Jos vessapaperi loppuu käydessäni vessassa, jätän tyhjän rullan lavuaarin reunalle(kuitenkin se aina häviää sieltä). Kotiin tullessani jätän kenkäni keskelle eteistä niin, että joku varmasti kompastuu niihin(yleensä minä ihan itse). Saatan lähteä tupakalle juuri kun lapset ovat vaativimmillaan isäänsä kohtaan("tuun kohta, moi"). Saatan jättää jonkun tavaran kirjahyllyyn tai liesituulettimen päälle ajatuksella "vien sen kohta paikalleen" ja se sama tavara on siinä vielä kuukauden kuluttua(tai sitten se on sille kuuluvalla paikalla ja huudan miehelleni, minne hän on pistänyt sen). Kahvikuppini pohjarenkaita on pitkin pöytiä ja kahvia kaapinovissa(aamuyön hämärässä on vaikea kaataa tasaisesti). Lähden käymään kaupassa tai jossain muualla asioilla ja sanon tulevani tunnin sisään. Oikeasti aikaa kuluu tuplaten(sukuni geenien mukana tulee akateeminen vartti). Olen kovaääninen, välillä(?!?) itsekeskeinen, raivostuttava, pidän liikaa omasta äänestäni ja useimmiten mielestäni aina oikeassa. Lisäksi käytän liikaa vaaleanpunaisia laseja ja kompastun nurmikkoon kun kuljen pää pilvissä(perinteinen vesimies?)
Minuutissa keksin itsestäni muutaman seikan, jotka varmasti ärsyttävät puolisoani. En ole mikään helppo asuinkumppani tai kumppani muutenkaan. Tuon minuutin ajattelutauon huonoista puolistani tulin käyttäneeksi sen jälkeen, kun kirosin miestäni. Hän oli ottanut vanhan roskiksen pois kaapista. Mennessäni pesemään Murinan persusta olin heittämässä vaippaa roskiin, mutta uusi pussi puuttui. Taiteilin sen sinne yhden käden kanssa kirosanojen saattelemana. "Aina se ottaa vanhan eikä laita uutta", mietin. Aina. Siis paha tapa. "Mitenkäs sinä itse, neiti perfektionisti", kysyi sisäinen ääni. Jos minuutissa keksin itsestäni noinkin pitkän listan, montako lisää löytyisi jos ottaisin tunnin ajattelusession? Osaan minäkin sen uuden roskapussin laittaa.
Mitenkö meni eilinen? Hmm...ainakin söin. Ja taisin ehkä syödä hiukan lisää. Sitten kun olin syönyt, maistelin jälkiruokaa. Entä lapset? Diiva ja Murina nukkuivat ja Uhma leikki, kun äiti söi. Äiti leikki lasten kanssa ja söi.
Söin ihan kunnon ruokaakin, mutta ristiäisistä jääneet herkut kokivat suuren katoamistempun. Lisäksi mieheni toi kauppareissulta Fazerin suklaalevyn, sellaisen juhlanumeron, joka on isompi kuin normaalit. Iltaa kohden asiasta tuli automaattinen reaktio, joka kerta kun käteni nousi, suuni aukesi. Suklaata, karnevaalikeksejä, suklaata, mariannekarkkeja, suklaata.... Yöllä kun laitoin äidinmaidonkorvikepurkkia jääkaappiin oli pakko vilkaista, löytyisikö syötävää. Olisihan sitä löytynyt, mutta katsoin paremmaksi jättää kolistelun aamuun.
Diiva ja Murina ottivat rokotukset ihanan nätisti. Äiti ei joutunut osallistumaan siihen, vaan sai ottaa rokotetun lapsen syliin ja lohduttaa. Pienen pistohuudon jälkeen he söivät, nukahtivat ja nukkuivat neuvolasta kotiin ja kotona pari tuntia päälle. Pientä kiukkua oli, mutta iltapäivällä annoin heille nestemäistä buranaa joka tuntui auttavan. Illalla he nukahtivat kauniisti yöunille ja yöllä oli pitkät syöttövälit, niin pitkät että kahden desin maitojärjestelmäni ei toiminut, sillä he söivät tällä kertaa totaalisen eri aikaan. Mutta syöttövälit olivat kuitenkin niin pitkät, että sain itsekin nukuttua vaikka he menivät ihan eri rytmissä. Kannatti varautua rokotusten kanssa pahimpaan, niin yllätyin positiivisesti.
Koska aurinkokin pilkisti eilen, puin koko katraan ja laitoin valjaat koiralle ja lähdimme kävelylle. Tunnin verran nautimme auringosta ja raikkaasta ilmasta. Yllätys, että Uhma nukahti taas. Joka kerta kun hän meinasi nukahtaa kunnon uneen ja horjahtaa, hän säpsähti korjaamaan otettaan. Taitavampi hän on kuin isänsä, tämä poika sentään pysyy pystyssä. Diiva ja Murina myöskin nukkuivat. Ylämäen tullessa vastaan päätin napata Uhman syliini. Toisella kädellä työnsin vaunuja, jossa oli hieman vajaa 15 kiloa lapsia, toisella kädellä kannoin kahdentoista kilon möhkälettä. Puolessa välissä mäkeä homma tuntui mahdottomalta. Nauroin ääneen Uhmalle, että äiti ei jaksa. Urheasti jatkoin kuitenkin. Kun melkein olimme mäen päällä ja jatkoin nauramista, Uhma aloitti oman kielensä pälpättämisen kuin ei koskaan olisikaan nukkunut. Kiitti, mahtoikohan hän meinata että töitä on syytä tehdä kunnolla, jos syödä aiot. Selvisin kuitenkin.
Ja nyt on pakko jakaa kiitosta, sillä tähän kohderyhmään harvemmin osoitan mitään muuta kuin halveksuntaa. He ovat sen ihan itse aiheuttanut, enkä aio puolustella kantaani sen enempää. Mutta siis. Olin kävelyllä 15-16 välisenä aikana. Isompien teiden suojateitä oli hivenen haasteellista ylittää, kun autoja meni kymmenkunta jonossa eikä yksikään edes aikonut hidastaa vaunujen kohdalla. Yleensä olen tottunut, että lastenvaunut saavat pientä kunnioitusta/ymmärrystä. Mutta ei, hyvä ettei kaasua painettu kohdalla. Pääsin kuitenkin aikani odotettuani tien yli. Kiersin vielä asuinaluettamme ja pian vastaan tuli seuraava suojatie rauhallisen autotien varrella. Näkyvissä ei ollut kuin yksi ainoa mopoauto, jota jäin odottamaan. Tämä mopoautopa alkoi hiljentämään jo kauan ennen suojatietä niin, että saatoin turvallisin mielin ylittää sen. Nostin kättäni kiitokseksi, ja kuskina istunut nuori poika jopa moikkasi takaisin. Oikeasti! Tämä kuski ansaitsee kiitoksen ja syrämen. Ainoa koko eilisen tunnin kävelylenkin ja neljän suojatien matkalla, joka pysähtyi. Hän teki samalla palveluksen muita mopoautoja/autoilijoita kohtaan, enää en halua välttämättä kaataa jokaista näkemääni minihäkkyrää. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että omat lapseni saavat maksimissaan vanhanajan polkupyörän, jossa ei ole vaihteita tai edes soittokelloa.
Säästin loppuun eilisen kohokohdan. Mieheni oli eilen kotona, varmuuden vuoksi, jos rokotteista olisikin tullut seurauksia. Kun kaksoset nukkuivat neuvolan jälkeen, hän lähti viemään kierrätykseen tavaraa ja samalla ohjeistin hänet kauppaan. Mitä hän toi kaupasta(siis sen jättiFazerin lisäksi)? Uuden, tallentavan digiboksin. Kuulemma enemmän tallennustilaa kuin entisessä ja tallentaa kahta kanavaa samalla kun voi katsoa kolmatta. Syrän miehelle, hän tietää, mitä kotiäiti haluaa. Tällä kertaa tuo taikalaatikko myös siirrettiin ylemmäs kirjahyllyyn niin, etteivät Uhman pikkupikkusormet pääse painelemaan kaikkia nappuloita. Ja juu, tämän kappaleen loppuun on pakko mennä itseensä ja kysyä, mitä ihmettä kiroan välillä miestäni, kun hän hemmottelee minut pilalle. Facebookissa on levinnyt kuva, jossa sarjakuvatyylisesti yksi nainen kysyy naisryhmältä "mitä me naiset haluamme?" Lauma naisia huutaa "emme tiedä". Yksi nainen kysyy "milloin me sen haluamme?" ja loput huutavat "heti!". Aika tyhjentävä ja liiankin paikkansa pitävä.
Ollaan yhdessä raskaita ja rasittavia, mutta ah, kuitenkin niin ihania ja parhaita, ettei meitä ilman voi elää. Syrän kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti