhteenvetona voisin kyllä todeta, että ehkä on ihan kiva mennä hammaslääkäriin pikku tauolle tästä hullun myllystä. Itse asiassa korvieni vielä soidessa eilisillan pauhua, hammaslääkärin poran ääni saattaa vain rauhoittaa. Taidankin ottaa vain loman kannalta aamun reissun, niin ei tarvitse sitäkään jännittää.

Aamun naurut?

Tai huvinsa kullakin, mutta kyseinen kuva sai ainakin kirjoittajalta itseltään vedet vuotamaan silmistä. Nauru oli sitä laatua, jota ei aivan heti saa loppumaan, joka meinaa tulla huutona, joka hytkyttää ruumista ja.... No, nauru pidentää ikää, eli illalla siinä yhdeksän, kymmenen aikoihin on hyvä hetki katsoa puoli huvittavia juttuja, kun ne tuntuvat aivan loistokkailta. Okei, kyllä tuo kuva nauratti taas kun kävin kopioimassa sen. Alkuperäinen julkaisija on facebookissa "Huumoripuolue"- niminen yhteisö. Osoite on https://www.facebook.com/huumoripuolue.

Voiko tämä pitää enempää paikkaansa? Ja hei, kattokaa ny tuon oikeanpuoleisen kissan ilmettä. NIIIIIN helppo samaistua!!!!

Edellisiltana Uhma oli taas hivenen haasteellinen. Aloin oikein miettiä asiaa ja sain käännettyä syyttävän sormen itseeni. Ulkoilut ovat olleet hivenen vähissä, tiedä sitten, minkä ihmeen takia. Niinpä tein lupauksen niin itselleni kuin lapsillenikin, että nyt aletaan oikeasti ulkoilla joka päivä jos keli vain suinkin tämän sallii. Tein mielessäni päivärytmiä. Ensimmäisen kerran ulos jo heti aamupalan jälkeen niin, että Murina ja Diiva saavat nukkua päikkärinsä ja Uhma on sen verran pirteä, että ei nukahda laudalleen. Toisen kerran Uhman päiväunien jälkeen niin, että kaksosten viimeiset päikyt osuvat tilanteeseen taas. Tuolloin myös mieheni tulee töistä, eli hän saa rauhassa kotiutua ja syödä, kun olen energialaumani kanssa ulkona.
Eilen sitten tuumasta toimeen. Kiersimme aamupäivällä pienen lenkin ja sen päätteeksi menimme läheiseen leikkipuistoon. Se idea sitten meni siihen, että laitoin Uhman keinumaan ja keräsin kaljapullon sirpaleita pienten lasten liukumäen juuresta ja keinun läheisyydestä. Oikeasti. Ihan sama, mikä ikäryhmä ja kuka moisen riemullisen idean olikaan saanut, mutta järkeä tuossa toiminnassa taas ei ollut esiintynyt. Pieniä sirpaleita oli myöskin tuon liukumäen alaluiskalla. Koska en kaikkia sirpaleita sitten saanutkaan kerättyä, soitin tietenkin kaupungille ja sieltä luvattiin hoitaa asia. Lenkin jälkeen kirjoitin asiasta vielä paikkakuntani face-sivulle, ettei jotkut vanhemmat veisi lapsiaan hetkeen sinne, Uhmallekin oli pieni pettymys asiasta kun ei päässyt enempää leikkimään.
Ensimmäisen ulkoilun päätyttyä Uhma söi ensimmäistä kertaa aikoihin koko lautasensa tyhjäksi, taisi hieman herättää nälkääkin. Murina heräsi kun päästiin kotiin, mutta Diiva jatkoi uniaan vaunuissa Uhman päiväuniin asti.
Iltapäivällä Uhman herättyä ja kaikkien syötyä puin jälleen kaikki kolme ja itseni. Kävelimme reilun tunnin lenkin, josta Uhma käveli itse viimeisen puolitoista kilmetriä. Viimeisillä metreillä alkoi väsymys loistaa pojan käytöksestä, mutta olimme jo niin lähellä kotia, että Uhman alkaessa huutaa, saattoi miehenikin kuulla sisälle, että nyt ne on tulossa.
Illalla kylvyn jälkeen Uhma halusi heti yöpuvun päälle. Sitten hän suunnisti sänkyyn pyörimään. Noin puoli yhdeksän aikaan hän halusi maitopullon ja valot pois. Varttia vaille yhdeksän hän oli nukahtanut. Lähes tuntia ennen, kuin normaalisti. Ulkoilu on ihmelääke, ihan loistava homma!! Ja tänään uusiksi. Itselleenkin tulee energisempi ja tyytyväisempi olo.

Diiva on nyt herännyt ja vaatii äidin kokonaisvaltaisen huomion, eli tämän aamun juttu jää nyt tähän. Jatketaan huomenna. Syrän!

Löytö!!!

Tai no joo, bongasin tämän  ihanuuden kirppikseltä jo silloin kun ostin sen ihanan soittorasiankin. Kyseinen mööpeli jäi kummittelemaan mieleeni niin, että pyysin jo erästä ystävääni käymään kirppiksellä katsomassa, onko se siellä vielä. Ja olihan se. Hinta ei kyseiseksi tavaraksi ollut suuren suuri, mutta olisi lohkaissut yhden kauppareissun verran kukkarosta, eli asiaa piti suunnitella ja harkita. Päätin, että jos se löytyy paikaltaan vielä seuraavana äitiyspäivärahapäivänä, niin kohtalo haluaa minun ostavan sen. Helppoa, jätä homma muiden käsiin.
Selitin innoissani tästä rakkaudesta perjantaina anopilleni samalla kun esittelin soittorasiaa. Hän ymmärsi heti, miksi rakastuin kyseiseen kapistukseen. Hänkin oli yrittänyt ostaa samanlaista huutokaupasta, mutta hinta oli noussut liian korkeaksi. Seuraavana aamuna, eli eilen, anoppini sitten sanoi että he haluavat miehensä kanssa ostaa tuon kaksosille, että sellainen sitten tulee sukuun.
Jännitin matkaa kirpparille kuin lapsi jouluaattoa. Epäilyksistäni huolimatta tuo maailman ihanin tavara oli paikoillaan! Soitto tädilleni, entisöisikö hän sen. Kyllä. Soitto veljelleni, kuljettaisiko hän sen tätini verstaalle. Kyllä. Maksu ja lupa säilyttää sitä siellä siihen saakka, kunnes veljeni ehtii hakemaan. Entä mikä se siis on? No tässä kuva:

Vanhanaikainen tuplapulpetti, jossa on mustepulloille paikat ja kaikki. Kaksoset saavat tämän käyttöönsä sitten, kun kaikkea ei ole pakko tuhota.

Se on aarre, josta en luovu. Metsästyksessä on toki Uhmallekin samanlainen, jos jostain tulisi kohtuuhinnalla vastaan. Mieheni asenne oli "ei tuollainen meille mahdu, eikä sillä mitään tee". Hän kuitenkin on mies ja miehet ymmärtävät anoppini mukaan vain kaljapullon päälle. Pisteet hänelle. Ja sanoinkin miehelleni, että siinä vaiheessa kun tuo arvokkuus muuttaa meille, ovat lapset jo siinä iässä, että suurin osa tällä hetkellä tilaa vievistä rojuista on laitettu pois. Ja sovimme anoppini kanssa, että jos suunnitelmani ei syystä tai toisesta toteudukaan, tuo aarre muuttaa heille. Tätä taas anopin mies ei ymmärtänyt.

Eilinen oli aktiivinen ja rento päivä. Ennen yhtätoista olin jo keittänyt uudet kanat, bataatit ja perunaporkkanat kaksosille ja soseuttanut uudella, upealla sauvasekoittimella. Lisäksi uunissa muhi kokeiluni merimiespihveistä, jotka kyllä onnistuivat yli odotuksen. Maustamiseen käytin hieman enemmän mielikuvitustani kuin keittokirjaa. Lisäksi olin niin näppärä, että ottaessani vuokaa uunista välitarkastukseen, sain läiskytettyä haudutevettä oikean jalkani päälle niin, että koko sukka kastui. Tonon sukat taitavat olla hyvää ja paksua laatua, sillä jalkani ei palanut mutta säikähdin niin, että suustani pääsi eräs suomalainen perinnesana. Itseni tuntien sekin sana taisi tulla aiheuttamastani sotkusta.

Kirppiskierrokselta tultuamme kaikki lapset nukkuivat. Kannatti jättää miehet lasten kanssa ja lähteä anopin ja siskontytön kanssa liikenteeseen, kun palattuamme maassa vallitsi niin hieno rauha. Päätin syötyäni linnoittautua takkahuoneen sohvalle katsomaan täydellisiä naisia ensimmäisen lapsen heräämiseen asti. Tuon päätöksen myötä sattui harvinainen tapaus, nukuin itsekin päiväunet. Sinä aikana kun itse nukuin kuin kissanpentu takan edessä, oli Uhma herännyt ja pappa lähtenyt tämän kanssa vaunulenkille. Mummu oli leikkinyt siskontyttöni kanssa ja kaksoset nukkuneet. Heräsin Uhman ja pappan palatessa ja olin aivan seis. Ei päiväunia allekirjoittaneelle, keskeyttää kyllä niin täysin tuon jo valmiiksi mitättömän ajatuksenjuoksun.

Ilta meni sitten siskoni hakiessa tyttönsä, vaikka en olisikaan vielä ollut valmis luopumaan hänestä. Uhma nukahdettua tuijottelin (yllätyys) täykkäreitä hetken, mutta se kuuluisa väsymys vei voiton. Lisää beroccaa, jos aion saada lukion kursseja käytyä.

Enpä taas keksi enempää, mistä kirjoittelisi, kun eilinen kerran meni niin helposti. Sain hehkutettua tuon ihanan pulpetin puolesta. Sen verran täytyy vielä todeta, että kaikkein hyödyllisin hankinta lapsitalouteen taitaa olla hyppykiikku. Uhma rakastaa olla siellä, samoin Murina ja Diiva. Murina hyppi ja hymyili siinä, mutta Diiva, tuo pieni mini- ihminen, nauroi ääneen ja hyppi vielä iloisemmin. Oli niin hassunnäköistä katsoa pientä ihmistä "omilla jaloillaan". Kolme lasta, ikähaarukka 5kk- melkein 2vuotta ja jokainen viihtyy tuossa pienessä ihmeellisessä laitteessa. Uhman riehuntaa siinä katseltuani mietin väkisinkin, olisiko aikuisille samanlaista kuntoilulaitetta, kyllä siinä meinaan hiki tulisi. Ja siihen saisi humalaisen hyvin roikkumaan?

Juuh, se oli siinä. Hyvää sunnuntaiaamua ja hauskaa loppiaista, taitaa meiltäkin tänään lähteä tuo kuusi odottamaan ensi vuotta.

Periaatteiden tarkistelua

Silloin kun ei ole omia lapsia, on todella helppo jakaa neuvoja ja antaa mielipiteitä. Lapsettomana on mukava katsoa marketissa uhmaikäisen taistelua ja naureskella, että oma lapsi ei tule milloinkaan järjestämään kohtauksia, koska hänet kasvatetaan. Kaverin tuskaillessa lapsen nukkumista voi hymähtää mielessään, että itse ei ainakaan toimi noin. Kylässä jonkun taaperon ottaessa jo viidettä voileipäkeksiä päättää, että itse antaa lapselle kunnon ruokaa niin, ettei lapsi elä välipaloilla. Aika, jolloin ei omia lapsia ole, on ihanan helppoa ja koskettavan suloisten pilvilinnojen rakentamista siitä, kuinka opettaa lastaan potalle heti kun hän oppii istumaan. Varmuus siitä, että jaksaa olla maailman paras äiti myös muiden silmissä on käsinkosketeltavaa. Ja sitten. Voi todellisuus, minkä se tekee.

On totta, että yhden lapsen kanssa on helpompi aloittaa monta projektia pottailusta alkaen. Siinä vaiheessa, kun lapsia onkin yksi tai kaksi, miksei jopa kolme lisää, tulee hommasta hieman haastavampaa. Ainakin jos on pieni ikäero. Muistan kyllä, kuinka täälläkin hehkutin, että nyt alkaa pottaharjoittelut ja vaipattomuus. Totuus vain sattuu olemaan tarua ihmeellisempää, kun toinen juoksee ilman vaippaa juuri kun toinen kaksosista vaatii maitoa. Sinä aikana kun syöttää vauvaa, ehtii vaipaton pieni ihminen tekemään tarpeensa jo jonnekin. Silloin ei ehdi heti ohjeistamaan tätä, mitä tulee tehdä.
Vannoin aina, että en nukuta lasta, vaan saa nukahtaa itse. Kaksosten kohdalla se sikäli toimii, unimaidon he saavat sänkyyn ja sinne jäävät. Kunhan motoriikka toimii niin, että itse pystyy pitämään pulloa, saavat he itse juoda sen. Uhman kanssa tuo nukahtaminen taas vaatii jo enemmän. Päiväunille saanti on taktiikkalaji, yöunet löytyy onneksi hieman helpommin. Syynä on kuitenkin laidaton sänky ja ylienerginen lapsi. Eilen Uhman päiväunet alkoivat vasta kolmelta. Mikään ei toiminut. Olin taipunut jo U:n, S:n ja koettanut jopa R:n muotoa, mutta siinäkään vaiheessa ei jo todella väsynyt lapsi malttanut rauhoittua. Ärsyynnyin epätoivostani muistaen hienot suunnitelmat, joita rakentelin ennen Uhmaa, mutta päätin luovuttaa ja kokeilin vielä eri taipumismuotoja. Lopulta Uhma nukahti. Siinä vaiheessa olin kiitollinen maailmankaikkeudelle ja myös itselleni, kun olin jaksanut vetää homman loppuun.
Entäs sitten ruokailut? Kaksosten kanssa on helppoa. Tällä hetkellä heidät on helppo totuttaa asioihin, jonka mukaan toimitaan. He syövät sosetta ja puuroa kun sitä tarjotaan ja juovat maitoa välissä. Johtuen siitä, että he ovat vielä niin pieniä, että oma tahto ei ole vielä nostanut päätään. Uhma taas on tietoinen itsestään ja haluistaan. Jos hän päättää ruoka- aikaan, ettei tykkää ruuasta, ettei ole nälkä, ettei maistu, ettei halua, eikä edelleenkään syö yrityksistäni huolimatta, olen tunnin kuluttua tyytyväinen, jos hänelle maistuu edes kylmä nakki tai voileipäkeksi. Ei lapsi varmasti nälkään kuole, mutta niin tomeran liikkujan täytyy saada ruokaa. Ennen äitiyttä olisin varmasti sanonut, että lapsi istuu ruokapöydässä kunnes lautanen on tyhjä, tai jos kunnon ruoka ei maistu, niin saa olla muutenkin ilman. Enää en ajattele näin. En halua pakottaa lasta syömään väkisin, koska silloin hän saattaa oppia vihaamaan koko ruokailutilannetta. Kunhan syö vapaaehtoisesti jotain, joka edes vähän täyttää mahaa, olen tyytyväinen. Ei iske kauhu jotain arkista asiaa kohtaan. Vahvat omat ehdot, joiden laitoja on madallettu lapsen ehdoilla, niin ehkä lopputulos onnistuu. Luistan mieluusti noista pienemmistä asioista, kunhan lapsestani muuten kasvaa vastuuntuntoinen, tasapainoinen ja sympatiakykyinen ihminen. En jaksa stressata sitä, että yksi lämmin ruoka korvattiin leivänpuolikkaalla, jos tulevaisuudessa lapseni ei rääkkää eläimiä, varasta muilta, kiusaa toisia tai sylje vanhusten päälle. Siinä kohtaa ei yksi ruokailu paina. En itke sitä, että iltaisin lapsen saa rauhoittaa uneen, jos teini- iässä hän palaa ehjänä, lähes puhtaalla omatunnolla kotiin ja menee itse nukkumaan. Kun joskus saan katsoa kolmikkoani ylpeänä siitä, ettei välissämme ole kaltereita, en varmasti sure näitä lapsuusajan aitoja, jotka rikoin.
Nih. Lapsettomat voi elää siinä pumpulimaailmassa, jossa itsekin jaoin hienoja vinkkejä ja loistavia kasvatusmenetelmiä puistellen päätäni yhdelle jos toisellekin äidille. Vielä Uhman ollessa pienempi uskoin pystyväni hänen kanssaan vaikka mihin ennen kaksivuotissynttäreitä. Kaksosten synnyttyä rimani hiukan laski. Mutta en huoli siitä. Lasten onnellisuudella mitataan äitiyttä, ei saavutuksilla.

Nyt voin olla ylpeä itsestäni, kun sain työstettyä noinkin syvällisen tekstin. Ja kaikki lähti vain siitä, miten eilen illalla nauroin räkäistä naurua itselleni muistellessani hienoja suunnitelmia ja lastenkasvatusmetodeja. Olisinpa tuolloin kirjoittanut lastenkasvatuskirjan, se saattaisi tänä päivänä löytyä jostain hupihyllystä. Totuus sattuu eniten silloin kun saa arvostella itse itseään. Herkkähipiäinen prinsessa sisälläni itkee, mutta ehkä se välillä ansaitsee kolautuksia. Ihan vähän.

Pitäisikö nyt hiukan hehkuttaa, että tämä viikonloppu on virallinen lomaviikonloppu? Anoppini saapui eilen miehensä kanssa viikonloppuvieraaksemme, eli lisäkäsiä on monta. Jokaiselle lapselle löytyy yhtä aikaa syli ja aktiviteettia, hyvällä tuurilla voin ehkä oikeasti nostaa jalat kohti taivasta ja syljeskellä kattoon. Tai sitten omistan nämä pari päivää ruotsin opiskelulle, joka on kielimuurini huomioon ottaen se todennäköisempi ja tarpeellisempi vaihtoehto. Kävin edellispäivänä läpi kurssin tehtäviä, joista ensimmäisessä pyydettiin kertomaan kurssin keskustelualueelle, miksi opetella ruotsia. Olihan minulla vastaus valmiina, mutta se oli suomeksi, kun taas keskusteluun se pitää kirjoittaa englanniksi. Kuka tarvitsee google- kääntäjää tai muitakaan sanakirjoja facebook- aikana? Kirjoitin tilapäivityksen
"miten sanotaan ruattiks "minusta on kiva opiskella ruotsia, koska puhumalla sitä saa muiden päät särkemään, ja kun siihen molotukseen yhdistetään minun ääni,on infernaalisen kipupisteen raja ylitetty"?"
Ei kulunut montaa minuuttia, kun sain jo kolme vastausta:
-"Jag skulle vilja läsa svenska, eftersom det inte kan tala om de andra ändarna att bryta, och när den kombineras med molotukseen min röst, är infernaliska smärta punkt överskriden"
-Jag tycker om studera svenska därför att så jag kan laga andra personer har ont i huvuden, och när dit ena mitt ton, det är smärtas gränsen överstiga
-Jag gillar att läsa svenska, eftersom genom att tala svenska som orsakar huvudvärk och i kombination med min röst, är infernaliska smärta punkt överskridits!
Helppoa, kun vain osaa käyttää facea!! (Enkä tarkoita tätä loukkauksena kellekään ruotsinkieliselle, vika asenteeseeni piilee liian suurten korvieni välissä ja yritän koko ajan korjata sitä!!!)

Ja vielä pieni kunnianosoitus miehelleni lauantaiaamun ratoksi. Eilen aamulla mieheni herätessä kysyin, kuinka Uhma oli nukkunut. Kuulemma rauhattomasti, oli heräillyt ja viimeisellä kerralla pyörinyt puoliunessa lähes tunnin. Sanoin, että voisimme viikonlopun jälkeen siirtää Uhman omaan huoneeseen, joka siis on kaksosten huoneen vieressä, jolloin se olisin minä joka heräisin rauhoittelemaan Uhmaa. Koska mieheni kuitenkin tekee päivät töitä. "Olethan säkin TÄÄLLÄ päivät töissä", oli mieheni vastaus. Oho. Wau. Mies, joka ajattelee? Mies joka ymmärtää? Ehkä en myykään sitä ihan heti. Selvää kehityskelpoisuutta havaittavissa.

Hurraa, Diiva ja Murina söivät taas  vain kaksi kertaa yön aikana! Ensimmäinen kerta tapahtui samanaikaisesti ja seuraava olikin kahden tunnin päässä toisistaan, eli jälleen oli hyvät yöunet. Vertaisin nykyistä unisaldoa yön aikana samankaltaiseksi kuin raskauden viime metreillä, silloinkin sai herätä ja nousta muutaman kerran yössä, kun kaksoset leikkivät virtsarakon kanssa. Olen edelleen sitä mieltä, että heillä oli keskinäinen sopimus: Toinen hyppi onnellisesti rakon päällä ja toinen taas piti johtoa solmussa.. Jos tarvitsee päättää, niin yösyötöt ovat mukavampia, kun ei silmät pullistu päästä. Mietittyäni kaksosten parantuneita öitä luulen, että saan kiittää siitä Muksun kaurapuuroa. Aiemminkin olen puuroja heille syöttänyt, mutta tuon uuden paketin avattuani alkoi unet parantua. Siitä tulee paksumpaa, eli lienee täyttävämpää. 

Olin eilen aamusta tosi aktiivinen. Samalla kun rakas ystäväni oli Kaljun Kostajansa kanssa aamukahvilla, laitoin kanaa keittymään. Heidän lähdettyään kuorin ja pilkoin vielä bataatin odottamaan levylle pääsyä. Kanan kypsyttyä otin sauvasekoittimen. Aloin soseuttaa kanaa, mutta hetkisen kuluttua ihmettelin, miksi tuo kotkotti ei soseudu. Olin jo varmistanut sen olevan kypsää. Aikani ongelmaa tutkittuani totesin tuon uskollisen kädenjatkeen menneen rikki. Terä ei pyörinyt, kun liitoskohta oli haljennut. Päätin kokeilla blenderiä. Taisteltuani vartin verran sain tulokseksi kanaa, jota voi antaa kun kaksosille on tullut pari hammasta. Arvatkaapa, ottiko sisäinen hemmoteltu prinsessani, jolle asioiden pitää mennä suunnitelmien mukaan, asiasta hieman lämpöä? Ei yhtään. Laitoin miehelleni viestin jossa luki "Käy töistä tullessasi hakemassa jostain jonkinlainen toimiva sauvasekoitin. Vanha on rikki, EIKÄ SITÄ VOI KORJATA. Blenderi EI TODELLAKAAN aja samaa asiaa". Parin tunnin kuluttua mieheni tullessa oli hänellä mukanaan Boschin sauvasekoitin. On se aarre, syrän. 

Eilen oli kaksosten neuvola. Pienen pienet pirpanani ovat kasvaneet niin kovin pelottavan paljon. Diiva, joka syntyessään oli 2440 grammaa ja 46,5 senttiä, oli saavuttanut huiman 6240 gramman painon ja 62,5 sentin pituuden. Suuri tyttö, jonka vaippoja pelkäsin synnärillä vaihtaa, kun pelkäsin hajottavani pienen täydellisyyden. Murina taas jatkaa kasvuaan. Syntyessään poika oli 3250 grammaa ja 50 senttiä (hänellä oli Diivaan noin suuri kokoero yhteenkasvaneiden istukoiden vuoksi, 2/3 Diivalle tarkoitetusta ravinnosta menikin poitsun oman ravinnon päälle). Nyt Murina sitten oli jo 7880 grammaa ja 67 senttiä. Hieman molemmat tulevat käyrien alapuolella, mutta normaalia siinä vaiheessa kun alkavat liikkua enemmän. En tosin ota asiasta ressiä, jokainen lapsi kasvaa tavallaan ja nämäkin syövät kuitenkin kunnollisia määriä, en siis pahemmin näe syytä huolestua. Ja ainakin kasvavat. Lapset kasvaa mutta äidit lihoo. Kukaan ei ole tullut pitkiin aikoihin sanomaan "oletpa sinä kasvanut hienosti". Voisi muuten piristää päivää, tai sitten vaihtoehtoisesti voisin antaa ylävitosen keskelle kelloa, mailalla.

Eilen sain jälleen rakkaan kummityttöni, siskoni tytön meille pariksi päiväksi yökylään. Ihanaa, Uhman kanssa tulee olemaan niiiiin helppoa, kun poika seuraa serkkutyttöään joka paikkaan ja tekee kaiken mitä neitikin. Syö samaa ruokaa, istuu pöydässä yhtä kauan ja ottaa ehkä lisää, jos neitikin ottaa. Lisäksi tuo neiti tulee kertomaan, jos Uhma edes suunnittelee mitään kiellettyä. Tai no, jos neiti ei itse pysty estämään, niin sitten tulee kertomaan, muussa tapauksessa Uhman huoneesta kuuluu tasaisin väliajoin "Uhma ei, ei, eieieiei, Uhma lopeta". 

Lisäksi tänään saadaan viikonloppuvieraiksi anoppini miehineen, joten voinen hyvällä omatunnolla kutsua tätä vähän kuin vapaaviikonlopuksi? Tai jos ei ihan vapaa, niin helpommalla ainakin pääsee. Voisin ehkä leipoa jotain sen kunniaksi. Huomenna teen ainakin ruuaksi merimiespihvejä, jonka ohjeen bongasin joululahjaksi saamastani keittokirjasta. Jos se onnistuu ja siitä tulee hyvää, kerron kyllä. 

Jaan nyt teillekin eilen nappaamani kuvan, joka todistaa kaksosten välisen yhteyden puolesta. Tai ihan sama mitä todistaa, mutta ainakin hetki oli suloinen ja mieltä lämmittävä. Sitterit on pakko pitää vastaisuudessakin vierekkäin.

  

Jippeij, täällon bileet!!

En muista, olenko kertonut taistelustani Murinan kanssa siitä, huoliiko hän tuttia vai ei. Kyseinen äänenvaimennin on normaalisti lentänyt pikku herran suusta alle nanosekunnnin laittamisen jälkeen, useimmiten se tosin ei ole sinne jäänytkään. Olen säännöllisin väliajoin tarjonnut sitä hänelle, turhaan. Tuon vuoksi olen välillä ollut helisemässä tämän vuoksi, sillä kuinka rauhoittaa lapsi, joka on jo syönyt itsensä täyteen, jolloin maitopullo ei kelpaa, mutta ei myöskään tutti? Ei mitenkään. Mutta, viimein sinnikkyys annettiin periksi. Eilen Murina otti tutin suuhunsa ja myös piti sen!! Sekä nukahti sen kanssa, joka oli kyllä suurin mahdollinen ihme päivässäni. Olin valmis vetämään lipun salkoon, tarjoamaan kuohuvaa ja laittamaan sikariksi tämän asian vuoksi, mutta tyydyin vain hymyilemään ja hihkumaan hiljaa. Uhma ei ilmeisesti ollut tästä asiasta yhtä hyvillään, sillä mennessäni tupakalle ei ovi ehtinyt kunnolla mennä kiinni, kun vanhempi herraskaiseni oli ryöstämässä tuttia torkkuvalta pikkuveljeltään. Napautus ikkunaan ei toiminut, vaan piti mennä konkreettisesti sisälle jotta Murina sai tuttinsa takaisin. Onneksi uni oli siinä vaiheessa niin sikeää, ettei tutin puuttuminen surettanut. Mutta, poikani huolii tutin, jeij!!!!

Uhman eilinen päivä meni hivenen persiilleen, ainakin päiväunien jälkeen. Sain kaikki nukkumaan päikkyjä ja otin kaiken ilon irti, keitin kahvia ja ilmoittauduin lukion parille kurssille. Kun rauhaa ja hiljaisuutta oli jatkunut noin puoli tuntia, näin jonkun kulkevan keittiön ikkunan ohi kohti ovea. Vaikka reaktioni oli nopeampi kuin ilmassa lentävä pesäpallo ja pääsin äänettömästi eteisen ovelle asti, ehti ovikello soida ja koira reagoida pienellä haukahduksella. Tilaamani magneettikoruluettelo olikin päätetty tuoda suoraan kotiovelle perinteisen postituksen sijaan. Palatessani sisälle Uhma juoksi itkien vastaan. Vein hänet takaisin sänkyyn ja yritin rauhoitella uudelleen uneen, joka oli hivenen vaikeaa kun Diiva oli havahtunut myös ja kitisi naapurihuoneessa. Ramppasin kahden huoneen väliä viisi minuuttia, Uhman silmät painuivat kiinni ja jäin keinuttelemaan Diivan sitteriä. Kaksi minuuttia ja Uhma tuli huoneeseen silmät loistaen ja selittäen omia juttujaan. Kirosin raskaasti tietäen, että aamulla aikaisin herännyt lapsi olisi illalla kuin sopan pohjaan polttanut äiti, puoli tuntia uniksi ei tulisi riittämään. Kirosin naisen, joka ystävällisesti toi kuvaston kotiovelle, ihmettelin että miksi hän ei vaivautunut jättämään sitä postilaatikkoon, kuvastokin oli valmiiksi kuoressa.
Koska kaksoset olivat tyytyväisiä ja Uhmakin leikki omiaan, purin turhautumiseni lattioiden pesuun aiemmin suorittamani imuroinnin, vessapesun ja yleissiivouksen jatkeeksi. Kannatti, sillä sen jälkeen osasin ajatella hyvää asiakaspalvelua, mitä tämä magneettikorujen edustaja tavoitteli. Eihän ulkopuoliset voi tietää talon sisäistä menoa. Tästä inspiroituneena aloin suunnitella kylttejä ovelle. "Me vartioimme täällä ja puremme, jos häiritset päiväuniamme" olisi ehkä aika tehokas. Vielä parempi olisi "me nukumme nyt ja äiti puree jos häiritset päiväuniamme". Ensimmäisen tekstin yhteydessä varmasti vakuuttaisi kuva näistä kolmesta, joista kahdella olisi se hieno hampaaton hymy naamalla. Jälkimmäisen sloganin yhteyteen voisin laittaa itsestäni aamukuvan, jolloin jokainen ottaisi varoituksen tosissaan, eihän kukaan halua vesikauhua.

Ilta siis meni hieman kiukkuiseksi Uhman osalta. Pääosin hän oli todella tyytyväinen, mutta joka kerta kuullessaan sanan "ei" alkoi aikamoinen huuto. Joko se oli väsymystä tai kuuluu ikään, jota mitkään päiväunet ei taltuta. Kun häneltä taas kysyi jotain, oli vastaus joka kerta "ei".
Olen tainnut viimein oppia antamaan Diivalle ja Murinalle oikean määrän ruokaa illalla. Edellisiltana tein vahingossa liian suuren satsin, mikä oli aika paksuakin, mutta niin vain kaksikko söi aivan kaiken. Edellisyönä he heräsivät syömään kaksi kertaa, nekin samanaikaisesti niin että sain nukkua pelottavan hyvin. Eilen illalla tein tarkoituksella ison kasan paksua puuroa, joka jälleen meni kaikki. Viime yö meni kahdella syötöllä ja ne niin, että toisen lopettaessa toinen ilmoitti nälästään. Olen siis pitänyt lapsiani ilmeisesti nälässä. Mutta aika ihanaa, kun eilen menin jo ennen kymmentä nukkumaan ja kahden herätyksen taktiikalla nukuin puoli kuuteen saakka. Kun vielä saan omasta ruokavaliostani karsittua kaikki väsyttävät rasvapallot pois ja lisättyä paljon vettä ja hetelmiä, on pirteyteni varmaan jälleen omaa luokkaansa.

Unohdin varmaan kokonaan kertoa uudesta perheenjäsenestämme, jonka mieheni toi kotiin lauantaina. En enää valita hänen kuullen imurista, hommaan uuden sitten joskus, sillä tämä myöhäinen joululahja oli ehkä paras laatuaan koko maailmassa. Kahdeksanpaikkainen tila- auto. KAHDEKSAN paikkaa, mikä tarkoittaa sitä että sinne saa mahdutettua kaikki kolme lasta ja pääsee liikenteeseen!! Kunhan mieheni löytää firmansa nimiin vielä sopivan auton, tuo KAHDEKSANpaikkainen aarre jää kokonaan käyttööni ja tylsinä päivinä pääsen äiti-vauvakerhoihin, kotipaikkakunnalleni tai ihan mihin vain!!! Voisin ottaa tuon henkisen pelastajani viereeni nukkumaan, ellei se olisi niin iso. Automaattivaihteet siinä nyt sitten on, mutta vaikka olen ajanut sillä jo muutaman kerran, ei takaluukusta ole tullut ilmaismatkustajia sisään. Ehkä siksi, kun olen lähinnä istunut vasemman jalkani päällä. Mutta aarre sen on. Hyvästi seinästä tunkevat madot, minä pääsen liikkeelle!!!

Sen verran täytyy vielä mainostaa, että eilen todella sain aikaiseksi ilmoittautua kolmelle nettilukion kurssille. Hieno alku, kun ottaa huomioon että aion kirjoittaa tulevana syksynä. Aloitin yhteiskuntaopin ja psykologian ykköskursseilla ja ruotsin nollakurssilla. Nollakurssi ahdisti tiedoksiannollaan, että seuraavissa kursseissa oppimispäiväkirjan täytyy olla ruotsiksi sekä myös kaikki tehtävät tulevat olemaan. Ahdistus. Jos joku tietää hyvää ruotsin kielen taitajaa kenen hermot kestävät "jag talar inte svenska"- tyypin niin vihjatkaa, että yksi epätoivoinen tarvitsee apua. Psykologian vaativin osuus on termien opettelu, mutta muuten se varmasti tulee olemaan helppoa. Olenhan aina analysoimassa milloin mitäkin, enkä vähiten itseäni. Yhteiskuntaopista en ole varma, se on hivenen puuduttava aine, eli keskittyminen on saatava kohdilleen. Mutta kyllähän sekin varmasti lähtee sujumaan. Mutta re ruåtsi. Ääääh. No, jos sen valkolakin haluan niin pakko sen eteen on töitäkin tehdä...

Tammikuu

Se on nyt vuoden ensimmäinen päivä. Ja aika ensimmäisiä tuntejakin, itse asiassa. Jotkut vasta hiippailevat jatkoilta kotiin ja toiset ottavat ensimmäisen buranan. Sitten olen minä, jo tunnin hereillä ollut. Puolet siitä tunnista meni tosin Uhman rauhoittamiseen. Humalainen mieheni kuorsasi sängyssä sen verran kovaa, että se pääsi pienen ihmisen unen läpi. Kuorsauksen voimakkuudesta kertoo ehkä se, että yöllä kahdentoista aikaan, jolloin itse heräsin maailmanlopun enteisiin rakettien räiskyessä joka puolella, Uhma nukkui autuasta unta. Oikeasti, kuulosti siltä, että joka puolella ulkona räiskittiin ja hämmästelinkin kaikkien kolmen lapseni unenlahjoja samalla kun siirsin lähes laittomalla määrällä herkkuja turvottamaani kroppaa sohvalta sänkyyn.
Uhma siis yritti kovin nousta puoli viisi, mutta näppäränä äitinä nappasin pojan, otin hänelle maitopullon ja kannoin omalle patjalleni, jossa silittelin häntä kunnes maito oli juotu ja uni tullut takaisin. Nyt oikeastaan odotan jännityksellä, miten kolmen sisaruksen nukkuminen samassa huoneessa sujuu. Diiva on pari kertaa itkenyt hävitettyään tuttinsa, mutta siihen ei Uhma ainakaan ole reagoinut.

Mitä viime vuosi piti sisällään? Ainakin yhden elämäni hienoimmista hetkistä, kaksosten syntymän. Ei se koko ajan tunnu niin hienolta eikä sitä aina hehkuta, mutta kun oikein pysähtyy ajattelemaan, niin todellinen onni on osunut juuri kohdalleni. Edes yhden lapsen saanti ei ole itsestään selvyys, saatika kahden. Tuntuu omituiselta katsoa noita kahta pikku tuhisijaa ja miettiä, että ne molemmat on olleet samaan aikaan vatsassani.
Vuonna 2012 sain myös seurata Uhman hurjaa kehitystä. Ensimmäisenä vuotena sain seurata motoriikan kehitystä, mutta nyt toinen vuosi on kulunut siinä, miten on voinut huomata pienen ihmisen ajatustyön kehittymistä! En sitten ole ollenkaan varma, mistä moiset geenit tulee, mutta on ollut aivan upeaa nähdä lapsen ajattelevan, hoksaavan, toimivan ja onnistuvan. On ollut ihana nähdä, miten kauniisti Uhma on suhtautunut pikkusisaruksiinsa ilman mustasukkaisuusdilemmoja. Katsoessani Uhman tekevän jotain, kuten vievän lattialta löytyneen roskan roskiin tai antavan suukon Diivalle tai Murinalle, tunnen pakahtuvani ylpeydestä. Tuo, kohta kaksivuotias lapsi on käytöksineen MINUN (ja ihan hiukan myös mieheni) kasvatuksen tulosta. Olen ollut mukana vaikuttamassa lapseni kehitykseen. Monien epäonnistumisen olotilojenkin jälkeen voin kuitenkin myöntää olevani melko ylpeä.
Olen myös itse kasvanut ja kehittynyt viimeisen vuoden aikana, ehkä enemmän kuin aikoihin. Olen oppinut entistä paremmin ottamaan vastuun teoistani ja ajattelemaan asioita myös pitkällä tähtäimellä. Tätä kehitystä on hyvä jatkaa. Jatketaan sitä vaikka muutamalla uudenvuodenlupauksella ja katsotaan, miten pitkälle ne tällä kertaa kantavat.

- Se ikuinen, varmaan suurimman suosion lupausten keskuudessa saavuttanut laihdutusprojekti. Aion katsoa tarkkaan, tai ainakin tarkemmin, mitä suuhuni laitan. Ensimmäisen päivän kunniaksi kävin pitkästä aikaa puntarilla ja voi hallelujaa, kuinka kovan onnistumisenhalun se antoikaan tämän lupauksen suhteen. Typerä vaaka. Hyvästi suklaa. Nyt sattuu.
- Jos alkaisin vieläkin tarkemmin katsomaan kauppakuitteja ja pihistämään sieltä mistä on mahdollista. Tämä tietenkin tarkoittaa omia menojani, sillä lasten elämänlaadusta tai jääkaapin sisällöstä en aio tinkiä. Mutta myös tuotemerkkejä kannattaa katsoa. Viimeiset kolmisen kuukautta olen ostanut vallan Pirkka- maitoa eikä se ole yhtään huonompaa kuin kalliimpi versio tavarasta, jota kuitenkin sama eläin tuottaa. Olen myös pettynyt Valion maitopurkkeihin, Pirkassa on paljon suloisemmat lehmät.
- Tänään illalla sitten alkaa se lukion työstäminen kunnolla. Aivot toimintaan ja helpot hetket pois. Jotta pääsisi tavoitteisiin, täytyy tinkiä mukavuusalueista.
- Ja muutenkin olen parempi ihminen, keksin syöpälääkkeen, lopetan alkoholin käytön, en juoruile, en kiroile, en huuda enkä menetä hermojani. Muahahaaa. Ihana tammikuun ensimmäinen, joka avaa tulevaisuuden joka vuosi uudelleen. Itsensä huijaaminen ja maailmanparantaminen on tammikuun kantava voima. Jospa ottaisin vain tavoitteeksi päästä kunnialla syntymäpäivääni, jolloin olen elänyt neljännesvuosisadan?

No, joka tapauksessa. On hienoa luvata hyviä asioita ja nähdä itsensä parempana ihmisenä vuoden loppuun mennessä. Yleensä jo maaliskuun alkaessa sulattaa talven lumia, on osa lupauksistakin sulanut ja valunut viemäriin. Vuosi on aavistuksen liian pitkä aika yrittää pitää kaikki hienot ajatukset päässä ottaen huomioon ihmisen elämän muuttujat. Tällä hetkellä arvostaisin paljon hieman suurempaa pankkitiliä, ettei tarvitsisi koko ajan stressata. Olisin tyytyväinen, jos oikeasti saisin tiputettua painoani. Huhtikuussa voikin jo olla, että olen murtanut käteni ja unohdan rahan ja painoni ja toivoisin vain käden olevan kunnossa.

Siispä. Oikein hienoa vuoden 2013 ensimmäistä päivää jokaiselle. Toivottavasti kukaan ei ole ampunut silmiään tai sormiaan itseltään tai toiselta. Krapula nyt varmasti joka toiselta löytyy, mutta se on peruselementti itseään parempien lupausten tekoon.
Syrän kaikille. Burana toisille. Berocca Boozt niille, jotka sen ansaitsee. Syrän.