Henkinen valmistautuminen

Lienenkö kertonut, että Diiva ja Murina ovat nukkuneet yönsä viimeiset kaksi viikkoa turvakaukaloissa, koska kyseinen paikka oli yhdessä vaiheessa ainoa, joka rauhoitti vatsakivut? Nyt vaikuttaisi siltä, että kivuista ollaan pääsemässä eroon, mutta turvakaukalo on edelleen ainoa rauhoittaja. Kirosin asiaa eilen heijatessani Murinaa ja tajusin kironneeni samaa jo aiemmin samalla viikolla. Vika ei todellakaan ole noin pienten lasten, mikäli he tottuvat pahoille tavoille. Sanoin äidilleni, etten ole mennyt edes siitä, mistä aita on matalin, vaan olen etsinyt sellaisen kohdan, josta se on kokonaan rikki. Uhman kanssa oli helppo "taistella", häntä oli vain yksi ja hän oli ilman sisaruksia. Totesin, että vaikka kuinka väsynyt olisin ja kuinka tekisi mieli luovuttaa, nyt alkaa iltaunikoulu näillä kahdella onnettomalla. He jäävät hereillä sänkyyn. Toki he maidon saavat halutessaan, mutta nyt loppui kevätjuhlaliikkeet. Olen valmistautunut jokailtaiseen, vähintään puolentoista tunnin taisteluun (todennäköisesti kauemminkin kestää, heitä on kaksi, jos toinen haluaa vetää henkeä niin toinen voi jatkaa). Käyn kyllä rauhoittelemassa heitä ja osoittamassa, ettei äiti ole hävinnyt. Aion kestää, aion selvitä. Aion pärjätä ja pitää hermoni. Pieneksi ongelmaksi koen, miten toimin jos jompikumpi yrittää jäädä hereille keskellä yötä. En voi huudattaa, koska Uhman unen täytyy kuitenkin olla turvattu. Enköhän keinot keksi, ainakin sitten kun olen valvonut muutaman yön, mielikuvitukseni nousee uuteen ulottuvuuteen.
 Kun tämä taistelu on ohi, kiitän itseäni vielä. Päivitän tänne hyvin aktiivisesti, kuinka kyseinen koulu tuottaa tulosta. Mikäli minua siveellisemmät ihmiset lukevat tätä, suosittelen seuraavat pari viikkoa jättämään väliin. Tekstissä saattaa ilmetä lieviä epäpuhtauksia.

Eilen kävi todella harvinaisesti. Nukuin niin pitkään, että kirjoittaminen jäi väkisin välistä. Kohtuurauhalallisen aamun sain kuitenkin, ettei se pilalle mennyt, mutta kyllä hieman söi ihmistä kun joka- aamuinen tapa koki yhden kolauksen. Päivän vietin sukuloiden kaksosten kanssa Uhman nauttiessa laatuajasta isänsä kanssa. Päivä oli oikein hauska, koomisen puolen siihen toi se, kun sain opettaa isosiskolle sähköpostin toimintamallin. Hän ei ole tietokonenero, mutta ei hiustenvärinsä vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, kun hänen hermonsa ovat olemattomat. Elektroniikka on kivaa niin kauan kuin se toimii, ja jos se ei toimi, nousee pieni meteli ja kone saa kärsiä. Hänestä voisi tehdä elokuvan "oikuttelevan elektroniikan hautausmaa". Surullisen päivästä teki se, että sain todeta itseni vanhaksi. Veljeni tytär on alkanut käyttämään meikkiä. Juuri muistan, kuinka hän syntyi. Ja nyt siinä perheessä aloitellaan suloisen ihanaa teini- ikää. Veljeni voivotteli tätä, niin totesin hänen saavan tietää, miltä isästämme aikoinaan tuntui, lisäksi tuplaten.

Sen lisäksi, että hypin päivän aikana seinille niin,  että seinätkin saisi tasaisin väliajoin pestä, koen suuria onnen ja onnistumisen tunteita. Aamuisin on ihanaa, kun kaksoset herätessään makoilevat patjani päällä vierekkäin ja hymyilevät ja jokeltelevat. Maailman suloisimpia pieniä pirpanoita. Myös heidän huutaessa tauottomasti ja saadessani heidät rauhoittumaan koen lievän hyvän äidin tunteen. Diiva on suloisimmillaan huutaessaan nälkäänsä ja lopulta saadessaan pullon, hän puristaa pienet kätensä nyrkkiin ja pitää niitä pullon molemmin puolin nautiskellen sapuskasta silmät kiinni. Erittäin suuren ylpeydentunteen koin Uhman kanssa tässä päivänä eräänä. Olin kaverini kanssa tupakalla ja kaksoset kellivät tyytyväisinä olohuoneessa peiton päällä. Uhma katseli lastenohjelmia. Tupakan puolessa välissä höristin korviani, äänen laadusta ja korkeudesta päättelin Diivan hoksanneen, että äiti ei ollut metrin säteellä. Katsottuani ikkunasta totesin olevani oikeassa. En kuitenkaan ottanut kiirettä sisälle, vaan jäin uteliaana seuraamaan, kun Uhma oli ottanut maitopullon käteensä sohvan reunalta. Varovasti ja hitaasti hän käveli kaksosten luo ja asettui näiden väliin polvilleen tarkkaan katsoen, ettei osunut kumpaankaan. Hän yritti tarjota Diivalle maitoa, jotta saisi siskonsa hiljaiseksi. Rehellisesti voin kertoa, että liikutuksen kyyneleet tuli silmiin, niin ylpeä olin tuosta puolitoista vuotiaasta, joka ympäristöään tarkkaillen on oppinut kikkakolmosia rauhalliseen elämänmenoon. Voiko suurempaa ylpeyttä tuntea, kuin itse tuolloin tunsin? Epäilen. Paisuin todennäköisesti enemmän kuin kaksosia odottaessani. Ihana, täydellinen, huudoilla, itkuilla ja riemulla säestetty elämä. Jos joskus masentaa, täytyy tarkastaa ne vaaleanpunaiset lasit, todennäköisesti niihin on vain roiskunut rapaa juostessani ulkona Uhman perässä. Säännöllinen linssien puhdistus täytyy muistaa tehdä.

Tänään on vuorossa minä ja lattiat. Pohjatyönä on kerätä lattioilta kaikki Uhman lelut ja muu sälä, joihin on aina niin kiva kompastella pimeässä. Erityinen suosikkini on laulava nalle, jonka Uhma aina muistaa kantaa pois omasta huoneestaan ja joka alkaa jalasta osuman saadessaan laulamaan aakkos-numero-väri-tai jotain muuta ihanaa laulua. Tai sitten se huudahtaa "niin suuri", enkä vieläkään ole päässyt perille, mitä se tarkoittaa. Monta vaihtoehtoa olen kyllä keksinyt, mutta toivon, etteivät lasten leluvalmistajat ajattele yhtä monipuolisesti kuin itse teen täällä neljän seinän sisällä. Kun siis tämä kaikki irtonainen roju on löytänyt paikkansa, otan uskollisen rakastajani, imurin ja aloitan sen kanssa kiihkeän rumban. Koska parinvaihto on muotia, imurin lopetellessa tärkeää tehtäväänsä, tartun lattiamoppiin. Lattiamme ovat niin kamalat, että tarvitsen kaksi ämpäriä. Toisessa kuumaa vettä, jolla aluksi otan liuottaakseni sen kaiken töhnän lattiasta, toiseen kuumaa vettä pesuaineella, jolla kerään lian talteen. Tämä kaksintaistelu on pakko käydä, sillä lauantaina Uhman nokkamuki valutti Uhman saunalimsaa lattialle. Limsaa. Kaikki varmaan tajuavat, että lattiamme muistuttaa paikkapaikoin baarin lattiaa. Makeaa sokerilitkua, johon astuessa sukat haluavat jäädä siihen. Paljaalla jalalla astuessa kuuluu sellainen tahmainen nitinä. Hyi. Yök. AAAAARGHHHHHH!!!!!!! Ehkä täytän kolmannenkin ämpärin jollain aineella. (Onko kukaan muu muuten kiinnittänyt huomiota, kuinka raivostuttavia ovat maitotipat? Oli ne sitten lattialla tai pöydällä, äidinmaidonkorviketta tai tavallista, pyyhit ne ja ne näyttävät häviävän. Kun kohta kuivuu, huomaat, kuinka maitotipan "renkula" on vielä sinnikkäästi jäljellä. Toinen AAAARGHHH!!!!!)
Jepjep, olen siivousfriikki ja eräänlainen perfektionisti kolmen lapsen, kissojen ja pitkäkarvaisen koiran keskellä. Voin myöntää, että tämä viittaa eräänlaiseen masokismiin. Ehkä kokeilen, kuinka kantava mielenterveyteni on? Mutta toivon, että tämä malli säilyy lapsilleni, eivätkä poikieni  ja tyttöni mahdolliset tyttö- tai poikaystävät joudu valittamaan, ettei kumppani osaa siivota. Perfektionismista voin ottaa lievän esimerkin vielä. Tulin perjantaina kotiin kaunistautumistuokiostani. Mieheni oli siis pitänyt kolmikkoa aisoissa. Ensimmäinen asia, johon silmäni osuivat, olivat Diivan ja Murinan tuttipullot. Ne ovat Ainun Mam- pulloja, eli koottavia osia riittää. Tytön pullossa oli valkoinen pohja ja vihreä korkki, pojan pullossa toisinpäin. Mieheni oli sekoittanut ne!!!! Pieni ARGHHH!!!! Äkkiä pullot sterilointiin ja osat oikeille paikoilleen. (Siis, jos lukijat eivät vielä ole hoksanneet, en todellakaan käy täysillä, eikä ikä ainakaan tuo toivoa. Pahempaan suuntaan ollaan menossa.)

Kiitos jälleen, huomenaamuna tai ehkä jo tänään illalla saatan päivittää ensimmäisen iltaunikoulumme huutoprosentin.

Lasten ja nuorten vallankumous

Olen nyt tosissani miettinyt maailman suuntaa, kun olen lukenut mitä järkyttävimpiä uutisia nuorien ja lasten käytöksestä. Olen myös tullut eräänlaiseen lopputulokseen asian kanssa. Alkuviikosta luin, miten jossain ulkomailla muutama teinityttö oli huvikseet pahoinpidelleet mielisairaan naisen tämän omilla kotirappusilla, kuvannut tapahtuman ja laittanut sen facebookkiin. Kotimaan uutisissa herättää kauhistusta säännöllisin väliajoin koko ajan nuorempien ja nuorempien lasten väkivalta opettajia kohtaan. Viimeisin taisi olla kahdeksan vuotias, joka kävi opettajien kimppuun. Sairasta? Ei olisi onnistunut omassa nuoruudessani.
Mikä tähän kaikkeen on saattanut johtaa? Ulkomaiden lakeihin en ole perehtynyt niin paljon, että voisin sieltä alkaa ruopia asiaa. Mutta Suomessa kaikki kurittaminen on kielletty, vanhemmat eivät saa kurittaa ja opettajat vielä vähemmän. Hallaa tekee se, että lapset tiedostavat tämän koko ajan nuorempina ja käyttävät sitä tietoisesti hyväkseen. Enkä nyt tarkoita, että lasta pitäisi saada pahoinpidellä surutta, en todellakaan. Mutta oma mielipiteeni on se, että jonkinlainen rangaistus, joka jää lapsen mieleen epämiellyttävänä, toimii paremmin kuin nuhtelu. Itse olen saanut tukkapöllyä lapsena ja mielestäni olen kuitenkin kasvanut edes suhteellisen normaaliksi aikuiseksi. Veljeni, joka on syntynyt 70- luvun alussa, taisi peräti saada selkäsaunan ja hänkin on kunnollinen, perheellinen mies. Mitään traumoja emme ole saaneet, eikä voi puhua edes jokavuotisesta kurituksesta. Vaan ansaitusta, kun todella jokin asia piti saada perille. Enkä muista tehneeni sen jälkeen asiaa toista kertaa.
Yhtä kaikki, en yhtään ihmettele että laki muuttui niin, ettei lapsia kohtaan sallita enää ruumiillista kuritusta. Koska, kuinka helppo joidenkin aikuisten oli ylikäyttää tätä valtaa ja tehdä ruumiillisesta kurinpidosta todellinen pahoinpitely. Raja oli helppo ylittää. Mutta. Ruokkiiko nyt seuraukset syytä, vai toisinpäin?
Koska aikuisilla ei ole valtaa muuhun kuin sanalliseen käskyttämiseen, katsovat lapset voivansa  käyttäytyä miten vain. Jos yrittää laittaa nuorta kotiarestiin, millä pystyt estämään hänen poistumisensa, jos hän todella päättää lähteä? Jos edes pidät kiinni, voit saada syytteen pahoinpitelystä. Jos viet lapselta jonkun etuuden, vaikka viikkorahan, saattaa hän karkin kaipuussa varastaa sitä. Toki lapsen käytös pisimmän päälle lähtee kodista ja kasvatuksesta. Jos koti on tasapainoinen ja rakastava, jossa on selvät säännöt, lapsen kehitys on turvallisella alulla. Jos taas kodin olot aiheuttavat epävakaan kasvupohjan, jää kasvatuksellinen vastuu päiväkodin ja koulujen työntekijöille, joilla ei ole mitään valtaa, vaan 2000- luvun muokkaama pelko. Omassa lapsuudessani ja vielä yläasteella monella oli toiveammattina luokanopettaja, mieluiten pienessä kyläkoulussa. Nyt ei monikaan kyselyyni vastanneista menisi edes sellaiseen, vaikka sellainen sattuisi löytymään (eikä sellaista enää löydy, kun halutaan säästää juuri siitä mistä ei tarvitsisi. Mitä suurempi luokka, sen vaikeampi pitää kontrolli, mutta kyläkoulut tulevat kalliimmaksi kuin täyteen ahdettu homekoulu). Syynä on se, että pelko henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ovat liian suuria. Kunnianloukkaussyyte haukkumisesta tietenkin voidaan nostaa, mutta se että alle 15- vuotias ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa, vaikeuttaa jälleen seurauksia. Mielestäni kymmenvuotiaat ja sitä vanhemmat voisi asettaa jo vastuuseen omista teoistaan. Sen ikäiset ymmärtävät jo tekonsa. Jos kaataa toisen maahan ja toiselle tulee haava, tähän sattuu. Eikä satuttaminen ole oikein.
Tekstini saattaa olla hieman ontuvaa ja monihaaraista, sillä tämä aihe herättää niin paljon ajatuksia. En todellakaan ole lasten pahoinpitelyn puolesta (toivon todella, että pikku Erikan isä päätyisi loppujen lopuksi vankilan isokyrpäisimmän miehen nartuksi, eikä tämä mies pitäisi liukuvoiteen käytöstä, vaan kovasta dominoinnista. Uutisia odotellessa, kun Erikan isä itkee jollekin korkealle taholle kokemaansa vääryyttä. Oijoi, melkein nousee kyyneleet silmiin. Siis sen puolesta, että aiempi pahoinpitely loppui niin lyhyeen). Mutta, voisin itse kuvitella antavani tukkapöllyä. Okei, hieman kova sana. Voisin ottaa viidestä niskahiuksesta kiinni ja hiukan tukistaa, se ei todellakaan satu mutta tuntuu sen verran epämiellyttävältä, että luulisi asian menevän perille. Myös sormille nippaisun hyväksyisin, esimerkiksi silloin jos lapsi tunkee sormiaan pistorasiaan lukuisista kielloista huolimatta (onneksi on pistorasiasuojat).
Otsikkoon palatakseni, oma mielipiteeni on loppupeleissä se, että olemme itse aiheuttaneet tämän nykyisen tilanteen. Jos ennen aikuiset olivat turvattuja ja lapset saivat elää pelossa, nyt tilanne on toisinpäin. Lapset noudattavat viidakon lakia selviytymisessä. Vahingoita ennen kuin sinua vahingoitetaan. Kautta aikain lapset ovat saaneet "pelätä" ruumiillista rangaistusta, jotkut pahaakin sellaista. Nyt kun se on kielletty ja he tiedostavat sen, ottavat he siitä kaiken "ilon" irti. He ovat turvassa ja aikovat pysyäkin. Kuten sanoin ja johon logiikkani perustuu, kyseessä on lasten ja nuorten vallankumous.
Myönnän sortuneeni ajatuksissani yleistämiseen ja lokeroimiseen. Tarkoitan pääasiassa sitä, että saatamme saada juuri sitä, mitä olemme ansainneetkin. Lapsia on sorsittu ja sorsitaan edelleenkin, mutta nyt heillä on "aseet" suojautua pahimmalta. Osittain hyvä juttu, mutta tässäkin jo mennään äärimmäisyyksiin. Voin vain toivoa, etteivät omat lapseni koskaan koe olevansa niin turvattomia, että tarvitsisi turvautua äärimmäisyyksiin.

Ilmeisesti pieni apinalaumamme alkaa heräilemään. Tämän aamun aihe jäi hieman raskaaksi ja oli vähän sekava, mutta toivottavasti herätti ajatuksia. Huomenna kevyemmin.

Hemmoteltu prinsessa?

Siis minä. Ja vain minä. Voin jopa myöntää sen, sillä itseni tutkiskelulla olen löytänyt uusia puolia ja näkökulmia. Ja totuuden. Tai siis, sanotaan asia vaikka näin, että olen hieman kontrolloiva tyyppi, joten teen tarkan toimintasuunnitelman. Pyrin pysymään siinä, koska yleensä se myös pitää sisällään jonkun sortin aikataulun. Ellei maailma kaadu ympäriltä, toimintasuunnitelma pitää. Hienot suunnitelmat täytyy olla jokaiselle päivälle. Ja jos jokin juttu kusee, niin tämä nainen kiehuu. Kohtuullisen usein, ellei lähes aina, asiat menevät suunnitelmieni mukaan. Osaan ottaa pienet muuttujat huomioon, mutta en niin isoja, että suunnitelma tuhoutuisi täysin. Siinä tulee se todellinen ongelma.
Olen ollut rullaamassa ees taas näiden pienten, elokuussa syntyneiden toukkien kanssa. He ovat Uhman kanssa koko elämäni, ja rakastan kaikkia suuresti. Mutta. Olen myös hyvin herkillä, jos he vain kiukkuavat tai valvottavat. "Vain" on käytännössä väärä sana, sillä tämä viikko on pääosin mennyt aivan loistavasti. Mutta pientä ongelmallista oloa on edelleen havaittavissa. Olen ollut nyt niin käärmeissäni siitä, että pienet nukahtavat turvakaukaloon iltaisin, kun mikään muu ei heille kelpaa. Haa, koska en ollut suunnitellut sitä näin?  Jos pienten mahavaivat mitenkään vaikuttaa helpottavan, niin aloitan alkuviikosta projektin, jossa he jäävät omaan sänkyyn ilman nukutussirkuksia. Olen varautunut vähintään viikon jatkuvaan huutokonserttiin. Mutta, ei kolmen lapsen taloudessa oli mahdollista nukuttaa jokaista lasta erikseen. Tajusin, että kolmen viikon kuluttua on itsekseni näiden kanssa, joten on aika toimia.
Nyt aamuyöllä Diiva valvotti. En ollut varautunut siihen. Rauhoittelin häntä uudelleen uneen ja kirosin mielessäni, kuinka en jaksa. Kun Diiva sitten nukahti ja tajusin kellon olevan puoli viisi, olin tyytyväinen pikkuneidin herätykseen, pääsin varmuudella ylös aamukahvinkeitolle. Mutta en ollut varautunut siihen, se ei kuulunut yön suunnitelmaan, siksi se aluksi vitutti.
Eilen illalla Murina ei suostunut nukahtamaan, vaan onnellisesti kukkui silmät apposen ammollaan ja katseli maailman menoa. Diiva oli ollut unten mailla jo tunnin. Kirosin mielessäni. Miksi? Koska normaalisti Murinakin olisi jo nukahtanut ja minä saanut hoidettua kaikki ilta- askareet niin että Uhman mennessä nukkumaan voisin ottaa ehtooksi. Murina nukahti samoihin aikoihin Uhman kanssa.
Tässä oli vain muutama esimerkki. Mutta mikä on yhdistävä tekijä? Minä. Vittuunnun heti, kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelin. Se on mielestäni vakava merkki siitä, että liian kauan olen onnistunut suunnitelmissani. Uhman kanssa oli helppoa, koska Uhmaa oli vain yksi. Lapset eivät sopeudu ympäristöön, ympäristö sopeutuu lapsiin. Miten hienoa jotenkin huomata, kuinka suuri valta pienellä vauvalla on aikuiseen itsepäiseen ihmiseen. Kyllä se taipuu, vaikka aluksi vaikuttaakin vaikealta. Totta kai vauvaakin ohjataan kohti oikeaa suuntaa, muunmuassa yöt nukutaan jne. Mutta, uskallanpa sanoa, että tämä kaksosten vaativuus tekee talomme isolle pikku prinsessalle ihan hyvää. Enemmän minun on syytä muuttua ja hyväksyä muutokset. Enkä todellakaan voi olla kauaa prinsessa, sillä Diivasta muovautuu kovaa tahtia sellainen, eikä tähän taloon mahdu kuin yksi prinsessa. Joten, alan harjoitella hovinarrin uraa, jota ei muutokset hetkauta ja kuljen muiden mukana. Jos eksyn, en ole yksin. (Täytyy vielä lisätä, etten ole enää niin hermoheikko, jos Diiva tai Murina haluavat osallistua aamuiseen kirjoittelutuokiooni. Hoksasin nimittäin, että voin siirtää koneeni heidän huoneeseen ja joko rauhoitella heitä uudelleen uneen tai sitten ottaa heidät kirjoittajakaveriksi. Minä sopeudun, ja koska kekseliäisyyteni on normaalin vesimiehen tasolla, selviytymistaktiikat löytyvät.)

Mielenkiinnolla seuraan facebookissa monikkoperheiden sivua. Kirjoittelen itsekin sinne välillä, mutta "hauskinta" on lukea normaalien ihmisten törmäilystä idioottien kanssa. Tietysti vereni kiehuu korviin saakka lukiessani kaljamahaisista perhepaikan valtaajista tai hienostokusipäistä, joiden käsilaukku vaatii sen kaksosten kärryn kaupassa. Se on kuitenkin normaalia arkea, ihmisten ajattelemattomuus ei tule millään tavoin shokkina. Sitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Enkä voi itsekään sanoa olevani se huomaavaisin, herttaisin ja ajattelevin tyyppi. Asiaa pohdittuani totesin, että ihmiset käyttäytyvät oikein niissä tilanteissa ja asioissa, joihin he itse kiinnittävät huomiota, koska se kuuluu heidän elämäänsä. Osaavat siis eläytyä jonkun toisen asemaan, joka on samanlainen kuin heillä itsellään. Itse osaan huomioida lapsiparkit ja kärryt. Okei,korjaan logiikkaani omalta osaltani siihen, että teen asiat niin, että voin edelleen arvostella muita asioista, jotka ärsyttävät. Osaan jättää invaparkit rauhaan, jotta joskus voin kerätä rohkeuteni ja kiskoa kyseiselle parkille jätetystä mersusta nokkamerkin pois ja tunkea sen kahdella jalalla reteästi löntystelevän kaljamahaisen ja itsekeskeisen, keski- ikäisen miehen b- rappuun. Tällaista päivää tuskin tulee, mutta pidän mahdollisuuden ilmassa. Kerään koirani tekemät tavarat valkoisesta lumipenkasta, jotta voin kovaan ääneen puhelimessa arvostella ystävälleni edellä kulkevaa dopermannin taluttajaa, joka jätti koiransa paskat keskelle pyörätietä. Lopetan puhelimessa puhumisen kaupan kassalla, jotta voin mahdollisesti joskus töihin palatessa kysyä puhelimeen puhuvalta asiakkaalta kovaan ääneen, tuliko muuta, huutaa ostosten hinnan ja kehua kuinka kaunis yö on, kun sataa vettä kuin esterin perseestä. En siis ole ajattelevainen, vaan ajan omaa etuani. Mutta, jos hieman viilaa logiikkaa, lapsiperheet kiinnittävät huomiota lapsiparkkeihin ja kärryihin ja ovat ajattelevaisia muita perheitä kohtaan. He taas saattavat nyrpistää naamaansa pultsarille, joka kauppakeskuksen edessä pyytää kymppiä viikonloppupulloon. Itsekin nyrpistäisin ja kehoittaisin etsimään töitä. Tätä pultsaria taas saattaa ymmärtää tämä keski- ikäinen, kaljamahainen mies perjantaisella Alko- käynnillään ja tuo pulsulle tullessaan pullon halvinta viinaa, mutta tuo kuitenkin, koska arvostus alkoholiin on sellainen, että sitä tarvitsevia ymmärtää. Itse en ala jeesustelemaan äideille, jotka polttavat tupakkaa, koska itsekin poltan. En tosin tee sitä vaunuja työntäessä, kaukaloa kantaessa tai lapsi sylissä, joten sellaista näkyä saattaisin hieman paheksua, mutta en niin paljon kuitenkaan. Kaikki mitataan omassa prioriteetissa.

Lueskelin jälleen Ilta- Sanomien aamu- uutisia. Luin väkisinkin jutun, jossa 23- vuotias mies oli saanut tuomion lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka 13- vuotias kuuluukin jo hieman vanhempaan kastiin, tapaus kuulostaa ja on sairasta. Tällainen uutisointi on surullisen jokapäiväistä, mutta koska olen kohtuullisen elimellistynyt Suomen oikeusjärjestelmään ja tuomioihin, luin uutisen tietääkseni tuomion. Eikä olisi kannattanut, sillä lause "vakiintuneen käytännön mukaan syyllinen tuomittiin viiden kuukauden ehdolliseen tuomioon" sai pääni roihuamaan. Anteeksi, mutta mitä vittua?!?!? Vakiintunut käytäntö lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viisi kuukautta EHDOLLISTA?!?!?!??! Se on sitten aivan sama, pidetäänkö näistä oikeudenkäyntejä. Ehdollinen ei auta mitään, lisäksi kaikki oikeusasiakirjat julistettiin salaisiksi. Selvä, suojeleehan se uhrejakin, mutta paljon enemmän tekijää. Koska tekijää ei tiedetä ja kyseinen tapaus saa jatkaa elämäänsä vapaana, hän todennäköisesti toimii uudelleen. Ja uudelleen. Jotta voisi tehdä sen taas. Vitun kyrpäjyräoikeuspäättäjät ja muut vastaavat idiootit, ennen kuin piilotatte tupakat kansalaisilta (jonka vuoksi sitä myydään jo enemmän), voisitte keskittää määräämisvaltaanne hieman tärkeämpiin juttuihin, ihan oikeasti. Ja sen sijaan, että miettisitte veronkorotuksia ties mihin kaikkeen mahdolliseen, voisitte määrätä myös rattijuopoille kovemmat rangaistukset. Kuten yhdessä facepäivityksessä totesin, "pitäisikö alkaa ottamaan mallia rattijuopoista, mitä piittaamattomampi, sitä paremmin kävisi ja oikeus vain taputtaisi päähän".  Suomi on hyvinvointivaltio ennen kaikkea rattijuopoille ja pedofiileille ja raiskaajille. Sekä niille, jotka pahoinpitelevät itseään heikompia, oli kyseessä sitten aikuinen, lapsi tai eläin. Mieleni tekisi alkaa tehdä jälleen tutkimusta ja julkaista siitä astetta isompi teksti. Ajatus ei ole mahdoton, ja saatan sen vielä tehdäkin. Eli, tutkisin lehdistä ja netistä tuomioita eläinrääkkäyksestä, rattijuopumuksista, pahoinpitelyistä, murhista ja pedofiliasta sekä raiskauksista. Sitten vertaisin niitä tuomioihin, joita on annettu veropetoksista. Kummassa mahtaa olla pidemmät tuomiot? Uskallanpa väittää, että niin kauan pääsee vähällä, kunnes erehtyy viemään valtiolta rahaa. Kansanedustajathan saattaisivat jäädä ilman palkkaa.

En tiedä, odottaako kukaan toiseen blogiini lisää lukuja, mutta jos näin on, lupaan laittaa maanantaihin mennessä lisää. Kirjoitan sitä suunnattomalla tarkkuudella ja harkinnalla,  joten se vie oman aikansa. Lisäksi tykkään välillä jättää hommia rästiin, laiska kun olen, joten minulla on tällä hetkellä pino tehtäviä, tiukka deadline ja kolme vaativaa lasta. Seuraavaksi keksin ja patentoin kellon, jossa on edes kaksi lisätuntia vuorokautta kohti. Sunnuntaihin mennessä aion saada ristiäiskutsut valmiiksi, jotta saan ne maanantaina postiin. Ja perkele, nyt on perjantai... sanoinko tiukka deadline? Muutan adjektiivin mahdottomaksi, mutta aion vähintään jäädä henkiin, vaikka en selviytyisikään. Lisättäköön vielä, että lievänä masokistina ja Uhman "minä itse"- asenteesta mallia ottaneena päätin tehdä ristiäisiin kaikki itse. Pullat, kaneliässäkeksit, lämpimän tarjoilun sekä muuta, mitä haluan pöytään laittaa. Täytekakun meinasin aluksi tilata, mutta sitten hoksasin, että olen monesti sittarissa käydessäni ihastellut ihania kakkukoristeita ja erivärisiä marsipaaneja. Totesin, että jos kakun muoto epäonnistuu, päälle kaulittu marsipaani pelastaa kaiken. Lisäksi saan kakun ulkonäöstä juuri sellaisen kuin haluankin. Ajattelin vetää testivedoksen nyt viikonloppuna. Joo, ajattelin, ja aikataulu pullistuu siihen malliin, että todistaa sen, ettei ajattelu edelleenkään ole allekirjoittaneen työtä. Lupaan varoittaa tänne, kun blogin kirjoittaminen loppuu lähtiessäni lataamoon pariksi viikoksi. Suunnittelin tosin käyväni pimeillä kaupoilla. Kai jostain löytyy adhd- lääkettä, joka saa toimimaan ylikierroksilla? Tai sitten teen sitä jo nyt. Joka tapauksessa, mitä hektisempi elämä, sen hauskempaa. Kunhan muistaa itkeä sen kerran viikkoon, jotta hyvä tuuli säilyy ja näyttää miehelleen, että hei, minä nyt olen kuitenkin nainen ja itken vaikka turhasta, jos siltä tuntuu.

Joo. Nyt tää mamma käy tupakalla ja alkaa viikkaamaan kolmen koneellisen aiheuttamaa pyykkivuorta. Rattoisaa perjantaiaamua, mikä ei tapa, vahvistaa!

O-ou?

Huomaa, että olen nukkunut todella rauhattoman yön. Enkä voi syyttää asiasta Diivaa tai Murinaa, sillä he ovat koko tämän viikon nukkuneet oikein onnnistuneesti. Vika oli omassa korvien välissä, joka tuotti aivan omituisia unia. Ei mitään tolkkua. Tai oikeastaan, olihan siinä aika selvä juoni.
Pitänee alustavasti kertoa, että olen todellinen rikossarjojen fani. Tykkään seurata etsivien työtä, kun he yrittävät saada rikollisen kiinni, tykkään "onnellisista lopuista", kun murhaajaa estetään viime tingassa tappamasta jotakuta (eikä siitä tosiasiasta pääse mihinkään, että jokaisessa rikossarjassa on vähintään yksi katselemisen arvoinen mies, jota voi kuolata suu puoliauki ja syyttää kuolatahroista omaa lastaan). Tähän saakka alitajuntani on pärjännyt loistavasti, eli noin kymmenen vuotta. Mielikuvitukseni ei ole tehnyt tepposia, enkä ole pelännyt olla yksin kotona. Päinvastoin, pari vuotta sitten mieheni ollessa kesälomamatkalla kauempana minun raataessa töissä, nukuin vallan takaovi auki jotta eläimillä oli vapaakulku. Tuolloin kissani kokeilivat, millaista ulkoilmaelämä oli ja selvästi he siitä nauttivat. Harmi vain että kotiaresti alkoi kun oravia alettiin kantamaan kotiin. Ja takaovea piti alkaa pitää kiinni kun kavereita tuotiin katsomaan, millaisessa puljussa asutaan (terveiset Jaska- kissalle). Eli aiheeseen palatakseni (miksi aina eksyn siitä....), saatoin jopa yöllä pitää ovia auki, vaikka olin juuri nukahtanut katsoessani rikossarjaa, jossa yksinasuva nainen oli raiskattu ja murhattu. Ei vain herättänyt mielikuvitusta, toisin kuin kaikki yliluonnollinen, hrrrr... Eikä ikinä nuo sarjat ole hyppineet silmille. Nyt oli sitten poikkeuksellinen yö, joka taisi kokonaan olla pelkkää yhtä rikossarjaa. Itse olin viaton sivullinen, joka sisusti tyylikästä ja isoa taloa jonkun menneen aikakauden (?) tyyliin. Oli näyttävää punaista samettia, epäkäytännöllisiä kristallikruunuja jne. En tiedä, miten lopulta päädyin jonnekin kellariin, jonne oli ammuttu joku ruskeasilmäinen, pitkähiuksinen mies. Tällä oli myös nahkatakki. Koko kellari oli yhtä rikollisluolaa ja kuljin tyynenä siellä, ainoa pelko oli että minut liitettäisiin murhaan, kun tarkoitukseni oli vain katsella ympäriinsä (whaaaat????!!?!?!). Kohtausten vaihtuessa aiempi ruumis taisi hävitä ja uusi tulla tilalle, sitä kuitenkaan näkemättä. Tai, olin jo jonkun kuoleman kokenut siinä vaiheessa kun Murina herätti  vaatien ruokaa,sillä muistan sen hieman hyytävän olotilan jonka uni jätti. Sama olotila oli vielä aamulla herätessä ja muistan uneni jatkuneen jollain tavalla. Oikeasti, en ole muistanut unia hetkeen herätessäni, mutta tällainen sitten jää mieleen? Kiitos. Lisäksi unessa esiintyi serkkuni vaimo koiran kanssa lenkillä, siskoni kissa ja joku pettämiskuvio, jossa erään lähikaupungin hyvän ravintolan omistajan tytär oli petetty osapuoli. Himmeää, todella himmeää. Ilmankos ei ajatus kulje.

Tänään on hyvä päivä. Kun lasten aamu on alkanut, nappaan Uhman ja menemme paikkakuntamme avoimeen päiväkotiin. Olen ollut hieman huolissani Uhman sosialistumisesta, sillä vielä töissä käydessäni häntä ei vielä tarvinnut viedä hoitoon, josta olin onnellinen, sillä en halunnut häntä alle vuoden vanhana hoitoon. Siihenkin vaihtoehtoon olin varautunut ja pakon edessä niin olisi toimittukin, mutta vaihtoehdon löytyessä pidin hänet kotona. Nyt olen jälleen äitiyslomalla ja näin ollen Uhmalla ei ole tarvetta hoitoon. Naapurustossamme ei ole samanikäisiä lapsia ja lähimmät kaverini, joilla on ikätovereita, asuvat viidenkymmenen kilometrin päässä. Niinpä avoin päiväkoti, jonne vanhempi voi lapsensa kanssa mennä, kuulostaa aika ihanteelliselta. Torstaisin kokoontuu taaperokerho, jonka ikäluokka on sopivasti 1-2 vuotta. Päätin, että käyn katsomassa, mitä Uhma meinaa. Yksi vaihtoehto on tietenkin, että hän kokee muut lapset hieman uhkana, että ne vievät huomiota kuten kaksoset. Toinen on se, että Uhmaa ujostuttaa, eikä hän liiku äidin sylistä minnekään. Tapahtui mitä hyvänsä, jos Uhma osoittaa minkäänlaisia viihtymisen merkkejä, tulee tuosta joka torstainen traditio.
Kun sitten päiväkoti on testattu, tuon Uhman kotiin ja lähden omalle ajalle(kyllä, taas!!) ja menen ensimmäistä kertaa yksin ratsastamaan. Itse täytyy saada hevonen laitumelta, laittaa se valmiiksi ja päästä selkään. Saas katsoa, mitä tulee. Jännittää, mutta sopivassa mielessä. Tietysti käy niin, että jos hevonen viime kerralla oli kuin Herran enkeli omistajiensa läsnäollessa, niin nyt se näyttää kaikki temput, joita on oppinut elämänsä aikana. Noooo, kuten jo viime kerralla sille sanoin, käyn päivittäin tahtojen taistelua alle kaksivuotiaan uhmiksen kanssa, niin kumpi mahtaa vetää pidemmän korren, jos aletaan vääntämään? Minä olen äiti, ja muut toimivat, kuten sanon.

Selasin tuossa Ilta- Sanomien nettisivuja ennen kuin nousin ylös. Puhelin on hyvä seuralainen, kun lapset vaativat maitoa tai rauhoittelua hiljaisessa ympäristössä. Löysin muutamia otsikoita, joihin on pakko puuttua jo ennen sisältöön tutustumista. Oikeastaan otsikko kertoo sen, että turha avata linkkiä.
"Pirullinen vaiva piinaa kansanedustajaa- ei pysty nukkumaan eikä istumaan" Joo. Teidän, "kansanedustajien" ansiosta tavallinen kansa, jota siis väitätte edustavanne, on ylityöllistettyä, koska kaikki maksaa niin paljon ja velkaa on. Näiden velkojen vuoksi mekään emme pysty nukkumaan eikä perse kestä edes istumista. Hyvä että joku teistä kokee, miltä se tuntuu. (Sikäli en tykkää puuttua politiikkaan, sillä minulla on siitä vankat mielipiteet ilman kunnon perusteluja, sillä aihe ei kiinnosta tarpeeksi että perehtyisin siihen. Mutta koska haluan aiheuttaa kirjoitukillani huvia, mikään ei ole parempi tapa kuin puhua aiheesta josta ei ymmärrä mitään. Itseäni ainakin huvittaa tyhmät ihmiset, jotka yrittävät päteä)
"Rihanna kuherteli exänsä kanssa" No voihan nyt vittu, ette oo tosissanne? Jos haluatte tällaisesta aiheesta vaikka liitelehden, niin kiertäkääpä Suomen baareja yksi viikonloppu. Uskallan väittää, että jokaisesta kohteesta löytyy vähintään yksi kuteva pari, jotka joskus ovat seurustelleet. He eivät kyllä ole julkkiksia, mutta kiinnostanee ihan yhtä paljon (ainakin minua).
"Mysteeri selvitetty- Näitä löytyy naisen käsilaukun kätköistä" Joo. Ensinnäkin, selvittäkää se todellinen mysteeri. Miksi laukkua pakatessa tuntuu siltä, että sinne ei mahdu mitään, mutta jotain sieltä etsiessä tarvittaessa, se ei sieltä pohjattomasta mustasta aukosta löydy. Ja selvittäkää ennemmin, mitä löytyy äitien käsilaukusta. Vaikka juuri synnyttäneiden. Huonomuistinen  naisihminen voi jemmata mukaansa vaikka miesten partahöylän. Tai onko kukaan miettinyt miehiä, joilla on käsilaukku? Minua kiinnostaisi paljon enemmän sen sisältö. Mitä sellaista heteromies kantaa mukana, että tarvitsee laukun???

Jälleen minulla oli kirjoittajakaveri mukana. Murina antoi omia, tiivistettyjä kommenttejaan lähes koko aamun. Nyt hän nukahti. Toivon, ettei teille käy niin lukiessanne aamun ajatuksiani. Jos niin kuitenkin kävi, jättäkää ilmoitus kommentteihin, niin tiedän hakea reseptivaatimusta blogilleni ja vaihtaa nimeksi "uniongelmaisten taivas". Näillä mennään mitä on annettu. Loistavaa aamunaloitusta tai päivän jatkoa itse kullekin!

Minä ja imuri

Saanen esitellä tämän aamun kirjoittajakaverini, Murinan. Murina päätti vartti yli kuusi, ettei enää nukuta. Koska kuitenkin alan olla koukussa kirjoittamiseen, enkä halua pettää harvoja lukijoitani, siirsin työpisteeni huoneeseemme ja heijaan Murinaa samalla kun kirjoitan, myös toivoen että pienen lapsen sisäinen kello ymmärtäisi vielä aamun aikaisuuden ja vaatisi vauvaa nukahtamaan. Liikoja en odota, mutta löysinpä taas täydellisen ongelmaratkaisun. Koen tämän edelleen onnistuneeksi aamuksi. Eli, jos sanojen väliin ilmestyy murmur- äänteitä, ne ovat nuoremman poikani terveisiä. Lisäksi aion saada kirjoitusvirheet tällä syyllä anteeksi, vaikka nainen olenkin ja päivisin pystyn toimittamaan monta asiaa samaan aikaan, jalalla heijaus ja käsillä kirjoittaminen on vaativaa. Odotan innolla, milloin varpaani eksyvät näppikselle.

Se nyt vain on niin, etten oikeasti tiedä mitään hienompaa kotityötä kuin imurointi. Koko toimitus alusta loppuun on kohtuullisen palkitsevaa. Itse ainakin nautin jo suunnattomasti siitä, kun näen karvapallojen katoavan ja hiekan ja roskien kolisevan putken läpi. Sohvan siirto on ehdoton juttu, sen alla on varsinainen aarreaitta. Uhman jemmaamia leluja, tutteja ja papereita sekä piiloon yrittäneitä karvapalloja. Oma paheeni myös pakottaa ottamaan sohvan takaa; en vieläkään, kymmenen vuoden yrityksen jälkeen ole päässyt eroon kynsien syönnistä. Samalla kun katson telkkaria, järsin kynsiä niin lyhyeksi, että seuraavaksi jos sormen tökkää vahingossa jotain päin, raikuu pahasta tavasta ansaitut tuskanhuudot. Olen pystynyt pitämään välillä taukoa tästä, mutta sitten sorrun taas. Kynsiä vain on kiva syödä.
Imuroidessani törmäsin uskomattoman isoihin karvapalloihin. Ne olivat niin suuri ryhmittymä sohvan takana, että oli aivan pakko keskeyttää imurointi ja huutaa talon koira paikalle vain varmistukseksi siitä, etten epähuomiossa ollutkin imuroinut häntä. Mutta en sentään, pieni tiitiäisemme oli omalla pedillään odottamassa vuoroaan. Nimittäin, kun saan kaiken muun imuroitua kunnon imurilla, on aika ottaa käyttöön rikkaimuri. Pelkästään sen päällelaittaminen saa pienen colliemme juoksemaan innoissaan paikalle. Rauhallisesti ja pitkin vedoin imuroin koiramme hännänpäätä myöten, ja se nauttii toimituksesta täysin rinnoin. Ilmeisesti rikkaimurissa on tarpeeksi pieni ääni, sillä isoa imuria koira taas pelkää. Talomme on hieman omituinen kaikkine tapoineen ja asujineen, mutta minun kanssani ei täysipäiset pärjäisikään. Jos ei muuten, niin opettaisin kaikki hieman kajahtaneiksi.
"Montako kertaa miehesi on imuroinut talossanne sinä aikana, kun olette siinä asunut?" kysyi eräs ystäväni kerran kun taas tuhtasin imuroinnin perään ja itkin keittiön pöydän alla olevaa Uhman ruokalistaa. En joutunut edes miettiä asiaa."Useammin kuin itse olen leikannut ruohon, puhdistanut räystäät, leikannut pensasaidan tai siivonnut pihaa. Varmaan yhtä monta kertaa, kuin minä olen luonut ulkoa lumet, eli noin viisi. Sitten kyllästyin kun lunta tuli, tuli ja tuli". Joku voi ja saakin pitää suhdettamme epätasa- arvoisena. Mutta jos minä en tee ulkona minään vuodenaikana mitään, mutta siellä silti on asiat kunnossa, niin eikö sisätilojen siivous voi mennä mieheni kannalta samalla tavoin? Yhdessä hoidamme pyykit ja tiskit, mutta siivous on vastuullani ja olen helvetin tyytyväinen siitä. En jaksaisi juosta toisen perässä hokien "eieieiei, se täytyy siirtää, ei siitä voi imuroida" jne. Jossain tutkimuksessa oli, että eroja tulee enemmän niihin perheisiin, jossa kotityöt menee tasan ja molemmat tekee kaikkea. Tällöin korostuu se, että toinen astuisi toisen varpaille. Tätä tilastotiedettä minun on helppo uskoa. Mieheltäni menisi hermot, jos minä kädetön ja silmätön sekä kärsimätön ihminen lähtisin pensasaitamme kimppuun sahalla. Häneltä lähtisi myös pää tullessaan neuvomaan minua. Eli, jos suutari pysyy lestissään, saa tämä nainen puolestani pysyä sisällä keittiössä samalla kun mies tekee ne raskaimmat työt. Tässä menee raja, jos sen ylität, ei hyvä heilu.
Vaikka äsken kerroinkin, ettei mieheni pahemmin imuroi, oli hänen eilen vähän pakko. Nautin tästä tilanteesta suunnattomasti. Olen viimeisen vuoden toitottanut, että tahdon uuden imurin. Vähäisistä varoistani en ole saanut sitä yksin ostettua, mutta olen elätellyt toivoa että puoliksikin sellaisen voisi hankkia. Niin omituinen nainen olen, että joulu- syntymä- ja äitienpäivälahjatoiveeni olivat vain imuri. Kodinkone. Mutta imuri. Kuten sanoin, rakastan imuroimista ja imuri on oikea käteni. Mutta ei, mieheni vain kysyy, mikä vanhassa on vikana. Lueteltuani sen, ettei siitä saa enää suulaketta irti ja pääse nurkkiin, sen, että suulake on täysin paska, sen että imurin imukyky on kuin eläkeikää lähestyvällä huoralla, mieheni kohauttaa olkiaan ja sanoo että on se ihan hyvä vielä. AAAAAAARGGGHH!!!!!!!!!!!!!!!!!! Hyvä sellaisen on sanoa, joka imuroi vain noin neljä kertaa vuodessa. Prkl. No, olosuhteiden pakosta mieheni pääsi sitten eilen tositoimiin. Olin ostanut kissoille uuden raapimispuun joten vanhat loppuunkynsityt sai viedä pois. Mieheni sitten otti tämän projektikseen. Kun vanhat vietiin pois, tuli tietysti imurinnäytön paikka. Koska kyseessä ei ollut kuin pari neliötä, mieheni hoiti myös sen. Imurinkin metelin yli kuului sitten kesken kaiken sellainen perkele, että itsekin hyppäsin ilmaan. Hiivin katsomaan ongelman ydintä. Taisin saada sata henkistä orgasmia, kun näin mieheni taistelevan suulaketta irti. Siis tästä imurista,  jossa "ei ole yhtään mitään vikaa". Katsoin parhaimmaksi pitää sillä hetkellä suuni kiinni, mutta uskon, että seuraavassa imurikeskustelussa voin kysyä, imuroisiko hän itse taloa viikon tällä kyseisellä imurilla. (Ja niin, olisinko vuodessa saanut säästettyä rahan uuteen imuriin? Kyllä, jos olisin toiminut fiksusti. Mutta koska taloussilmäni kohentui huomattavasti vasta kaksosten syntymän jälkeen ja sitä ennen olin liiankin huoleton ilman kokonaisuuden hahmotuskykyä, maksan typeryydestäni huonolla imurilla. Lisäksi, työpaikkani oli-on ylityöllistetty ja alipalkattu, ei siitä edes loistavalla taktikoinnilla ja yrityksellä olisi säästetty mitään. Terveisiä työpaikalle, pomo ja työtoverit ovat ihania, mutta pomon pomot ja yrityksen liikeidea talloo pientä ihmistä ja aiheuttaa vatsahaavaa ja tuskaa enemmän kuin synnytys tai ehkäisyn unohtaminen. Ei ole ikävä.)

Miten tutkimusrahaa anotaan? Koska olen kuullut mitä ihmeellisimmistä avustetuista tutkimuksista, voisin itsekin tehdä ihan pätevän tutkimuksen. Olen aivan varma, että pienillä vauvoilla on äitiarea- aistimus. Nytkin, kun olen kirjoittanut ja istunut aivan Diivan ja Murinan vieressä, ovat he nukkuneet tyytyväisinä (juu, Murinallakin sisäinen kello voitti). Olen laittanut heidän väliinsä itkuhälyttimen ajatellen, että nyt on hyvä väli käydä tupakalla. Ulos päästyäni ja laittaessani itkuhälyttimen toisen pään päälle on sitä kautta kuulunut jo rauhatonta liikehdintää. Palatessani heidän luokseen on rauha laskeutunut sekunneissa. Monesti olen huomannut saman. Laittaessani keittiössä ruokaa olen kuullut, kun toinen on päästänyt lattialla tai sitterissä porun. Paikalle päästyäni molemmat ovat sikiunessa tyytyväisenä hymyillen. En näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin että joku vaisto kertoo näille, kun äiti on kauempana kuin metrin päässä. Mielestäni tämä on enemmän tutkimisen arvoinen asia kuin se, kuinka monta kiloa täytyy vuorokaudessa syödä ranskalaisia sairastukseen syöpään.

Lopuksi täytyy kehua, kuinka herrasmies Uhma osaa olla. Hän on koko ajan osannut käyttäytyä kaksosia kohtaan yllättävän kauniisti ikäisekseen. Ei mitään väkivaltaa tai kiusaa. Aluksi hän oli kuin kaksosia ei olisi olemassakaan ja aivan yllättäen hän alkoi tarjota näille ruokaa ja pyyhkiä suuta. Olen ollut positiivisesti yllättynyt myös siitä, ettei Uhma ole kertaakaan edes yrittänyt juoda kaksosten maitopullosta, vaan oma on ollut aina se, joka kelpaa. Tutitkin ovat saaneet olla aika rauhassa. Eilen sitten viettäessämme lattialla aikaa Uhma otti vauvan tutin ja varovasti tarjosi sitä Diivalle, joka ei sitä kuitenkaan huolinut. Niinpä Uhma sitten meinasi, että jos vauva ei sitä tarvitse, voi hän lainata sitä ja hitaasti laittoi sen omaan suuhunsa samalla katsoen minua kuin lupaa kysyen. Enpä hennonnut kieltääkään pientä kullannuppua, sanoin vain miehelle että käytetään tuo mikrosteriloijan kautta seuraavaksi, vaikka todennäköisesti näillä jo sama bakteerikanta onkin. Tulevaisuudessa näillä varmasti menee tutit sekaisin, mutta jos vielä olisi hieman varovainen kun kaksosten vatsatkin tuntuvat rauhoittuneen. Ja olen jo suunnitellut, että Uhman täyttäessä kaksi alkaisin psykologisella sodankäynnillä vieroittamaan häntä tutista: "pikkuvauvat syövät tuttia, etkai sä enää sitä tarvitse?" Samalla tavoin ajattelin erottaa tuttipullosta. Mutta Uhma on vielä sen verran pieni, etten ota stressiä. Saa hänkin olla vauva vielä, jos haluaa.

Rattoisia kysymyksiä

- Missä kaikki pulunpoikaset ovat? (Oikeasti, onko kukaan nähnyt niitä?)

- Millaisia tuolit olisivat, jos jalat kääntyisivät polvista toiseen suuntaan? (En suosittele kokeilemaan kotona)

- Voiko kuussa kuivattaa pyykkiä? (Neil Armstrong olisi voinut koittaa niin ei tarvitsisi miettiä)

- Kuinka kauan matka kestää jos se on pitkä? (Veikkaisin, että loputtomasti?)

- Kumpi on suurempi, tippa vai pisara? (Onko väliä, kun molemmat on märkiä.)

-Miksi mäyräkoiralla on niin lyhyet jalat? (Jos ne olisi pidemmät, ne tulisi selästä läpi)

-Miksi kirahvilla on niin pitkä kaula? (Jos siitä ottaisi palan pois, pää tippuisi maahan)

-Mistä tunnistaa maailman lyhyimmän miehen? (Sillä on pussit silmien alla)

-Mistä tunnistaa maailman lyhyimmän naisen? (Sillä on rako hampaiden hampaiden välissä)

-Mitä eroa on sammakolla? (Mitä vihreämpi, sitä pomppii)

Vaikka blogini kellonaika väittäisi mitä, kello on aamu. Ja päivä tiistai. Tarkistin aikavyöhykettä ja viimeksi taisin olla Tyynenmeren aikavyöhykkeellä, nyt taidan elää Islannissa. Jos edes kellonaika näyttäisi totuutta, mutta päivissä olen sen yhden jäljessä. Tunnen itseni elektroniikan ihmelapseksi, jonka vanhemmat ovat päättäneet antaa adoptioon henkilöille Yritä ja Epäonnistu. Palatakseni kelloon, se on nyt viisi, joten ylläolevat kysymykset olkoon oikeutettuja. Jollakin pienen ihmisen täytyy itseään viihdyttää. Hihhei.

Olen tehtävistäni myöhässä. Ristiäiskutsuja pitäisi alkaa valmistaa ja budjettilaskuri kuitteineen saattaa ajan tasalle. Uhman vanhoja vaatteita saisi jälleen käydä läpi Murinaa varten ja tutuilta tulleet vaatteet saisi järjestää koon mukaan. Omia vaatteita pitäisi alkaa kärräämään kirpputorille. Olen kuitenkin ollut nyt niin kiinni perheen pyörityksessä ja vapaa- aikani käyttänyt maailmanrauhan rakentamiseen sekä nälänhädän torjumiseen, ettei aikaa ole jäänyt. Ja jos on, olen yrittänyt keksiä lääkettä syöpään. Kiireistä. Jospa siis tänään saattaisin talouslaskurin ajan tasalle Uhman päiväuniaikaan. Illalla aloittaisin ristiäiskutsut. Viikonloppuna voisin opettaa koiramme haukkumaan Espanjaksi, ihan vain jotta voisin sanoa perheemme olevan monikulttuurinen. Josta tulikin muuten ajatusjohdannainen. Jos nyt alkaisin iltaisin laittamaan soittimesta  vaikka Kiinan kielen opetuslevyn ja soittaisin sitä kaksosille kunnes he ovat vaikka viisi, oppisivatko he sitä? Nukahtaessa, nukkuessa ja herätessä kuulisi vierasta kieltä suomenkielisten sanojen kanssa, kai se johonkin johtaisi? Joo...huonosti nukkuviin lapsiin jotka oppisivat ennen kouluikää haistattelemaan äidilleen vieraan maan tahtiin. Jätetään väliin.

Eilen oli täydellinen päivä. Uhma tuntuu unohtaneen sen, mikä hänen mieltään on kiukuttanut. Tietysti normaalia äkäisyyttä ilmeni, jos herraa kielsi, mutta hän on vain suloinen puristaessaan kätensä nyrkkiin, ottaessaan keuhkot täyteen happea ja huutaessaan niin, että kaikki 92 senttiä ja 15 kiloa tärisee. Diiva ja Murinakin omasivat kohtuu onnellisen päivän. He lähinnä söivät ja nukkuivat, niin kuin vauvojen kuuluukin. Välillä hereillä ollessa oli pientä huutoa, mutta myös naurua, hymyä  ja hyminää. Itse voin loistavasti pitkien yöunien ansiosta, niinpä tein ruuan lisäksi pullia. Ruuaksi tein perunoita (Uhma ei pidä riisistä tai makaronista, joten taloutemme lisukevaihtoehdot jäävät perunan eri muotoihin) ja kanakastiketta. On paljon taloudellisempaa, jos ostaa kolmen koipireisipaketin, laittaa ne uunissa ja perkaa siitä lihat kastikkeeseen. Paljon lihaa ja koira kiittää nahasta ja muista perkuujätteistä (ei kuitenkaan luista, sillä ne menevät suoraan suosiolla roskiin). Kastikkeen laitoin normaalisti ruskistamalla jauhoja kevyesti voissa, veden jälkeen lisäsin savujuuston makuista ruokakermaa, kanaliemikuutioita, valkosipulijauhetta, maustepippuria sekä grillausmaustetta. Salainen ainesosa hunaja toi kaivattua pehmeyttä, mutta mausteet sain esille laittamalla pari teelusikallista sokeria joukkoon. Uhma söi ruokansa kiukuttelematta. Tarkoittaa sitä, että onnistuin. Pullalajiksi valitsin voisilmäpullat. Taikina kohosi yli kipon, eli pullia tuli pakastin täyteen. Käytin niin vähän jauhoja kuin pystyin, joten lopputuloksena oli ihanan ilmavat ja pehmeät pullat. Voisilmä tuli sekoittamalla noin desi sokeria huonepehmenneeseen voihin. Näistä tuotoksista taas mieheni kiitti. 

Illalla hoksasin loistavan keinon rauhoittaa Diiva. Hän huusi ruokkiessani Murinaa, eli en voinut napata häntä syliin. Otin laitokselta saadusta Libero- lahjalaukusta mukana tulleen ampiaishelistimen, jolla on silkkinauhoja perässään ja aloin niillä sivellä Diivan kasvoja. Tytön silmät menivät kiinni ja suu nousi hymyyn. Hän selvästi nautti uudesta aistimuksesta. Keino tepsi koko illan. Toivottavasti auttaa myös tänään, jos on tarvetta.

Jälleen olen saanut juotua kahvikuppini ja Diivakin aloittaa aamuääntelyitään, lisäksi täytyy ehtiä käydä netpostin sivuilla ja nettipankissa, eli tämä juttutuokio jääköön tähän. Lupaan kuitenkin palata taas ajan ollessa sopiva, oli se sitten Tyynenmeren aikavyöhyke tai mikälie. Jatkoja.

En keksinyt sopivaa otsikkoa, olkoon siis nimi otsikko.

Aloitan nyt ensimmäiseksi juuri tekemästäni huomiosta. Julkaisemani kirjoitukset päivittyvät ihan omituisiin kellonaikoihin, eilenkin aamulla julkaisemani teksti esiintyi iltaisella kellonajalla, enpä taas muista mutta ilta yhdeksää taidettiin olla lähellä. Eli en kuseta lukijoitani kellonajoissa, tarvitsee etsiä asetuksista uusi aikavyöhyke. (Joo, pikkujuttu, mutta eipä sitten enää häiritse...)

Eilinen oli aikamoinen painajainen. Taisin loppupeleissä saada nukkua yhteensä neljä tuntia yön aikana. Kaksoset aloittivat pienen kiukun heti herättyään, eikä Uhmakaan ole ollut mitä aurinkoisin itsensä viime päivinä. Sisarkateutta, lisäksi uskoisin että hänen antibioottikuurinsa väsyttää joltain osin. Eli eilisaamu oli kiukkupainotteinen. Itse olin hyväntuulinen siihen saakka, kunnes äiti soitti mummimme joutuneen sairaalaan. Todennäköisesti sappikivet olivat taas saapuneet vaivaksi, mutta koska oli sunnuntai, ei asiaa alettu tutkimaan heti. Stressin lisäksi ongelman muodosti se, että mummumme on miehensä omaishoitaja, eli papallemme tarvitsi löytää paikka, jossa olla mummun kotiutumiseen ja kuntoutukseen saakka. Siinä sitten olikin tekemistä nyky- yhteiskunnassamme.
Veljeni oli mennyt kysymään paikkakunnan terveyskeskuksesta, pääsisikö pappamme sinne ainakin väliaikaisesti. Hän oli esittänyt tilanteen ja kysymyksen asiallisesti. Vastaukseksi oli kahden hoitajan suusta tullut yksinkertainen "hoida itse". Kiukkuisesti, hällä väliä- asenteella. Yksi paikalle saapunut hoitaja oli sitten neuvonut menemään vanhustentalolle, josta oli sitten sentään osattu ohjeistaa, että sellaisessa tapauksessa vaaditaan läheisestä päivystyksestä lähete. Vanhainkodissa oli myös alettu selvittää, minne mahtuisi. Päivystyksen, päivystävän sosiaalitoimen ja vanhainkodin henkilökunnan avulla pappamme sitten pääsi vanhainkotiin sellaiseen huoneeseen, jossa päivisin asukkaat voivat käydä lepäilemässä. Eli yöpaikka löytyi, katsotaan minne hänet tänään ohjataan. Sikäli tarinalla oli onnellinen loppu, pappa pääsi ihan hyvään paikkaan. Asiassa jäi tosin koko sukuamme kaihertamaan terveyskeskuksen työntekijöiden toiminta. "Hoida itse". Anteeksi, mutta mitä? Ei neuvoja, apuja tai mitään. Asiakaspalvelusta ei tietoakaan, ei edes näyteltyä myötätuntoa. Miksi tuollaiset ihmiset hakeutuvat alalle, jossa he eivät ilmeisesti halua olla? Mieltäni kaihertaa se, että he ovat siellä pitämässä sairaista vanhuksista huolta. Millä asenteella siellä hoidetaan asukkaat ja potilaat? Päätän tämän aiheen painokelvottomaan litaniaan toivoen kyseisten ihmisten vaihtavan alaa, myös oman mielenrauhansa nimissä. #%&/()&/%%¤#"U&((*****#!½%&/!!!!!!!!!!!!!!!!!

Lähdin eilen Uhman kanssa sukulaiskierrokselle, tarkemmin ottaen äitini luokse. Asumme omasta perheestäni 50kilometrin päässä ja käyn siellä noin kerran viikossa vuorotellen Uhman ja kaksosten kanssa. Uhmakin saa vain omaa huomiota, josta ei joudu taistelemaan kenenkään kanssa. Serkut ovat sen verran vanhoja, että he ovat leikkitovereita, eivät uhkia.
Vaikka kaikki huomio oli Uhmassa, hän oli hivenen känkkäränkkä. Koomisin tapaus tuli, kun komensin häntä. Olin pukenut hänelle henkselifarkut. Uhma sitten kieltäessäni otti henkseleistä kiinni, venytti niitä ja huusi takaisin. Nauroimme äitini kanssa pikku henkselien paukuttajaa. On pojalla tavat jo tuossa iässä.
Kotiin saapuessamme Diiva ja Murina olivat rauhallisia, mutta mieheni lähtiessä ruohonleikkuuseen repesi taivas. Kaikki huusivat. Lievä epätoivon hetki otti minutkin valtaansa miettiessäni, mistä aloittaa. Väsymys, mummun tilanne ja kaikki mahdollinen tuntui painavan ja tekevän lievän riittämättömyyden tunteen. Purskahdin totaaliseen itkuun samalla, kun juoksin lapselta toiselle. Itkin aikani miettien riittämättömyyttäni äitinä. Vartissa kyyneleet loppuivat, jonka jälkeen lapset olivat jo rauhoittuneet. Oma mieleni oli tyyni. Pitäydyn logiikassani, että jos ei vähintään kerran viikossa itke, vaikka edes turhanpäiten, purkautuvat kyyneleet jossain vaiheessa kuitenkin. Olen huomannut, että kun rutistan kyynelkanavani tyhjäksi, mieleni on jo siitä paljon parempi. Jos päässä on ennestään paljon kusta, ei sinne suolavettä mahdu paljon ja se luo kevyen paineen tunteen. Tarvitsee siis vastaisuudessakin muistaa, että turha taistella itkua vastaan, kun se todella helpottaa oloa. Olin koko loppuillan seesteinen ja rauhallinen. Diiva ja Murina olivat kahdeksaan mennessä täydessä unessa, eivätkä vaatineet sen jälkeen hyssyttelyä tai rauhoittelua. Uhma oli rauhallinen ja leikki tyytyväisenä. Minä nukahdin sohvalle ilmeisesti ennen yhdeksää. Heräsin neljältä aamuyöllä. Mennessäni kaksosten huoneeseen sain huomata, että rakas mieheni oli päättänyt antaa minun nukkua, sillä siellä se liki kaksimetrinen köriläs makasi 80x200 senttisellä ohuella patjalla kaksosten maitopullot vieressä. Olin saanut nukkua seitsemän rikkumatonta tuntia. Herätin mieheni siirtymään sänkyynsä ja siirryin itse vartiopaikalle. Diivan ja Murinan syödessä viiden jälkeen koin itseni täydellisen pirteäksi ja nousin aamukahvin keittoon. Tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä. Ja vaikka tulisi paska, olen kerännyt voimia niin, että jaksan kaiken.

Olen miettinyt blogilleni jonkun sortin tunnusmerkkiä. Siis sellaista, että jokaisessa kirjoituksessa olisi joku perusjuttu. Sen lisäksi, että kerron normaalista monikkoarjesta kaikkine käänteineen. Olen kahden vaiheilla, mieleni tekisi joko joka päivälle etsiä uutisannista joku uutinen, josta esittää mielipide ja jonka kävisin läpi omalla välillä niin sarkastisella tavallani. Toinen mitä olen harkinnut, olisi tv- ohjelmien arvostelu/haukkuminen/suosittelu. Hetken joudun miettimään, kumpi olisi lukijoille parempi anti ja kummasta saisin itse otettua enemmän irti. Kommentteihin voi jättää toivomuksia, jos sellaisia löytyy. Lisäksi haluan blogilleni lisää lukijoita ja seuraajia, eli jos pidätte, jakakaa ja suositelkaa, jos taas ette, haukkukaa ja jakakaa. Jos taas blogini on täysin yhdentekevä, olet väärällä sivulla. www.google.com löytyy haluamasi jutut..

On aika sulkea läppäri, ennen kuin pikkuväki alkaa heräämään. Kaksoset nyt ei vielä halua tutkia tätä, mutta Uhman pienen kädet nousevat koneen aiheuttamasta syyhystä näppylöille. Voin ainakin omalta osaltani vaikuttaa onnistuneeseen aamuun.