En tiedä onko muilla vastaavaa, mutta itse muistan lapsuudestani pätkiä hyvin elävästi.
Yksi muisto on kuitenkin ylitse muiden, kun mietin nykyistä rooliani äitinä. Muistin sen eilen aivan yllättäin ja asiaa mietittyäni totesin, että se täytyy vastaisuudessakin muistaa.
Lapsuudessani naapurikylässämme oli kauppa nimeltä Sopuhinta. Siellä oli kaikkea mahdollista krääsää, mistä pikkulapsi voi haaveilla. Koska olen sitä sukupolvea, joka leikki barbeilla hyvin ahkerasti (terveissii pikkuserkulle, en ikän unohra sitä etten saanut leikkiä hääbarbillasi, prkl!), olin tietenkin kiinnittänyt huomioni tuossa kaupassa barbihyllyyn. Siellä oli maailman kauneimmat häävaunut, joita veti maailman kaunein hevonen. Intin niitä varmaan ikuisuuden, mutta koska vaunut tietenkin olivat kalliit, ei niitä noin vain ostettu. Minun käskettiin odottaa nimipäiviäni, jolloin voisin lahjarahalla ostaa nuo vaunut.
Odotettu päivä tuli,vihdoin ja lopulta pienen lapsen odotus palkittaisiin. Mutta. Hylly oli tyhjä. Ei hevosta, ei vaunuja. Se paketti oli myyty (Tuohon maailmanaikaan tuollaisessa pienessä kaupassa ei ollut rivikaupalla isoja leluja). Muistan vieläkin pettymykseni aallon. Isosiskoni ja äitini sitten yrittivät korvata pettymystäni esitellen Sopuhinnan kaikkia muita leluja, jos kelpaisi. Loppujen lopuksi taisimme ostaa minulle punaisen lasten muovituolin jollain hienolla kuviolla. Se ei ollut barbivaunut hevosella. Se ei ollut se, mitä lähdin hakemaan. Se mitä odotin.
Tämän muistelon jälkeen pystyn jälleen paremmin ymmärtämään Uhman kiukun, jos hän yrittää ottaa jotain, mitä ei saisi, ja tyhmä äiti yrittää tyrkyttää jotain korvaavaa tilalle. Se ei ole sama. Se ei näytä samalta. Se ei kelpaa. Ymmärrän lapsen tunteen ja yritän muistaa sen. Miettikää nyt, jos vaikka on kamala suklaanhimo. Pengot kaikki keittiön kaapit. Etsit patjojen alta, laukusta, kurkkaat pakastimeen ja lopulta menet lapsesi lelulaatikolle ja yrität löytää, josko pienen taaperon suusta olisi tippunut viime herkkukerralla joku pieni suklaanokare. Ainoa löytö on joku tosi **tun terveellinen myslipatukka. Pettymys? Todella.
Yön tunnit ovat mielenkiintoisia. Juuri kun on nukahtamassa, mieleen ryöpsähtää joku kauan odotettu ahaa- elämys tai muistihirviö. "Avasinko päivällä ikkunan, kun laitoin kuivausrummun pyörimään?" Sillähän on merkitystä kaksitoista tuntia kuivausrummun pyörimisen jälkeen. "Mulletoi.fi:stä täytyy muistaa tilata ne vihellykseen vastaavat avaimenperät". Jouluun on puolitoista kuukautta. Se ei ole la-su välisen yön suurin ongelma. "Mariannekarkit on ostamatta". En varmasti saa pyhäyönä kolmelta niitä, vaikka valvoisin aamuun saakka. Uni on mukamas aivojen lepuutushetki. Joo, jos sen mahdollisuuden antaa. Pieni stressipeikko sisälläni ilmeisesti ei kuitenkaan nuku, vaan haluaa aloittaa muistikirjan täytön heti kun silmät ummistetaan. Ei sikäli huono juttu, mutta voisiko se antaa pienen levon joskus?
Eilinen aamupäivä meni suunnattomassa harmituksessa. En tiedä miksi. Se tuli, moikkasi, jutteli ja lähti. Onneksi mieheni oli kotona, joka hoiti kaksosia itse väitellessäni Uhman kanssa. "Et mene sinne", "laita se takaisin", "älä ota", "odota hetki" ja "lopeta tuo sotkeminen". Kuulostin jumittuneelta levyltä. Kun sitten tuli kaikkien vanhempien rakastama päiväunihetki ja kaikki, huom: KAIKKI lapset nukkuivat, laitoin televisiosta pyörimään pari viikkoa sitten tallentamani 5D- dokumentin, Superpienet lemmikit. Ehdin katsoa siitä vain puolet ennen kuin itsekin nukahdin, mutta se riitti. Nauroin, hymyilin ja nauroin, kunnes itkin. Ihan pienen pieniä mikropossuja, jotka mahtuvat saappaaseen (dokkarissa myös kerrottiin, että ne kasvavat isoiksi, jolloin alkuperäinen perhe hylkää ne, mutta onneksi dokumentintekijät olivat tavoittaneet myös naisen, jolla oli ex-mikropossujen vanhainkoti, syrän tälle naiselle), koiria, jotka mahtuivat teekuppiin ja minihevonen, joka leikki pallon kanssa ja jonka paras kaveri oli tätä hevosta suurempi koira. Siinä vaiheessa kun liikutuksen kyyneleeni alkoivat tulvia, säikähdin olevani jälleen raskaana. Onneksi muistin tuon ehkäisykapselin erittämän hormonin, joka todennäköisesti aiheutti tämän syvän liikutuksen aallon (ja vastoin aiempaa kirjoittamaani, se kapseli ei ole nuppineulanpään vaan kokonaisen nuppineulan kokoinen. Kuulin asennuksessa väärin ja vasta nyt, kun olen tunnustellut tuota ihmeellistä tikkua, olen todennut kuulovirheeni). Voin siis pysyä edelleen tulevassa uudenvuodenlupauksessani; en aio synnyttää vuonna 2013. Mutta yhtä kaikki, suosittelen kaikille tuota suloista dokumenttia. Harmitukseni oli tiessään. Sanoin miehelleni, että tuo dokumentti on kuin suoraan joululahjatoivelistani. Haluan ne kaikki (tietenkin tässäkin pienten eläinten suosiossa on varjopuolensa eläinten kärsimyksistä epäeettisiin kasvattajiin, mutta jos lähtisin niitä puimaan, kirjoittaisin vielä huomenaamullakin. Jokainen varmasti kuitenkin tietää, mitä tarkoitan negatiivisilla puolilla).
Tänään nappaan Uhman mukaani ja lähden omien sukulaisteni luo. Käyn molempien mummujen luona, sekä äidilläni ja sisaruksillani, sekä tietysti vien isäni haudalle kaupan korkeimman kynttilän. Äiti vahtii Uhmaa sen ajan, kun siskoni laittaa minulle räpsyripset. Pieni rentoutus keskelle päivää, jonka ansiosta tulevat aamut ovat kuin Kauneista ja Rohkeista, herään kauniina. Mieheni saa pitää huolen Murinasta ja Diivasta. Haaveilen kovin autosta, johon saisin koko kolmikon mahtumaan ja pääsisin kaikkien kanssa liikenteeseen. Mutta ehkä vielä on hyvä harjoitella erikseen Uhman ja kaksosten kanssa. Jossain vaiheessa otan Uhman ja toisen kaksosista. Ja täytyy kuitenkin muistaa, miten hyvää Uhmalle tekee tällaiset päivät, jolloin hän on ainoana huomion keskipisteessä. Mukava päivä siis luvassa, kaikkien lasten kannalta.
p.s. Kävin katsomassa Cosmopolitanin sivulla blogitietojani. Kiitos tykkääjille, syrän. Ja kiitos myös niille seitsemälle, jotka ovat facebookissa suositelleet tätä, syrän. Plus tietysti kiitos kaikille lukijoille ja seuraajille jajajaja...siis kaikille, syrän.
p.p.s. sinä paikkakunnalla asuva ystäväni, jolla on suloinen Kalju Kostaja, lähetä viesti, jotta voin uudelleen tallentaa uuden numerosi. Niin kutsuttu älypuhelimeni oli vitsikkäällä tuulella ja sabotoi numeromuistiani. (Okei, ehkä hivenen taisin auttaa sitä kun yritin vain siirtää kaikki numerot samaan muistiin...) Elektroniikan ihmelapsi kiittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti