Olet nyt sivulla, jossa kaikki kerrottu on täyttä totta, joka sisältää välillä asiatonta tekstiä ja joka saattaa joskus aiheuttaa likaisen naurun lukijassaan. Kirjoittajan mielenterveys on tällä hetkellä koetuksella, mutta ei kuitenkaan kokonaan menetetty. Kuitenkin, jos tekstien pohjalta aletaan harkita oikeustoimia, voin hankkiutua syyntakeettomaksi. Kuka tahansa tässä talossa käynyt uskoo sen mahdolliseksi. Antoisia lukuhetkiä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Minuuttipeliä

Mietin eilen, mitä teen tänään. Tänään tiedän, mitä teen viikon kuluttua. Hoksasin kuitenkin, että päivän kuluvat minuuttien mukana. Ei tuntien, todellakaan. Kaikki asiat, joita teen, tapahtuu tiettyjen minuuttien sykleissä. Seuraavaksi otteita näistä hetkistä.

- Elintärkeä pariminuuttinen ulkona tupakalla (tuo pari minuuttia lataa äidin uudelleen ja antaa Uhmalle mahdollisuuden kehittää mielikuvitustaan; mitä kiellettyä ehdin tekemään parissa minuutissa?)
- Minuutissa ehtii vaihtamaan yhden lapsen vaipan. Joskus aika voi jopa mennä alle sen, jos tiedän Uhman olevan jollain kielletyllä kaapilla.
- Kun yksi lapsi aloittaa huudon, minuutissa tuo ääni on tarttunut muihin kahteen. Ja kolmessa äitiin.
- Äidin hermojen menemiseen kuluu kovassa paineessa kolme ja puoli minuuttia. Hermojen keräämiseen menee kaksi minuuttia (kts. ensimmäinen kohta).
- Popcornpussin paahtamisen suositeltu aika on neljä minuuttia (maailman pisin aika, jos päivystää mikron vieressä. Paahtoi sitä sitten kolme tai neljä minuuttia, jäljelle jää jyviä ja kuitenkin osa poppareista on ehtinyt kärventymään).
- Lasten pukeminen ulos vie kymmenen minuuttia. Kohtuulyhyt aika kolmesta lapsesta, mutta tuntuu vuodelta  joka ikinen kerta (kts. kohta kolme & neljä).
- Ruuanlaitto onnistuu kymmenen minuutin sykleissä. Tähän mennessä mikään ei ole palanut.
- Lupaus olla jossain viidentoista minuutin sisään. Minut tuntien kyse on akateemisesta vartista, joka voi venyä lähes tuntiin.
- Ruokailu. Uhma syö puoli tuntia, äitinsä hotkaisee jotain ruualta muistuttavaa kahdessa minuutissa. Tähän aikaan luetaan myös jälkiruokakahvi. Silti se aika on hieman liian pitkä (kts. kohta kolme).
- Herätyskellon torkku herättää viiden minuutin välein jos painaa oikeaa nappia. Se jaksaa tehdä sitä puoli tuntia, sitten se luovuttaa. Väärää nappia painaessa kaikki tietävät tilanteen olevan menetetty.
-Pissavaipanvaihdon jälkeen kuluu neljä minuuttia, kun sama lapsi vääntää isommat tavarat puhtaaseen vaippaan. Uudestaan, uudestaan, sanoivat teletapitkin.
- Fazerin sinisen suklaalevyn tuhoamiseen menee puolitoista minuuttia.

Tuossa nyt oli vain joitakin esimerkkejä. Mutta jos tarkkaan miettii, mikään toimenpide ei vie tunteja, vaan minuutteja. Silti päivät kuluvat nopeasti ja hektisesti. Tietysti vaunulenkkiin, kaupassakäyntiin tai Uhman kanssa leikkimiseen menee jo kauemmin, mutta niiden ansiosta päivät ei varmaan tunnu niin pitkiltä. Hei, juurihan synnytin nuo pikkupiipertäjät keskellä elokuuta ja pian he jo pääsevät viettämään ensimmäistä jouluaan. Ja heidän isoveljensä täyttää kaksi pian sen jälkeen.

Otin Diivan ja Murinan ruokavalioon varovasti jälleen uuden lisäyksen. Olin aika innoissani, kun löysin sittarin hyllystä Semperin miedon kaurapuuron, jossa ikäsuosituksen kohdalla loisti numero neljä. Kotona kun aloin sitten tehdä ensimmäistä koeannosta, luin tarkemmin. Ooo, siinä lukikin från 4 månader/alkaen 5kuukautta. Hetkinen. Onko ruotsissa erilaiset lapset, erimerkitykselliset numerot, erimittaiset kuukaudet vai häh? Pienen loogisuusmietinnän jälkeen tulin lopputulokseen, että Ruotsin ollessa fiksu ja jättäytyessä EU:n ulkopuolelle heidän lapsensa säilyivät normaaleina, kun taas Suomalaisten lasten valmistukseen tuli muutoksia liittymisen myötä ja näin ollen ikärajakin nousi. Mietin sitten sitä, millaisia valmistusvirheitä nykyisissä lapsissa saattaa olla, jos vanhemmat ovat kasvaneet ajalla, jolloin ei kuuluttu EU:n vallan alaisuuteen ja sisäelimet kestivät tuoremehua ja pullamössöä jo yhdestä kuukaudesta eteenpäin. Jos kaksi tällaista vanhanajan lasta lisääntyy, voiko lopputuloksena olla epämuodostuma?
No, joka tapauksessa, olin toooooosi huono äiti ja annoin silti kolme ja puoli kuukautta vanhoille lapsilleni tuota puuroa. Ilman haittavaikutuksia (Ovatkohan lapseni sittenkin ruotsalaisia?) Diiva ja Murina jopa tuntuivat pitävän siitä enemmän kuin bataatti- tai porkkanasoseesta. Itsekin tykkäsin, se ei loistanut ympärille lentäessään niin värikkäästi silmään, kuin edellämainitut soseet.

Kun jostain asiasta ei tappele, se muuttuu vapaaehtoiseksi. Kuten olen kertonut, olen tietoisesti jättänyt Uhman päiväunet pois. Hän kuitenkin tuntuu itse tajuavan, että ei ne ehkä olekaan huono juttu. Eilen päivällä maatessani sohvalla Diivan ja Murinan nukkuessa, Uhma marssi ohitseni kohti makuuhuonetta määrätietoisen näköisenä. Hän oli ollut isänsä kanssa takkahuoneessa ja oletin hänen palaavan pienen tutinsaalistusreissun jälkeen sinne takaisin. Koska olosuhteet olivat loistavat, väsynyt äitikin nukahti sohvan nurkkaan. Havahduin varmaan kymmenen minuutin jälkeen varmistaakseni esikoiseni olinpaikan. Siellä hän oli, omassa sängyssään, unen taltuttamana. Hei, oikeasti. Vuosi ja yhdeksän kuukautta vanha lapsi tajuaa itse mennä päiväunille väsymyksen ja kiukun iskiessä. Voin todella sanoa, että olen ylpeä, oikeasti. Sen jälkeen kun luovutin ja taistelu aiheesta loppui, sai Uhma todeta äidin kuitenkin olevan oikeassa. Wau.

Tänään aion luoda itselleni pientä haastetta. Otan Uhman ja Murinan mukaan sukulaisiini ja jätän Diivan viettämään laatuaikaa isänsä kanssa. Aion myös kauniisti ehdottaa, että areenan ollessa vapaa mieheni voisi hieman imuroida ja kenties pestä lattioista mehua, jota antoi Uhmalle eilen. Joka neljännellä askelella kun tuntuu, että osa sukasta/jalkapohjasta jää lattiaan. Ja koska se en ollut minä, joka antoi mehua pojalle, se ei todellakaan ole minut tehtäväni pestä sitä lattioista irti. Nih (Joo...Katsotaan kuinka käy). Koska en ole aikoihin valittanut käteni jatkeesta, voinen jälleen mainita, ettei miehelleni tee yhtään pahaa lainata tätä "ihan toimivaa" imuria ja yrittää saada se imemään lattialta jotain koirankarvaa painavampaa. Ehkä hän viimein hoksaisi pointtini, sillä se romu todella vetelee viimeisiään. Uskon vakaasti, että sijoitan stibendini uuteen vetokoiraan, jonka voin sitten pysyvästi liimata käteeni ja nukkua sen vieressä. Sanoi mieheni mitä sanoi. En nimittäin muista, olenko kertonut, että joskus kun puhuin ostavani uutta imuria, mieheni sanoi ettei sellaista tarvita ja en osta ainakaan kysymättä häneltä mallista. Olenkin siksi odottanut hänen hommaavan hänelle kelpaavan imurin. Mutta jos hän kerran niin tykkää vanhasta, imuroikoon sillä. Minä haen itselleni uuden. Varmasti, tänä vuonna panostan omaan joululahjaani.
Mutta hei, nyt luikahdan huuto.netin sivuille katselemaan löytöjä. Palaan huomenna kertomaan, miten matka meni poikien kanssa. Usko selviytymiseen on kova.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti