Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Riippuvuuden riesa

Niin kauan kuin olemme asuneet mieheni kanssa talossamme, meillä on ollut tallentava digiboksi. Siitä tuli heti paras ystäväni. Se on ollut hyvä ja luotettava boksi ja se on pystynyt tallentamaan kahta kanavaa samalla kun kolmatta on katseltu.
Eilen sitten tuo vehje teki sen, mitä en siltä koskaan odottanut. Puolihajosi! (Niin no, miltään elektroniselta laitteelta ei voi odottaa puolihajontaa, se joko toimii tai ei toimi..) Se kyllä näytti kanavat, mutta ei tallennettuja tiedostoja. Sitten se lähti lataamaan ja jumittui. Kahviseurani neuvoi korjaamaan sen naisellisella tyylillä; johto irti. Tein sen ainakin kolme kertaa, mutta eiiiii. Illalla mieheni tullessa kotiin väänsin jo puoli- itkua (olen puolikkaalla tuulella) parhaan ystäväni vedellessä viimeisiään.
Ilta meni sitten siinä, kun sain krampin peukalooni yrittäessäni seurata sekä Salattuja Elämiä että Modernia Perhettä samanaikaisesti. Uhman suun ympärillä oli ruokaa enemmän kuin suussa, kun autoin häntä syömään samalla kun yritin katsoa uutta sarjaa Harryn Lakia (kiitos suorasta näkyvyydestä keittiö-olohuone- välillä). En saanut mitään aikaiseksi yhdeksän ja kymmenen välillä, kun piti seurata Kosketus. Tuona aikana tuli hivenen orpo olo, kun Uhma yritti nousta sängystä ja etsin kaukosäädintä pausen painamiseen mennäkseni ohjaamaan riiviön takaisin sänkyyn. Ei pausea, ainakaan toimivaa sellaista. Kymmeneen mennessä mieheni oli saanut digiboksin jotenkin toimimaan. Hän tosin varoitti, että kaikki tallennetut tiedostot saattavat hävitä, vaikka ne taas löytyivätkin. Mitä? Ei, ei minun Superpieniä Lemmikeitäni!!!Voisi olla korkea aika vieroittaa itsensä tallentavan digiboksin voimasta...Miten ihmiset (äidit) pärjäsivät ennen??????

Uhma on tullut hieman kyöniksi nukkumisen kanssa. Hän niin tietää, ettei sängystä saisi poistua. Illat olivat rauhallisia, mutta viikonlopun aikana poikani hoksasi, miten yöpuku otetaan pois päältä ja juoksi puoliunessa sohvalla maaneen äitinsä eteen selittämään omalla kielellään pelkkä vaippa päällään. Mitä äiti teki? No nauroi tietenkin. Seuraavana iltana puin yöpuvun väärinpäin päälle. Pysyi, mutta sängystä tultiin silti pois. Jouduin ärähtämään pari kertaa, että Uhma huomaisi, ettei kyse olekaan leikistä. Sunnuntaina hän ei tullut kertaakaan pois sängystä ja maanantaikin taisi olla hiljainen. Eilen sitten taas oli oma show ja äidillä naurussa pitelemistä. Kosketuksen ollessa mainoskatkolla mieheni ähelsi boksin kimpussa. Kuulin Uhman nousevan joten menin komentamaan takaisin sänkyyn. Otin hänen maitopullonsa ja lupasin täyttää sen vielä kerran. Ollessani jääkaapilla alkoi olohuoneesta kuulua armoton hölötys. Katsoin ja näin Uhman seisovan isänsä edessä ja selittävän omalla kielellään jotain "hölönhulunpölönmmmmmuhnaaeteaaaammmuutititi....". Vapaasti suomennettuna veikkaisin: "aina nukkumaan mennessä iskee adhd- kohtaus, yksi lammas, kaksi lammasta, hevonen, kirahvi, piippolan vaarilla oli talo, heiiiiii Macarena". Lähtiessäni takaisin olohuoneeseen tokaisin "sänkyyn". Poikani katsoi isäänsä kuin salaliittolaista, kääntyi kannoillaan ja juoksi suoraan sänkyyn. Äidin auktoriteetti ja voima tekee äidistä aina sen ilkeämmän. Mutta jonkun sekin on tehtävä.

Jokainen  varmasti tietää tunteen kun käsi on kuollut herätessä johtuen sen käytöstä tyynynä. Käyttöohjeessa ei suositella tätä, mutta silti sen päällä on joskus aivan pakko nukkua. Viime yönä oikea käteni oli jälleen tyynyn asemassa. Näin varmaan todella raskaita unia, sillä pääni paino oli tehnyt siitä selvää siinä vaiheessa kun Diiva ilmoitti nälästään. Voi mielenkiinto! Kahden desin korvikepurkki vasemmassa kädessä ja oikea yritti avata sitä. Sormet eivät toimineet, ne kyllä teki jonkinlaisen kevätjuhlaliikkeen tarttuakseen purkista, mutta mitään repäisyvoimaa ei ollut. Diivan kitinä koveni ja minä yritin epätoivoisesti saada purkkia auki. Heiluttelin kättä saadakseni veren kiertämään, ei onnistunut. Diiva alkoi huutaa. Yritin pitää oikealla kädellä purkista kiinni ja avata vasemmalla, ei tarpeeksi puristusotetta. Näytin varmasti mielenkiintoiselta, kun heiluin, kirosin ja hikosin yrittäessäni voittaa taistelua korvikepurkkia vastaan. Mieleni teki hypätä lattialle käden päälle tai juosta se edellä seinään, mutta Diivan nälkä ohjeisti käyttämään luonnon suomia työvälineitä: hampaita. Lopputulos: maitoa ympäri maailman, mutta onneksi sain sitä myös pulloon. Olisin näyttänyt voitonmerkkiä mutta oikea käteni ei edelleenkään toiminut. Sain heräteltyä sen sopivasti Murinan nälkään. Onneksi, sillä Diiva söi tuolloin vielä. Yritin asetella pullon pysymään Diivan suussa laittaakseni maidon myös Murinalle. Laittaessani Murinan ruokaa Diiva heilautti pullonsa pois ja aloitti itkun. Asetuin tuoliin pinnasänkyjen väliin ja yritin taiteilla molemmille pulloa suuhun. Murina otti heti, mutta Diiva oli loukkaantunut ruokansa karkumatkasta. Viimein hänkin huoli, mutta sitten alkoi molempien uniheilunta. Olin muutenkin venyttänyt käteni äärimmilleen heidän välilleen, eikä edes näin taipuisan ja joustavan ihmisen ole mahdollista saada taivuteltua käsiään pinnojen lomitse miten sattuu. Syöminen ja kitinä oli vuorottaista. Lopulta molemmat saivat vatsansa täyteen, mutta koin tähän hommaan kuluneen aikaa ja vaivaa paljon enemmän kuin silloin, jos he syövät pienellä viiveellä toisistaan. Torppaan siis täysin ideologian, joka väittää olevan niin käytännöllistä, kun kaksosilla on täysin sama syöntirytmi.

Liitän loppuun uutislinkin, joka hieman piristi päivääni eilen illalla. http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288514072321.html?pos=ok-nln. Otsikko suoraan lainattuna "Kuvaaja haukkui Anu Saagimin kuvauksissa: "näytät vanhalta lutkalta"". Kannattaa lukea vain alku, sillä lopussa sitten kuvaaja kuitenkin ylistää Anua. Mutta näin niin kuin rupsahtaneisiin kotiäiteihin kuuluvana, joita tuo Saagim aina arvostelee, mieltäni lämmitti hyvin paljon tuo otsikko. En voi kieltää, Saagim on kaunis nainen, mutta ei kuitenkaan niin erikoinen, että kannattaisi muita arvostella. Pisteet kuvaajalle, mutta miinukset siitä, että hän loppujen lopuksi kuvasi tuon ilmetyksen. Luulen Saagimin uutisarvon suomessa painottuvan juuri hänen kärkkäisiin kommentteihinsa. Jos niitä ei painettaisi ja ne jätettäisiin omaan arvoonsa, ei hänestä löytyisi juttuja lähellekään niin paljon kuin nyt. Ihminen myy itseään sillä, millä saa painoarvonsa. Yhtä kaikki, en tietäisi tuota naista ilman hänen kommenttejaan tai aviomiestään. Hiukan parempi meriitti kuin taannoisilla salarakkailla, Saagimilla sentään taitaa olla jotain korvien välissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti