Hieman kuvia ristiäisten tunnelmista, tietenkin. Vasemmalla työn ja tuskan takana ollut kakku, joka onneksi onnistui niin, että sen kehtasi tarjota. Mielenkiintoa toi kakun kuljetus, johon tällainen nurmikkoon kompastelija ei onneksi osallistunut. Siskoni tosin melkein sai sen osumaan eteisen hyllyn kulmaan, jolloin huusin että tiputa se edes pihalla niin saat pidemmän etumatkan karkuun juoksemisessa. Oikealla ylhäällä ovat lahjapöydän kukat. Kastetilaisuudessa oli yhdessä maljakossa valkoinen gerbera (vissiin, en oo mikää hortonomi?!) punahaalarisen nallen kanssa ja toisessa samanlainen, mutta sinisillä haalareilla varustettu nalle. Molemmille tietty omansa. Niin suloista!
Oikealla alempana taas on oma kastelahjasuosikkini, jättinalle! Kuvasta ei huomaa kunnolla, mutta se on suurempi kuin Uhma. Ihana, josta totesin, että lahja taisi olla enemmänkin äidille, joka ei enää joudu nukkumaan yksin. Lasten pehmolelukeräily julistetaan alkaneeksi ja äiti on mukana täysillä. Itselläni oli lapsena monta kymmentä pehmoa, joilla jokaisella oli nimi. Aamuisin asettelin ne tarkkaan järjestykseen sänkyyni ja illalla nostelin varovasti pois. Joskus saatoin nukkua niiden keskellä. Siivouspäivänä kannoin jokaisen ulos tuulettumaan (siivousfriikki lapsesta pitäen, kuulun siihen järjestöön, jota on heitetty viisi kertaa ilmaan ja saatu vain kerran kiinni, olettaisin).
Kakusta sen verran, että sisältö muuttui hieman vielä kertaalleen. Kostutin pohjan kaikki neljä kerrosta persikkamaidolla ja vaihdoin kiiwin tilalle persikan, sillä mieheni meinasi ettei kiiwi sovi kaikille. Pätkisrouhe vaihtui vielä mariannerouheeseen. Sikäli kakku onnistui yli odotusten, kolmen ja puolen tunnin yöunien jälkeen. Eniten jännitti se pikkutarkka näperrys, sillä käsieni tärinä oli samaa luokkaa valvomisen kanssa. Mutta onnistuin kuitenkin, edes jotensakin.
Perjantai oli aika kiireinen alusta alkaen. Tehtävälista tuntui mahdottoman pitkältä, mutta sain kuin sainkin kaiken valmiiksi. Siivosin (yllättävää), pesin ja laskostin pyykkiä, pyöritin tiskikonetta ja tyhjensin sitä, vessa oli pakko pestä ja mariannekarkit näperrettävä. Kun lopulta olin saanut tehtyä vielä pappapuolelleni kirjeen, jossa kerroin Murinan ja Diivan nimet, laitoin mukaan kuvia lapsista ja suljin koko höskän, keräsin rohkeuteni ja puin lapset. Matka kohti kauppaa alkoi. Matka ei ole pitkä, ehkä noin kolme kilometriä. Mutta sillä matkalla oli yksi iiiiiso mäki, jota en muistanut. Tuntui aika kivalta persuksissa ja pohkeissa työntää reilut 24 kiloa lapsia sitä ylös. Kaupassa olin varautunut henkisesti siihen, että Uhma innostuisi hyllyissä olevista tavaroista ja kaikesta mahdollisesta niin, että hän karkaisi koko ajan laudaltaan ja hikeä pursuava äiti saisi juosta kaksosvaunujen kanssa perässä huutaen palosireenin lailla niin, että kauppa tyhjentyisi oletetusta palohälytyksestä johtuen. Mutta, jälleen aliarvioin lapseni, sillä niin kauniisti hän seisoi laudallaan eikä edes yrittänyt karata. Sain ostettua bataatit ja sukkahousut aivan rauhassa (juu, loistava yhdistelmä). Kaksoset nukkuivat vaunuissaan onnellisesti. Voin sanoa olevani tästä suorituksesta enemmän kuin ylpeä. Kävin ihan itsekseni kolmen alle kaksivuotiaan kanssa kaupassa. Oikeasti, pystyn siis mihin vain. "I´m not saying I am Batman, I am just saying no one has ever seen me and Batman in the same room together".
Diiva ja Murina jäivätkin sitten vaunuihin nukkumaan tullessamme kotiin. Murina veti kahden ja Diiva kolmen tunnin unet. Aika hyvin, sekä tarpeeseen, sillä heidän herättyään alkoi hälinä. Pitkän matkan vieraita alkoi saapua ja kaksosten kylpyhetkikin tuli. Ilta oli aika hälinää, mutta onneksi oli monta hoitajaakin. Kastetilaisuuden kaava tuli käytyä läpi mieheni äidin kanssa. Hän nimittäin sai pappisvihkimyksen viikkoa aiemmin, eli isoäiti pääsi kastamaan omat lapsenlapsensa. Ihana, loistava juttu.
Diivan ja Murinan nukahdettua tuli vielä hieman lisää vieraita, mieheni isä ja veli. Uhma oli aivan onnessaan suuresta ihmismäärästä eikä tiennyt, mihin suuntaan piti esiintyä. Kellon lähestyessä yhdeksää totesin, että mutsi lähtee nyt töihin ja isi saa taistella sitten sängystään karkaavaa lasta vastaan. Seuraavana aamuna kuulin, ettei Uhma ollut poistunut kertaakaan sängystä. Joko päiväunettomat päivät alkaa toimimaan tai sitten se on äiti, jota vastaan on kiva taistella. Veikkaan jälkimmäistä.
Työvuoroni oli täydellinen. Vaikka aluksi olinkin melko sählä kassakoneen kanssa ja työtoverini pyöritteli silmiään, muistin ensimmäisen tunnin jälkeen, kuinka homma rullaa. Lievästi ärsyttäviäkin asiakkaita oli, mutta suuressa sosiaalisessa innostuksessani en antanut niiden häiritä. Olin ihmisten ilmoilla ja ihmisiä todellakin riitti, tunsin sisäisen akkuni todella latautuvan! Paikan sulkeuduttua jäin muiden työntekijöiden jälkeen istumaan hetkeksi. Aamuyö neljän jälkeen avautuvat keskustelut ovat aivan oma maailmansa, niille ei voi kuin nauraa. Kaiken tahdonvoimani kerättyä sain nostettua perseeni jo puoli viideltä penkistä ja lähdettyä kotiin. Puoli yhdeksältä Uhma sitten herätti. Mutta henkinen latautuminen syrjäytti väsymyksen, tunsin itseni kuin uudestisyntyneeksi.
Kastetilaisuus itsessään onnistui täydellisesti. Uhma tietenkin veti yhden miehen showta, onneksi serkkutytöt juoksivat perässä ja lapsen housut pysyivät jalassa. Murina laittoi kummisetäänsä koetukselle hermostumalla hieman, mutta mielestäni se kuului asiaan. Hän oli toinen päätähdistä kuitenkin, totta kai hänkin sai sanoa sanansa. Koska emme olleet Hitlerinaikaisella kidutusleirillä, sylikummit saivat istua "pienten" lasten kanssa, eivätkä siis menettäneet käsiään puutumisen vuoksi. Voin sanoa olevani todella tyytyväinen kokonaisuuteen, ei mitään liian virallista. Kun mennään lasten ehdoilla, ei tilaisuus ole jäykkä. Ruoka riitti eikä kukaan saanut ruokamyrkytystä leipomuksistani. Jälleen piste mutsille.
Tilaisuuden jälkeen kotiuduttuamme mieheni hävisi. Niin hävisi hänen kotipuolensa miespuoliset toverinsakin. Kummityttöni äidin kanssa sitten hoidimme lapsia isovanhempien avustamana. Pian mieheni tuli käymään sisällä, noutaen toisen jaloviinapullon. Koska hänen lähimmät ystävänsä olivat viimein meillä, oli aika viettää kaksosten varpajaisia. Ja koska lapsia oli kaksi, piti alkoholiannoksetkin tuplata. Myöhemmin ollessamme kummilapseni äidin kanssa tupakalla kuulimme mieheni työhuoneesta kahden humalaisen miehen version Raulin Paratiisista. Alkuperäinen esittäjä vetää sen paremmin, niin surullinen tosiasia kuin se onkin. Pari miestä jäi työhuoneeseen kahden lähtiessä kaupungille. Onneksi oma sankarini jäi sinne työhuoneeseen, josta hänet sitten oli kaverinsa kanssa herätetty muiden tullessa kaupungilta. Sisääntullessaan he kaikki kuitenkin osasivat olla täydellisen hiljaa. Pisteet äijille.
Seuraava aamu oli vielä kiireinen ja vieraita täynnä, ennen puolta päivää talo kuitenkin hiljeni. Mieheni nukkui edelleen ja itse vietin lasteni kanssa laatuaikaa rentoutuen suklaan seurassa. Iltapäivällä kannoin miehelleni isänpäivälahjan sänkyyn: paketti buranaa ja pullo colaa. Olin lisäksi piilottanut Uhman äänekkäimmät lelut. Arvelin mieheni arvostavan tätä kaikkein eniten.
Kun tämä krapulainen trion isä viimein uskalsi nousta ilman kuolemanpelkoa, lähdin käymään apteekissa. Murina ja Diiva saavat tänään kolmen kuukauden rokotukset, joten varaudun kuumeeseen ja kiukkuun supoilla ja buranaliuoksella. Mieheni lähtee jälleen töihin, kun palaudun neuvolasta lasten kanssa. Varaudun pahimpaan, eli siihen, että Diiva ja Murina huutavat rokotteen jälkimainingeissa ja Uhma huutaa myötätunnosta. Todennäköisesti jossai vaiheessa ääntä lähtee myös äidistä, mutta olen varautunut maailmanloppuun tupakkakartongilla ja suklaalevyllä. Uskon että lapset selviytyvät ja ehkä itsessänikin vielä henki pihisee illalla. Siis ehkä. Jos näin ei kuitenkaan ole, tulisiko joku ystävällinen ihminen viikkaamaan viikonlopun pyykit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti